Ajattomia novelleja vuosisadan takaa: Maria Jotunin Kun on tunteet

Tämän kevään viimeinen lukupiirikirjamme oli Maria Jotunin novellikokoelma Kun on tunteet. Aiemmin tänä lukuvuonna lukupiirissämme on luettu hyvin tuoretta kirjallisuutta, minkä vuoksi olikin erityisen ihanaa sukeltaa kevään viimeisessä kirjassa kauemmas historiaan.

Vaikka vuonna 1913 julkaistu kokoelma sisältää hyvin vanhoja novelleja, tuntuvat novellit monella tapaa hyvin tuoreilta ja ajattomilta. Kokoelman kolmetoista novellia keskittyvät ihmissuhteisiin: varsinkin rakkauteen ja avioliittoon ja niiden ongelmallisuuteen, mutta muutamassa novellissa sivutaan myös esimerkiksi sisaruussuhteita tai muita sukulaisuussuhteita. Kokoelma sisältää seuraavat novellit: "Vasten mieltä", "Untako lienee", "Kansantapa", "Kyökin puolelta", "Hilda Husso", "Kaksoiskasvettuma", "Veripäivinä", "Elämänsisältö", "Tahvo Tuomainen", "Kuolema", "Kun on tunteet", "Aappo", "Jussi Petterin naiminen" ja "Naapurukset".

Jotunin novellit edustavat realismia, ja kokoelman useimmat avioliittoa käsittelevät novellit korostavat avioliiton raadollisuutta: sitä, että avioliitossa usein on kyse jostakin muusta kuin molemminpuolisesta rakkaudesta. Sen sijaan kyseessä voi olla vaikkapa raha tai maineen pelastaminen. Tai jokin aivan kumma kohtalon oikku, jonka vuoksi pari päätyy yhteen. Avioliitto ei näyttäydykään novelleissa ikuisen auvon satamana, vaan jonakin aivan päinvastaisena. Kokoelman niminovellin nimikin tiivistää olennaisen: ihmisillä kun on tunteet. Siksi liitosta, jossa tunteet eivät ole mukana, ei onnea löydy. Jotunin novelleissa avioliitto ja ihmissuhteet näyttäytyvät ihmisen itsekkäiden halujen temmellyskenttänä ja toista ihmistä saatetaan hyväksikäyttää surutta.

Novellit nostavat esiin myös yhteiskunnallisen epätasa-arvoisuuden ja köyhyyden. Köyhyyttä kuvataan joissakin novelleissa hyvin konkreettisesti ja lähes inhorealistisen kaunistelemattomasti. Näin kuvataan esimerkiksi päähenkilön lapsuuden asumusta novellissa "Jussi Petterin naiminen":

Tuvan takaseinä ja osa sivuseiniä oli vain sitä ahon kovaa kuvetta, kovaa rusomultaa, oikeista hirsistä etuseinä ja osa sivuja ja tuohilevyistä katto. Ehkä ei ollut se parhaita syrjäisestä, vaan eipä heillä ollut muistuttamisen sijaa, hyvä se oli heistä ja hyvä siinä oli elellä, rauhaa ja rakkautta kun vain riitti. Ja riittihän sitä järki-ihmisten kesken toki. Siinä sitä oli elää retusteltu jo toistakymmentä vuotta, aurinko oli paistanut heille silloin kun muillekin ja leipä elossa pitänyt kuten muitakin kuolevia.

Vaikka Jotunin novellit korostavat realistisuudessaan hyvin paljon elämän kurjaa puolta, on niissä nähtävissä myös elämän ilon pisaroita. Kurjuutensa keskellä ihmiset voivat löytää ilon pienistä ja arkisista asioista, ja toisaalta ihminen ei välttämättä tarvitse paljon yltäkylläisyyttä ollakseen onnellinen. Tämä tulee esiin esimerkiksi yllä olevassa katkelmassa Jussi Petterin naiminen -novellissa. Lisäksi viimeinen novelli, naapurusriitoja käsittelevä "Naapurukset", päättyy hämmentävästi kaiken riitelyn jälkeen jopa auvoisuutta henkivään luontokuvaukseen:

Oli ilta jo käsissä, kun Petter asteli hitaasti piippua poltellen kotiaan kohti.

Aurinko laski jo lahden taa, kultasi Pekkalan ruishalmeiden kypsää viljaa ja heitti Pekkalan ikkunasta kimpun kirkkaita säteitä Esalaa kohti. Molempien saunojen lakeisesta kohosi hieno auer kirkasta iltataivasta vasten.

Rauhaisa oli luonto, äärettömät metsät ja hiljaiset saaret, jotka kuvastuivat tyynen järven pintaan. Ihanaiset, ihanaiset olivat asuinsijat, eipä parempata tarvinnut tämä ihmislapsi.

Itse pidin näiden novellien lukemisesta valtavasti. Jotunin kieli on ihanan rehevää ja aitoa, ja kaikesta raadollisuudestaan huolimatta novellien maailmankuvassa on jotakin viehättävän nostalgista. Novellit myös tarjosivat minulle paljon pohdinnan ja ajattelemisen aihetta. Pidän kirjallisuuden analysoinnista, ja nämä Jotunin novellit ovat luonteeltaan sellaisia, että ne suorastaan houkuttelivat minua analysoimaan ja pohtimaan niitä. Novellit pitävät sisällään myös ristiriitaisuuksia ja kätkettyä ironiaa, mikä tekee niistä hedelmällisiä analysoimisen ja pohdiskelun kohteita.

Useat novellit loppuvat johonkin suureen ajatukseen, elämänviisauteen, joka jää välkkymään lukijan mieleen. Tästä pidin. Vaikuttavin niistä oli Untako lienee -novellin loppuviisaus, johon olen ihastunut jo aiemmin työssäni äidinkielenopettajana, sillä kyseinen novelli on ollut joskus analysoitavana äidinkielen ylioppilaskirjoituksissa. Lopetan bloggaukseni näihin Untako lienee -novellin suurin ja vaikuttaviin päätössanoihin:

Sitä kun omantunnon ääntä en kuullut, enkä ottanut sitä, joka minulle oli määrätty, kävi näin. Parahiksi olikin. Sitä minun piti saada oppia se, ettei eletä ihmisten nähden, vaan itsensä ja ettei onni ole ostettavissa. Kun se kerran näyttäytyy, etkä avaa sille sydäntäsi, katoaa se ainiaaksi, häviää jäljettömiin, niin jäljettömiin, ettet enää tiedä, oliko se sitä, vai untako lienee kaikki.

Maria Jotuni

Kun on tunteet, 1913

Otava

124 s.