tiistai 28. lokakuuta 2014

Usko, toivo ja raskaus – suurin niistä on raskaus



Suomen suurimman herätysliikkeen vanhoillislestadioilaisuuden tunnetuin tavaramerkki lienee ulkopuolisen silmissä ehkäisykielto ja sen seurauksena syntyneet suurperheet, joiden koolle harvoin löytyy vertaista muun suomalaisen nykyväestön keskuudesta. Aila Ruohon ja Vuokko Ilolan toimittama uutuuskirja Usko, toivo ja raskaus kertoo tositarinoita vanhoillislestadiolaisuuden kulissien takaa siitä näkökulmasta, miten ehkäisykielto ja suurperheellisyys vaikuttaa vanhoillislestadiolaisen liikkeen piirissä elävien ihmisten elämään.

Vanhoillislestadiolaisuus ja heidän ehkäisykieltonta on ollut monen kirjabloggaajan ja tietysti laajemmankin yleisön huulilla erityisesti Pauliina Rauhalan Taivaslaulun ilmestymisen jälkeen. Kyseinen kirja taisi minuunkin istuttaa vakavamman kiinnostuksen aihetta kohtaan. Mielestäni Rauhalan kaunokirjallinen teos ja Ruohon ja Ilolan asiateos hienosti täydentävät toisiaan aiheen tiimoilta. Suosittelen kirjaa ehdottomasti kaikille sellaisille, jotka pitivät Taivaslaulun sanomaa tärkeänä. Siinä missä Taivaslaulu kosketti kaunokirjallisuuden keinoin, tarjoaa Usko, toivo ja raskaus faktaperäisempää kosketuspintaa vanhoillislestadiolaisuuteen ja ehkäisykieltoon.


Kirjassa ovat päässeet ääneen parisenkymmentä entistä tai nykyistä vanhoillislestadiolaista, jotka kertovat paitsi ihan omia kokemuksiaan, myös niitä kokemuksia, joita ovat vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä sivusta seuranneet. Vaikka varsinainen otanta on melko pieni, syntyy toisen käden tietojen kautta kuva melko laajasta ryhmästä vanhoillislestadiolaisia. Suuri osa kirjan teksistä siis koostuu täysin autenttisista vanhoillislestadiolaisten kokemuksista, mutta välissä kuuluu aina kirjan toimittajien ääni, kun he kokoavat yhteen, jäsentävät ja pohtivat käsiteltäviä aiheita.

Usein ehkäisykiellosta puhutaan naisen oikeuksien näkökulmasta, mikä näin itse minulle naisena tuntuukin hyvin relevantilta näkökulmalta. Kuitenkin tämä kirja nostaa myös hyvin selvästi ja vahvasti esiin, että kyse ei ole vain naisen oikeuksista (ja niiden polkemisesta). Vähintään yhtä paljon on kyse jo syntyneiden lasten oikeuksista. Jo syntyneiden lasten oikeuksista hyvään lapsuuteen ja hyviin elämän eväisiin: oikeudesta syntyä toivottuna, oikeudesta olla rakastettu, oikeudesta tulla huomatuksi, oikeudesta hyvään huolenpitoon, oikeudesta olla ja saada olla lapsi, silloin kuin vielä on sitä, oikeudesta vanhempiin, joilla on aikaa lapsilleen – oikeudesta kaikkeen siihen, mikä on välttämätöntä lapsen normaalin psyykkisen kehityksen ja kasvun sekä onnellisen elämän kannalta.

Ruohon ja Ilolan teoksen piirtämän kuvan mukaan näissä oikeuksissa olisi paljon korjaamisen varaa vanhoillislestadiolaisissa suurperheissä, joissa lapsia syntyy paljon pelkästä helvetinpelosta eikä vanhempien omasta toiveesta. Kuvittelehan, miltä tuntuisi ja mitä se saisi aikaan itsetunnollesi, jos kuulisit pienestä asti vanhempiesi suusta "emme me sinua enää olisi haluttu, mutta ei voinut mitään"? Ja toisaalta: kuvittelehan, jos olisit se äiti, joka olisi synnyttänyt jo monta lasta ikään kuin ulkopuolisen pakon sanelemana ja jonka voimavarat olisivat aivan lopussa. Jaksaisitko aina välittää lapsillesi sen viestin, että he ovat toivottuja ja rakastettuja? Väitätkö, ettet ikinä missään epätoivon puuskassa, valvotun yön jälkeen tiuskaisi lapsellesi, etten sinua oikeasti olisi halunnut? Minä en ainakaan jaksaisi enkä väittäisi. Siksi en pysty edes syyllistämään niitä monia äitejä, jotka tämän kirjan mukaan ovat erehtyneet sellaista tekemään.

Naisten ja lasten oikeuksien lisäksi on toki kyse myös isän oikeuksista. Vastuu suurpeheestä on suuri myös isälle vähintääkin symbolisesti ja taloudellisesti, kun on kyse yhteisöstä, joka korostaa miehen asemaa perheen päänä ja elättäjänä.

Surullista kuitenkin, että liikkeen viralliset tahot eivät juurikaan välitä sen paremmin naisten, syntyneiden lasten kuin isienkään oikeuksista hyvään elämään, vaan syntymättömien lasten oikeudesta elämään. Mielestäni se on täsmälleen yhtä järkevää kuin se, että nousisin barrikadeille ja alkaisin vaatia keijukaisille oikeuksia – keijukaisethan ovat toki ihania, kuten (syntymättömät) lapsetkin, mutta ongelma on vain se, että kumpiakaan ei ole olemassa. Sen sijaan olisi mielestäni kristillisten hyveiden mukaisempaa huolehtia niistä, jotka jo todella ovat olemassaolossa.

Usko, toivo ja raskaus on hyvin tärkeä kirja. Erittäin hyvä puheenvuoro hyvin tärkeästä aiheesta. Lukukokemuksena se oli minulle hyvin intensiivinen ja mukaansatempaava, mutta ennen kaikkea hyvin raskas sekä ajatuksia ja tunteita herättävä. Kirja ahdisti, itketti, vihastutti ja ihmetytti. Miten on mahdollista, että tällaista tapahtuu? Miten on mahdollista, että sellaista tapahtuu kristillisissä piireissä, joissa ylimpänä moraaliperiaatteena pitäisi olla lähimmäisenrakkaus, huolenpito lähimmäisistä ja heidän hyvinvoinnistaan?

En ole itse vanhoillislestadiolainen, mutta uskovainen. Siksi pystyn monessa kohdin samaistumaan kirjan ajatusmaailmaan. Siihen, että on jokin meidän itsemme yläpuolella oleva  suurempi voima, jonka tahto on meidän omaa tahtoamme tärkeämpi. Siihen, että tämä jokin on meitä itseämme viisaampi ja tietää meitä itseämme paremmin, mikä meille on hyvästä ja mikä tarpeellista. Kuitenkin se minun jokin, jota myös Jumalaksi kutsun,  on armollinen, ymmärtäväinen ja rakastava Jumala, joka haluaa todella parastani. Se jumalakuva, joka muodostuu vanhoillislestadiolaisten Jumalasta Usko, toivo ja raskaus -kirjan kautta, vaikuttaa haluavan vain munasolujen ja siittöiden parasta (tai pikemminkin niiden hedelmöittymistä), mutta vähät välittää olemassaolevista ihmisistä. Siinä mielessä kirjan nimi on aika osuva: rakkauden arvo on vaihtunut raskauden arvoon. Siinä missä muiden kristittyjen motto on "usko, toivo ja rakkaus, suurin niistä on rakkaus", on vanhoillislestadiolaisten elämää ohjaaviksi periaatteiksi muodostuneet usko, toivo ja raskaus – joista suurin ja tärkein periaate on raskaus.

Mielestäni tässä ajatusmallissa on muutama olennainen epäloogisuus:

1. Jos muna- ja siittiösolut ovat niin tärkeitä, niin mikseivät tämän ajatusmallin kannattajat pakkonaita nuoria heti, kun he tulevat sukukypsiksi, jottei näitä arvokkaita soluja menisi niin paljon hukkaan? Ajatella minuakin, 25-vuotiasta naimatonta sinkkua – mikä määrä hukkaan heitettyjä munasoluja ja menetettyjä mahdollisuuksia äitiyteen!

2. Miksei naimisissa olevia velvoiteta laskemaan ovulaatiota kalenterista ja harrastamaan ehdottomasti seksiä silloin, jottei munasoluja menisi hukkaan? Tai ihan vain varmuuden vuoksi harrastamaan seksiä vaikkapa joka päivä, sillä periaatteessa nainenhan voi ovuloida ihan missä vaiheessa vain kiertoa?

3. Miksi selibaatti on ainoa hyväksytty ehkäisykeino? Sehän on ainoa täysin pettämätön ehkäisykeino, eikä siten jätä sijaa "Jumalan tahdolle".

Tällaisia ajatuksia ja kysymyksiä kirja herätti. Meni ehkä hieman saarnaamisen puolelle, mutta oli pakko löytää jokin foorumi kirjan nostattamien ajatusten tuulettamiseen.

Lopuksi vielä paloja kirjassa kokemuksiaan jakavien nykyisten tai entisten vanhoillislestadiolaisten elämästä:

Se oli aina ensimmäinen pelko ja "hullun" toive, että välttyisin suurperheeltä. Ihan sama, vaikka ei tulisi yhtään lasta. Itse asiassa se vaihtoehto oli aina ollut ykköstoiveeni. Pidin kaikkia niitä, jotka menivät kaksikymppisinä naimisiin, pähkähulluina, koska "tiesin" heidän kohtalonsa joutua suuren perheen huoltajiksi.  – – Enemmän kuin mitään muuta asiaa koko maailmassa pelkäsin suurta perhettä. En kauhukuvissakaan olisi pahempaa kohtaloa kenellekään voinut kuvitella kuin kymmenen tai vielä enemmän lapsia. Vähiten sitä toivoin itselleni. Elämässäni vaillitsi niiltä osin kauhun tasapaino: poikamieselämä ei ollut vaihtoehto, ehkäisyasia oli kuoleman syntinä pois suljettu ja suurperhe suurin mahdollisin onnettomuus, katastrofi, jonka elämässäni voisin kohdata. Tuota katastorifai kohti tietämättäni kuljin XX ensimmäistä avioliittovuotta.

(– –)

Raskaudenpelon vuoksi emme ole uskaltaneet opetella hellyyttä ja kosketusta, koska se usein johtaa rakasteluun ja sitä kautta raskauteen. Se on mielestäni ollut ja on edelleen avioliittomme kipein kohta. Olemme eläneet todella pitkiä aikoja selibaatissa tai olemme rakastelleet erittäin harvoin. Sitä me kumpikaan emme oikeasti ole toivoneet. On uskomattoman raskasta, että kumpikin välttää kaikenlaista fyysistä kontaktia, jota kipeästi tarvitsisi, sen vuoksi, että sen seurannaisvaikutuksiin liittyy niin valtavasti pelkoa. Asia on tuonut parisuhteeseemme paljon etäisyyttä ja kipeitä tunteita.

(– –)

Jouduin aina jollakin tavalla olemaan vastuullinen nuoremmistani, koska olin perheen vanhin lapsi. Olin usein nuorempien sisarusteni kanssa leikkimässä. Vastuu oli ennemminkin henkistä vastuuta kuin fyysistä hoitoa. Lisäksi olin usein tätini suurperheessä lastenhoitajana, kun vanhemmat lähtivät lomalle. Olin ensimmäisen kerran yksin viiden lapsen kanna viikonlopun noin 14-vuotiaana. Enimmäkseen siivosin taloa ja yritin siinä välissä ehtiä tekemään ruuat, vaihtamaan vaipat, antamaan lääkkeet ja suurin piirtein  pitämään lapset kasassa. T'ämä oli melkoisen rankka ja traumaattinen kokemus, ja sen perusteella en ole ehkä ikinä halunnutkaan monta lasta.


Ja vielä ihan loppujen lopuksi sellainen huomio, että vaikka tässä postauksessa kuten myös Ruohon ja Ilolan kirjassa suurperheellisyys näyttäytyy pitkälti negatiivisessa valossa, liittyy siihen toki omassa ajatusmaailmassani kuten myös kirjassakin positiivisia sävyjä. Suuri perhe voi olla monella tapaa myös rikkaus, minkä itse viisilapsisen perheen kuopuksena ymmärrän (olen aina toivonut, että minulla olisi vähän enemmänkin sisaruksia). Mutta – se voi olla myös kirous.

Aila Ruoho & Vuokko Ilola
Usko, toivo ja raskaus – vanhoillislestadiolaisten perhe-elämää (2014)
Atena
399 s.

lauantai 18. lokakuuta 2014

Satumaista satupäivää! – Pieni satuhetki Pienessä kirjapuodissa


Tervehdys pitkästä aikaa ja hyvää satupäivän iltaa!

Ajattelin kertoa pieniä kuulumisia, missä merkeissä oma satupäiväni on sujunut.

Turun keskustassa on Pieni kirjapuoti -niminen pienen pieni kirjakauppa, jonka olemassaolon olen huomannut vasta tänä syksynä aloitettuani tunnit balettikoulussa, joka sijaitsee samassa korttelissa. Aina balettitunnille kiiruhtaessani heitän pitkiä ja haikeita silmäyksiä tämän pienen, viihtyisän näköisen puodin suuntaan, joka ei ole pelkkä kirjapuoti, vaan sisältää myös kahvilan. Olen haaveillut lukuhetkestä höyryävän teen äärellä Pienen kirjapuodin kahvilassa kirjallisen tunnelman ympäröivänä. Valitettavasti olen ollut niin kiireinen, että tämä unelma on vielä toteuttamatta.

Satupäivän kunniaksi Pieni kirjapuoti järjesti kuitenkin Lukukinkerit, joissa tunnetut turkulaiset lukivat tekstejä ääneen. Sain vihdoin hyvän tilaisuuden tehdä pientä tuttavuutta tuon ihastuttavan pikku puodin kanssa, joka jo niin kauan on minua houkuttanut puoleensa.

Lukukinkerit olivat houkutelleet paikalle mielestäni yllättävänkin paljon yleisöä huomioon ottaen pienen kirjapuodin pienen koon. Puodissa oli mukavasti vilinää ja vilskettä, ja vaikka en kehenkään paikalla olijaan tehnyt tarkempaa tuttavuutta, oli mielestäni ihastuttavaa olla sellaisessa seurassa (vaikkakin tuntemattomassa), josta suorastaan kykeni aistimaan rakkauden kirjallisuuteen.

Lukukinkereiden kunniaksi kirjapuoti tarjosi kaikille asiakkailleen kahvia ja teetä sekä Minna Canthin kakkua –  mitäpäs muutakaan. (Näin ohimennen sanottuna en ole ikinä ennen maistanut Canthin kakkua, ja näin yhtä ohimennen sanottuna se maistui erittäin hyvältä!)

Oikeastaan ainoa esiintyjä, jonka täysin kokonaan ja täysin keskittyneesti kuuntelin alusta loppuun, oli Aiju von Schöneman, joka luki erään Paulo Coelhon sadun. (Pari muuta esitystä kuuntelin niin, että huomioni oli ehkä enemmän kakkupalassani ja teemukissani.) Enpä olisi voinut parempaan aikaan puotiin tupsahtaa, sillä tämä henkilö ja tämä satu oli kuin tilattu päivääni piristämään. Schöneman kertoi ensin suhteestaan satuihin, mikä muistutti hyvin paljon omaa suhdettani. Tämä yli 70-vuotias nainen suhtautuu (yhä) suurella intohimolla satuihin!

Tämä Paulo Coelhon satu (jonka nimeä en enää valitettavasti muista ja joka muistaakseni oli jostakin vielä julkaisemattomasta kokoelmasta) oli vallan ihastuttava ja oivaltava. Lopetankin satupäivän postauksen satumaisessa hengessä pienoissatuun, joka on lyhyt, oman muistini varassa kerrottu (ja siksi ehkä myös osin virheellinen) juonireferaatti tänään Pienessä kirjapuodissa kuulemastani sadusta:

Olipa kerran nuori ja pieni Pilvi, joka halusi lähteä maailmaalle. Hänen vanhempansa eivät olisi halunneet päästää häntä lähtemään, mutta hän oli kapinallinen pilvi ja lähti.

Pilvi saapui Saharan autiomaan ylle ja näki siellä erään hyvin ihastuttavan, kultakutrisen Hiekkadyynin. Pilvi rakastui häneen oitis. Pilvi ja Hiekkadyyni alkoivat puhella ja tutustuivat toisiina. Pilvi valitteli kohtaloaan, että kaikkien pilvien on jonakin päivänä laskettava sateensa metsän ylle ja se on Pilven loppu. Hiekkadyyni kuitenkin lohdutti Pilveä ja kertoi, että on kuullut sateen olevan hyvin arvostettu asia. Se saa aikaan kasvua ja kaikkea kaunista. Sen sijaan Hiekkadyyni valitteli omaa kohtaloaan, että hän tuskin saa koskaan kokea sitä onnea, että hänen päälleen sataisi, sillä autiomaassa sateet ovat hyvin epätodennäköisiä. Silloin Pilvi paljasti rakkautensa ja vannoi, että rakastaa Dyyniä niin paljon, että mielellään sataisi tämän päälle. Dyyni ilahtui.

Pilvi antoi sateensa tulla. Seuraavana päivänä Hiekkadyyni oli puhjennut täyteen kukkasia ja vihreää. Nähdessään tämän kukkivan dyynin muut paikalle purjehtineet pilvet luulivat, että ehkä tämä on se metsä, jota he ovat etsineet ja jolle laskea sateensa. Lukuisat pilvet seurasivat pienen Pilven esimerkkiä. Vuosia myöhemmin oli paikalle kasvanut suuri vihreä keidas.

Ajatuksia herättävä satu, vai mitä?

sunnuntai 31. elokuuta 2014

Tervehdys pitkästä aikaa ja kesän paras lukuhetki -haaste!


Hei taas pitkästä aikaa rakkaat blogiystäväni!

Niinkuin olette ehkä monet sattuneet huomaamaan,  on blogissani ollut viime aikoina hyvin, hyvin hiljaista. Edellisen tilapäivitykseni olen näemmä tehnyt tasan puolitoistakuukautta sitten, 15.7. blogistanian kesälukumaratonin nimissä. Hui kamala! 


Lukuharrastus on käynyt tavallista hitaammalla ja bloggausharrastus vielä edellistäkin hitaammalla. Joitakin kirjoja on tullut välissä luettua, mutta ne ovat jääneet bloggaamatta. Loppukesästä innostuin ompeluharrastuksesta niin, että se vei kaiken vapaa-aikani. Viimeiset kolme viikkoa puolestaan ovat sujuneet aika tiiviissä tunnelmissa opetustyöni parissa. Elokuun toisella viikolla aloitin nimittäin elämäni ensimmäisen kokopäiväisen opetustyön lukion ruotsinopettajan vuorotteluvapaasijaisena.

Jos jotakin olen viimeisen kolmen viikon aikana oppinut, niin ainakin sen, että opettajantyö on Työtä isolla T:llä. Monella tavalla kyllä hienoa ja antoisaa työtä, mutta joka tapauksessa Työtä – toisinaan raskasta, toisinaan ihanaa, mutta ennen kaikkea juuri sitä itseään eli elämää :) Jotakin sellaista, mitä vapaa-ajaksi kutsutaan, ei viime aikoina ole kauheasti ollut. Tässä siis oli kirjabloggaajan kootut selitykset sille, miksi blogissa on ollut kovin hiljaista. 

Mutta hei, ruotsinopettajana en ole sentään täysin unohtanut kirjallisuutta! Eräs ilta tällä viikolla ollessani yksinäni luokassani harjoittelin taulukäsialaani kirjoittamalla liitutaululle Edith Södergranin runoa "Landet som icke är" (joka ohimennen sanottuna on lempirunoni)!


Näiden pienten kuulumisten jälkeen voinkin edetä siihen asiaan, joka oikeastaan minut sai juuri nyt kaivautumaan täältä opettajankammiostani ihmisten ilmoille: tänään nimittäin on viimeinen päivä osallistua Luettua elämää -blogin kesän paras lukuhetki -haasteeseen, johon minulla on ollut vakaa aikomus osallistua aina haasteen julistamisesta lähtien. Haasteessa pitää kuvata kesänsä paras lukuhetki ja kertoa siitä.


Kesäni paras lukuhetki

Kesäni parhaimman lukuhetken koin sunnuntai-iltana 10.8. Ilmassa oli ehkä pientä lavastuksen tuntua, sillä minulla oli ollut tämä haaste mielessä jo pitkään ja kuitenkin tuntui siltä, että kesän paras lukuhetki oli vielä kokematta. Monta hyvää hetkeä kesääni oli toki mahtunut kirjojen parissa aiemminkin, muttei kenties mitään kovin mieleenpainuvaa, erityistä. 

Siispä sunnuntaina, 10.8 päätin, että tänä iltana luon itselleni kesän parhaimman lukuhetken ja kuvaan sen. Päivä oli myös mitä suotuisin kesän parhaalle lukuhetkelle, sillä kyseessä oli viimeinen lomailtani ennen töiden alkua. Ilmassa oli siis myös sellaista sopivaa surumielistä ja kaunista haikeutta; lopun, mutta myös uuden alun tuntua: jätin haikeat hyvästit kesälomalle, mutta samalla tunsin oloni kovin juhlavaksi sen uuden edessä, johon olin astumassa vastavalmistuneena opettajana. Kaipasin hieman aikaa itselleni, jotta voisin hiljentyä ja rauhoittua ennen ensimmäistä työpäivääni, jota jännitin kovin.

Mietin, mikä on se kirja, jonka kanssa voin kokea kesän parhaimman lukuhetken. Ei ehkä kovin yllättävää, että päädyin lempikirjaani Annan nuoruusvuosiin, jota en ollut lukenut peräti hieman yli puoleen vuoteen ollenkaan (!). Annan nuoruusvuosien lisäksi pakkasin laukkuuni mukaan palan mustikkajuustokakkua sekä sitruunanpaloilla maustettua vettä (sitruunanpalavesi on yksi suurimmista heikkouksistani!). Sitten suuntasin Annoineni, kakkuineni ja sitruunoineni meren ääreen aivan kotimme lähellä olevalle laiturille, josta on muodostunut tämän kesän rakkain lukupaikkani.

Laineiden liplattaessa rauhoittavasti, lintujen visertäessä suloisesti ja auringon laskiessa kauniisti vietin ikimuistoisen ja haikeansuloisen lukuhetken rakkaan Annani seurassa.  Sanalla sanoen tunsin itseni täydellisen onnelliseksi. En lukenut kovin tehokkaasti, vaan välillä pysähdyin tuijottamaan merta ja miettimään elämääni, jonka koin olevan eräänlaisessa risteyskohdassa työelämään astumisen kynnyksellä. Näin Annan nuoruusvuosissa menneisyyteni ja meren tutkimattomuudessa tuntemattoman tulevaisuuteni.

Kaunista syksyn alkua kaikille!


tiistai 15. heinäkuuta 2014

Lukumaraton alkaa... NYT! – Blogistanian lukumaraton IV

Elämäni kolmas lukumaraton käynnistyy nyt ja tämä on virallinen maratonpostaukseni, jota päivittelen mararatonini edistymisen mukaan. Lukumaratonia emännöi Lukutoukan ruokalista -blogi, ja linkin takaa löytyy maratonin säännöt ja mukaan ilmoittautuneet blogit. Seuraavat 24 tuntia on siis omistettu vain ja ainoastaan kirjoille – ihanaa! :)

Tervetuloa seuraamaan blogiini lukumaratonia.

klo 22.40 maraton alkaa!

Innostus on huipussaan! Päätin lähteä liikkeelle Frances Hodgson Burnettin tyttökirjasta Pikku prinsessa. Eväinani on irtokarkkeja ja Pirkan Marjakimara-jäätelöä, josta muuten on muodostunut minun virallinen lukumaratonjäätelöni: olen syönyt sitä kaikilla lukumaratoneillani (se onkin lempijäätelöni, ja näin sivumennen sanoen suosittelen muillekin!).


Klo 00.30: Luettuna 131 sivua


Miltei kaksi tuntia maratonia takana ja Pikku Prinsessaa luettu hieman yli puolen välin. Ihana kirja! Nyt suuntaan sänkyyn ja nukun sen verran kuin uni maistuu. Toivottavasti se maistuu, sillä minulla on epämääräisen levottoman innokkaan oloinen fiilis, sillä en jaksaisi odottaa huomiseen ja siihen, että pääsen jatkamaan maratonia.

Klo 9.30: Luettuna (edelleen) 131 sivua

Olen pikku hiljaa heräillyt ja valmis jatkamaan maratonia. Yöunet olivat hyvät pienestä maratonjännityksestä huolimatta. Taidan nauttia vähän Pikku prinsessaa, ennen kuin jaksan mennä aamupalalle!

Klo 10.30: Luettuna 223 sivua

Ensimmäinen maratonkirjani, Pikku prinsessa luettu loppuun. Tässä välissä taidan nauttia aamiaista ja siirtyä sitten Juhani Ahon Papin tyttären seuraan, joka onkin mukavan ohut maratonkirja.

Klo 12.50: Luettuna 367 sivua

Juhani Ahon 144-sivuinen Papin tytär taittui melko hidasta, mutta varmaa vauhtia loppuunsa aamupalaa ja karkkia syödessäni. Huomaan pienen keskittymisen puutteen valtaavan alaa. Vaikka kirja oli hieno kokemus, ehkä keskittymiskyky tästä paranee, kun siirryn seuraavaksi lemikirjasarjani eli Annojen pariin ja aloitan L. M. Montgomeryn Anna omassa kodissaan -kirjan. Voisin siirytä sängystäni kenties ulkoilman raikkauteen Anna seuranani.


Klo 15.00: Luettuna 467 sivua


Polkaisin pyörälläni läheiselle laiturille nauttimaan Annan ihanasta seurasta. Luin Anna omassa kodissaan -kirjaa hieman alle puoleen väliin saakka, sata sivua. Laineiden loiskuessa suloisesti korvissani olikin ihanaa syventyä juuri naimisiin menneen ja meren ääreen muuttaneen Annan maailmaan – tunnelma oli juuri oikea. Otin pakasterasiaan mukaani hieman jäätelöä ja se maistui oikein hyvälle Anna seurassa. Nyt taidan pitää kunnon tauon lukemisesta ja pienen tankkauksen jälkeen lähteä pitkälle ja hartaalle kävelylenkille.


Klo 19.10: Luettuna 588 sivua

Ihana, ihana Anna omassa kodissaan luettu loppuun ja julistan maratonin loppukirin virallisesti alkaneeksi! Lukuaikaa vielä kolme ja puoli tuntia jäljellä! Välissä pidin kunnon, yli puolitoistatuntisen tauon ja kävin tunnin kävelylenkillä, jolta palasin kotiin paremmassa lukukunnossa.

Haikean suloisen kirjan lopun jälkeen on hieman vaikeaa pinnistää ja kerätä voimansa hypätäkseen uuden kirjan maailmaan, sillä pieni mietintä- ja hengähdystauko tällaisen kirjan jälkeen olisi aina tarpeen. Mutta maratonijuoksijan on sinniteltävä eteenpäin ja taidan lähteä etsimään lisää kyyneleitä Veljeni Leijonamielen seurasta.

Klo 22.40: maraton päättyi, luettuna 874 sivua

Jippii, pääsin maaliin! Luin tässä välissä alusta loppuun Veljeni Leijonamielen, joka oli 231 sivua, ja aloittelin sen jälkeen vielä Juhani Ahon Papin rouvaa 55 sivun verran. Veljeni Leijonamieli oli lumoavan ihana ja surullinen kuten aina ja sai kyynelkanavani aukeamaan. Papin rouvan kanssa pääsin sen verran hyvin alkuun, että miltei harmitti lopettaa maraton tähän! Kiinnostava ja viehättävä, vaikka myöskin melko masentava kirja.


Kooste ja lopputunnelmat

Elämäni kolmas lukumaraton sujui hienosti, miellyttävissä ja rauhallisissa tunnelmissa. Tuntuu, että tekee todella hyvää joskus keskittyä näin pitkäksi aikaa kirjojen ja lukemisen rauhoittavaan maailmaan ja unohtaa kaikki muu. Suorastaan balsamia sielulleni! Lasten- ja nuortenkirjallisuudesta sekä realismista koostunut maratonlukemistoni oli mielestäni erittäin hyvää ja miellyttävää maratonlukemista. Viihdyin erinomaisesti kaikkien lukemieni kirjojen parissa.

Luettu sivumäärä oli tällä kertaa aivan yllättävänkin lähellä edellistä lukumaratonsaldoani. Tällä kerralla siis luin 874 sivua, kun taas kesäkuussa viettämäni Blogistanian kesälukumaraton III:n yhteydessä luin 843 sivua. En ottanut tältä maratonilta mitään paineita, mutta loppua kohden heräsi pieni kunnianhimo ja ajattelin, että olisi kiva ylittää oma kesäkuinen sivumäärä. Onnistuin siis tavoitteessani ja luin kolmisenkymmentä sivua enemmän.


Tässä kooste luetuista kirjoista sivumäärineen:

1. Frances Hodgson Burnett: Pikku prinsessa (luettu kokonaan, 223 sivua)
2. Juhani Aho: Papin tytär (luettu kokonaan, 144 sivua)
3. L. M. Montgomery: Anna omassa kodissaan (luettu kokonaan, 221 sivua)
4. Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli (luettu kokonaan, 231 sivua)
5. Juhani Aho: Papin rouva (luettu osittain, 55 sivua)



Lähtölaskenta Blogistanian kesälukumaraton IV:een on alkanut


Huomenna 16.7 vietetään Blogistaniassa yhteislukumaratonia, josta voi lukea lisää Lukutoukan ruokalista -blogista, joka emännöi maratonia. Saman linkin takaa löytyy myös lista muista mukaan ilmoittautuneista blogeista.

Ideana siis viettää 24 tuntia kirjojen parissa ja ahmia niin monta sivua tekstiä kuin ehtii sinä aikana. Onko mitään sen ihanampaa!? Odotan hyvin innolla ja iloisin odotuksin elämäni kolmatta lukumaratonia.

Itse ajattelin startata maratonin jo tänä iltana, kun pääsen iltavuorostani. Arvioitu aloitusaika olisi klo 22.00. Ilmoitan aloituksesta blogissani, ja blogistani voi seurata maratonini edistymistä, sillä  päivittelen blogiini maratonkuulumisia maratonin aikana.

Maratoniin valmistautumisen aloitin jo viime viikolla raahaamalla kirjastosta vinon pinon mielekästä luettavaa. Kasa on melko suuri ja näyttää tältä:




























Tässä pinossa on valinnanvaraa, eikä ole aikomustakaan koko pinoa lukea. Pinostani löytyy lähinnä lasten- ja nuortenkirjallisuutta, mutta myös vähän vakavampaa: Juhani Ahon realistiset Papin tytär - ja Papin vaimo -teokset, jotka olen jo pitkään halunnut lukea uudestaan.

Tänään jatkoin maratonvalmisteluitani siivoamalla nopeasti huoneeni, jotta siellä olisi viihtyisää lukea. Töistä pääsyn jälkeen taidan suunnata kaupaan hakemaan vielä maratoneväitä, jotta valmistautuminen olisi kaikin puolin täydellinen. Nyt minun on riennettävä hammaslääkärin kautta mansikoita myymään, mutta toivotan oikein isot tsempitykset kaikille muillekin lukumaratonlaisille! 



perjantai 11. heinäkuuta 2014

Ylpeyden ja ennakkoluulon sammumattoman lumon äärellä


"Rakas herra Bennet", sanoi hänen vaimonsa eräänä päivänä, "oletko kuullut, että Netherfield Park on vihdoin saanut vuokralaisen?"
Herra Bennet vastasi, ettei ollut kuullut.
"On kuin onkin", sanoi siihen vaimo, "rouva Long kävi näet äsken täällä ja minä kuulin häneltä kaiken,"
Herra Bennet ei vastannut.
"Etkö halua tietää, kuka sen on vuokrannut?" puuskahti vaimo.
"Sinä haluat kertoa minulle, enkä minä pane vastaa."
Kannustus riitti.
"No niin kultaseni, minäpä kerron: rouva Long sanoo, että Netherfieldin on vuokrannut Pohjois-Englannista kotoisin oleva nuori mies, jolla on suuri omaisuus; että hän tuli maanantaina nelivaljakon vetämillä vaunuilla katsomaan taloa ja ihastui siihen niin, että sopi asiasta herra Morrisonin kanssa saman tien; että hän ottaa talon haltuunsa ennen mikkelinpäivää; ja että jo ensi viikon lopulla sinne tulee palvelusväkeä."
"Mikä on miehen nimi?"
"Bingley."
"Naimisissa vai naimaton?"
"Naimaton, rakkaani, naimaton! Naimaton mies, ja suuri omaisuus – neljä tai viisi tuhatta vuodessa. Mikä mainio asia meidän tytöillemme!"

Bennetin perheen viidelle tyttärelle ja heidän naittamisintoiselle äidilleen koittavat suotuisat ja toivorikkaat ajat, kun nuori naimaton ja rikas Bingley vuokraa naapurustossa tyhjällään olleen talon Netherfield Parkin ja tuo sinne seurueensa. Hänen seurueeseensa  kuuluu myös eräs toinen nuori ja naimaton sekä vieläkin rikkaampi mies, herra Darcy. Pian käy kuitenkin selväksi, ettei näistä kolmesta suotuisasta ominaisuudesta huolimatta Darcysta kannata odottaa mitään hyvää: että hän on ylpein ja epämiellyttävin mies, jota kuvitella saattaa.

Bingley sitä vastoin on ystävänsä herra Darcyn vastakohta: hurmaava, avoin, iloinen ja miellyttävä herrasmies. Miellyttävintä hänessä se, että hänen havaitaan heti osoittavan huomiota vanhimmalle neiti Bennetille, Janelle. Janen sydän myös alkaa sykkimään Bingleylle. Janen ja Bingleyn tarinan kanssa rinnakkain seurataan kuitenkin vieläkin tiiviimmällä tahdilla kirjan päähenkilöiksi kohoavien herra Darcyn ja neiti Elisabeth Bennetin tarinaa. Ylpeää Darcya alkaakin pikku hiljaa kiehtoa Elisabethin kauniit silmät, vaikka aluksi nyrpisti nenäänsä koko neidille. Elisabeth puolestaan on kuitenkin saanut hyvin epäedullisen ensivaikutelman herra Darcystä, ja vastenmielistä kuvaa kyseisestä herrasta vahvistavat tarinat, joita hän kuulee miehestä. Ovatko herra Darcyn ylpeys ja Elisabethin ennakkoluulot voitettavissa?

Oi ja voih,  Ylpeys ja ennakkoluulo! Vaikka olen lukenut Ylpeyden ja ennakkoluulon useita kertoja aiemminkin (tämä lukukerta oli ainakin kolmas tai neljäs) ja katsonut vieläkin useampia kertoja Yle Teemalta aina jouluisin tulevan kirjaan perustuvan BBC:n minisarjan, on tarina aina uusi ja tuore – joka kerralla luen eri tavoin, näen tarinasta eri asiat. Ylpeyden ja ennakkoluulon lumo on sammumaton. Se on rakkaustarina vailla vertaa, joka vhiihdyttää, koskettaa, naurattaa ja itkettää aina kerta toisensa jälkeen. Tuntuu, että tarina ja sen lumo paranevat vain joka lukukerralla – johtuneeko itse kirjasta vai siitä, että itse muutun ja kasvan, sitä en osaa sanoa.

Sain äidiltä ja isältä synttärilahjaksi Ylpeyden ja ennakkoluulon uuden, viime vuonna ilmestyneen Kersti Juvan suomennoksen, jota olin toivonutkin lahjaksi paitsi itse tarinan ja uuden suomennoksen vuoksi, myös ihanien ja hurmaavien vaaleanpunaisten kansien tähden. Lahja piti tietysi miltei heti miten testata eli lukea.

Ylpeys ja ennakkoluulo oli mitä ihaninta kesälukemista ja viihdyin kirjan parissa enemmän kuin hyvin. Kiehtova rakkaustarina, joka on kaikkea muuta kuin suoraviivainen ja itsestäänselvä, vaan mutkia täynnä, yhdistettynä Jane Austenin satiiriseen pisteliäisyyteen sekä tarkkanäköiseen ihmiskuvaukseen on resepti sellaiseen romaaniin, joka samaan aikaan on paitsi ihana, myös hauska, viihdyttävä ja älykäs.

Yksi asia, mitä aloin miettiä tällä lukukerralla, on kuitenkin herra Darcyn uskottavuus hahmona. On toki virkistävää, että romaanin miespuolinen sankari ei ole ensi silmäykseltä arvattavissa sellaiseksi prinssi Hurmaavaksi, jollaiseksi hän lopussa osoittautuu ja jollainen monen muun romanttisen kirjan sankari on jo alusta asti. Vaikka osittain siinä epämiellyttävssä kuvassa, joka Darcystä annetaan teoksen alkupuolella, on kyse vain ennakkoluuloista, ovat Darcyn käytös ja monet kommentit oikeasti hyvin röyhkeitä sekä todella epämiellyttävään luonteenlaatuun viittaavia. Anteeksiantamattomia, sanoisin!

Herra Darcyn muutos sellaisesta röyhkimyksestä itse herra Täydellisyydeksi ei ole mielestäni psykologisesti kovin uskottavaa. Tai sitten tässä kirjassa on vain jotakin, jota en ymmärrä. Ymmärrän toki kuitenkin  sen, että Darcyssa on pientä sosiaalista kömpelyyttä ja epävarmuutta, ehkä jopa ujoutta, minkä vuoksi hän ei välttämättä osaa ja pysty antamaan uusien tuttavuuksien seurassa itsestään kovin edustavaa kuvaa. Mutta silti! Herra Darcyssa vain mielestäni on jotakin, mikä ei täsmää. Mutta: uskottava tai ei, herra Darcy on ihana! <3

Kuitenkin Ylpeyden ja ennakkoluulon yksi vahvuus rakkaustarinana on mielestäni se, että siinä naispuolisen sankarittaren rakkauden kohde ei jää vain värittömäksi, tuntemattomaksi ulkoapäin kuvatuksi rakkauden kohteeksi kuten usein käy, vaan lukija saa häneen vahvan kosketuksen.

Tässä kohtaa olisi hienoa, jos osaisin sanoa lisäksi otakin järkevää uudesta suomennoksesta ja verrata sitä vanhaan. Edellisestä lukukerrasta on kuitenkin aikaa, enkä tainnut juuri silloin ajatella kysymystä, kuinka teos on suomennettu, joten vertaaminen vanhaan suomennokseen on valitettavasti mahdotonta. Kuitenkin voin sanoa, että tämän suomennos vaikutti mielestäni sujuvalta ja raikkaalta. Vaikka siinä on säilytetty Austenille ja 1800-luvun alulle tyypillinen koukeroinen kieli, tuntuu sen lukeminen helppotajuiselta ja nopealta.


Jane Austen
Ylpeys ja ennakkoluulo
(Pride and Prejudice, 1813)
Suom. Kersti Juva, 2013
Teos
505.

torstai 10. heinäkuuta 2014

L. M. Montgomeryn Annan jäähyväiset

Annan jäähyväiset on ainoa Montgomeryn Anna-sarjaan kuuluva teos, jota en ollut vielä aikaisemmin lukenut. Itse asiassa ihme ja kumma, etten minä suurena Anna-fanina ole siihen aiemmin tarttunut, vaikka aikomus on ollut kyllä suuri. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan!

Annan jäähyväiset on viimeinen teos, jonka Montgomery valmisti julkaistavaksi ennen kuolemaansa. Teksti toimitettiin kustantajalle kirjailijan kuolinpäivänä. Annan jäähyväiset ovat siis samalla myös Montgomeryn jäähyväiset maailmalle. Teokseen liittyy paljon mystisyyttä, sillä vaikka teos toimitettiin kustantajalle, julkaistiin se kokonaisuudessaan englanninkielellä vasta 2009 ja suomenkieliset lukijat teos saavutti vuonna 2010 ilmestyneellä suomennoksella. Teoksen taustoja selvitetään tarkemmin esipuheessa, jota en ala tässä sen tarkemmin referoimaan.

Annan jäähyväiset kuuluu tavallaan Anna-sarjaan, mutta toisaalta omasta mielestäni se ei missään nimessä kuulu. Teos poikkeaa monin tavoin sarjan muista osista sekä rakenteeltaan että sävyltään ja tyyliltään.

Teos on fragmentaarinen: se koostuu novelleista ja runoista sekä runoja seuraavista lyhyistä näytelmämäisistä vuoropuheluista. Runot ovat joko Anna Blythen tai hänen poikansa Walter Blythen nimiin kirjoitettuja, suurimmaksi osaksi edellisen. 

Runot esitetään tilanteessa, jossa Anna lukee omia tai poikansa runoja perheelleen ja perheenjäsenet kuuntelevat häntä. Runon päätyttyä Anna ja perheenjäsenet keskustelevat runosta tai muista mieleen juolahtaneista asioista. Itse en erityisemmin pitänyt näistä vuoropuheluista – ne jollain tavoin latistivat ja proosallistivat runojen hienon tunnelman. Toisaalta ne olivat kuitenkin mielenkiintoisia ikkunoita rakastamani kirjasankarittaren Annan elämään, josta ne tarjosivat tämän teoksen ehkä autenttisimmat palat.

Anna säilyy runojen ja niitä seuraavien vuoropuheluiden kautta eräänlaisena häilyvänä  "taustapäähenkilönä" teokselle. Novellit vievät kuitenkin sivumäärällisesti ylivoimaisesti suurimman osan teoksen tilasta, ja niissä päähenkilön asema annetaan muille vaihteleville henkilöhahmoille. Anna ja Blythen perheen jäsenet kuitenkin vilahtelevat novellien henkilöhahmojen puheessa hyvin tiuhaan – tohori ja hänen vaimonsa ovat merkittäviä ja arvossa pidettyjä henkilöitä kyläyhteisössä ja heistä puhutaan usein.

Paitsi että kirjan muoto poikkeaa rajusti Anna-sarjan muista osista, jotka ovat kaikki romaaneja, on Annan jäähyväisissä kyseessä mielestäni täysin eri genre. Siinä missä Anna-kirjat ovat kiistattomasti tyttökirjoja, ajattelen Annan jäähyväisten olevan aikuistenkirja. Tätä eroa on mielestäni vaikea yksiselitteisesti määritellä, mistä sain sellaisen vaikutelman. Kuitenkin voisin sanoa, että Annan jäähyväisten maailma ei ole samanlainen viattomuuden ja onnellisen lintukodon maailma, johon muut Anna-kirjat tyttökirjoina rakentuvat. Novelleissa esimerkiksi esiintyy esiaviollisia suhteita, äpärälapsia, avioliiton ulkopuolista rakkautta ja muita ilmiöitö, joita ei ikään kuin ole olemassa siinä neitseellisen viattomassa maailmassa, jota muut Anna-kirjat kuvaavat.

Kirjaa on kuitenkin liikaakin markkinoitu mielestäni sen dramaattisen väitteen varjolla, että kirja paljastaa romanttisista tyttökirjoista tunnetun kirjailijan "pimeän puolen" ja olisi sävyltään hyvin synkkä verrattuna Montgomeryn muuhun tuotantoon. En sanoisi itse niin. Synkät sävyt kyllä lisääntyvät teoksen toisessa osassa, joka kertoo sodan jälkeisestä ajasta. Kuitenkin yleisvärinä useimmissä novelleissa ja myös runoissa on mielestäni Anna-kirjojen tuttu elämänilo ja usko hyvään ja onnellisiin loppuihin, vaikkei ehkä yhtä pursuvana. Sävyero on mielestäni nimenomaan siinä, että Annan jäähyväiset on aikuistenkirja, varsinainen Anna-sarja taas tyttökirja- eli nuortenkirjasarja.

Entä se tärkein kysymys? Mitä pidin teoksesta? Pidin. Pidin paljon, mutten niin ylitsevuotavasti kuin muista Anna-kirjoista. Syy lienee ehkä siinä, että suurimman mielenkiintoni kohde Anna on tässä loppujen lopuksi aika taustahenkilönä, ja siinä, etten ole ikinä kokenut novelli- ja runomuotoa yhtä omakseni kuin romaanimuotoa.


L. M. Montgomery
Annan jäähyväiset
(The Blythes are Quoted, 2009)
Suom. Marja Helanen-Ahtola
WSOY
439 s.

keskiviikko 9. heinäkuuta 2014

Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär

Sinä yönä, jona Ronja syntyi, kävi ukkonen kallioitten yllä. Oli sellainen ukkosyö, että koko Matiaksenmetsän väki ryömi kauhuissaan koloihinsa ja loukkoihinsa. Vain julmat syöjätärmaahiset, ajattarat, rakastivat ukonilmaa yli kaiken ja lensivät ulvoen ja kirkuen Matiaksenvuoren ryövärilinnan ympärillä. Ajattarat häiritsivät Loviisaa, joka synnytti lasta ja hän sanoi Matiakselle:
– Pelota ajattarat pois, jotta täällä on taas hiljaista. Muuten en kuule, mitä laulan!

Loviisa nimittäin lauloi synnyttäessään. Niin synnyttäminen kävi helpommin, sanoi Loviisa, ja lapsesta ehkä tulisi iloisempaa lajia, jos se tulisi maailmaan laulun myötä.

Palasin lapsuudesta tutun klassikon pariin ensimmäistä kertaa aikuisiällä. Muistikuvani tarinasta olivat melko hämärät, joten lukukokemus oli kuin uusi. Ronja Ryövärintytär onnistui lumoamaan minut edelleen, vaikken pidä sitä yhtä upeana tarinana kuin esimerkiksi Lindgrenin Veljeni Leijonamieltä.

Tarinan sankaritar Ronja on melko erilainen tyttösankaritar. Hänessä on ripaus Peppi Pitkätossumaista normeja ja tyttöyden rajoja ravistelevaa henkeä. Ronja ei ole mikään hyvinkäyttäytyvä hienon naisen alku, vaan tuittupäinen ja temperamenttinen ryövärintytär, joka kiroilee ja sähisee suuttuessaan, mennä vipeltää pitkin metsää päivät pitkät ja harjoittelee selviytymään elämässä ja varomaan kaikkea vaarallista. Silti Ronjassa on jotakin tavattoman hellyttävää, suloista ja samaistuttavaa – tämä kiroileva ryövärintytär valloitti sydämeni!

Tarinan asetelmaa voisi pitää jonkinlaisena lapsille suunnattuna Roomeo ja Juulia -tarinana, jossa on kuitenkin onnellinen loppu ja romanttisen rakkauden sijaan kyse kielletystä ystävyydestä. Ronjan isä Matias ja hänen ryövärijoukkonsa ovat perivihollisia Borkan ja hänen ryövärijoukkonsa kanssa. Eräänä yönä kuitenkin Borka ja hänen ryövärijoukkionsa muuttavat Matiaksenlinnan toiseen päähän – linna nimittäin repesi salaman iskusta kahteen osaan sinä yönä, kun Ronja syntyi. Borkalla on Ronjan ikäinen poika, Birk. Riitaisan alun jälkeen Ronjasta ja Birkistä tulee ystäviä ja he lupaavat olla toisilleen sisko ja veli. Kielletty ystävyys on kuitenkin pidettävä salassa vihaa pitäviltä vanhemmilta.

Jossain vaiheessa koittaa kuitenkin tilanne, jolloin Ronjan on valittava ystävyyden ja isänsä välillä. Onko Matiaksen ja Borkan ikuinen vihanpito sovittamatonta laatua?

Pidin tarinan taianomaisesta miljööstä. Metsästä, joka on täynnä paitsi kauneutta, myös erinäisiä vaarallisia ja huvittaviakin satueläimiä: maahisia, männiäisiä, ajattaroita, kakkiaisia ja muita. Tarinan luontokuvaus on mielestäni ihastuttavaa. Metsässä samoilevan Ronjan elämäniloinen asenne oli  puolestaan ilostuttavaa – minusta meillä kaikilla olisi opittavaa Ronjasta, joka toisinaan naurahtaa vain siksi, että jokin asia on olemassa. Esimerkiksi, kun hän katselee puita, hän naurahtaa vain siksi, että ne ovat olemassa. Tai kun hän näkee ensi kertaa Birkin, naurahataa hän vain siksi, että tämä on olemassa.

Lapsena olin vallan ihastunut kakkiaisiin, ja edelleen olen sitä mieltä, että nuo pienet ja hieman tyhmät maan alla asuvat olennot, jotka toistelevat kysymystä "miksvai hää sillai", kun hiihtävän Ronjan jalka jää jumiin kakkiaisten pesäkoloon, olivat mitä ihastuttavimpia! Alaluokilla meillä oli tapana, että piirsimme kuvistunnilla jotakin kirjaan liittyvää, kun opettaja oli saanut luettua jonkin lukukirjan meille loppuun. Ronja Ryövärintytär inspiroi minut piirtämään kakkiaisia ja kaivoin tämän 3. luokalla piirtämäni kakkiaispiirustuksen esiin omaksi ja kaikkien teidän lukijoiden iloksi:


Pidin siitä, että tarina on opettavainen. Ryövärinelämässä on hienot ainekset sadunhohtoiseen tarinaan, mutta kun Ronja saa selville, mitä ryövärit oikeastaan on ja millä he elävät, päättää hän isänsä suureksi pettymykseksi, ettei hänestä isona tule ryöväriä. Hän ei halua nähdä ihmisten itkevän, kun hän ryövää heiltä. Kirja käsittelee myös hienoja teemoja ystävyydestä, rakkaudesta, isän ja tyttären suhteesta ja siitä, mikä on tärkeintä elämässä. Sen sijaan lastenkirjana minua arveluttaa kirjassa vähän se, että siinä käytetään toisinaan aika rumia sanoja, vaikka toki räävittömien ryöväreiden suuhun kirosanat sopivatkin hyvin tyylillisesti.

Astrid Lindgren
Ronja Ryövärintytär
(Ronja Rövardotter, 1981)
Suom. Tuula Taanila
Kuv. Ilon Wikland
WSOY
240 s.

tiistai 8. heinäkuuta 2014

L. M. Montgomeryn hykkerryttävä ja ihastuttava Perinnönjakajat

Ratkaiseva hetki oli käsillä. Dandy oli tullut sisälle, ja hän seisoi tulisijan edessä selin takanreunukseen. Hän oli kalmankalpea ja hänen käsiensä havaittiin vapisevan. Jännitys kohosi äkkiä melkein sietämättömäksi. Miksi rouva Dany oli sytyttänyt takkaan noin roihuavan valkean, olkoonkin että oli kolea lokakuinen päivä? Mutta hänhän oli jotenkin vähän hupsu.

Dandy oli kerran iloinnut etukäteen tästä hetkestä, jolloin hän arvovaltaisena seisoisi kaikkien edessä ja ilmoittaisi Becky-tädin päätöksen. Ja miten hän nyt toivoikaan olevansa kuollut.
"No niin, Dandy", William Y sanoi kärsimättömänä. "Vauhtia masiinaan. Me olemme olleet jo riittävän kauan epätietoisia. Kerro, kuka sen saa, niin asia on poissa päiväjärjestyksestä."

L. M. Montgomeryn Perinnönjakajat on kirja, jonka lukemisesta olen haaveillut jo vaikka kuinka kauan, mutta nyt vihdoin ja viimein sain metsästettyä sen kirjastosta. Sain kirjan loppuun Blogistanian lukumaraton III:n yhteydessä. Suuriin odotuksiini nähden alku lähti vähän nihkeästi käyntiin ja olin miltei pettynyt. Mutta voi, kun pääsin kunnolla vauhtiin, en malttanut millään laskea kirjaa käsistäni ja eron hetki kirjasta viimeisellä sivulla oli tuskallinen. 

Perinnönjakajat on mitä loistavin, hauskin, hykerryttävin ja ihanin kirja. Siinä on Montgomerylle tyypillinen satiiri hiottu huippuunsa, mutta pistävää huumoria lämmittää ja pehmentää romanttiset juonikuviot. On oikeastaan ihme, että näin mestarillinen teos Montomeryn kaltaiselta tunnetulta kirjailijalta on saanut odottaa suomentamista aina vuoteen 2012 asti. Tämä on teos, jota suosittelen ehdottomasti ainakin kaikille Montgomery-faneille ja tietysti kaikille muillekin, jotka viihtyvät satiirilla maustetun romanttisen kirjallisuuden parissa. Kirja kuuluu tyttökirjoista tunnetun Montgomeryn niin sanottuun aikuisten tuotantoon, mutta voisin luulla kirjan suurimman kohdeyleisön olevan melko nuoria aikuisia.

Perinnönjakajat on tarina kannusta, jonka ympärille Darkien ja Penhallowien sukuklaanin jäsenten tarinat  kietoutuvat. Tai käänteisesti voisi sanoa, että se on ihmissuhdedraama Darkien ja Penhallowien suvuista, joiden elämä kietoutuu Becky tädin maagisen kannun ympärille.

Kirjan suurin satiiri kätkeytyykin juuri tarinan asetelmaan: miten yhden kannun, tuollaisen vanha mitättömän perintökapineen arvo voi saavuttaa sellaiset mittasuhteet pikkumaisen suvun silmissä, että se pyörittää kokonaisen romaanin juonta? Shakespearen sanoin: paljon melua tyhjästä.

Kaiken keskipiste on siis perintökannu, joka on haudan partaalla olevan Becky-tädin omistuksessa. Kirja lähtee käyntiin Becky-tädin vastaanotolla, jonne on kutsuttu suuren sukuklaanin jäsenet kuulemaan ilmoitusta siitä, kuka perii mitäkin Becky-tädin kuollessa. Muut perittävät asiat eivät tunnu juurikaan kiinnostavan sukulaisia, vaan kaikkien huomio on kiinnittynyt kannuun. Mutta Becky-täti tekeekin tepposet: kukaan ei saa tietää kannun kohtaloa vielä, vaan herra Dandy saa määrätyksi ajaksi haltuunsa kuoren, jokaa kätkee sisäänsä kannun saajan nimen. Yhtäkkiä mitättömästä Dandystä tuleekin sukuklaanin arvovaltaisin ja mielenkiintoisin jäsen. Sukulaiset kihisevät kiukusta ja uteliaisuudesta: kannun kohtaloa on vielä odotettava!

Perinnönjakajat -kirjassa vilisee valtaisat määrät henkilöhahmoja, jotka pistävät alkuun lukijan pään pyörälle. Kirjassa on ikään kuin useita rinnakkaisia juonia ja tarinoita, jotka limittyvät ja lomittuvat keskenään. Tietyllä tavalla se on siis juonellisesti hyvin epäyhteinäinen tarina, mutta merkittävä perintökannu väijyy eräänlaisena taustaelementtinä juonen jokaisessa haarassa ja sitoo lopulta juonen haarat yhteen yhtenäiseksi tarinaksi.

Kirjassa on myös hyvin moderneja elementtejä, sillä Montgomery on käyttänyt kirjan alkupuolella tajunnanvirtatekniikkaa. Luulin itse asiassa pitkään, että kyse olisi yhdenpäivänromaanista, sillä Becky-tädin vastaanotto, jolla kirja alkaa, kuvataan tajunnanvirtamaisen tarkasti sekunti sekunnilta ja sille omistetaan noin sata sivua. Tämän jälkeen kuitenkin tarina lähtee etenemään ripeämmin, ja se kattaa lopulta melko pitkän aikavälin.

Lopuksi vielä tiivisettynä: loistava kirja! Jos minulla olisi tapana jakaa blogissani tähtiä tai sydämiä, olisi tämä ehdottomasti täyden viiden arvoinen!

L. M. Montgomery
Perinnönjakajat
(A Tangled Web, 1931)
Suom. Sisko Ylimartimo
Minerva kustannus
361 s.

keskiviikko 2. heinäkuuta 2014

Kesäkuun kootut (luku)kuulumiset








Kesäkuu vierähti ohi hujauksessa ja toi mukanaa myös ihania kesäisiä lukuhetkiä – ei kuitenkaan lainkaan itse asiassa niin paljon kuin olin odottanut. Muistelen kaiholla viime vuoden kesäkuutani, jolloin luin ja bloggasin peräti 14:stä kirjasta. Miten ihmeessä ehdin?

En tiedä, mihin kaikkeen ihmeeseen tänä kesänä olen aikani laittanut, kun lukuaikaa on ollut huomattavasti vähemmän.  No, olen toki tehnyt kesätyötä mansikanmyynnin parissa (kuten myös neljänä aiempana kesänä), tavannut ystäviä, matkustellut vähän, juhlinut ja kaikkea muuta ihanaa. Kesäkuuni on ollut ihana ei niin kesäisistä säistä ja liian vähäisistä lukuhetkistä huolimatta.

























Ei kesäkuuni missään nimessä kirjaton ole ollut. Siitä piti huolen ainakin Blogistanian kesälukumaraton III, jonka aikana luin 843 sivua. Maratonin yhteydessä lukemiani kirjoja minulla ei ole ollut vielä valitettavasti aikaa purkaa sen tarkemmin blogissani arvioiden muodossa. Toivon kuitenkin saavani lähitulevaisuudessa aikaan arvioita maratonkirjoistani, jotka olivat kaikki erinomaisia.


Tässä kesäkuussa blogatut tai luetut kirjat:

1. Ina Lange: Kertomuksia Suomesta (luettu jo paljon aiemmin)
5. L. M. Montgomery: Perinnönjakajat (luettu lukumaratonin aikana)
6. L. M. Montgomery: Marigoldin lumottu maailma (luettu lukumaratonin aikana)
7. Jenny Downham: Ennen kuin kuolen (luettu lukumaratonin aikana)
8. Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo (en ole ehtinyt vielä bloggaamaan)

Kuten näkyy, kesäkuuni on ollut hyvin Montgomery-painotteista. Sama meno taitaa jatkua ainakin osittain heinäkuussa, joka on lähtenyt ihanasti käyntiin Montgomeryn Annan jäähyväiset -teoksella, joka on ainoa minulle ennen lukematon Anna-kirja.

Iloista ja lukuhetkien täyteistä heinäkuuta kaikille!




Kesäkuussani on myös juhlittu! :)

tiistai 1. heinäkuuta 2014

Kirjallisia mutta erilaisia lahjoja

Kesäkuussa oli minulle kaskinkertaisesti juhlimisen ja lahjomisen aihetta. Täytin kuun alkupuoliskolla vuosia (kokonainen neljännesvuosisata tuli täyteen – hui!) ja 18.6 valmistuin maisteriksi.

En pitänyt mitään isoja juhlia kummankaan meriitin johdosta, mutta reilu viikko sitten pidin kolmelle isosiskolleni (ja yhden siskoni pikkuiselle pojalle) yhdistetyt synttäri- ja valmistujaiskekkerit. Lahjoja sain paitsi siskoiltani, myös vanhemmiltani. 

Kaikki lahjani liittyivät (yllättäen) kirjoihin, mutta harvinaista kyllä, vain yksi niistä kolmesta oli kirja. Vaikka lahjani olivat kaikki siis kirjallisia, olivat ne kaikki hyvin erilaisia.

Saanen esitellä teille kirjallisen lahjasaaliini, jonka sisältö omasta mielestäni ainakin oli mitä parhain ja ihanin:


1. Isältä ja äidiltä sain Jane Austenin ikiklassikon Ylpeyden ja ennakkoluulon uutena, viime vuonna ilmestyneenä Kerstri Juvan suomennoksena.  Rakastan tätä kirjaa paitsi sisältönsä, myös noiden iki-ihastuttavien ja hurmaavien kansien tähden! Vanhemmillani ei ole tapana antaa ainakaan enää nykyään meille lapsille synttärilahoja, joten riemuni oli sanoinkuvaamaton, kun sain heiltä jotakin näin ihanaa. Ilmeisesti jatkossakin kannattaa sanoa suoria täsmävinkkejä synttärilahojen suhteen kuten tein tällä kertaa! :)

Sain luettua kirjan loppuun juuri pari päivää sitten, joten lisää Ylpeydestä ja ennakkoluulosta kuullaan blogissani varmaan lähitulevaisuudessa!



2.  Kahdelta isoimmalta isosiskoltani sain yhteislahjana Anne på Grönkulla -tv-sarjan DVD:llä. Tätä visuaalistettua versiota ihanan kaimani Vihervaaran Annan seikkailuista olen toivonut pitkään omaan hyllyyni. 
Itse asiassa siitä ei ole kuukauttakaan aikaa, kun saimme toisen lahjaan osallistuneen siskoni kanssa päätökseen yhteisprojektimme katsoa tämä sarja alusta loppuun asti. Silloin katsoimme kälyltämme lainatulta DVD:ltä, mutta onpas kivaa saada katsoa nyt ihan omalta levyltä!

Sain tämän ruotsinkielisenä versiona sen vuoksi, että nettikaupasta olivat suomenkieliset loppuneet. (Puhe on tietysti alkukielellä englanniksi, mutta tekstitys ruotsiksi.) Ruotsin kieli sopiikin minulle, vastavalmistuneelle ruotsinopettajalle enemmän kuin mainiosti. Aloitin sarjan katsomisen juuri tänään flunssapäiväni sulostuttamiseksi ja olen oppinut monta Annamaista ilmausta ruotsiksi – otin oikein muistiinpanovälineet esiin oppimisen edistämiseksi! 

3. Nuorimmalta isosiskoltani sain käsin kirjoitetun lahjakortin, jossa luvataan seuraavaa:


Mahtavaa! Tarkoitus on suunnata muumiseikkailulle luultavasti elokuun alkupuolella.


Lopuksi olkaa hyvä ja maistakaa 25-vuotiaan filosofian maisterin leipomaa kakkua:


sunnuntai 29. kesäkuuta 2014

Astrid Lindgren: Kultasiskoni


Nytpä kerron salaisuuden, jota kukaan ei tiedä. Ettehän sano kenellekään! Ei edes äiti tiedä sitä, eikä isäkään. Sillä kun sisko ja minä synnyimme kauan sitten, siitä on seitsemän vuotta, heti sillään sisareni juoksi ulos ja meni piiloon sen suuren ruusupensaan alle, joka kasva kaukana puutarhan kulmassa. Ajatelkaa sitä siskoa! Jaksoi juosta semmoisen matkan, vaikka oli ihan juuri syntynyt!


Kultasiskoni on Astrid Lindgrenin kuvasatukirja, jossa lumoavinta ja kauneinta on mielestäni nimenomaan kuvat. Tarinakaan ei missään nimessä ole huono, mutta omaan sydämeeni upposivat erityisesti kuvat – jotka tosin ammennatavat lumonsa ja kauneutensa taitelijansa taitojen lisäksi myös pitkälti sadunhohtoisesta tarinasta.


Tässä tarinassa on ripaus Salaisen puutarhan henkeä ja sitäkin suurempi hyppysellinen L. M. Montgomeryn Marigoldin lumottua maailmaa, jonka luin juuri viime viikolla pidetyn Blogistanian lukumaraton III:n yhteydessä ja josta en valitettavasti vielä ole erikseen ehtinyt bloggaamaan. 

Liisalla on salainen kaksoissisko, josta kukaan muu kuin hän itse ei tiedä mitään. Siskon nimi on Ylva-Ii ja hän kutsuu kaksoissiskoaan aina kultasiskokseen. Ylva-Iii asuu ruusupensaan takana – ruusupensaan, jota kaksoisiskot ovat päättäneet kutsua Salikoniksi. Ylva-Iiin luokse päästään menemällä Salikonin alla olevasta aukosta sisään, kapuamalla pitkiä tikkaita alaspäin ja kulkemalla pitkin pitkää käytävää, joka johtaa kultaiseen saliin. Siellä, kultaisessa salissa on Ylva-Iii kuningattarena.

Se kaunis sadun ja fantasian maailma, jonka tarina piirtää esiin, on upea. Ja upeiten se piirtyykin esiin Hans Arnoldin ihastuttavassa kuvituksessa. Kuvat vangitsivat minut täysin ja saivat minut jopa tuntemaan pientä kipua sydänalassani: haluaisin niin hypätä kuvien sisään ja kokea "oikeasti" sen kaiken kauneuden ja lumon, joka kuvista välittyy.

Tarinan loppu jätti minut hämmennyksen valtaan ja epätietoisuuteen sen suhteen, mikä oikeastaan oli tarinan sanoma? Mitä satu haluaa sanoa? Tuntuu, että itse satu ja sen sanoma kätkeytyvät samanlaiseen salaperäisyyden ja hämärän hohteen peittoon, joka myös kuvituksessa etäisesti tulee esiin.

En kerro enempää – jos kiinnostuit, lue ja ihastele ihmeessä!





Astrid Lindgren
Kultasiskoni
(Allrakäraste syster, 1949)
Suom. L. Aro
Kuv. Hans Arnold (1973)
27 s.

tiistai 24. kesäkuuta 2014

Annan unelmavuosista Annan opettajavuosiin

Davyn mentyä levolle Anna lähti Viktoria-saareen ja istui siellä yksin kevyen kuutamoisen hämärän kutoutuessa maiseman ylle. Tuuli humisi ja puro lauloi solisten. Hän oli aina rakastanut tuota puroa. Usein hän oli menneinä vuosina istunut täällä haaveksimassa ja katsellut välkkyvää vettä. Hän unohti nyt huokailevat nuorukaiset, ilkeiden naapurien pistelyt ja kaikki nuoren tytön pienet ongelmat. Hän purjehti mielikuvituksessaan merten yli satujen maan kaukaiselle hohtavalle rannikolle. Unelmat tekivät hänet rikkaammaksi kuin todellisuus, sillä näkyvä katoaa, mutta näkymätön pysyy  ikuisesti.

(Annan unelmavuodet)
Kiireisen ja hektisen sekä erittäin kaunokirjallisuudenpuutteisen kevääni jälkeen olen kaivannut Montgomeryn rauhallisen ja ihanan maailman ja erityisesti Anna-sarjan pariin. Voisin puhua suorastaan valtavasta Montgomeryn nälästä tai janosta. Päätin ryhtyä ravitsemaan tätä nälkää ensin niillä Anna-kirjoilla, jotka liittyvät eniten nykyiseen elämäntilanteeseni. Niin kauan kuin Annat ovat olleet minulle tärkeitä, olen peilannut omaa elämääni Annojen kautta. Vihervaaran Anna on fiktiivisistä (ja ei fiktiivisistäkin) henkilöistä minulle sellainen hahmo, johon samaistun eniten.

Näin valmistumiseni kynnyksellä, kun omat yliopistovuoteni ovat jäämässä taakeni ja edessäni aukenevat opettajavuodet, kaipasin erityisesti Vihervaaran Annan yliopistovuosista kertovan Annan unelmavuosien sekä hänen kolmesta opettajavuodestaan Summersiden koulun rehtorina kertovan Anna opettajana -teoksen pariin. Luin nämä kirjat "väärässä järjestyksessä" aloittaen Anna opettajana -kirjasta ja jatkaen sen jälkeen sitä edeltävään aikaan sijoittuvan Annan unelmavuodet -teoksen pariin.

Tällä kertaa luin teokset suomeksi.Olen blogannut molemmat teokset myös aiemmin, aivan blogiurani alkuaikoina: Annan unelmavuodet eli Anne of the Island -teoksen kuuntelin joskus englanninkielisenä äänikirjana. Anna opettajana eli Anne of Windy Poplars -teoksen puolestaan luin joskus osittain englanniksi ja osittain suomeksi, kun en osannut päättää, kummalla kielellä haluaisin sen lukea.



Annan unelmavuodet

Vaikka itse en periaatteessa tykkää Anna-kirjojen suomennetuista nimistä, vaan haluaisin niiden noudattavan enemmän alkukielisiä nimiä, on Annan unelmavuodet -teoksen nimi kuitenkin siinä mielessä osuva, että kirjan käsittelemä ajanjakso Annan elämästä on kuin yhtä unelmaa niin Annalle kuin lukijallekin. Mielestäni Annan unelmavuodet on tietyllä tavalla ihanin Anna-kirja. Ei ehkä paras (sen kunnian annan Annan nuorsuuvuosille), mutta nimenomaan ihanin. Kirjassa on jotakin hyvin kaunista ja herkkää – jotain, joka saa hymyilemään ja uskomaan unelmiin. 

Anna ja Annan ystävät viettävät huolettomia, mutta työntäyteisiä ja iloisia opiskeluvuosia Redmondin korkeakoulussa. Toisena opiskeluvuonna Annan ja hänen ystävänsä Stella, Philippa ja Priscilla vuokraavat yhdessä iki-ihanan Karoliinan maja -nimisen talon, jonka ihanuutta he ovat monesti aiemmin haaveksien kävelyretkillään käyneet ihailemassa ja haaveksimassa. Tyttöjen elämä yhdessä mitäs muutakaan kuin ihanaa ja hauskaa.

Kirjan juonellsisessa keskiössä on aika pitkälle Annan ja hänen ystäviensä rakkaustarinat. Kosintoja ja rukkasia sinkoilee kirjassa, ja Anna joutuu katkerasti huomaamaan, ettei oikea kosinta välttämättä olekaan niin romanttinen tapaus kuin hänen kauniissa, haaveellisissa kuvitelmissaan. 

Annan unelmavuodet sisältää myös mielestäni Anna-kirjojen koskettavimman, traagisimman ja ajatuksia herättävimmän kohtauken: Annan eräs lapsuudenkaveri, joka on aina viettänyt pinnallista ja turhamaista elämää, sairastuu vakavasti ja pitkän sairauden jälkeen jättää maallisen elämän taakseen. Kohtauksessa kosketellaan elämän tarkoitusta hyvin vakavasti ja ainakin itseäni hyvin ravistelevalla tavalla.

Anna opettajana

Montgomery on kirjoittanut Anna opettajana -teoksen jälkikäteen täyttääkseen Annan unelmavuosien ja Anna omassa kodissaan -kirjan (Anne´s House of Dreams)  väliin jääneen ajallisen aukon. Kirja käsittelee niitä kolmea vuotta, jotka Anna on Summersiden koulussa rehtorina. Kirja myös kattaa Annan koko kihlausajan Gilbertin kanssa.

Kirja koostuukin suurelta osin Annan Gilbertille lähettämistä kirjeistä, joissa Anna välittää Gilbertille kuulumisiaan. Välillä kuitenkin tavallinen kerronta valtaa alaa, ja kirjan loppua kohden kerronnan määrä lisääntyy.

Olen kuullut monien sanovan, ettei Anna opettajana olisi niin hyvä kuin muut Anna-kirjat. Tietyllä tavalla allekirjoitan väitteen – kirjassa on heikkoutensa. Jos kirjaa tarkastelee itsenäisenä kirjallisena teoksena, niin on myönnettävä, ettei se ole mikään kirjallinen mestariteos. Jos kirjaa tarkastelee osana Anna-sarjaa ja jos lähdetään siitä lähtökohdasta, että lukija on aivan toivoton Anna-fani (kuten tämän tekstin kirjoittaja), niin kirjalla on aivan ehdoton ja korvaamaton rooli sarjan osana. Kirjassa on hauskuutta, ihanuutta, iloa, kauneutta ja romantiikka – ainakin minunlaiselleni lukijalle mitä viihdyttävintä lukemista.

Kirja on juonellisesti melko epäyhtenäinen. Joku voisi pitää sitä heikkoutena, mutta itse näen sen rikkautena. Tässä teoksessa suuren ja yhtenäisen juonen sijaa saavat toinen toistaan herkullisemmat ja hauskemmat sivuhenkilöt seikkailuineen. Anna on toki selkeänä päähenilönä, mutta tällä tytöllä on tapana pistää nokkansa joka asiaan ja tutustua mitä erilaisimpien ihmisten kanssa.

Lopuksi 

Kaiken kaikkiaan minusta oli mitä ihaninta palata jälleen Anna-kirjojen pariin. Annat jollain tavalla mielestäni kuuluvat kesään ja lomaan. Suosittelen niitä lämpimästi kesäkirjoiksi muillekin, jotka haluavat lukea jotakin leppoisaa, kaunista ja ihanaa, jota lukiessa aika pysähtyy.

Lopuksi laitan vielä muutaman kuvan poseeraussessiostani Anna-opettajana kirjan kanssa. Halusin tämän uuden elämänvaiheeni muistoksi otattaa itsestäni kuvia tämän kirjan kanssa hieman annamaisesti pukeutuneena ja annamaisessa ympäristössä luonnon keskellä, sillä koen kirjan kuvaavan hyvin minua uuden elämänvaiheeni kynnyksellä (vaikken nyt ihan rehtoriksi asti olekaan kohoamassa esikuvani tavoin!).





L. M. Montgomery 
Annan unelmavuodet
(Anne of the Island, 1915)
Toini Kaliman uudistettu ja tarkistettu suomennos, 1961
WSOY
226 s.

L. M. Montgomery
Anna opettajana
(Anne of Windy Poplars, 1936)
Suom. Paula Herranen, 2002
WSOY
277 s.

keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Blogistanian kesälukumaraton III, virallinen maratonpostaus

Blogistanian kesälukumaraton III starttaa aivan näillä näppylöillä blogissani! Tervetuloa seuraamaan!

Tämä on virallinen maratonpostaus, jota päivittelen silloin tällöin maratonin aikana. Useimmat kanssajuoksijani aloittanevat vasta huomenna 19.6, virallisena maratonpäivänä, joten oma suoritukseni on kaiketi eräänlainen varaslähtö.

Unettoman yön  ja stressaavaan aamupäivän jälkeen maratonkuntoni ei ole ehkä kovin hyvä. Aionkin ottaa maratonin rennosti ja huilta tai keskeyttää, jos siltä tuntuuu.En myöskään ehdi tekemään aivan täyttä 24 tunnin suoritusta huomisen työvuoroni vuoksi. Niinpä arivoin lopettavani maratonin viimeistään klo 13. huomenna 19.6. ja tähtään näin ollen 23 tunnin suoritukseen.

Jokainen kommentti ja tsemppaus on minulle ilo. Jos en ehdi niihin vastata maratonin aikana, teen sen sen jälkeen!

Klo 14.00 Aloitus

Lähden maratonille seuranani L. M. Montgomeryn herkullinen ja koukuttava Perinnönjakajat, jota olen ehtinyt ahmia jo sivulle 286 asti ja ensimmäisenä maratonin välitavoitteenani on saada se loppuun. Tämä on kirja, jota en ole ollut malttaa laskea käsistäni, joten ihanaa päästä jatkamaan sen parissa.

Klo 15.24, luettuna 70 sivua

Montgomeryn kirpeänsuloinen Perinnönjakajat on luettu loppuun haikean tunteen vallassa, sillä kirja oli niin mainio, että koen suurta eroamisen tuskaa. Mikä kirja – maltan tuskin odottaa, että joku päivä pääsen tekemään siitä kunnon bloggauksen! Tässä välissä olen ehtinyt myös vähän hoitamaan työnhakuasioitani ja saamaan näin myös suuren taakan pois harteiltani. Seuraavaksi on suunnitelmissa lukutauko kauppareissun ja maratonherkkujen metsästyksen muodossa. Pyöräreissun aikana ehdinkin varmaan miettiä, mihin kirjaan seuraavaksi tarttuisin. Olen heittänyt mieleni sisällä arpaa Enid Blytonin Seikkailujen linnan ja Montgomeryn Marigoldin lumotun maailman välillä.

Klo 16.50, luettuna (yhä) 70 sivua

Kauppareissulta palattu, kassi täynnä herkkuja ja lukupäätös tehtynä: seuraavaksi sukellan Marigoldin lumottuun maailmaan. Kaupasta tultuani siistin myös vähän perin sotukuista huonettani, jotta siellä olisi viihtyisämpää lukea. Herkkusaaliini (ja seuraava lukukohteeni) näyttää tältä:

Siinä on aika annos herkkuja, mutta koska minusta tuli juuri tänään virallisesti filosofian maisteri, niin kai sitä voi vähän herkutella? :)

Klo 22.20, luettuna 419 sivua

Sain juuri Marigoldin lumotun maailman päätökseen. Kirja oli ihana, parempi kuin odotin. Marigoldissa on ripaus Motgomeryn unohtumattomia tyttökirjasankareita Vihervaaran Annaa ja Uudenkuun Emiliaa, mutta myös jotakin aivan muuta ja uutta – Marigoldia. 

Koko päivä tähän asti on sujunut Montgomeryn lumoavan maailman suojissa. Seuraavaksi ajattelin siirtyä astetta rankemman kirjallisuuden kimppuun, nimittäin Jenny Downhamin Ennen kuin kuolen -teoksen pariin. Ajattelin lähteä ulos tuulettumaan ja viettämään rauhallista iltahetkeä kirjani kanssa läheiselle laiturille.

Tässä todistusaineistoa siitä, että tämä maratoonari on tankannut itseensä muutakin kuin herkkuja tänään. Hernekeiton nauttiminen tuntui suorastaan tuskallisen proosalliselta Marigoldin lumotun maailman romanttista hohdetta vasten. Kaapista ei kuitenkaan valitettavasti löytynyt romanttisempaakaan ruokaa valmiina.



Klo 00.05. luettuna 515 sivua

Kotiuduin hetki sitten laiturireissultani ja olen lopettanut lukemiseni tältä päivältä. Pääsin hyvään alkuun Downhamin Ennen kuin kuolen -teoksen kanssa ja luin sitä miltei sata sivua. Kirja on hyvin erilaista kirjallisuutta mitä yleensä luen. Rankkaa ja tuskallista, mutta silti lukemisen arvoista. Kertomus syöpää sairastavasta tytöstä, jolla ei ole paljoa elinaikaa jäljellä ja joka haluaa kokea kymmenkohtaisen listansa kaikki asiat, ennen kuin kuolee. Laiturilla vietetty rauhallinen lukuhetki laineiden loiskeen äänessä oli itse asiassa mitä parhain hetki syventyä vähän vakavamman kirjallisuuden pariin ja pysähtyä miettimään elämää ja sen tarkoitusta.


Piakkoin suuntaan sänkyyn ja jatkan maratoniani huomenna. En laita herätyskelloa lainkaan soimaan ja nukun sen verran kuin kykenen.























Klo 10.30, luettuna (yhä 515 sivua)

Kömmin parikymmentä minuuttia sitten sängystäni virkistyneenä ja puhuin maratonpuhelun hammaslääkärin kanssa. Lukuaikaa jäljellä noin kaksi ja puoli tunia, sillä yhden maissa on lopetettava, jotta ehdin töihin. Loppukiri aamiaisen ohella siis alkakoon! :) Ennen kuin kuolen siis jatkuu.

Klo 13.10, luettuna 843 sivua

Päätän maratonini tähän, kun aloituksesta on kulunut 23 tuntia ja 10 minuuttia. Nyt on ryhdyttävä valmistautumaan töihin menoon.

Sain Ennen kuin kuolen -romaanin loppuun, jonka jälkeen aloitin vielä vähän Enid Blytonin Seikkailujen linnaa, josta luin 46 sivua. Ennen kuin kuolen oli varsinainen itkukirja, joka pisti ajattelemaan. Onneksi jatkoin vielä sen jälkeen nopeasti vähän seikkailukirjaa, jotta sain kyynelkanavani tukittua eikä tarvitse mennä punoittavin silmin myymään mansikoita.

Koko tämä päivä on kulunut sängyssä pyjama päällä kirjojen parissa. Myös aamupalan nautin sängyssä. Ihanaa!



Teen illalla vielä yhteenvedon, kun palaan töistä. Tsemppiä ja lukuiloa kaikille muille lukumaratonilaisille!

Kooste ja jälkitunnelmat


Elämäni toinen lukumaraton sujui mielestäni oikein mukavissa merkeissä ja fiilikset sen aikana ja jälkeen olivat oikein mainiot! Tästä jäi kova kutina ja hinku päästä ottamaan pian uusiksi. Ainakin kovasti suunnittelen ottavani osaa myös blogistanian lukumaraton IV:ään, joka on tulossa heinäkuussa. 

Vähän etukäteen häirtitsi se, etten ollut aloituspäivää edeltävänä yönä saanut nukutuksi, mutta silloin kun on uupunut, niin mitä oikeastaan parempaakaan tekemistä on kuin makoilla ja lukea kirjaa. Jos nyt jostain täytyy vielä valittaa, niin siitä, että tuossa herkkukuvassani näkyvät Fazerin mansikkapiiraat osoittautuivat sisältävänsä käyneen makuista mansikkahilloa, enkä siksi pystynyt syömään niitä. Pettymykselläni ei ollut rajoja, mutta onneksi oli muitakin herkkuja!

Loppusaldokeni kertyi 843 sivua, mikä on kyllä huomattavasti vähemmän kuin ensimmäisen lukumaratonini,  viimekesäisen Blogistanian kesälukumaraton II:n lopputulos, joka oli 1178 sivua. Toisaalta tällä kertaa en lukenut ihan täyttä 24 tuntia, tein maratonin aikana enemmän "turhia asioita" ja luin myös niin, että tajusin paremmin, mitä luin. Viime kesänä muistan varsinkin maratonin loppua kohden alkavani lukea niin, etten oikeastaan enää tajunnut melkein mitään, mitä luin. Vaikka viime kesän maratoni oli kiva kokemus, tämä sujui loppujen lopuksi rennommissa ja mukavemmissa merkeissä lukemisen kannalta – nautin lukemisesta enemmän. Kaikki maratonkirjani olivat todella hienoja ja upeita lukuelämyksiä.

Tässä koottuna maratonin aikana luetut kirjat sivuineen:

1. L. M. Montgomery: Perinnönjakajat (osittain; luettu sivulta 286 asti loppuun eli luettu 70 sivua)
2. L. M. Montgomery: Marigoldin lumottu maailma (kokonaan, 349 sivua)
3. Jenny Downham: Ennen kuin kuolen (kokonaan, 379 sivua)
4. Enid Blyton: Seikkailujen linna (osittain; luettu alusta 46 sivua)