Lauran tarina jatkuu edelleen: Hopeajärven rannalla

Matkani Laura Ingalls-Wilderin Pieni talo preerialla -sarjan parissa jatkui sarjan neljänteen osaan Hopeajärven rannalla -romaaniin. Tämä lapsuudesta rakkaan kirjasarjan pariin palaaminen on herättänyt aiemmin minussa pelkkiä ihastuksen tunteita, mutta Hopeajärven rannalla onnistui kirvoittamaan sen sijaan yllättäen ristiriitaisia ajatuksia.

Aluksi lukiessani hoin vain mielessäni, että en pidä tästä, en pidä! Ensinnäkin, aikaa edeltävästi teoksesta Luumujen poukamasta on ehtinyt vierähtää useampi vuosi ja perheeseen on yhtäkkiä putkahtanut aivan tyhjästä uusi lapsi, pikkusisko Marketta. Koin lukijana itseni petetyksi (tästä kirjasta minulla ei ole lapsuudesta säilynyt muistoja). Miksi minulle ei kerrota kaikkea? Kuulin tosin myöhemmin sarjan syntytaustaan paremmin perehtyneeltä kaveriltani, että Ingallsien perheessä oli kuulemma tänä aikana ollut niin paljon vastoinkäymisiä (sisältäen myös poikavauvan syntymisen ja kuolemisen), ettei Laura ei halunnut kirjoittaa tästä ajasta. Tämän selityksen vuoksi olen täysin valmis antamaan Lauralle anteeksi muutaman vuoden pimittämisen. Toinen vielä suurempi pettymys kirjassa oli se, että Ingallsien perhe jättää Hopeäjärven rannalla -teoksessa iki-ihanan luumujen poukaman taakseen ja suuntaa omasta mielestäni ankeammille asuinsijoille. Edeltävä teos Luumujen poukama oli mielestäni aivan ihana, siihen mennessä eli sarjan kolmesta ensimmäisestä osasta sarjan paras ja ihastuttavin kirja, eikä suinkaan vähiten vehreän ja kauniin miljöönsä vuoksi.

Ingallsien perheen toimeentulo luumupoukaman varrella ei ole kuitenkaan taattu, joten isä Kaarle haluaa lähteä kauas Etelä-Dakotaan, jonne rakennetaan rautatietä ja josta hänelle tarjotaan työtä kirjanpitäjänä. Isä lähtee edellä ja muu perhe jää odottamaan joiksikin kuukausiksi, jotta kovasta sairaudesta toipuva ja sen seurauksena myös juuri sokeutunut Lauran isosisko Marja vahvistuisi matkaa varten. Päähenkilölle Lauralle maisemanvaihdos ei ole lainkaan onneksi niin ikävä juttu kuten se oli minulle (sekä Katriina-äidille ja Marja-siskolle), vaan Lauran villi ja kesytön luonne vetää häntä seikkailuun ja preerian kesyttömyyteen samoin kuin hänen isäänsä.

Aluksi perhe muuttaa rautatietyöläisten leiriin asumaan Hopeajärven rannalle Etelä-Dakotaan, mutta talven lähestyessä leiri puretaan ja työläiset kaikkoavat paikalta. Ingallsien perhettä pyydetään jäämään talonvahdiksi maanmittareiden taloon ja asumaan siellä talven yli, mihin he suostuvat. Talvi on yksinäinen, sillä lähimain ei asu ristin sieluakaan. On vain villi avara preeria sekä yksi yksinäinen talo, jonka takkatulen lämmössä isä, äiti sekä neljä tytärtä lämmittelevät ja pitävät seuraa toisilleen. Kevään tullessa kuitenkin tapahtuu suuri ihmisryntäys, kun uudistilaa tavoittelevat amerikkalaiset saapuvat sankoin joukoin rakentamaan tilojaan. Pian paikalla on kokonainen kaupunginalku. Myös Ingallsien isä Kaarle on rekisteröinyt tontin omalle uudistilalleen ja alkaa rakentaa perhelleen omaa tilaa.

Lukemiseni edetessä lämpenin kuitenkin myös Hopeajärven rannalla -osalle. Se ei ole lainkaan yhtään niin ihana kuin Luumujen poukama, jonka henki on väriltään auringonkeltainen ja ruohonvihreä ja tuoksultaan luonnonkukkien sulostuttama. Hopejärven rannalla on rusehtavankellertävän preerian värinen, sen hengessä ei aurinko paista eikä ruoho viheriöi, mutta sen sijaan se viehättää seikkailun tuoksullaan ja vaaran värillään, tuulen tuoksullaan ja kesyttömyydellään, mutta myös tasaisesti etenevillä hiljaisilla arkipäivillään. Jokaisella näillä kirjalla on oma henkensä, eikä niitä käy vertaileminen. Hopejärven rannalla -kirjassa Ingallsien elämä tuntuu monella tapaa arvaamattomammalta kuin aiemmissa osissa, eikä teos tunnu yhtä idylliseltä. Rautatietyöläiset ovat karkeaa joukkoa, eivät yhtä puhtoisen uskonnollisia ja hyveellisiä kuin Ingallsien perhe. He esimerkiksi uhkaavat käydä Lauran isän kimppuun, kun eivät saa tältä mielestään tarpeeksi palkkaa. Lisäksi kirjassa tapahtuu myös murha. Uudistiloja rakentamaan ryntäävät miehet ovat ahneita ja saattavat yrittää viedä toisten tontit. Monien uhkaavilta tuntuvien asioiden vastapuolena on kuitenkin rauhallinen ja vakaa, toisiaan rakastava ja toisistaan huolen pitävä Ingallsien perhe. Olosuhteet ja asuinpaikat muuttuvat, mutta keskiössä on jälleen tämän ihanan pikku perheen kaunis perheidylli.  Ingallsien perheestä säteilee valoa ja lämpöä lukijan sydämeen asti.

Laura sanoi Marjalle: – Tämä preeria on kuin suunnaton niitty. Se ulottuu joka suuntaan aina maailman loppuun asti. 

Pilvettömän taivaan alla aaltoileva ääretön kukkiva ruohoaavikko herätti Laurassa kummallisen tunteen. Hän ei osannut sanoa, miltä hänestä tuntui. He kaikki, vankkurit, hevoset, jopa isäkin näyttivät pieniltä.

Koko aamun isä ajoi tasaista vauhtia seuraten tuskin näkyviä pyöränjälkiä, eikä mikään muuttunut. Mitä kauemmas länteen he tulivat, sitä pienemmiltä he näyttivät. Tuntui kuin he eivät olisi liikkuneet ollenkaan. Ruohoaavikko aaltoili tuulessa aina samalla tavalla, hevosten kavioiden ja pyörivien pyörien ääni oli aina sama. Istuinlaudan tärinä oli aina samaa tärinää. Laura ajatteli, että he voisivat ajaa ikuisesti ja kuitenkin pysyä aina tässä samassa muuttumattomassa paikassa, joka ei edes tietäisi, että he ovat siinä.

Laura Ingalls Wilder

Hopejärven rannalla

(By the Shores of Silver Lake, 1939)

Suom. Heidi Järvenpää

Gummerrus

328 s.

Hupaisa, mutta koskettava teos: Backmanin En man som heter Ove (Mies, joka rakasti järjestystä)

Ove on 59-vuotias suuri periaatteen ja tuttujen ja turvallisten rutiinien mies. Joka aamu hän herää tismalleen varttia vaille kuusi (ilman herätyskelloa - sellaista kapinetta hän ei ole ikinä edes omistanut) ja nousee ylös saman tien. Hän laittaa kahvin tippumaan ja lähtee joka aamuiselle korttelintarkastuskierrokselleen tarkistaakseen, ettei yön aikana ole tapahtunut murtoja. Ei sillä, että heidän korttelissaan ikinä tapahtuisi murtoja, mutta kerta se on ensimmäinenkin. Hän valvoo silmä kovana, että taloyhtiössä noudatetaan kaikkia asianmukaisia sääntöjä eikä varsinkaan ajeta autolla pihaan, sillä se on kiellettyä. Hän on sellainen kranttu, pikkutarkka, nalkuttava ja enemmän sääntöjä kuin ihmisiä rakastava mies, jollaista kukaan ensi ajattelemalla haluaisi ystäväkseen. Kaikkien normaalien ihmisten mielestä varmasti raivostuttavin ja ärsyttävin tyyppi, mitä olla saattaa.

Ove on menettänyt hiljattain vaimonsa Sonjan ja jäänyt leskeksi. Kaiken kukkuraksi hän sai jokin aika vaimon kuoleman jälkeen potkut töistään jonkun nuoren ihmisen vallatessa hänen työnsä. Ove kokee jääneensä täysin tarpeettomaksi ja hyödyttömäksi ihmiseksi, jolla ei ole enää mitään virkaa tässä elämässä. Siksi hän haluaisi vain ottaa nirrin pois itseltään ja siirtyä ajasta ikuisuuteen seuraten rakkaan vaimonsa jälkiä. Mutta helpommin sanottu kuin tehty. Naapurit kun eivät anna Ovelle hetken rauhaa, vaan häiritsevät Ovea solkenaan pyytäen häneltä palvelusta ja apua siinä sun tässä asiassa. Aina, kun Ove on aikeissa kuolla, koputtaa joku oveen tai tapahtuu jokin muu äkillinen äksidentti. Yritä nyt siinä sitten kuolla.

Mies vailla järjestystä oli lukupiirikirja, josta yllättäen kaikki me tykkäsimme (siitä huolimatta, että parilla piiriläisellä se jäi kesken silkasta inhimillisestä ajanpuutteesta johtuen). Alkukielinen teos En man som heter Ove sattui löytymään kevään Hulluilta päiviltä, ja päätin sitten ostaa sen ja lukea kirjan ruotsiksi. Oli virkistävää lukea pitkästä aikaa ruotsiksi kokonainen romaani. Kesti kyllä hetken aikaa, ennen kuin pääsin irti ruotsinopettajan ylianalyyttisestä lukutavasta, joka johti minut kummastelemaan "väärän" deklinaation mukaan taivutettuja substantiiveja sekä sanajärjestyksiä, jotka pistivät ruotsin sanajärjestyssäännöt uuteen uskoon.

Odotin teoksen olevan hilpeän hupaisaa ja kevyttä viihdettä, joka vain naurattaisi ja nostattaisi hymyn huulille. Siinä suhteessa en kuitenkaan kohdannut odotuksiani, vaan lukukokemus oli hyvin erilainen kuin kuvittelin. En man som heter Ove on viihteellinen, jopa hauskakin teos, joka onnistui kirvoittamaan minulta monet naurut, mutta ennen kaikkea kuvaisin lukukokemusta koskettavaksi. Kirjan huumori ei ole ihan keveimmästä päästä, vaan itsemurhan mustaa. Kieli on välillä roisia, sillä kirosanat lentelevät Oven huulilta tämän tästä, mutta vihaisessa Ovessa on myös toinen, herkkä puoli, jota kirja kuvaa onnistuneesti.

Sillä Ove ei ole lukijalle vain hassu, kummallinen, ärtyisä ja kranttu ukko, jonka elämäntehtävä on valittaminen, vaikka siltä hän ensi kohtaamisella vaikuttaa. Backman luo Ovelle tarinan, tekee hänen persoonansa ymmärrettäväksi. Takaumat kuljettavat lukijan Oven ankaraan ja karuun lapsuuteen, varhaiseen orvoksi jäämiseen. Ennen kaikkea se kuljettaa lukijan Oven nuoruuteen, siihen kun hän tapaa Sonjan ja siihen, kun Ove, joka oli mies pelkkää mustaa ja valkoista, löytää Sonjan, joka on kaikki hänen värinsä. Ove, joka oli ensin mielestäni maailman ärsyttävin ukko, tulikin silmissäni hirmuisen sympaattiseksi hahmoksi.

En man som heter Ove -romaanin viehätys perustuu mielestäni siihen kontrastiin, jonka se päähenkilönsä luonteesta piirtää. Ja tietysti myös koomiseen huumoriin sekä siihen pisteliääseen, mutta myös lempeän ymmärtävään kertojaääneen, jolla tämä kuva Oven persoonasta piirretään. Pinnalla on ärtyisän, pikkutarkan ihmisvihaajamiehen kuva, mutta syvällä on oikeudenmukaisuuttaa rakastava mies, jolle "rätt ska vara rätt" ja jonka luonteen kauneutta ei moni muu kuin hänen vaimonsa pääse huomaamaan.

Kerronnan nykytaso on lähinnä se puoli, joka naurattaa, myös takaumien kautta luotu Oven elämäntarina luo teokseen syvyyttä ja saa herkitstymään kyyneliin. Minulle teos oli ennen kaikkea rakkaustarina Ovesta ja Sonjasta, vaikka en sanoisi, että yleisesti ottaen kirjassa olisi pohjimmiltaan siitä kyse.

Oven ja Sonjan tarinassa viehättää kuitenkin tarina epätodennäköisestä parista, josta ulkopuoliset eivät ymmärrä, miksi he ovat päätyneet yhteen ja jotka monessa suhteessa ovat kuin yö ja päivä. (Lähinnä Sonjan kaverit eivät ymmärrä, miksi tämä mokoman miehen huoli.) Silti he hellästi rakastavat toisiaan ja pysyvät yhdessä kunnes kuolema erottaa. Oven ja Sonja tarina tuntui myös henkilökohtaiselta, sillä pystyin kuvittelemaan itseni helposti Sonjaksi: hän on opettaja, joka rakastaa kirjoja! Lisäksi Sonjan tavoin kykenin näkemään Oven sisällä piilevän hyvyyden ja sympaattsiuuden, vaikka hän on kaikkea muuta kuin sellainen charmantti ja komea, loistavilla seuramiehen taidoilla varustettu unelmamies, jollaisia romanttinen kirjallisuus tarjoaa yleensä naisten päiväunien aiheiksi.  Shakespeareen ja kirjallisuuteen uppoutunut fiksu ja herttainen Sonja on kaikkea muuta kuin käytännöllisesti suuntautunut ja putkiaivoinen Ove. Mutta ainakin Oven ja Sonjan kohdalla voi todeta, että vastakohdat täydentävät toisiaan.

En man som heter Ove oli erittäin kiva lukukokemus, mutta ei kuitenkaan mikään erityisen mieleenpainuva.  Kirja ei suuria ajatuksia herätä, mutta sitäkin enemmän lämpimiä tunteita – sekä hieman itkua ja naurua.

Fredrik Backman

En man som heter Ove, 2012

Forum

348 s.