torstai 13. kesäkuuta 2013

Pikku naisten suloisessa seurassa


Louisa M. Alcott
Pikku naisia I
(Little Women, 1868)
Art House 2004
293 s. 
Margaret, nelikon vanhin, oli kuudentoista ja hyvin viehättävä, sillä hän oli kaunis ja kukoistava, ja hänellä oli suuret silmät, tuuhea ja pehmeä ruseka tukka, soma suu sekä valkeat kädet, joista hän oli varsin ylpeä. Viisitoistavuotias Jo oli hyvin pitkä, hoikka ja tummaverinen ja toi mieleen varsan, koska ei selvästikään tiennyt, mitä tehdä pitkillä raajoillaan, jotka olivat koko ajan hänen tiellään. Hänellä oli leveä suu, hupaisa nenä ja tervävt harmaat silmät, jotka tuntuivat näkevän kaiken ja joiden ilme oli kiivas, milloin taas ilkamoiva ja miettiväinen. Pitkä, paksu tukka oli hänen ainoa kaunistuksensa, mutta se oli yleensä sykeröllä hiusverkossa, ettei siitä olisi harmia. Hän oli harteikas, isokätinen ja -jalkainen, huolimattomasti pukeutunut ja kiusaantuneen näköinen kuten ainakin tyttä, joka aikuistuu kovaa vauhtia vastoin tahtoaan. Elisabeth, jota kaikki kutsuivat Bethiksi oli rusoposkinen, sileätukkainen ja kirkassilmäinen kolmetoistavuotias, joka aina esiintyi kainosti, puhui arasti ja näytti melkein aina seesteiseltä. Tyttöjen isä kutsui häntä pikkuneiti Leovolliseksi, ja nimi sopi hänelle mainiosti, sillä hän näytti elävän omassa onnellisessa maailmassaan ja uskaltautuvan sieltä ainoastaan tapaamaan niitä harvoja, joita hän luotti ja rakasti. Vaikka Amy oli sisarusparven nuorin, hän oli hyvin tärkeä henkilö - ainakin omasta mielestään. Hän oli oikea lumineito, sillä hänellä oli siniset silmät, olkapäillä kihartuvat oljenkeltaiset hiukset, vaalea hipiä ja hoikka varsi, ja hän käyttäytyi aina hyvin kasvatetun nuoren neidon tavoin. Jokainen voi päätellä itse, millaisia sisarukset olivat luonteeltaan.
 
Näin kuvaillaan yhden kaikkien aikojen suurimman tyttökirjaklassikon päähenkilöitä, ihastuttavia ja suloisia pikku naisia, Megia, Jota, Bethiä ja Amya, joiden seurassa vietin unohtumattoman ihania ja rattoisia hetkiä.
 
Sain syntymäpäivälahjaksi 70 euron lahjakortin Suomalaiseen kirjakauppaan (mikä lahja!! <3) ja heti ensimmäisenä vapaapäivänäni synttäreideni jälkeen riensin tuhlaamaan miltei koko lahjakortin, josta olin ajatellut riittävän iloa pitkään. Ainoa kirja, jonka sillä ostin, oli Pikku naisia, jonka uudelleenlukemisesta olen haaveillut tovin, Se maksoikin maltaita siihen verrattuna, mitä yleensä olen tottunut kirjoista maksamaan.
 
Ostamani painos oli ulkoisestikin mitä ihastuttavin ja henkiii kaunista ja naisellista vanhanajan henkeä kuin suoraan 1800-luvulta. Juuri sellainen kirja, jonka omistamisesta voi olla hyvin ylpeä ja jonka voi lukemisen jälkeen rinta rottingilla asettaa kirjahyllyynsä. Kirjan sisäkansia koristavat ihanat 1800-luvulta peräisin olevat puupiirrokset.
 
 
Pikku naisia kuvaa Marchin perheen neljän nuoren neitosen ja heidän ätininsä elämää Yhdysvaltain sisällissodan aikana niin iloineen kuin suruineen. Elämä on joskus kovaa, sillä tytöt ikävöivät kovasti sodassa olevaa isäänsä ja omaisuutensa menettäneet perheen jäsenten on tehtävä työtä elantonsa eteen. Pikku naisissa on pitkälti kyse naiseksi kasvamisesta ja varttumisesta, mutta tämä oli vasta ykkösosa, joten täyteen naiseuteen ei vielä päästy.
 
Kirja onkin oikea hyveellisyyden ja siveellisyyden perikuva, joka tarjosi ainakin oman aikansa pikku naisille oivallisia esikuvia. Monin kohdin on näkyvissä melko vahvasti moralistinen ja kasvattava ote. Rouva March on äideistä parhain; lempeä ja hyveellinen nainen, joka viisaasti, mutta hienovaraisesti ohjailee perheen pikku naisia oikealle polulle. Samat kasvattavat sanat osoitetaan näin epäsuorasti myös lukijalle ja kirja on tehnyt salakavalasti tehtävänsä. Kirja on hyvin kristillinen ja pikku naisten elämä vertautuukin John Bunyanin allegoriseen Kristityn vaellus -teokseen, jota kirjan päähenkilöt myös näyttelevät ja leikkivat kirjassa. Näin Pikku naisista syntyy toisen asteen allegoria.
 
Nykylukijalle kirjan pikku naiset saattavat vaikuttaa ehkä liiankin hyveellisiltä ja puhtoisilta esikuviksi kelvatakseen, ja kyseessä onkin ehkä muut seikat, jotka tekevät kirjasta ikivihreän klassikon. Onko kirjan tenho ja viehätys juuri siinä puhtaudessa ja viattomuudessa, johon myös nykyään ihmisillä on salainen kaipuu?
 
Itse olen arvoiltani hieman vanhanaikainen ja pidin osittain kirjasta juuri sen arvoperustan vuoksi. Otinpa myös opikseni joistakin kohdista. Esimerkiksi rouva Marchin kasvattavat sanat Jolle vihan ja äkkipikaisuuden hillitsemisestä tekivät hyvää myös minulle, sillä olen Jon tapaan varsinainen äkäpussi.
 
Vaikka pidinkin kirjan arvoista, tuli minulle joskus hivenen ärsyyntynyt olo siitä, että kaikki kirjassa on niin siloiteltua ja aivan epärealistisen hyvellistä, ja sävy toisinaan liian moralistinen ollakseen uskottava. Onneksi Jon kiivas luonne ja temperamentti toi aavistuksen pippuria muuten melkein äitelältä maisuvaan seokseen. Lisäksi pikku Amyn soma ja turhamainen tapa käyttää runsaasti sivistyssanoja, joita ei kuitenkaan hallitse, toi mukavia pieniä huumorin pilkahduksia kirjaan.
 
"Teillä ei voi olla kurjempaa kuin minulla!" huudahti Amy. "Minunhan on pakko käydä koulua, missä koppavat tytöt kiusaavat minua jos vastaan väärin, nauravat minun mekolleni, solvaavat isää, koska hän ei ole rikas ja haukkuvat minua sandaalimaisesti, koska nenäni ei ole sievä."
"Jos sinä tarkoitat, että niiden tyttöjen käytös on skandaalimaista, sano se äläkä puhu jalkineista", Jo oikaisi nauraen.
"Minä tiedän kyllä itse mitä tarkoitan, joten sinun on turha olla sadiirinen. On hyvä käyttää oikeita ilmauksia ja laajentaa sanallista rebertoaariaan", Amy vastasi arvokkaasti.

 
 Jään innolla odottamaan, että saan joskus käsiini (ja toivottavasti myös hyllyyni) Pikku naisia II:sen ja pääsen jatkamaan matkaani näiden ihanien pienten naisten seurassa! :)

Muissa blogeissa
 Esim.
 La petite lectrice