Kun ihminen kadottaa itsensä: Lisa Genovan koskettava Edelleen Alice

Hän istui isossa, valkoisessa tuolissa, ja mies joka omisti talon istui toisessa. Mies joka omisti talon luki kirjaa ja joi juomaa. Kirja oli paksu ja juoma kellanruskea ja siinä oli jäitä. 

Hän otti sohvapöydältä käteensä vielä paksumman kirjan kuin se jota mies luki ja selaili sitä. Hänen katseensa pysähtyi sanojen ja kirjaimien kuvioihin, jotka olivat yhteydessä muihin sanoihin ja kirjaimiin nuolten, väliviivojen ja pienten tikkarien välityksellä. Sivuja silmäillessään hän osui yksittäisiin sanoihin - estottomuus, fosforylaatio, geenit, asetyylikoliini, alustusmuisti, katoavuus, demonit, morfeemit, fonologinen.

"Minä olen tainnut lukea tämän kirjan joskus", Alice sanoi.

Mies katsoi hänen pitelemäänsä kirjaa ja sitten häntä.

"Olet tehnyt enemmänkin. Sinä kirjoitit sen. Sinä ja minä kirjoitimme sen kirjan yhdessä."

Alice ei ollut varma, luottaisiko hänen sanaansa, ja sulki kirjan ja luki kiiltävän sinistä kantta. From Molecules to Mind, kirjoittajat John Howland, FT, ja Alice Howland, FT. Hän katsoi tuolissa istuvaa miestä. Hän on John. Hän selasi esiin alkusivut. " Sisällysluettelo. Mieliala ja tunnetila, Motivaatio, Vireys ja tarkkaavaisuus, Muisti, Kieli." Kieli.

Kun keski-ikäinen, fiksu ja urallaan hyvin menestynyt kognitiivisen psykologian professori Alice Howland alkaa unohdella asioita, hän huolestuu, mutta syyttää oireista vaihdevuosia. Kun jokin tavara on kadoksissa tai jokin sana karkaa tavoittamattomiin kielen päältä, voisi oireista ehkä vielä syyttääkin vaihdevuosia. Mutta se, että Alice joutuu kerran täysin eksyksiin aivan kotikulmillaan tutuissa maisemissa eikä osaa kotiin, on lääkärin mielestä selvästi merkki jostakin muusta. Jostakin pahemmasta. Viisissäkymmenissä olevalla Alicella todetaan perinnöllinen varhaisiän alzheimer. Sairaus on hyvin nopeasti etenevä, eikä Alicella ole enää paljoa aikaa, ennen kuin hän kadottaa itsensä ja muistonsa. 

Lisa Genova kuvaa tarkkanäköisesti ja uskottavasti Alicen tuntemuksia alzhaimerin edetessä sekä sairauksen vaikutuksesta hänen kongitiivisiin kykyihinsä sekä ihmissuhteisiinsa. Alicella on mies ja kolme aikuista lasta, ja erityisesti teoksessa nousee esiin sairaus osana perhe-elämää ja Alicen miehen Johnin kyvyttömyys kohdata asiaa. Kerronta fokalisoituu vahvasti Aliceen, ja lukija saa tilaisuuden kokea maailma muistisairaan näkökulmasta. Kirjailija Lisa Genova on itse neurotieteiden tohtori ja tutkinut paljon muistinmenetystä ja myös alzheimerin tautia. Teoksen lopussa olevissa kiitossanoissa kiitetään myös kunnioitettavaa määrää eri lääketieteen asiantuntijoita, jotka ovat tavalla tai toisella auttaneet Genovaa teoksen kirjoittamisessa. Lukija voikin huomata, että kirjan tarinaa tukee erinomaisesti tehty pohjatyö ja kirjailijan vankka asiantuntijuus käsittelemässään aiheessa. Kirjailija on lisäksi sijoittanut tarinan sellaiseen sosiaaliseen ympäristöön, joka lienee hänelle varsin tuttu: kirjassa liikutaan Howlandien professoripariskunnan mukana vahvasti yliopistomaailmassa, joka lienee tohtorikirjoittajalle hyvin läheinen miljöö.

Tätä kirjaa luin jo tammikuussa joulukuusen alla glögin ja joulutortun kera.

Tämä oli minulle kirja, joka alkoi hieman nihkeästi, jopa kuivan tuntuisesti, mutta tempaisi minut jossakin vaiheessa täysillä mukaansa. Alicen tarina on todella koskettava ja ajatuksia herättävä. Tämä on mielestäni juuri parhaimmillaan sitä, mitä kaunokirjallisuus parhaimmillaan voi olla: kertoa fiktion avulla jotakin todellista ja tärkeää maailmasta tai ihmisyydestä. Edelleen Alice on mielestäni ansiokas kuvaus alzheimerin taudista, ja teos lisää tietoisuutta ja ymmärrystä sairaudesta. Itselleni alzheimer sinänsä ei ole ollut elämässäni millään lailla omakohtaisesti läheinen - onneksi ja ainakaan vielä - mutta  löysin teoksesta silti valtavasti samaistumispintaa. Tällä hetkellä käyn läpi vakavasta (työ)uupumuksesta toipumista, ja se on vaikuttanut myös vahvasti muistiini ja muihinkin kognitiivisiin kykyihini. Niinpä Alicen tuntemukset ja suru kykyjensä heikkenemisestä sekä ikävän tunne entistä minäänsä kohtaan tuntuivat minusta vahvasti samaistuttavilta ja ymmärrettäviltä. Tämä teki teoksesta myös hyvin henkilökohtaisen lukukokemuksen minulle. Etenkin mieleeni jäi ja sydämeeni kävi tämä lyhyt keskustelu kirjan loppuvaiheilla Alicen ja hänen miehensä välillä:

"Minun on ikävä itseäni."

"Minunkin on ikävä sinua, Ali, kova ikävä."

"En minä aikonut tulla tällaiseksi."

"Minä tiedän."

Minunkin on joskus niin ikävä entistä itseäni. Onneksi minulla on kuitenkin edes jotakin toivoa saada se takaisin, toisin kuin Alicella. Alzhaimer on ainakin toistaiseksi parantumaton ja etenevä, lopulta kuolemaan johtava sairaus.

Lisa Genova

Edelleen Alice

(Still Alice, 2009)

WSOY

284 s.

Minna Canthin päivän kunniaksi kakkua ja kuvakirjaa

Tänään 19.3. vietetään Suomessa Minna Canthin ja tasa-arvon päivää.

175 vuotta sitten tänä päivämääränä syntyi Tampereella hyvin tavanomaiseen perheeseen pikkuinen tyttö, joka aikuiseksi kasvettuaan jätti suuren jälken Suomen historiankirjoihin.  Päivä on ollut yleinen liputuspäivä vuodesta 2007, ja Wikipedia tietää kertoa, että Canth on kahdeksas suomalainen merkkihenkilö ja ensimmäinen naispuolinen henkilö, joka on saanut oman liputuspäivänsä. Niinpä päivän teeman, tasa-arvon, korostamiselle on edelleen tarvetta. Onkohan meillä joskus kalenteri, johon olisi merkitty suurin piirtein yhtä monen naispuolisen kuin miespuolisenkin merkkihenkilön liputuspäiviä?

Minna Canth on poikkeuksellinen nainen: hän on paitsi Suomen varhaisimpia merkittäviä naiskirjailijoita, myös ensimmäinen suomalainen sanomalehtinainen. Lisäksi hän oli aikanaan tärkeä yhteiskunnnallinen vaikuttaja: kiihkeällä lehtikirjoittelullaan, kantaa-ottavilla kirjallisilla teoksillaan, aktiivisella yhdistystoiminnallaan ja vilkkaalla salonkielämällään Canth näkyi ja kuului vahvasti aikansa yhteiskunnallisessa elämässä ja sai sanansa kuuluviin. Canth edisti sukupuolten välistä tasa-arvoa ja oli kiihkeä tyttöjen koulutuksen puolestapuhuja.  Sen lisäksi hän kannatti myös sosiaalista tasa-arvoa ja toi esille köyhien kurjia oloja sekä puhui ja kirjoitti raittiusaatteen puolesta. Kaiken kirjoittelun ja muun vaikuttamisen ohella tämä Suomen supernainen synnytti ja kasvatti kokonaiset seitsemän lasta. Suuren osan kasvatusurakkaansa hän suoritti yksinhuoltajana, sillä hän jäi melko nuorena leskeksi, odottaessaan seitsemättä lastaan. Aikamoista!

Kyseessä siis on todellinen supernainen, joka on taatusti liputuspäivänsä ansainnut. Tämän merkkipäivän kunniaksi ajattelin esitellä blogissani Leena Virtasen kirjoittaman ja Sanna Pelliccionin kuvittaman viime vuonna ilmestyneen lasten kuvakirjan Minna! Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot, joka on ensimmäinen osa Suomen supernaisia -sarjasta, josta ei vielä toistaiseksi ole ilmestynyt muita teoksia.

Luin teoksen jo tammikuun alussa, mutta nyt tämän päivän kunniaksi palaan teokseen. Minulla oli vuoden vaihteen tienoilla todellinen Canth-kausi: luin ensin Minna Rytisalon upean Rouva C -teoksen, jonka jälkeen luin Minna Maijalan kirjoittaman Canth-elämäkerran Herkkä, hellä, hehkuvainen, joka oli valitettavasti palautettava kirjastoon, ennen kuin ehdin siitä bloggaamaan. Canth-kauteni kruunasi lopuksi tämä Virtasen ja Pelliccionin hurmaava ja riemastuttava kuvakirja.

Leena Virtasen ja Sanna Pelliccionin kuvakirja kertoo lapsentajuisesti Minna Canthin elämäntarinaa ja esittelee samalla Canthin keskeisiä teoksia sekä Canthin muita merkkitekoja. Canthin elämäntarinan kuvakirja on rajannut miehen kuolemaa seuranneeseen Kuopion kauteen. Teos lähtee käyntiin "aikaisesta toukokouisesta lauantaiaamusta herran vuonna 1988". Avioliittoon ja elämään Jyväskylässä ennen Kuopioon muttoa kurkistetaan yhdellä sivulla takauman kautta. Minnan miehen Ferdinandin kuolemaa seurannut Kuopion kausi onkin Minnan elämässä merkittävin: vasta silloin hänen uransa pääsi todelliseen alkuun.

Hyvin kirjoitettua tarinaa kohottaa entisestään sinne tänne ripotellut aidot Canth-sitaatit, kuten

"Kuinka kummallista olla näin vapaana, näin rajattoman vapaana."

"Siihen päätökseen olen tullut, että kaikki juominen, yksin vedenkin, on vahingollista. Poikkeuksen tekee vain kahvi."

"Kaikkea muuta kunhan ei vain nukkuvaa puolikuollutta elämää."

Eräs aukeama on omistettu kokonaan Minna Canthin kuolemattomille lentävien lauseiden tyyppisille  viisauksille. Aukeaman ylälaidassa johdatellaan aiheeseen sanoin "Minna oli taitava ja rohkea kynäniekka ja puhuja. Hänen lausahduksensa ilahduttavat meitä tänäkin päivänä". Tätä seuraa kokoelma upeita ja viisaita lausahduksia, jotka todella ilahduttivat ainakin minua. Esimerkiksi:

"Naiskysymys ei ole ainoastaan naiskysymys, vaan ihmiskunnan kysymys."

"Nuoruus on ilon ja runouden aikaa. Runous tuottaa iloa, ilo tuottaa runoutta, ja ilo on välttämätön, terveellinen sekä sielulle että ruumiille."

"Ei ole hyvä tehdä liian paljon työtä. Täytyy myöskin laiskotella välistä, välistä huvitella."

Sanna Pelliccionin kuvitukset ovat riemastuttavia ja vangitsevia. Tyyli on yksinkertainen, mutta hyvin persoonallinen ja mielikuvituksekas. Kuvituksiin on muutamassa kohtaa yhdistetty myös aitoa valokuvaa. Tekstin ja kuvan yhteistyö toimii hyvin. Tämä on kirja, johon kannattaa tarttua aivan yhtä lailla hyvän tekstin kuin upean kuvituksenkin takia.

Teos sisältää hieman muutakin kuin Minna Canthin elämäntarinan ja sitaatteja kuuluisan kirjailijan kynästä. Kirjan loppuvaiheilla on aukeama, jossa on lyhyt katsaus tasa-arvon kehityksen historiaan Suomessa. Aukeama päättyy lukijalle heitettyyn kysymykseen: "Minna aloitti työn, joka on vielä kesken. Mitä Minna tekisi, jos hän eläisi nyt?"

Aivan lopuksi kirjassa on vielä ideasivu Minna Canthin päivän juhlintaan sekä kakkuohje. Ideasivulla on ehdotuksia, kuinka Minna Canthin ja tasa-arvon päivää voisi juhlistaa koulussa tai kotona. Yksi ideoista on Minna Canthin kahvikakun leipominen. Ohje löytyykin viereiseltä sivulta, ja itse päätin päivän kunniaksi ensimmäistä kertaa elämässäni leipoa Minna Canthin kahvikakkua!

Kakkuohje on siitä erikoinen, että toisin kuin yleensä kuivakakuissa, siinä ei ole kovin paljoa voita, mutta sen sijaan valtava määrä kermavaahtoa. Minua suorastaan epäilytti, kuinka kermavaahtopohjainen taikina voi rakenteellisesti toimia, mutta kakusta tuli erinomainen. Kakun maussa nousee esiin jouluiset mausteet ja makea siirappi. Rakenne on miellyttävän pehmeä ja kuohkea - voin suositella kokeilemaan! Ohje näkyy tässä kuvassa:

Sitäkin lämpimämmin voin suositella niin lapsia kuin aikuisiakin lukemaan tämän Leena Virtasen ja Sanna Pelliccionin upean kuvakirjan! Vaikka kirja on lapsille suunnattu, se lapsentasoisessa ytimekkyydessään tiivistää Minna Canthista kaiken olennaisen ja tarjoaa näin aikuisillekin helppolukuisen ja miellyttävän pikakertauskurssin tästä Suomen supernaisesta, Minna Canthista.

Leena Virtanen (teksti) & Sanna Pelliccioni (kuvitus)

Suomen supernaisia 1:

Minna! Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot (2018)

Teos

42 s.

Runollinen sukusaaga: Islannissa ei ole perhosia

Virolaisen Kätlin Kaldmaan romaani Islannissa ei ole perhosia on varastanut huomioni sosiaalisessa mediassa uskomattoman kauniilla kannellaan ja runollisella nimellään. Näiden kahden perusteella odotin teokselta paljon.

Vaikka teos on jotenkin juuri sitä, mitä odotin, silti se ei ollutkaan. Miten sen nyt selittäisi? Jollakin tavalla petyin kirjaan, vaikka tuntuu, että on väärin sanoa edes niin. Minusta tuntuu, että enemmän petyin itseeni. Siihen, etten osannut pitää kirjasta niin paljon kuin olisin toivonut. Siihen, ettei minulla ollut taitoa nähdä kirjan kauneutta. Sillä uskon sen kuitenkin olevan kaunis.

Joskus kauan, kauan sitten vaelsivat Gudrun ja Jón erääseen vuoren ja valtameren sylissä olevaan laaksoon. He rakensivat sinne valkean talon ja yhteisen elämän. Elämä syrjäisessä kolkassa on karua. Vuosien kuluessa valkoisessa talossa syntyy uusia sukupolvia ja vanhat siirtyvät pois. Kaldmaan sukusaaga kuljettaa lukijan jostakin hyvin kaukaisesta maailmasta varmaan ainakin vuosisadan halki maailmaan, joka muistuttaa jo omaamme. Muutoin realistiselta vaikuttavaan tarinaan sekoittuu myös islantilaisen kansanperinteen aineksia, ja lukija yllättyy esimerkiksi peikkotytöstä, joka kävelee kirjan sivulla lukijaa vastaan ihkaelävänä.

Kirjassa merkityksellistä on sen kokeileva kirjoitustyyli. Siinä on typografisia erikoisuuksia. Välillä sanoja on ripoteltu sivuille harvakseltaan tai aseteltu muulla tavalla erikoisesti. Eräällä aukeamalla, jolla puhutaan auringosta, on sanat aseteltu pallon muotoon, kuin aurinkoon viitaten. Myös itse kieli on kohosteista. Siinä on nähtävillä sellaista runollisuutta, jota teoksen nimi sai minut odottamaan. Ilmaisutyyli on välillä myös sen verran mystistä, että lukijan on pysähdyttävä pohtimaan sanojen taakse kätkeytyviä merkityksiä.

Mietin, mahtoiko liian erikoinen kirjoitustyyli ollakin juuri ainakin osittain syy siihen, miksi en lopulta nauttinut teoksesta niin paljon kuin olin odottanut. Jotenkin tuntui, että teksti jättää liikaa aukkoja ja tyhjiä kohtia lukijan täytettäväksi, jotta olisin voinut samaistua ja heittäytyä tarinaan. Pintatasolla kieli lauserakenteineen on helppoa ja houkuttelee nopeaan lukutekniikkaan. Kuitenkin teoksessa on niin paljon pinnan alla kaikkea, mikä ehkä vaatisi hitaampaa pysähtymistä tekstin äärelle. Minusta tuntuu, etten osannut antaa tekstille kaikkea sen vaatimaa aikaa ja pysähtymistä.

Kaikesta huolimatta teoksen lukeminen oli mielestäni virkistävä kokemus erilaisuudessaan.

Lumi sokaisi. Aurinko pilkotti pilven reunan takaa. Tuonne. Laakso. Tuonne. Laakso kaksi. Tuonne. Laakso kolme. Tuonne. Laakso. Sininen. Sininen? Laakso? Sininen. Juhannustaivaan sininen, jota lumi ei ollut vielä ehtinyt peittää. Maaliskuu. Ei jaksanut enää peittää. Kuten heille koulussa opetettiin. Ei ole maita ilman vesiä. Kuten kotona kerrottiin. Meri vie kauas, tuo kaukaa, näkee kauemmas kuin ihmissilmä. Kaikki tuntevat tämän mutta kukaan ei ole nähnyt. 

Kätlin Kaldmaa

Islannissa ei ole perhosia

(Islandil ei ole liblikaid, 2013)

Suom. Outi Hytönen

Fabriikki kustannus

346 s.

Kiehtova kurkistus Japaniin: Minna Eväsojan Melkein Geisha

Talven jälkeen koittaa kauan odotettu kevät. Keväällä sataa päiväkausia voimalla ja äänekkäästi. Japanilaisessa sanonnassa verrataan toisiinsa kevään ailahtelevaa säätä ja naisen sydäntä: kevättaivas ja naisen mieli - yhtä arvaamattomia molemmat. Tosin kuulin samaa sanottavan syksyn taivaasta ja naisen mielestä. Ehkä naisen oikukas ja vaihteleva mieli on japanilaismiesten mielestä aina viehättävä ja suhdetta virkistävä. Kevätsade sulattaa lumen, ja päivien lämmetessä sumu peittää vuorten vaaleanpunaisen siluetin kuin harsohuntu morsiamen. Kirsikankukkien terälehtien sateessa juodaan makeaa sakea ja juhlitaan uutta kevättä ystävien, työkavereiden ja perheenjäsenten kesken. Kevät merkitsee jälleen kerran uutta alkua ja mahdollisuutta. Sydän on pakahtua kaiken kauneudesta ja silkasta onnesta elämää kohtaan.

Minna Eväsojan muutaman vuoden takainen teos Melkein Geisha - hullu ja hurmaava Japani tarjoaa kiehtovan kurkistuksen japanilaiseen kulttuuriin. Suomalainen Eväsoja on viettänyt elämästään useita vuosia Japanissa opiskellen muun muassa japanilaista teetaidetta teekoulussa sekä kirjoittaen väitöskirjaansa japanilaisessa yliopistossa. Teoksessaan hän pyrkii kuvaamaan Japania ja japanilaisuutta omien kokemustensa ja muistojensa kautta. Hän ei pyri antamaan kaikenkattavaa kuvaa Japanista, vaan omalla rohkeasti subjektiivisella otteellaan tarjoaa kurkistusikkunoita japanilaisuuteen. Tekstistä huokuu ymmärrys ja ihailu japanilaisuutta kohtaan, mutta toisaalta myös pieni ironinen ja huvittunut etäisyys joitakin kulttuurin piirteitä kohtaan. 

Eväsojan omakohtainen teksti on elävää ja tempaa mukaansa. Hän tutustuttaa lukijan moniin kiinnostaviin ja kiehtoviin yksityiskohtiin japanilaisuudessa. Teos on alaotsikkonsa veroinen: japanilaisuus näyttäytyy sen mukaisesti teoksessa sekä hulluna että hurmaavana: Pikkuvauvoille juotetaan vihreää teetä. Vihreää teetä juovat tietysti myös isommat ja lähes joka välissä. Lisäksi vihreää teetä käytetään leivonnaisissa ja kakuissa. Talon lähes joka huoneelle oman omat tohvelinsa ja niitä on vaihdeltava alinomaa liikkuessa huoneesta toiseen, ja voi onneton sitä (esim. kirjan kirjoittajaa!), joka unohtaa vessassa käydessään vessatohvelit jalkaansa. Vessoissa ei ole lukkoa, vaan tietyllä tavalla asetellut tovhelit oven ulkopuolella ovat merkki siitä, että vessa on varattu. Kädet pestään vessassa käynnin jälkeen kahdesti, kahdessa eri altaassa: ensin pelkällä vedellä, sitten saippualla toisessa altaassa, joka on toisesssa huoneessa. Avioliitot ovat usein järjesettyjä, ja puolisoa etsitään monesti erityisen avioliittovälittäjän avulla, jonka tarjoamien avioliittoportfolioiden avulla voidaan tutustua puolisoehdokkaisiin  ja valita treffikumppani. Liian monilla treffeillä ei kuitenkaan kannata käydä, sillä jo kolmesta hylätystä sulhasehdokkaasta voi saada niin hankalan ihmisen maineen, että välittäjä ei enää viitsi toimia moisen ronkelin välittäjänä. Häiden jälkeen hääpari ostaa jokaiselle vieraalle henkilökohtaisen ja erikseen kullekin valitun kiitoslahjan, jonka arvo on noin kolmasosa kyseisen vieraan antaman häälahjan arvosta. (Häälahjat ovat aina rahaa.) Flunssa ei ole sairaus, ja jos moisen vähäpätöisyyden vuoksi jää kotiin lepäämään, saa laiskan ihmisen maineen. Lääkärissä käydessään voi saada ohjeeksi esimerkiksi katsella jotakin kaunista. Kenties hurmaavinta japanilaisessa kulttuurissa on teetaide, jota kirjan kirjoittaja opiskelee yliopistossa. Se, kuinka japanilaiset ovat tehneet teenjuonnista, tuollaisesta suomalaisesssa kulttuurissa hyvin arkipäiväisestä asiasta, kokonaisen taiteenlajin, on mielestäni uskomattoman kiehtovaa. 

Muun muassa tällaisia asioita japanilaisuudesta opin teoksesta. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Tämä teos tarjoaa varmasti paljon sellaista tietoa Japanista ja japanilaisuudesta, jota ei oppikirjoista voi oppia. Toisaalta herää kuitenkin kysymys, miten kattavana kaikkea Eväsojan tarjoamaa tietoa voi pitää. Varmasti teoksen antamaan Japani-kuvaan on syytä pientä lähdekritiikkiä. Niin tai näin, ennen kaikkea teos tarjoaa nimenomaan niitä pieniä kurkistusikkunoita japanilaisuuteen.

Mielestäni eräs mielenkiintoinen ja hyvin jännitteinen asia Eväsojan esiin maalaamassa Japani-kuvassa on naisen asema ja sukupuoliroolit. Toisaalta nousee esille kuva Japanista äärimmäisen konservatiivisena maana, jossa naisen asema on sillä tasolla kuin se on ollut länsimaissa 1900-luvun alkupuoliskolla. Kotirouvakulttuuri kukoistaa, ja naisen on lopetettava työnsä loppuelämäksi, kun hän avioituu ja saa lapsia. Lapsia yleensä on vain yksi kappale, ja sen yhden ainokaisen rakkaudenhedelmän hoitamiseen aviomiehen paapomisen ohella nainen omistaa koko elämänsä, ihan siihen asti, kunnes lapsi ehkäpä joskus kolmikymppisenä muuttaa pois kotoaan ja menee itse naimisiin. Kotona nainen hyysää ja palvelee miestään kuin palkollinen palvelijatar. Kaiken tämän vastapainona on kuitenkin jokin kummallinen matriarkaalinen kulttuuri. Omassa valtakunnassaan naisella on valtaa, jonka edessä on miesten vavistava. Näin Eväsoja kuvailee tätä:

Myöhemmin, kun tutustuin muihin japanilaisperheisiin eri yhteiskuntaluokista, huomasin että miehet hieman pelkäävät vaimojaan ja äitejään. He kantavat näille vahvoille matriarkoille joka kuukausi koko palkkapussinsa, josta vaimot säännöstelevät rahat elämiseen, asuntoon, lasten koulutukseen ja "pahan päivän varalle". Miehet saavat pienen kuukausirahan, jolla pitää kustantaa työmatkat, tupakat, kahvit ja sosiaalinen elämä. Lounaan vaimo pakkaa tavallisesti eväsrasiassa mukaan. Vaimolle harvoin sanotaan vastaan, vaikka voimatonta murinaa saattaa joskus kuulua. Vaimon sosiaalinen asema on vahva ja hänellä on valtaa.

Tämä kirja oli kiinnostava ja kiehtova lukukokemus. Kaiken lisäksi se oli jotakin virkistävän erilaista luettavaa. Eväsojan teoksessa kaunokirjallisuus kohtaa herkullisella ja hurmaavalla tavalla asiapitoisen sisällön. Tätä teosta oli ilo lukea jo ihan pelkästään kielen ja tyylin avulla. Mielenkiintoinen asiasisältö hullusta ja hurmaavasta Japanista kuitenkin kruunasi tämän lukukokemuksen! 

Minna Eväsoja

Melkein Geisha - hullu ja hurmaava Japani, 2016

Gummerus

239 s.

Järkyttävä ja koskettava muistelmateos: Tara Westoverin Opintiellä

Idahossa, erään vuoren syleilyssä, kauniiden ja idyllisten maisemien kesellä, on talo, jota asuttaa seitsenlapsinen perhe. Perheen elämä on kuitenkin kaukana kauniista perheidyllistä. Isä uskoo koululaitoksen, lääkäreiden ja sairaaloiden olevan osa hallituksen salaliittoa - niihin ei voi lainkaan luottaa. Siksipä perheen lapset ovat syntyneet kotona, heillä ei ole syntymätodistuksia, eivätkä he käy koulua. Kotiopetuksenkin kanssa on myös vähän niin ja näin, eikä perheen nuorin lapsi Tara saa juurikaan edes kotiopetusta. Perheen äiti on perehtynyt yrttihoitoihin ja kaikenlaisiin muihin uskomushoitoihin. Jos lapset sairastavat tai loukaantuvat, äiti hoitaa heitä yrtein tai muin "kotikonstein". Näin hoidetaan myös luunmurtumat ja vakavat palovammat. Oikeastaan vakavia loukkaantumisia perheessä sattuu verrattain paljon. Isä elättää perheen osittain romuttamonsa avulla, ja siellä on myös lasten autettava. Romuttamotyö ei ole kovin turvallista, ja välillä katkeaa joltain lapselta jokin raaja tai lapsi syttyy palamaan. Maailmanloppu vaanii joka hetki nurkan takana, ja siihen varaudutaan muun muassa säilömällä loputtomia määriä persikoita ja piilottamalla aseita. Kun vuosituhannen vaihteessa varmaksi uskottu maailmanloppu ei tulekaan, romahtaa isä henkisesti niin kovin, että äiti raahaa isän ja samalla koko muun perheen Arizonan lämpöön lepäämään ja toipumaan.

Tällaisesta perhe-elämästä kertoo  amerikkalainen Tara Westoverin viime vuonna julkaistu muistelmateos Opintiellä. Siinä kirjoittaja kertoo elämästään hyvin erikoisessa ja tiukan uskonnollisessa mormoniperheessä sekä siitä, kuinka hän tällaisesta taustasta ponnistaa hyvin toisenlaiseen elämään ja oppii näkemään maailman toisella tavalla kuin vanhempansa. Ilman aiempaa koulutusta Tara saa kipinän opiskella itsenäisesti yliopiston pääsykokeisiin ja pääsee opiskelemaan. Hyvin eristyneissä oloissa ja hyvin erilaisiin tapoihin tottuneelle tytölle opiskelumaailmaan sopeutuminen on aluksi vaikeaa, mutta palo päästä eteenpäin on suuri. Vähän myöhemmin hän pääsee opiskelemaan myös Cambridgeen ja Harvardiin ja väittelee jopa tohtoriksi. Tällä menestyksellä on kuitenkin hintansa: tutustuminen perheen ulkopuoliseen maailmaan saa Taran silmät avautumaan sille, että hänen perheessään kaikki ei ole kunnossa. Yliopistossa psykologian luennolla hän oivaltaa, että hänen isänsä ei ole henkisesti terve ja elää harhaluulojen vallassa, jotka on onnistunut syöttämään koko perheelleen. Osittain tämä ja eräät muut vastoinkäymiset johtavat lopulta siihen, että Tara joutuu perheensä hylkäämäksi.

Westoverin tarina on järkyttävä, mutta myös voimallinen ja vaikuttava. Harvoin luen elämäkerrallista kirjallisuutta, mutta kuultuani tästä teoksesta kiinnostukseni heräsi heti. Taran tarina tarjoaa paljon mielenkiintoista pohdittavaa. Minut se sai ajattelemaan muun muassa sitä, miten suuri merkitys koulutuksella onkaan maailmankuvamme muokkaajana. Toisaalta se sai pohtimaan sitä, kuinka suuri voima yhteisöllä on ja kuinka tiivisti toistensa kanssa elävät ihmiset voivat muokata omanlaisensa maailmankuvan, joka poikkeaa radikaalisti muiden ihmisten maailmankuvasta - ja kenties jopa itse totuudesta. Teos sai myös minut suuresti hämmästelemään, kuinka tällainen tarina ylipäätään on mahdollinen nyky-Amerikassa. Kuinka on mahdollista, että perhe onnistuu elämään näin täydellisesti muun yhteiskunnan ulkopuolella ilman, että asiaan puututaan? Lapset eivät täytä oppivelvollisuutta. (Kai tietääkseni Amerikassakin sellainen on, vaikka kotikoulukulttuuri siellä kukoistaakin?) Perheen tarinassa tulee ilmi myös monia muita seikkoja, jotka mielestäni antaisivat aihetta lasten huostaanotolle. Toisaalta tämä kaikki hämmästeltävä tekee tarinasta juuri sen verran erikoisen ja ainutlaatuisen, että siitä saa kirjoitettua menestystä niittävän elämäkertateoksen.

Vaikka ennen kaikkea lukukokemukseni oli positiivinen, teoksen kirjoitustapa ei mielestäni ollut kovin ansiokas. Minua jonkin verran häiritsi esimerkiksi kömpelöltä kuulostavat kielikuvat. Lisäksi teoksessa oli jonkin verran sellaisia ainakin itselleni epäselviä kohtia, joista jäi minulle hämmentynyt ja kysyvä olo, sillä tuntui, etten ymmärtänyt, mitä kohdassa tarkoitettiin tai mitä sillä oikeastaan haluttiin sanoa. Tai sitten tuntui, että alettiin kertoa jostakin asiasta, joka jätettiin ikään kuin puolitiehen, ja siirryttiin sitten seuraavaan asiaan. Toisaalta teoksen kirjoitustyylistä välittyy vahva autenttisuuden tuntu, ja saattaa olla, että jotkin asiat on jätetti siksikin puolitiehen, ettei kirjoittaja muista tapahtumaa tarkemmin. Toisinaan kirjoittaja käyttää alaviitteitä, joissa selittää muiden henkilöiden muistikuvia jostakin sellaisesta tapahtumasta, jossa hänen oma käsityksensä tapahtuneesta eroaa muiden muiden läheisten muistoista. Tällainen alaviitteiden käyttö ei ehkä sujuvoita tarinaa tekstinä, mutta mielestäni kuitenkin positiivisella tavalla korostaa sitä, että kirjoittaja yrittää kertoa tarinansa niin todenmukaisesti kuin suinkin pystyy ja myöntää sekä itselleen että lukijoilleen muistojen rajallisuuden.

Tara Westover

Opintiellä

(Educated, 2018)
Suom. Tero Valkonen

Tammi

435 s.

Minna Rytisalon upea Rouva C

Kun oikeasti elänyt ihminen alkaa muuttua fiktioksi, kirjailija saa asua oudossa, ihanassa hämmennyksessä. Ensin on kiinni faktoissa, lukee elämäkertoja ja poimii niistä sen, mitä ajattelee tarvitsevansa. Alkaa liukua ihmeeseen, nimittäin: kun ensin tietää tarpeeksi, voi kohta päästää tiedosta irti,uskaltaa kuvitella, että ehkä näinkin olisi voinut olla. Mielikuvitus nostaa leijumaan historiankirjojen yläpuolelle ja jostain sieltä, unen ja illuusion hohteesta, alkaa tarkentua henkilö, joka ei enää ole todellinen, vaan fiktiivinen. Yhtäkkiä keittiööni tulee vieras. Hänen helmansa kahisevat, hän istuutuu minua vastapäätä.

Minna Rytisalo vangitsee romaaninsa Rouva C:n sivuille erään Suomen historian suurnaisen, Minna Canthin, tarinan ja kuvailee näin teoksen syntyprosessia jälkisanoissaan. Teos perustuu moniin historiallisiin tosiasioihin Minna Canthista, mutta romaanilajille uskollisena sekoittaa joukkoon myös paljon kuviteltua ja mahdollisia totuuksia. 

Minä en ole uutuuksien perässä juoksija, mutta vuonna 2018 olen innostunut muutamista sellaisista. Minna Rytisalon kirjoittama Rouva C. on yksi niistä. Olin aivan riemuissani, kun se valittiin tammikuun lukupiirikirjaksemme. Kaiken etukäteen kuulemani perusteella tiesin, että Rouva C tulisi olemaan teos, joka tekee vaikutuksen. Olin täysin oikeassa. Rouva C. on upeinta ja parasta, mitä olen pitkään aikaan lukenut. Kirja, joka jättää jäljen ja käy sydämeen. Kaiken lisäksi se on kirja, joka sävähdyttää taidokkaalla kielellä ja kirjoitustyylillään.

Minna Canth on nainen, jota ihailen ja jonka tarina muodostaa kiehtovan rakennusmateriaalin romaanille. Sitäkin parempaa Rytisalon teoksessa on kieli ja kirjoitustyyli. Jokainen sana on harkittu, tarkoin tarinaan aseteltu. Kielessä on kauneutta, jopa vähän runollisuutta. Lisäksi siinä on jonkinlaista ilmavuutta. Samaan aikaan tarkkoja ykistyiskohtia, mutta myös ilmaan heitettyjä vihjeitä ja hienovaraisuutta, joiden perusteella lukija saa rakentaa omia tulkintojaan ja arveluitaan. Rytisalo on onnistunut kirjoittamaan teoksen, jossa jokainen sana on nautinto lukijalle. 

Rouva C. kertoo lukijalle tarinan, joka puhuttelee. Romaani on rajattu Minnan elämässä siihen, noin 17 vuotta kestäneeseen elämänvaiheeseen, jonka aikana Kuopiosta kotoisin oleva Minna lähtee Jyväskylään opettajaseminaariin opiskelemaan kansakoulunopettajaksi, tapaa tulevan miehensä lehtori Ferdinand Canthin, lopettaa seminaarin ja menee naimisiin ja perustaa perheen. Minna jää nuorena leskeksi. Hänen miehensä sairastuu ja kuolee 14 avioliittovuoden jälkeen Minnan odottaessa pariskunnan seitsemättä lasta. Rytisalo lopettaa teoksensa pian miehen kuoleman ja lapsen syntymän jälkeen. Toisin sanoen teos kertoo Minna ja Ferdinand Canthin koko avioliiton tarinan. Avioliitto ja rakkaus ovatkin keskeisiä teemoja teoksessa. 

Sen lisäksi teoksessa on myös paljon enemmän. Avioliitto Ferdinandin kanssa luo kehyksen ja kasvualustan sille, mitä Minna Canthista tulee. Jo varhain hän on kiinnostunut muun muassa köyhien asemasta, naisen asemasta ja erityisesti tyttöjen koulutuksesta ja raittiusaatteesta. Minna ottaa selvää asioista, auttaa heikomassa asemassa olevia ja kirjoittaa kipakkoja kannanottoja kannattamistaan, muutosta vaativista asioista lehtiin. Hän tunkeutuu aluellee, jonka ei katsottu olevan naiselle sovelias tuolloin - naisen paikka oli kotona, ei julkisessa elämässä eikä varsinkaan lehtien palstoilla. Hänen miehensä Ferdinand kuitenkin suhtautuu ennakkoluulottomasti vaimonsa pyrintöihin ja tukee tätä. Hän näkee Minnassa muutakin kuin pelkkään vaimon ja äidin rooliin ahdetun naisen. Hän näkee Minnan säkenöivän älyn ja kirjoituskyvyt ja kannustaa tätä kirjoittamaan ja antautumaan sille kutsumukselle, joka tämän sydämessä on. Teoksen loppupuolella Minnan ura kirjailijana on iduillaan, mutta siihen mennessä on Minna ehtinyt vaikuttaa jo monella muulla saralla ja saamaan huomiota. Minna Canth oli aikansa kontekstissa poikkeuksellinen nainen. Rytisalon teoksessa myös Minnan miehestä piirtyy hyvin poikkeuksellinen kuva. Poikkeuksellista on se tila, jonka hän vaimolleen antaa. Hän ei estele, kuten useimmat hänen aikansa miehet olisivat hänen sijassaan tehneet, vaan suo vaimolleen kaiken tukensa. Heidän avioliittonsa on Rytisalon teoksessa kuvattu hämmästyttävän tasa-arvoiseksi.

Minnan ja Ferdinandin välillä kuvataan ystävyyttä, joka lienee aikanaan melko harvinaista vaimon ja miehen välillä. Toisenlaista ystävyyttä käsitellään Minnan ja Minnan Flora-ystävättären välillä, johon Minna on tutustunut Jyväskylän opettajaseminaarissa. Opiskeluaikoina he ovat toisilleen kaikki kaikessa, parhaimmat ystävät, mutta pikku hiljaa välille tulee kitkaa. Kitkaa aiheuttaa muun muassa Minnan toiminta ja kannanotot julkisessa elämässä, joka on vanhoillisen Floran mielestä pöyristyttävää. Tämän ystävyyden kuvauksen kautta käsitellään myös kahdenlaisen aatteen ja ajatusmaailman yhteentörmäystä. Minnan ja Floran suhteessa tiivistyy pienoiskoossa kaikki se, millaisella törmäyskurssilla Minna Canthin edustamat aatteet olivat tuon ajan konservatiivisten aatteiden kanssa.

Rytisalon Rouva C:ssä minua ennen kaikkea puhutteli se poikkeuksellinen palo ja rohkeus, jolla Minna Canth nousi puolustamaan tärkeinä pitämiään asioita - kaiken lisäksi aikana, jolloin naisen oletettiin pitävän suunsa kiinni ja jättävän maailman parantamisen miesten varaan. Teoksessa Minna Canthista piirtyy kuva jokseenkin jopa arkana, herkkänä ja ujona, mutta se palo, jota hän kokee paremman tulevaisuuden puolesta, saa hänet ylittämään jopa itsensäkin. Minna Canthissa riittää sankaria ja esikuvaa myös tämän päivän ihmisille.

Rytisalon teos onnistui herättämään minussa laajemman kiinnostuksen Minna Canthia kohtaan. Heti perään luin Minna Maijalan kirjoittaman elämäkerran Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth, jonka parista jatkoin sujuvasti tuoreeseen, juuri syksyllä 2018 ilmestyneeseen Leena Virtasen kirjoittamaan ja Sanna Pelliccionin kuvittamaan lasten kuvakirjaan Minna! Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot. Vaikka nykyään ehdin bloggaamaan vain pienen osan lukemistani teoksista, luulen, että Minna Canthista tullaan kuulemaan blogissani vielä enemmän tai vähemmän lähiaikoina.

Lopetan tekstini tähän mieleeni painuneeseen sitaattiin:

Onko tällaistakin, että nainen ja mies jakavat ystävyyden ja ovat toisilleen hyviä, ilman pakkoa ja painostusta?

Minna Rytisalo

Rouva C.

Gummerus

2018

367 s.

Historian havinaa lukupiirissä: Jään ja tulen kevät, Ikitie ja Marsipaanisotilas

Aloitin tänä syksynä lukupiirin, jossa on sukellettu historiallisten romaanien pariin. Ensin luimme Sirpa Kähkösen Jään ja tulen kevään, sitten Antti Tuurin Ikitien ja sen jälkeen vielä Ulla-Lena Lundbergin Marsipaanisotilaan. Viimeiseen tapaamiseen en harmikseni päässyt mukaan. Kukin näistä romaaneista avaa näkökulmia Suomen historiaan, ja siksi koin ne kaikki tavalla tai toisella opettavaisiksi. Osa romaaneista tarjosi pieniä tuskan hetkiä ja pakkolukemisen tunteita, mutta lukupiiriharrastuksessa onkin juuri se hieno puoli, että se saa avartamaan omia lukutottumuksiaan ja saa ylittämään oman lukumukavuusalueensa. Loppuun päästyäni ihan jokainen näistä romaaneista tuntuikin palkitsevalta ja avartavalta lukukokemukselta.

Sirpa Kähkösen Jään ja tulen kevät

Tässä kirjassa seurataan työläiskorttelin elämää välirauhan aikana. Keskiössä on etenkin Tuomen perhe: Menneisyytensä vanki Lassi, joka makaa toimettomana punkassaan. Hänen vaimonsa Anna, joka uupuneena yrittää pitää arkea pystyssä ja hoitaa kahta pientä lastaan. Lassin sisar Hilda, joka yrittää työnteolla elättää itsensä lisäksi myös veljeään ja tämän perhettä. Sodan uhka leijuu arjen yllä, ja on pulaa ja puutetta. Henkilögalleria on laaja, ja sen kautta Kähkönen avaa välirauhan aikaista ihmisarkea monella taholla. Keskeiseksi henkilöksi nousee myös esimerkiksi rouva Lehtivaara, joka edustaa varakkaampaa luokkaa, mutta joka sosiaalisesta taustastaan poiketen osoittaa harvinaista luokkarajat ylittävää ystävällsiyyttä ja avuliaisuutta Tuomen perheelle ja myös muille työläiskorttelin asukkaille.

Tämän kirjan keskiö on arjen pienissä hetkissä. Jopa kyllästymiseen asti teos kuvaa tavallisia arjen askareita. Esimerkiksi yhtä ja samaa sikaa teurastetaan sivu kaupalla. Mitään suurta draaman kaarta ei teos ei muodosta, vaan kuvaa ikään kuin elämää itsessään: sitä tavallista ja tasaisen harmaata. Teoksen lopussa tapahtuu se, mikä on pitkään leijunut ilmassa: syttyy sota.

Teoksen arjen kuvauksessa ja kielessä on jopa jotakin pientä inhorealismia. Ehkäpä osin siksi koin teoksen hyvin pitkään tylsänä ja uuvuttavana. Siihen vaikutti myös se, että keskittymiskykyni ei riittänyt aluksi pysymään mukana teoksen kaikissa lukuisissa ihmisissä.  Tämä oli kuitenkin minulle kirja, joka vaati ikään kuin pientä lämmittelyä. Noin puolivälissä teosta suhtautumiseni muuttui, ja aloin pitämään teosta mielenkiintoisena. Pikku hiljaa tarinan myötä myös kiinnyin henkilöhahmoihin ja aloin sen myötä kokemaan ja myötäelämään heidän kanssaan.

Siihen, miksi teos yhtäkkiä muuttui mielestäni niin mielenkiintoiseksi, vaikutti hassusti eräs yksityiskohta: rouva Lehtivaara antaa sairausvuoteella makaavalle Annalle Minna Canthin Työmiehen vaimon, jota tämä alkaa aikansa kuluksi lukea. Minä, joka olin tähän asti lukenut teosta puolikeskittyneenä tylsyyskuoleman partaalla, tunsin heti herääväni kuin unesta Työmiehen vaimon astuttua tarinaan mukaan  Mielenkiintoni heräsi. Työmiehen vaimo on merkittävä teos, jonka tunnen myös itse melko hyvin. Minua alkoi suuresti kiinnostamaan, minkälaiseksi intertekstiksi Työmiehen vaimo kasvaa Kähkösen teoksessa ja mitä merkitysulottuvuuksia se tuo teokseen. Jotenkin ajattelin heti, ettei Työmiehen vaimo ole vain pieni ja merkityksetön yksityiskohta, vaan sillä on selvästi jokin syy, miksi se on tarinassa. Ja oikeassa olinkin.

Anna oppii Canthin tarinasta, että naisten on pidettävä yhtä. Ja siitä oikeastaan koko Jään ja tulen kevät kertookin: tässä teoksessa arkea ja elämää pyörittävät naiset, jotka ovat toistensa apuna ja tukena - myös säätyyn katsomatta. Aivan toisin kuin Työmiehen vaimossa, jossa rikas nainen syyttää päähenkilöä Johannaa varkaudesta, kieltäytyy uskomasta tämän tarinaa ja syöksee Johannan lapsineen perikatoon, vaikka varkauden takana on Johannan hulttioaviomies. Rouva Lehtivaaran ja Tuomen perheen naisten välillä ei ole samanlaista ylemmyyden ja alemmuuden kuilua kuin Työmiehen vaimossa on rikkaan ja työläisnaisen välillä. Kähkönen kuvaa vahvoja naisia, ja siten teoksessa voidaan nähdä ripaus feminististä voimaa.


Yhteys Minna Canthiin löytyy myös teoksen miljööstä: Minna Canth oli kotoisin Kuopiosta, joka toimii Jään ja tulen kevään tapahtumapaikkana. Kaupunki on vahvasti läsnä teoksessa, ja arvelisin sen siksi olevan mielenkiintoinen sellaisille, joille Kuopio on tuttu ja läheinen kaupunki. Henkilöt puhuvat myös vahvaa Kuopion murretta, mikä tosin hankaloitti välillä omaa lukemistani.

Jään ja tulen kevät on myös kolmas osa Kähkösen seitsenosaista Kuopiosarjaa. Tämä oli minulle ensimmäinen teos sarjasta ja ylipäätään koko kirjailijalta. Kuulisin mielelläni mielipiteitä sarjan muista osista niitä lukeneilta!

Sirpa Kähkönen

Jään ja tulen kevät, 2004

Otava

382 s.

Antti Tuurin Ikitie

Ikitie kertoo tarinan Jussi Ketolasta, jonka eräänä yönä Lapuan liikkeen miehet tulevat kesken unien kiskomaan irti sängystä ja kyyditsemään Suomen halki Venäjälle niin sanottua Ikitietä pitkin. Rankasta matkasta hän selviää kuitenkin hengissä ja aloittaa uuden elämän Venäjällä. Suomeen jäi vaimo ja lapset, ja vuosien varrella hän perustaa uuden perheen venäläisellä kolhoosilla. Poliittisten olosuhteiden takia Suomeen takaisin pääseminen vaikuttaa mahdottomalta, mutta hän ei silti ikinä heitä menemään kaikkea toivoaan.

Tämä kirja oli ensimmäinen Tuurini, ja täytyy sanoa, että lukukokemuksena kirja ja sen tyyli eivät olleet kovin positiiviset. Minulla oli suuria suhtautumisongelmia romaaniin hyvin pitkään, lähes loppuun saakka. Tuuri kirjoittaa lakonisesti, äärimmäisen konkreettisesti, vailla mitään pohdintoja tai tunteita. Tämä sai minut kokemaan kirjoitustyylin kuivana ja tylsänä. Luin Wikipediasta, että Tuuri on koulutukseltaan diplomi-insinööri, ja lukiessani en voinut välttää ajatusta, että Tuuri kiroittaa hyvin insinöörimäisesti. Kirja on kuin jokin kuivan asiallinen raportti Jussi Ketolan elämänkohtalosta. Tämä on tietysti vähän mieltymyskysymys, ja on vain todettava, että teos ei ollut minunlaiseni kirja. Toisaalta teos on helppolukuisesti kirjoitettu, ja sivut soljuivat mukavaa vauhtia eteenpäin tylsyydestä huolimatta lukupiirin kannustamana. Ikitie on kyllä teos, jota tuskin olisin saanut luettua ilman lukupiiriä. 

Vaikka Ikitie tarjosi minulle vähän puuduttavia lukuhetkiä, loppuun päästyäni koin kuitenkin kokeneeni teoksen kautta jotakin arvokasta. Teoksen lopun käänteet ravistelivat tunteitani kerronnan kaikesta lakonisuudesta huolimatta niin voimallisesti, että aivan loppumetreillä jollain tavalla jopa kiinnyin Jussi Ketolan tarinaan ja teoksen tapahtumat ja teemat tuntuivat puhuttelevilla. Koin lukukokemuksen myös sivistäväksi, sillä sen avaama kuva elämästä sosialistisessa Neuvostoliitossa ja kolhoosielämästä opetti minulle paljon uutta ja avarsi historiatietämystäni.

Antti Tuuri

Ikitie, 2011

Otava

431 s.

Ulla-Lena Lundbergin Marsipaanisotilas

Tämä kirja oli näistä kolmesta ehdottomasti lempparini! Lundbergin romaani veti minut mukanaan aivan ensimmäisiltä riveiltä lähtien ja tiesin heti, että tulisin rakastamaan tätä kirjaa! Enkä ollut yhtään väärässä: tämä on juuri sellainen romaani, johon voi rakastua.

Lundbergin Marsipaanisotilaassa kuvataan Kummelin kuusihenkisen opettajaperheen elämää sotien myllerryksissä. Perhe asuu Helsingissä. Isä ja äiti Kummel ovat molemmat opettajia, ja perhe asuu koulurakennuksen opettaja-asunnossa. Heillä on kolme poikaa, Petter, Frej ja Göran, sekä kuopuksena tytär nimeltään Charlotte. Sota saapuu keskelle keskiluokkaista arkea. Kun opettaja kertoo koulupäivän aluksi, että sota on syttynyt ja koulupäivä perutaan, 13-vuotias Charlotte koulutovereineen iloitsee: kammoksuttua suomen kielen koetta ei siis pidetäkään! Sota merkitsee hänelle vapautta arkisista velvollisuuksista. Perheen pojista Frej ja Göran lähtevät sotaan, Göran jopa nuoresta iästään huolimatta vapaaehtoisena. Papiksi opiskeleva Petter ei sairautensa takia lähde, vaan jää perheensä luokse. Romaanissa seurataan näiden kaikkien kuuden perheenjäsenten elämää talvisodasta välirauhan kautta aina jatkosodan jälkeiseen aikaan asti. Lukija pääsee osalliseksi siis niin elämään kotirintamalla kuin taistelurintamallakin.

Parasta tässä teoksessa on Lundbergin ilotteleva kirjoitustyyli, joka kuvaa henkilöhahmoja paitsi aivan mahtavalla ironialla, myös ymmärryksellä ja lämmöllä. Lundberg saa hahmot todella elämään ja lukijan myötäelämään henkilöhahmojen koettelemukset. Romaanissa on mukana aimo annos huumoria, ja se syntyy ennen kaikkea kertojan tavasta kuvata henkilöhahmoja. Näin vakavaan sota-aiheeseen saadan ripaus keveyttä.

Keveä romaani ei kuitenkaan kokonaisuudessaan ole. Se kuvaa sotaa ja sen kauheuksia kaikessa kamaluudessaan. Mielenkiintoisen teoksesta sotaromaanina tekee mielestäni se, että lukija nykynäkökulmasta katsottuna tietää, miten suuren arven teoksessa kuvattavat sodat ovat jättäneet historiaan, mutta romaanihenkilöt vaikuttavat olevan autuaan tietämättömyyden vallassa, eivätkä tunnu tajuavan, miten vakavasta asiasta on kyse. Varsinkin Kummelin perheen lapset - Petteriä lukuunottamatta - tuntuvat ottavan sodan kovin kevyesti, mistä ehkä parhaimpana esimerkkinä Charlotten riemu siitä, kun koulupäivä loppuu sodanjulistukseen.

Kummelin perheen tarina vei minut niin mennessään, että tämän lukukokemuksen innostamana päätin tarttua vihdoin uudestaan Lundbergin Is-romaaniin (Jää), joka voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2012 ja joka on ikään kuin jatko-osa Marsipaanisotilaalle ja kertoo Kummelin perheen esikoispojan Petterin myöhemmistä vaiheista. Sain teoksen tuoreeltaan joululahjaksi alkukielisenä, mutta silloin sen lukeminen keskeytyi jonnekin sadan sivun jälkeen. Olen odotellut, milloin se saisi uuden tilaisuuden. Marsipaanisotilaan jälkeen koin Jään ajan vihdoin koittaneen. Sain teoksen luettua juuri muutama päivä sitten ja toivon, että siitä tullaan kuulemaan myöhemmin lisää blogissani.

Ulla-Lena Lundberg

Marsipaanisotilas, 2001

Gummerrus

496 s.

Täydellinen lukuromaani: Kate Mortonin ihana Hylätty puutarha

Täti oli sanonut tulevansa takaisin, ja pieni tyttö toivoi, että hän tulisi pian. Hän oli odottanut jo kauan, niin kauan, että aurinko oli ajelehtinut taivaan poikki ja lämmitti nyt hänen polviaan mekon läpi. Hän yritti kuulostella tädin hameen kahinaa puukantta vasten. Korot kopisivat kiireisesti, aina yhtä kiireisesti, niin kiireisesti tytön oma äiti ei koskaan liikkunut. Suuresti rakastettujen lasten huolettomaan tapaan pieni tyttö mietti, missä äiti mahtoi olla. Milloin äiti mahtaisi tulla. Ja hän mietti myös tätiä. Hän tiesi, kuka tämä täti oli, oli kuullut isoäidin puhuvan hänestä. Tätiä sanottiin Kirjailijattareksi, ja hän asui pienessä talossa kartanon tiluksien laidalla sokkelon takana. Häntä oli kielletty leikkimästä karhunvatukkasokkelossa. Äiti ja isoäiti olivat sanoneet, että oli vaarallista mennä lähelle jyrkännettä. Pienestä tytöstä oli kuitenkin hauskaa tehdä kaikenlaista kiellettyä, kun ketään ei ollut näkemässä.

Olen löytänyt kirjan, joka on mielestäni aivan täydellinen lukuromaani. Sellaisen kirjan, jossa on aivan kaikki palaset kohdallaan, jotta voi kokea täydellisen lukuseikkailun, johon hypätä mukaan täysin rinnoin ja jonka äärellä voi vain huokailla ihastuksesta. Sellaisen kirjan, jossa on kiehtova ja lumoava tarina, joka vie mennessään ja herättää halun lukea aina vain seuraavan luvun. Hyvin kirjoitettua, upeaa, jopa kaunista kieltä. Taidokkaasti punottu rakenne, jossa eri aikatasot ja monihaarainen tarina kutoutuvat saumattomasti yhteen. Ja jossa on lisäksi jokin sellainen mystinen, ihmeellinen ainesosa, joka saa ajattelemaan, että tämä on juuri minun kirjani. Arvelen, että se jokin on ehkä hippunen sadun taikaa ja menneen maailman nostalgiaa ja romantiikkaa.

Sellainen kirja on Kate Mortonin Hylätty puutarha. Se on kiehtovin ja lumoavin kirja, mitä muistan lukeneeni pitkiin aikoihin. Se on sellainen kirja, jonka loppuun lukeminen sai minut surullisen haikeuden valtaan: oli haikeaa lopettaa näin upea lukukokemus ja mietin, milloinkohan saan seuraavaksi kokea jotakin yhtä huikaisevaa. Hylätty puutarha on nimittäin sellainen helmi, ettei sellaisia tule vastaan usein.

Tämä teos koukuttaa lukijansa mysteerillä, jonka selvittelyssä seikkaillaan yli vuosisadan halki. Vuonna 1913 pieni tyttö matkustaa Britanniasta Australiaan. Perillä häntä ei ole vastaanottamassa ketään, eikä pieni tyttö osaa kertoa mitään itsestään, ei edes nimeään. Mukanaan hänellä on vain pieni laukku, jossa on satukirja. Se ja satukirjan kirjoittanut salaperäinen kirjailijatar on merkittävin vihje hänen menneisyydestään. Eräs pariskunta ottaa tytön huomiinsa ja kasvatettavakseen, koska kukaan muukaan ei tunnu kaipaavan häntä. Aikuisena tuo Nelliksi nimetty tyttö yrittää selvittää omaa tarinaansa, aluksi asenaan vain matkalaukussa ollut satukirja. Satukirja johtaa hänet Englannin maaseudulle erään kartanon maille ja salaperäiseen Cliff Cottage -nimiseen mökkiin, jota ympäröi kiehtova ja mystinen puutarha.  Kuitenkin kohtalo tulee väliin, eikä Nell saa omana elinaikanaan ikinä lopullisia vastauksia menneisyydestään. Kun Nellin tyttärentytär Cassandra saa isoäidiltään perinnöksi Englannissa sijaitsevan talon avaimen ja salamyhkäisen viestin, lähtee Cassandra Englantiin selvittämään isoäitinsä tarinaa. 

Tässä romaanissa menneisyyden salaisuudet kuroutuvat ihanan jännittävästi vähä vähältä auki. Isoäidin tarina, joka pikku hiljaa avautuu lukijalle, on kiehtova. Vanha englantilainen kartanomiljöö salaperäisine puutarhoineen tarjoaa puitteet unohtumattoman upealle lukuseikkailulle. Tätä lukiessani saatoin vain hämmästella sitä, miten niin moneen suuntaan aukeava tarina on saatu punottua niin hienosti ja taidokkaasti yhteen.

Jo kirjan nimi ja kansi toi minulle mieleen Frances Hodgson Burnettin Salaisen puutarhan. Intertekstuaalisuuden ja Salaisen puutarhan suurena ystävänä eräs ihastuttavimpia yksityiskohtia Mortonin romaanissa oli minulle se, että itsepä rouva Burnett käveli romaanin sivulla minua vastaan. Morton on kutonut Hylättyyn puutarhaan kiehtovan intertekstuaalisen yhteyden Burnettin salaiseen puutarhaan. Teoksen yhteydet satujen maailmaan myös ihastuttivat minua. Nellin matkalaukusta löytyneen satukirjan sadut kulkevat tarinassa mukana alusta loppuun, ja ne sisältävät vastaavuuksia tarinan reaalimaailmaan ja avaavat Nellin menneisyyttä. Näiden satujen kirjoittaja Eliza Makepeace on kuitenkin ihan fiktiivinen Mortonin mielikuvituksen tuote, ei oikea kirjailija. 

Hylätty puutarha oli minulle ensimmäinen kirja Mortonilta. Sen innostamana luin pian sen jälkeen myös saman kirjailijan Salaisuuden kantajan. Se on myös vetävä lukuromaani, jota tuskin maltoin laskea käsistäni ja jossa Hylätyn puutarhan tapaan selvitetään  menneisyyden salaisuuksia. Siitä kuitenkin puuttui omissa silmissäni se lumo ja tenho, jota Hylätty puutarha minulle tarjosi. Haluaisin mielelläni kuulla, mitä kokemuksia blogini lukijoilla on muista Mortonin romaaneista. Voitteko suositella minulle hänen muita kirjojaan?

Kate Morton

Hylätty puutarha 

(The Forgotten Garden, 2008)

Suom. Hilkka Pennanen

Bazar

700 s.

Taidokasta viihdettä: Julian Fellowesin Belgravia

Waterloon taistelun aattona vietetään tanssiasia Lontoon hienostokorttelissa Belgraviassa. Tanssiaisissa on myös aatelissukuinen Edmund sekä nousukasperheen kaunotar Sophia Trenchard, jotka ovat rakastuneet toisiinsa rakkauden epäsätyisyydestä huolimatta. Tanssiaisista käy kuitenkin nuorukaisille kutsu taistelukentälle, eikä ole varmaa, näkeekö Sophia enää koskaan rakastettuaan. Näistä tanssiaisista ja tästä rakkaudesta alkaa kuitenkin tarina, joka ulottuu vuosikymmenten päähän. Siinä tarinassa yhdistyy kahden eri perheen ja eri yhteiskuntaluokan tarinat toisiinsa yllättävällä ja odottamattomalla tavalla.

Tämän kirjan kirjoittaja Julian Fellowes tunnetaan parhaiten menestyssarjan Downton Abbeyn käsikirjoittajana. Belgravia tarjoaa hieman samanlaisen maailman kuvauksen, historiaan sijoittuvaa yläluokan elämää seurapiireineen, tanssiaisineen ja palvelijoineen. Minua kiehtoo historia ja kuvaukset menneestä maailmasta, erityisesti myös menneestä loistosta, ja se oli syy, miksi kirjaan tartuin. Tarinan alkumetreillä kirja kuitenkin tympäisi minua: vaikutti, että olin saanut käsiini hyvin pinnallisen viihdekirjan. Aivan kuin olisi jokin huono nykyaikainen viihde-tv-ohjelma sijoitettu historialliseen miljööseen. Ihmiskuvaukset tuntuivat karrikoiduilta ja liioitelluilta, hyvin pintapuolisilta. Olin jo vähällä lopettaa kesken. Jollakin sinnikkyydellä kuitenkin jatkoin eteenpäin.

Tarina kuitenkin tempaisi mukaansa. Teos tarjoaa toinen toistaan viihdyttävämpiä ja yllättävämpiä juonenkäänteitä. Kunnolla alkuun päästyäni tarina kietoi minut tiukasti otteeseensa. Alun pinnallinen vaikutelma murtui hieman tarinan edetessä silmissäni. Vaikka tämä on tarina ihmisistä, joiden maailmassa maine, kunnia ja asema ratkaisevat, tuli henkilöhahmoista esiin pikku hiljaa myös inhimillisempiä puolia ja sen myötä henkilökuvaus alkoi vaikuttaa myös realistisemmalta. Alun perin hyvin pinnalliselta vaikuttanut tarina tarjosi loppujen lopuksi myös lämpöä ja jotakin hyvin koskettavaa. 

Tällaiseksi vähän kevyemmäksi kirjaksi Belgravia oli mielestäni yllättävän hyvä. Juoni on taidokkaasti rakennettu niin yllättämään kuin viihdyttämäänkin lukijaansa. Kukapa ei haluaisi toviksi sukeltaa 1800-luvun Lontoon seurapiireihin viihdyttävän historiallisen romaanin parissa?

Julian Fellowes

Belgravia

(Belgravia, 2016)

Suom. Markku Päkkilä

Otava

477 s.

Runotytön tarina jatkuu: Huotarisen ja Koskimiehen kutkuttava Emilia Kent

Emilian ja Teddyn häistä oli kulunut viisi kuukautta. Lumimorsian Emilia oli astunut sydäntalvisena sunnuntaina Blair Waterin kivikirkon käytävää pitkin valkoisia ja hopeisia helmiä mustissa hiuksissaan. Päivä oli ollut kylmä, huurteiset puut kirkon liepeillä juhlavia jäykissä asusteissaan, ja varpusia oli hakeutunut kirkon räystäiden lämpöön. Teddy näytti Emilian rinnalla Tuhannen ja yhden yön satujen prinssiltä, ja hänen silmissään paloi tuli. Emilialla oli yllään morsiuspuku, joka oli Elizabeth-tädin määräyksen mukaan valmistettu Charlottetownin parhaassa ompelimossa ja jonka nähtyään Jimmy-serkku oli kuiskannut: "Avioliiton satamaan tarvitaan melkoinen pääsymaksu!" Himmeän norsunluunvärisenä läikehtivän kankaan valintaan oli Emilia kuitenkin sanonut sanansa, ja helmet hän oli ripotellut tukkaansa itse.

Vilja-Tuulia Huotarisen ja Satu Koskimiehen Emilia Kent on teos, josta kuultuani en meinannut pysyä nahoissani.  Nämä kaksi suomalaiskirjailijaa ovat tarttuneet kuuluisan kanadalaisen, jo kauan sitten kuolleen kirjailijattaren L. M. Montgomeryn ikimuistoiseen runotyttöhahmoon ja jatkaneet Runotytön tarinaa siitä, mihin Montgomery tarinansa lähes sata vuotta sitten päätti. Uskalias yritys - Runotytöt nimittäin ovat monelle lukijalle niin rakkaita, lähes pyhiä. Voiko samaan tasoon yltää, pystyykö kukaan muu vangitsemaan runotytön henkeä?

Tämän vuoksi varmasti moni Runotyttö-fani onkin suhtautunut Huotarisen ja Koskimiehen fanfiction-hankkeeseen perin epäilevästi. Itse kuitenkin heti kirjasta kuulutani olin pakahtua uteliaisuudesta ja innosta, tuskin edes maltoin odottaa kirjan julkaisua. Siksipä teinkin jotakin minulle itselleni hyvin tavatonta: pyysin kerrankin arvostelukappaleen kirjasta.

Omat odotukseni kirjan suhteen olivat siis korkealla. Kirja ei kuitenkaan pettänyt niitä - päin vastoin! Emilia Kent lumosi minut täysin ja suorastaan ylitti odotukseni. Alkuperäisen tarinan henki ja tyyli on vangittu hienosti. Teoksen tyylistä löytyy alkuperäiselle vertaansa vetävää herkkyyttä, kauneutta ja runollisuutta - yhdistettynä tietysti pieneen purevaa  ironiaan ja huumoriin. Runotytön hahmo todella herää uudestaan eloon näiden suomalaiskirjailijoiden teoksessa. 

Vaikka Huotarinen ja Koskimies ovat tavoittaneet runotytöstä jotakin hyvin alkuperäistä, näkee kirjasta kuitenkin monin tavoin, että se on paljon modernimman ajan tuotos kuin alkuperäiset runotyttökirjat. Ja ehkäpä ihan hyvä niin. Huotarinen ja Koskimies ovat tarttuneet sellaisiin teemoihin, mihin Montgomery tuskin olisi ainakaan samalla tavalla kyennyt tarttumaan sata vuotta sitten, ainakaan nuortenkirjan genressä. Heidän tarinansa kirjoituskutsumukselleen omistautuvasta aviovaimosta on sellainen, jota olisi ollut vaikea kirjoittaa Montgomeryn aikana - mutta kuitenkin se on alkuperäisen Runotytön hengen mukainen. Sillä mitä olisikaan Runotyttö, jos hän ei tavoittelisi tähtiä kirjailijana? 

Mielestäni oikeastaan Emilia Kent onkin enemmän aikuisten kirja kuin lasten- tai nuortenkirja, toisin kuin Montgomeryn alkuperäiset Runotytöt. Jos pitäisi miettiä teoksen kohderyhmään, niin ajattelisin, että se on ennen kaikkea tarkoitettu sellaisille aikuisille tai jo varttuneemmille nuorille, jotka ovat nuorempina fanittaneet runotyttöä ja haluavat kuulla, kuinka Emilialle kävi "onnellisen lopun jälkeen."

Emilia seisoi Huomispäivän tiellä - siinä, missä se laskeutui Blair Waterin laaksoon. Hän kuuli takanaan Teddyn kiirehtivät innokkaat askelet. Ja edessä tummalla kukkulalla kohosi iltaruskon loisteessa pieni, rakastettu harmaa talo, joka ei enää olisi autio.

Näin päättää Montgomery runotyttötrilogian päätösosan, Runotyttö etsii tähteään. Lukija näkee edessä epämääräisen utuisena kangastelevan Emilian ja Teddyn yhteisen tulevaisuuden Autiossa talossa ja voi aavistella yhteistä onnea. Montgomery ei kuitenkaan vielä paljasta mitään tulevasta, vaan jättää lopun kuin ilmaan leijumaan. Montgomeryn kirjoittama trilogian päätös onkin siis mitä otollisin mielikuvituksen vapaaseen lentoon ja fanfictionin kehittelyyn.

Huotarinen ja Koskimies aloittavat tarinansa siitä, kun Emilia ja Teddy ovat olleet naimisissa jo viisi kuukautta. Häähumusta on selvitty, ja arki on alkanut. Teddystä on jo kuuluisa kuvataitelija, jonka nimi on tunnettu kaikkialla Kanadassa. Hän valmistelee suurta näyttelyä ja on uppoutunut työhönsä. Emilian päivää rytmittää emännän velvollisuudet. Hänen kirjansa julkaisusta on kulunut jo tuskastuttavan kauan, mutta uusi inspiraatio ei ole vielä saapunut. Kirjan kantavin teema onkin kirjoittamisen problematiikka. Kirjan keskiössä on se kuuluisa Emilian "leimahduksen" etsintä. Emilia tasapainoilee kirjoittamiskutsumuksensa ja vaimon velvollisuuksien välillä. Kuinka löytää tila ja luovuus kirjoittamiselle arkisten velvollisuuksien lomassa? Mielessä askartelee myös kysymys mahdollisesta perheen perustamisesta. Onko sen aika vielä, vai onko kutsu kirjoittamiseen vahvempi?

Tarinaan tuo jännitettä myös Emilian entisen rakastetun Dean Priestin ilmaantuminen kuvioihin sekä naistaiteilija, jonka kanssa Teddy on järjestämässä yhteisnäyttelyä ja jolle Emilia on mustasukkainen. Näitä viittauksia Teddyn ja Emilian suhteiden mahdolliseen rakoilemiseen en olisi itse tarinaan kaivannut - jotenkin ne tuntuivat liiallisilta, siltä, etteivät ne kuuluisi Emilian maailmaan. Ilahduttavaa tarinassa oli kuitenkin myös yllättävä romanssi, jota en osannut yhtään odottaa ja joka sai niin hempeän hymyn huulilleni! 

Huotarinen ja Koskimies tarjoavat Emilia Kent -teoksellaan kurkistuksen Runotyttö Emilian elämään häiden jälkeen. Kuitenkaan teos ei kanna tarinaa loppujen lopuksi kovin pitkälle ja Emilian elämä tuntuu olevan vasta aluillaan, kun teos päättyy. Suomalaiskirjailijat päättävät tämän tarinansa vieläkin avoimempaan kohtaan kuin Montgomery omansa. Loppu avaa kauniin epämääräisiä mahdollisuuksia, mutta jätti minut lukijana jopa hieman ärsyttävänkin kutkuttavaan tilaan. Jäin janoamaan lisää tarinaa, lisää tietoa siitä, kuinka Emilian ja Teddyn tarina jatkuu. Mutta ehkäpä minun on tehtävä niin kuin tekivät Huotarinen ja Koskimieskin Montgomeryn tarinan suhteen: kuviteltava itse, päätettävä itse, kuinka tarina jatkuu.

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies

Emilia Kent, 2018

WSOY

308 s.

P.s. Samat kirjailijat ovat kirjoittaneet yhdessä myös aiemmin teokset Uuden kuun ja Vihervaaran tytöt sekä Runotyttöjen vuosi.

Eovyn Iveyn taianomainen ja koskettava Lumilapsi

"Tyttö. Tehdään siitä pieni tyttö", Mabel sanoi.

"Mikäs siinä."

Mabel polvistui muotoilemaan alaosaa hameeksi, joka levittyi lumitytöstä.

Hän luisutti käsiään ylöspäin, vuoli pois lunta ja kavensi luomusta, kunnes se muistutti pientä lasta. Seisomaan noustessaan hän näki Jackin käyttelevän linkkuveistä.

"Noin", Jack sanoi ja perääntyi. Valkoiseen lumeen oli veistetty täydelliset, suloiset silmät, nenä ja pienet, valkoiset huulet. Mabel oli jopa erottavinaan poskipäät ja pienen leuan.

"Voi."

"Etkö pidä siitä?" Jack kuulosti pettyneeltä.

"Ei. Voi ei. Hän on kaunis. En vain tiennyt..."

Miten hän osasi selittää hämmästyksensä? Noin herkät piirteet, Jackin kovettuneilla käsillään muovaamat, pilkahdus Jackin kaipuusta. Tottahan hänkin oli halunnut lapsia. He olivat puhuneet siitä kovin usein naimisiin mentyään, laskeneet leikkiä, että saisivat lapsia leipurin tusinan, mutta olivat tosissaan harkinneet vain kolmea tai neljää. 

Annoin kollegalleni kesälomalahjaksi lainaksi  Mila Teräksen Jäljet ja määräyksen lukea se kesällä sillä lupauksella, että hän varmasti siitä pitäisi. Syksyn ja töiden alettua sain kirjani takaisin ja vastalahjaksi lainaksi erään toisen kirjan, josta kuulemma varmasti pitäisin. Tämä kirja oli Eowyn Iveyn Lumilapsi. Kollegani oli oikeassa: minä suorastaan rakastuin teokseen!

Lumilapsi on kaunis, riipaiseva ja koskettava tarina lumisesta ja ankarasta Alaskasta 1920-luvulla . Se on sekä tuskan täyteinen ja traaginen että toivorikas, kauniin onnellinen ja varovaisen valoisa tarina. Se on tarina lapsettomuudesta, lapsen kaipuusta ja sen tuskasta - mutta toisaalta myös tarina vanhemmuuden taakasta ja tuskasta.

Jack ja Mabel ovat jo iäkkäämpi, lapsettomuudesta kärsivä uudisasukaspariskunta, joka on muuttanut kaukaiseen Alaskaan pakoon menneisyyttään uuden elämän toivossa. Lapsettomuus on jättänyt syvän jäljen pariskuntaan, ja lukijalle käy ilmi, että se onkin syy, miksi pariskunta on halunnut muuttaa Jumalan selän taakse syrjään; siellä missä, ei ole sukua ja paljon ihmisiä, on poissa myös perhe-elämään liittyviltä normeilta. Siellä ei myöskään tarvitse kateellisena katsella muiden lapsia. Alaskaan muutto ei ole kuitenkaan täyttänyt parin toiveita, ja elämä siellä on hyvin ankaraa. Elannon hankkiminen kylmissä ja ankarissa olosuhteissa on kovan työn takana. Jack ja Mabel ovat myös elämän vaikeuksien keskellä ajautuneet kauas toisistaan, vaikka jakavatkin yhteisen kodin ja ovat aviopari. Mabel, johon kerronta eniten fokalisoituu, on silminnähden ahdistunut, onneton ja yksinäinen - teoksen alussa harkitsee jopa hukuttautuvansa.

Kun eräänä syksynä ensilumi  leijailee alas taivaalta, valtaa yllättäen leikkimieli vanhan ja etääntyneen avioparin. He rakentavat lumesta lapsen - ja löytävät samalla toisensa uudelleen. Kun uusi aamu koittaa, on tapahtunut kuitenkin jotakin yllättävää ja selittämätöntä: lumilapsen päälle puetut lapaset ja huivi ovat kadonneet, ja lumilapsen luota metsään kulkee pienet lapsen askeleet. Pian Jack ja Mabel saavat vihiä pienestä Faina-tytöstä, joka juoksentelee metsissä ja joka näyttää ilmaantuneen tyhjästä. Heräsikö lumesta rakennettu lapsi henkiin? Onko Faina Jackin ja Mabelin oma lapsi, joka on syntynyt lumilapsen rakentamiseen uhratusta rakkaudesta ja lapsen kaipuusta?

Kuka ja mikä on tuo mystinen lapsi ja mistä hän tulee, on mysteeri, jonka varaan teos pitkälti rakentuu. Lumilapsi yhdistää satua ja totta, realismia ja fantasiaa. Yllätyksellinen ja mielenkiintoinen tarina tempaa mukaansa ja pitää otteessaan loppuun asti. En ole pitkään aikaan lukenut näin paksua kirjaa näin joutuisasti! Lumilapsi taittui minulta suurimmaksi osaksi erään viikonlopun bussimatkojen ajan sulhaseni luokse ja takaisin kotiin.

Vaikka jänniä juonenkäänteitä teokseen sisältyy, ei Lumilapsi ole silti mikään vauhdikas juoniromaani. Se on kauniin hidastempoinen ja viipyilevä teos, jonka kirjoitustyyli on jotakin sanomattoman kaunista tenhoa, joka kertakaikkiaan lumosi minut.

Teoksen minulle lainannut kollega sanoi, että oli lukenut Lumilasta kuvailtavan jossakin "aikuisten saduksi". Sitä Lumilapsi ehdottomasti on: kauniissa ja herkässä romaanissa on sadun hohtoa ja pientä taianomaista mystiikkaa - mutta silti myös jotakin vielä enemmän. Viisas romaani käsittelee hienosti yleisinhimillisiä teemoja, kuten lapsettomuutta ja parisuhteen haasteita. Lisäksi Lumilapsi käsittelee sitä teemaa, josta kaikki maailman hienoimmat laulut, runot ja romaanit on kirjoitettu: rakkautta ja sen tärkeyttä. 

Eowyn Ivey

Lumilapsi

(The Snow Child, 2012)

Suom. Marja Helanen

Bazar

416 s.

P.s. Lumilapsesta lumoutuneena tulin ajatelleeksi, kannattaisiko lukea samalta kirjailijalta muutakin. Voitteko suositella?