Juhani Aho traaginen ja ajaton Juha

Tein pari viikkoa sitten paluun muutaman vuoden takaisen väkevän lukukokemukseni pariin, Juhani Ahon Juha-romaaniin. Tuolloin luin teoksen omiin opintoihini liityen, Suomen kirjallisuushistorian kurssia varten. Ja nyt luin teoksen jälleen -  yllätys, yllätys - Suomen kirjallisuushistorian kurssia varten, mutta tällä kertaa äidinkielenopettajan työhöni liittyen. Lukion ÄI6-kurssillani teos oli yhteisenä lukukirjana, josta kaikkien piti kirjoittaa kirjallisuusessee. Virkistääkseni muistiani ja osaakseni paremmin arvostella esseitä lukaisin teoksen uudestaan.

Palasin samoihin vahvoihin tunnelmiin, johon teos jo pari vuotta sitten johdatti minut. Juha on tarina vailla vertaa. Sen pohjattomassa traagisuudessa on jotakin syvästi koskettavaa, joka tenhoaa ja vetää puoleensa. Ja koskettavinta on ehkä se, että tarinan fiktiivisen pinnan alla kytee jotakin ajatonta ja yleisinhimillistä, jonka voi yleistää.  Juha on ajaton tarina kolmiodraamasta: siitä kunnon miehestä, joka on sisältä kultainen, mutta ulkoa ruma ja rosoinen, siitä elämäänsä kyllästyneestä vaimosta, joka kaipaa jotakin enemmän, ja siitä komeasta nuoresta naistenmiehestä, joka saapuu paikalle ja sekoittaa nuoren naisen pään ja saa aikaan vain kaikkea pahaa.

Huomaan, että teos herätti hyvin samoja ajatuksia ja kysymyksiä toisella lukukerralla kuin ensimmäiselläkin. Teos sai ennen kaikkea pohtimaan rakkauden olemusta ja sitä, mitä kaikkea rakkauteen vaaditaan. Mietin, miksi niin monet naiset ovat Marjoja, jotka lähtevät komean ja nuoren, muttei muilla hyveillä siunatun hurmurin perään, vaikka kotona on tuttu, turvallinen ja ennen kaikkea rakastava, huolehtiva ja vaimoaan kunnioittava Juha? Itse valitsisin ehdottomasti oman elämäni Juhan, eivätkä Shemeikan kannattajat saa minulta juuri hyväksyntää.

Lisäksi teos saa minut hämmästelemään, miksi elämä voi olla niin raadollista, että ihmiset antavat sellaisen pinnallisen seikan kuin ulkonöän vaikuttaa siihen, rakastaako jotakuta toista ihmistä vai ei? Miksi ihmiset ovat niin sokeita, etteivät näe pintaa syvemmälle? Mikseivät ihmiset näe läpi kuoren sinne, missä sydän ja sielu asustaa, ja arvota sen perusteella toista ihmistä?

Myös näitä kysymyksiä pohdittiin kirjallisuusesseissä, joita minulla oli sekä ilo että vaiva menneenä viikonloppuna lukea, korjata ja pisteyttää. Esseissä lähestyttiin Juhaa pohtien muun muassa rakkauden olemusta, arvojen pinnallisuutta, naisen syvintä kaipuuta, naisen asemaa, järjen ja tunteiden tasapainoa parinvalinnassa, suomalaisuutta ja lähimmäisen rakkauden ilmenemistä arjen pienissä teoissa. Tämä oli ensimmäinen kerta lyhyen äidinkielenopettajan urani aikana, kun pääsin korjaamaan kokonaisen pinon kirjaesseitä yhdestä ja samasta kirjasta. Etenkin kun  esseen pohjatekstinä oli teos, josta itse suuresti pidän ja jonka olin itse juuri lukenut, oli matkani kirjaesseiden parissa antoisa ja ammatillisessa mielessä opettavainen.

Koska olen itse juuri opettanut Suomen kirjallisuushistorian kurssia, huomasin, että toisella lukukerralla Juha avautui minulle paremmin kirjallisuushistoriallisesta kontekstistaan käsin. Juha edustaa parhaimmillaan kansallista uusromantiikkaa, suomalaista vastinetta symbolismille, jolle on tyypillistä melankolia, synkkyys ja dekadenssi sekä kääntyminen kohti mytologiaa, erityisesti Kalevalaa. Juha sijoittuu myyttiseen menneisyyteen, nimeämättömään aikaan jonnekin kauas, mutta puhuttelee niin Ahon aikaista kuin nykyistäkin lukijaansa kaukaa myyttisen menneisyyden hämärästä. Myös kielessä on jäänteitä kalevalaisesta vanhasta ja vahvasta kielestä, vaikka tietystikään romaanimuoto ei salli yhtä suurta runollisuutta.

Juha ei kuulu rakkaimpiin ja itselleni läheisimpiin kirjoihin. Sille sijalle päästäkseen on kirjan oltava valoisampi ja ihanampi ja siinä täytyisi olla hahmo, johon voisin vahvasti samaistua. Kuitenkin Juha on yksi elämäni intensiivisimmistä lukukokemuksista, ja tietyllä tavalla sanoisin sen olevan yksiä parhaimpia koskaan lukemiani kirjoja.

Joskus on äidinkielenopettajan työ juhlaa

 

Juhani Aho

Juha (1911)

Suomalaisen kirjallisuuden seura

166 s.

Juhani Ahon Juha

Juhani Aho

Juha (1911)

Teoksessa: Kodin suuret klassikot - Juhani Aho II osa

Toim. Juhani Nieminen

s. 117-228

Olen käynyt rohkeasti Suomen kirjallisuushistorian kirjapaketin kimppuun, josta kirjoitin kunnon valitusvirren. Suurista ennakkoluuloistani huolimatta lähes koko kurssin kirjallisuutta ja myös Juhaa kohtaan, oli ainakin Juha täydellinen yllätys.

Lukukokemus oli vahva ja heittäydyin kirjan pyörteisiin aivan ensimmäisestä sivusta ja ensimmäisistä sanoista lähtien koko sieluni voimalla. Kerrontatyyli oli otteessaan pitävä ja luin kirjan melko nopeasti. Vanha tyyli ja vanha rauhallien maaseutuympäristö, kaukana jossakin loi vangitsevan kokemuksen, joka vei täydellisesti mukanaan. En olisi malttanut laskea kirjaa käsistäni, vaikka olosuhteiden pakosta jouduin senkin muutamaan kertaan tekemään.

Juha on onneton kirja. Oikeastaan suuri osa sen lumovoimasta muodostuukin sen pohjattomasta traagisuudesta ja inhimillesestä julmuudesta. Se on koskettava ja aivan sydäntäsärkevän riipaiseva.

Kirves nousee ja laskee, irtautuu ja uppoo; kun puu parahtaa, toinen jo tutisee - ja niin kuin on työn tahti, niin on tekijän ajatusten kulku. Yhdet tulee, toiset menee, jatkuen siitä, mihin olivat päättyneet, päättyen siihen, mistä olivat alkaneet, aina sama vaikeus niistä päästä ja tulla niiden kanssa toimeen.

- Pitipähän taas epäsovussa erottaman - pitipähän taas sanottaman ne katkerat sanat. Että se saattoikin sen sanoa, vaikka olikin totta - mutta että se saattoi sanoa: "vanha kanttura, vääräsääri, väkäleuka!" Sillä minkä minä sille mahdan, minkä minä mahdan sille, mikä on minussa luonnon vika? Näthän sen ottaessasi, tiesithän sen minulle tullessasi, että vasemmukseni ontuu - vaan että saatoit sen minulle sanoa?

Päähenkilö Juha on vanha ja ruma vääräsäärinen mies. Hän on naimisissa nuoren orpotytön Marjan kanssa, jonka on itse myöskin kasvattanut. Vaan nuori Marja ei ole tyytyväinen vanhan ja ruman úkon vaimona, vaikka Juha on kaikin puolin kunnollinen mies. Talolle saapuu yösijaa pyytämään nuori ja salskea, hirmuisen komea karjalaismies, Shemeikka, jolla on maine naistenmiehenä. Ja kuinka käy? Sen voi varmaan arvata, ainakin osittain.

Tarina on julma kuten voi jo melko alusta arvata, mutta kirja paljastui vieläkin julmemmaksi ja surullisemmaksi kuin ikinä olisin voinut kuvitellakaan. Loppuun tultuani olisin halunnut itkeä silmäni päästä irti.

Tämä on tietyllä tavalla tarina rakkaudesta ja käsittelee teemoja, joista on monet muutkin tarinat kerrottu. Mitä merkitsee rakkaus ja mitä siihen vaaditaan? Voiko rakastaa miestä, jolla on sydän puhdasta kultaa, mutta ulkoinen olemus paremmat päivänsä nähnyt? Entä onko mies, jota luontoäiti on siunannut komeudella, muttei juuri muilla arvostettettavilla ominaisuuksilla rakkauden arvoinen ja voiko hän tehdä naisen onnelliseksi? Mitä onneen vaaditaan?

Toisaalta: vaikka mies on kaikin puolin kunnon mies ja hyvä vaimolleen, mutta jos hän on naista huomattavasti vanhempi, eikä tämän sydämen valittu, voiko nainen vain oppia rakastamaan miestä kaikesta kunnollisuudesta huolimatta? Onko oikeus valittaa ja etsiä jotakin suurempaa? Ja mikä lopulta on suurempaa, kun kun aidan toisella puolella oleva ruoho on lopulta kaikkea muuta kuin vihreää, kun sitä pääsee lähemmin tarkastelemaan?

Kaikki nämä suuret, rakkauden teeman ympärille kietoutuvat kysymykset tekevät mielestäni Juhasta hyvin ajattoman, sillä nämä kysymykset eivät vanhene koskaan.