Edith Södergran: Landet som icke är

Jag längtar till landet som icke är, 

ty allting som är, är jag trött att begära. 

Månen berättar mig i silverne runor 

om landet som icke är. 

Landet, där all vår önskan blir underbart uppfylld, 

landet, där alla våra kedjor falla, 

landet, där vi svalka vår sargade panna 

i månens dagg.

Tämä pätkä on Södergranin runosta "Landet som icke är", joka on ollut oma ylivertainen lempirunoni vuosikausia. Osaan sen ulkoa alusta loppuun, ja joskus viihdytän itseäni laususkelemalla sitä itsekseni. (Hyvä keino muuten ruotsinopettajalle saada oppilaat hetkeksi aivan hiiren hiljaiseksi, kun lausuu kokonaisen runon ulkomuistista! Kokeiltu on!) 

Tutustuin siihen joskus toisena yliopistovuonnani, kun meidän piti yhdellä ruotsin suullisen ilmaisun kurssilla lausua ääneen jokin ruotsinkielinen runo. Tämä osui käteeni jostakin suuresta runo-opuksesta, jossa oli useiden kirjailijoiden runoja ja siinä elämäntilanteessa, jossa oli paljon kärsimystä ja surua, samaistuin voimakkaasti runon puhujaan. Kaipasin jonnekin pois, koska olin väsynyt anomaan parempaa. Runo osui ja upposi syvälle, ja vaikka elämäni on paljon valoisamaa nykyään, muistuttaa tämä runo minua aina siitä, että niin ei ole aina ollut. Onni ei ole itsestäänselvyys. Siksi runo on minulle edelleen hyvin rakas.

Tänään tulin aivan ex-tempore lukeneeksi koko sen Södergranin runokokoelman, jossa tämä runo on alun perin julkaistu ja joka on saanut nimensäkin tästä runosta. Landet som icke är -runokokoelma oli Edith Södergranin viimeisimmäksi jäänyt kokoelma, joka julkaistiin postuumisti 1925, noin kaksi vuotta keuhkotaudin näivettämän runoilijan kuoleman jälkeen.

Luin koko kokoelman yhdeltä istumalta, noin tunnissa Project Runeberg -sivustolta, jonka olemassaolosta olen aiemmin kyllä tiennyt, mutta jonka suunnattomia mahdollisuuksia en ole aiemmin juuri tullut hyödyntäneeksi. Sivustolta lötyy useiden, lähinnä ruotsinkielisten kirjailijoiden, mutta satunnaisesti myös muunmaalaisten teoksia ruotsiksi. Joitakin harvoja teoksia löytyy muilla kielillä. (Esim. Kalevala suomeksi!) Ja mikä parasta: kaikki ovat ilmaisesti saatavilla! Taidan viettää jatkossakin aika Project Runebergin parissa!

Lueskelin runoja ääneen, mikä on mielestäni juuri oikea tapa ainakin itselleni lähestyä runoutta ja lisäksi mitä ihanin tapa viettää lauantai-iltapäivää. Södergranin runokieli on voimakasta ja vaikuttavaa, jotenkin suorastaan fyysisesti virkistävää. Runoja lukiessa tunsin, kuinka suorastaan voima virtaa jäseniini ja on helpompi hengittää.

Minua on kerta toisensa jälkeen hämmästyttänyt se, kuinka sairauden vangitsema ja näännyttämä runoilija jaksaa kirjoittaa niin rohkeasti. Södergranin sanat huhkuvat voimaa. Vaikka juuri tässä viimeisessä kokoelmassa, ja erityisesti kokoelman loppua lähetessä väsyneet, riutuneet ja epätoivolta kaikuvat äänensävyt saavat enemmän valtaa. Jo siteerattu ja käsitelty runo "Landet som icke är" on kokoelman toiseksi viimeisin, ja siinä epätoivoiset, kuolemaa enteilevät sävyt ovat hyvin vahvoja. Runokokoelma loppuu hyvin pelottavan enteellisesti runoon nimeltä "Ankomst till Hades", jonka viimeinen säkeistö kuuluu näin:

Kransen som aldrig smyckat min panna 

lägger jag tyst till din fot. 

Du skall visa mig ett underbart land 

där palmerna höga stå, 

och där mellan pelarraderna 

längtans vågor gå

Runokokoelma on, kuten sanottu, ilmestynyt postuumisti ja sen on toimittanut Elmer Diktonius. Runot ovat sijoitettu kolmen otsakkeen alle: ensin on "Tidiga dikter", sen jälkeen "Dikter från 1919-1920 ja viimeiseksi "Sista dikter". Runojen valikoinnin ja sommittelun kokonaisuuteen nähden on ilmeisesti tehnyt siis Elmer Diktonius ja luultavasti tarkoituksella niin, että lopulta tulee runoilijan kuolema, saapuminen Haadeksen valtakuntaan.

Kiinnitin huomiota lukiessani paljon siihen, kuinka usein kaipaus-sana "längtan" tai kaivata-verbi "längta" esiintyy näissä Södergranin runoissa. (Esimerkiksi molemmissa tässä sireeraamissani runoissa!) Kaipuun täytteistä varmasti 17-vuotiaasta kuolemaansa saakka, 31-vuotiaaksi keuhkotautia sairastavan runoilijan elämä on ollut.

Edith Södergranin runous on lumoavaa ja hänen elämänkohtalonsa koskettava. Voisin sanoa häntä lempirunoilijakseni.

Keskenjäänyt: Alastalon salissa I

En ole aiemmin tainnutkaan postata keskenjääneistä kirjoista. Nyt kuitenkin ajattelin ihan huvin vuoksi, sillä veikkaan, että tällä kertaa keskenjääneeni on kirja, joka varmaan on aika monelta muultakin jäänyt kesken. Ja kenties se on kirja, johon monet eivät ole edes uskaltaneet tarttua sen vuoksi, että epäilevät tai suorastaan tietävät sen jäävän kesken. 

Siis Volter Kilven Alastalon salissa, josta minun oli tarkoituskin lukea vain kaksoisniteen ensimmäinen osa Suomen kirjallisuushistorian kurssin nimissä. No, tentti oli jo eilen ja jopa vain sen ensimmäisen osan lukeminen loppuun osoittautui ylivoimaiseksi haasteeksi. Onneksi siitä kirjasta ei kuitenkaan tullut kysymystä! 

Ja voin sentään rinta rottingilla sanoa, että yritetty on! Olen kirjanmerkkini mukaan kahlannut tätä Suomen kirjallisuushistorian pitkäpiimäisimmän klassikon maineessa olevaa teosta peräti sivulle 88 asti. (Tässä ensimmäisessa niteessä on yheensä 459 sivua, toisessa kenties suunnilleen yhtä monta?)

Vuonna 1933 ensi kertaa ilmestynyt Alastalon salissa on yhdenpäivänromaani, jossa on käytetty sitä kuuluisaa (ja lukukokemuksen miellyttävyyden kannalta hivenen pahamaineista) tajunnanvirtatekniikkaa. Kerronta on siis äärimmilleen hidastettua ja se merkittävin tapahtuu henkilöhahmojen tietoisuudessa, ei romaanissa kuvatuissa olosuhteissa.

Tajunnanvirtatekniikka on mielestäni jo aiempienkin lukukokemusten kannalta usein hyvin raskassoutuista luettavaa. Lukijan on oltava hyvin tarkkaavainen ja valpas, sillä päänsisäisten tapahtumien kuvailu kulkee monipolvisten ja vapaiden assosiaatioiden kautta asiasta toiseen, ja jos keskittyminen herpaantuu jossakin kohtaa, pian ei ollenkaan tiedä, missä mennään, mistä puhutaan jne. Tuntuu, että ainakin oma keskittymiskyvyn puute koitui tämän lukukokemuksen turmioksi.

Enpä voi väittää, ettei Alastalon salissa olisi sisältänyt joitakin mielenkiintoisia ja viehättäviäkin piirteitä. Kieli, siinä on jotain! Erityisen hurmaantunut olin esiluvun vanhahtavaan, pateettisen tunteelliseen kieleen, joka tyylillisesti poikkeaa paljon muun teoksen kielestä. Tässä pieni maistiainen siitä:

Kaikki, kaikki te kalpeat lepääjät olette kerta eläneet, seisahtuneet sydämenne ovat sykkineet, veren riemu on soittanut suonissannne, ohimojenne lakastuneet kulmat ovat kukoistaneet, on tyrehtyineissä rinnoissanne läikehtinyt elämän valtoin aallokko. On nuorilla otsillanne liehunut unelmien hurma, ovat nuoret huulenne juoneet ilmojen autuutta, ovat nuoret povenne paisuneet  elämän värjyisää rikkautta, on nuori jalkanne rientänyt elämän liitävään tanssiin!

Kolmannessa luvussa, joka on alaotsikoitu "Härkäniemi valitsee itselleen piippua Alastalon piippuhyllyltä ja tuumailee ajankuluksi erinäisiä" koin monia huvittuneisuuden hetkiä." Luku alkaa jo sivulta 40 ja päättyy sivulle 121, joten en ehtinyt sitä loppuun asti. Noin kahdekankymmentä sivua siis omistettu sille, kuinka herra  nimeltään Härkäniemi valitsee itselleen piippua hyllystä. Varsin harkitsevainen herra hän taitaa olla! Huvittavaa tässä luvussa oli mielestäni se, kuinka Härkäniemi piippua valitsessaan tekee erinäisiä rinnastuksia piippujen ja naisten välille. Nainen on vähän niin kuin piippu ja toisin päin, vaikka tiettyjä eroja näiden kahden eri kapineen välillä löytyy: 

En minä tytärtäni semmoiselle miehelle usko, joka ei polta tunnolla piippuansa! Semmoinen, joka on huolimaton piipullensa, on huolimaton vaimollensakin. Hyvä ja altis vaimo on astia, joka ansiosta ansaitsee herkän ja tuntevan huomion, tarvitsee vielä aremman huomion kuin uskollinen piippukaan, sillä vaimoihmisen luonto on monimutkaisempi kuin piipun, ja vaimoihmisen kärsivällisyys pienempi kuin piipun. En minä tytärtäni sinulle anna, minun tulee surku piipunkin puolesta suussasi, kuinkas sitte tyttäreni puolesta sinun käsissäsi! Niin puhuisin, ja niinhän asia onkin. En minä itsekään vielä tähän päivään asti ole rohjennut vaimoihmistä vastuulleni ottaa, vaikka, jos tosi on sanottava, piippu on minun suussani paremmassa suussa kuin monen muun miehen suussa!

En tiedä, onko romantiikan tajuni todella omituinen, mutta mielestäni tämä kuulosti niin herttaiselta! Härkäniemi! <3

Hihkaiskaapa kaikki, jotka olette päihittäneet Alastalon salissa! Olisi hauskaa kuulla kokemuksia sellaisilta, jotka todella ovat sen lukeneet!

Volter Kilpi

Alastalon salissa  I (1933)

Otava

459 s.

Eeva-Liisa Manner: Tämä matka

Ota nämä koteloidut sanat ja pane ne talteen

Niissä on puu ja perho ja lisko ja korento

ja etana ja kotilo ja kierreportaat

ja käärme sillä sekin on välttämätöntä

Niissä on joutsenlisko ja joutsenen venytetty kaula ja laulu

ja sademetsä ja käpylinnun suomu ja huuto.

Niissä on pakeneva kavio ja loukatun hevosen muisti,

ja muisti siitä miten ihmiset, ansat on kierrettävä.

Niissä on hidas luminen kuolema ja nopeat hieroglyfit

ja sirot varvaskirjoitukset laskeutuneessa suolassa,

ja näkinkenkäin levyt ja kierteet jotka soivat

ja kontrapunktin salaisuus, jonka keksivät nummuliitit

- oi miten ne soivatkaan -

Näillä sanoilla alkaa Eeva-Liisa Mannerin modernistinen Tämä matka -runoelma. Tämä on katkelma nimettömäksi jäävästä runosta, joka toimii mielestäni eräänlaisena johdantona itse teokseen. Siinä kutsutaan lukija matkalle sanojen maailmaan ja ottamaan vaarin sanoista.

Tämä matka on hämmentävä ja kaunis runokokoelma.

Kieli on yksinkertaisesti kaunista, täyteenladattu kielikuvia, joiden tiheys tekee runoista mielestäni vaikeaselkoisia. Jos totta puhutaan, tuntui, etten tajunnut monista runoista juuri hölkäsenpöläystä, mutta jotenkin se ei haitannut. Siis lukukokemuksen kannalta. Nautin vain sanojen voimasta ja juuri niiden hämmentävyydestä. Toisaalta joskus mietin, että onko kaikista runoista edes mielekästä etsiä merkitystä perinteisessä mielessä. Tuntuu, että osassa runoja korostuu kielen materiaalisuus, ei niinkään vahvasti sanojen merkitys.

Runokokoelman runoja leimaa mielestäni tietynlainen kevyt raskasmielisyys. Surumielinen vivahde, pettymys elämään ja ihmisyyteen. Mutta se tekeekin omalla tavallaan runoista juuri kauniita. Mitään kovin hilpeitä ja iloisia runot siis eivät ole, ja ajoittain koin runot miltei hieman liiankin raskauttavina.

Runokokoelman viimeisin, hyvin pitkän pitkäksi venyvä (reilu 20 sivua) "Lapsuuden hämärästä" -runo oli jossakin kohdassa aivan tuskallisen ahdistava, sillä jouduin kohtaamaan sen kautta myös omat lapsuuden traumani ja puhkesin kyyneliin. "Lapsuuden hämärästä" oli jo kuitenkin sen pituuden vuoksi mielenkiintoinen runo, joka  eeppisellä tavalla kertoi kokonaisen elämäntarinan.

Tämä matka kuului Suomen kirjallisuushistorian kurssini ohjelmistoon.

Eeva-Liisa Manner

Tämä matka, 1956

Tammi

98 s.

Edith Södergran: Tulevaisuuden varjo (suomennosvalikoima)

 

Kruununi on liian raskas voimilleni.

Katso, minä kohotan sen kevyesti

mutta minun tomuni on hajoamaisillaan.

Suomenruotsalaisen modernistisen runon mestarin Edith Södergranin (1892-1923) katkeransuloiset säkeet painuivat suoraan sydämeeni. Olen aiemminkin lukenut Södergrania, mutta lähinnä runon sieltä ja runon täältä, en kokonaisen runoteoksen vertaa. Södergran on aivan huippu, ja hänen säkeensä yhä tuoreilta ja nykyaikaisilta maistuvia. Mitä muutakaan voisi odottaa runoilijalta, jonka sanottiin olevan edellä aikaansa?

Käsilläni oleva Tulevaisuuden varjo on Pentti Saaritsan kääntämä ja valikoima runovalikoima, joka sisältää runoja koko Edith Södergranin tuotannon varrelta. Se sisältää runoja Södergranin seuraavista runoelmista: Dikter (1916), Septemberlyran (1918), Rosenaltaret (1919), Framtidens skugga (1920), Landet som icke är (1925).

Suomennosvalikoiman nimi on siinä mielessä hieman harhaanjohtava, että Södergran itse julkaisi runoelman nimeltään Framtidens skugga, joka on suomennettu nimellä Tulevaisuuden varjo. Toisaalta Tulevaisuuden varjo on hyvä nimi myös tälle käsilläni olevalle suomennosvalikoimalle, joka on Edith Södergranin tuotanto pähkinänkuoressa, sillä keuhkotaudin ja lähestyvän kuoleman heittämä varjo runoilijan tulevaisuuden tielle on keskeinen punainen lanka koko hänen tuotannossaan. Tosin nämä sävyt voimistuvat tuotannon loppua kohden lähestyessä.  Södergranin runot ovat tunnettuja juuri siitä surumielisestä vivahteesta, joka tulkitaan usein sairaan ihmisen kärsimyksen, menetettyjen mahdollisuuksien ja lähestyvän kuoleman aiheuttamiksi.

Itsekin luin monia näitä runoja juuri tätä taustaa vasten. Mieltämällä runoilijan sanat tällä tavoin aukeaa moniin runoihin äärimmäisen traaginen ja koskettava taso, joka saa lukijan tuntemaan suurta sympatiaa runoilijaa kohtaan ja vuodattamaan ehkä muutaman kyyneleenkin.

Toisaalta monet suomennosvalikoiman runot ilmentävät aivan hämmästyttävää elämäniloa ja -janoa sekä paremman huomisen toivoa. Jotkut runot ovat suorastaan mahtipontisia julistuksia elämän suuresta voimasta, jollaisista myös lukija voi ammentaa elämäneliksiiriä omaan elämäänsä. Erityisesti esimerkiksi runo ”Olemisen riemu” edustaa tällaista voimaannuttavaa runoa. Se alkaa näin:

Mitä minä pelkään? Olenhan osa äärettömyyttä.

Olen kappale kaikkeuden suurta voimaa,

yksinäinen maailma miljoonien maailmojen

                                                                 Keskellä.

Ensimmäisen asteen tähti, joka sammuu

                                                                 viimeiseksi.

Elämisen riemu, hengittämisen riemu, olemassa-

                                                                 olon riemu!

Minua kiehtoo kovasti kysymys, mistä lähteestä tämä kärsimyksen tähden alla syntynyt runoilija valoi niin uskomatonta valoa runoihinsa?

Pidän kovasti Södergranin kielestä. Se on selkeää, raikasta, kaunista ja hyvin konkreettisen aistillista. Muoto on hyvin vapaa, mutta silti runollinen. Syntaktiselta rakenteeltaan runot lähestyvät proosarunoa kuitenkaan olematta sitä. Runokuvat ovat usein selkeitä ja melko helposti ymmärrettäviä. Tyyliltään runot vaikuttavat yhä moderneilta sisältäen kuitenkin ripauksen vuosisadan takaisen maailman nostalgiaa.

Kerta kaikkiaan kaunista lyriikkaa!

Edith Södergran

(Pentti Saaritsa)

Tulevaisuuden varjo

Otava

78 s

Kirsi Kunnas: Tiitiäisen satupuu

 

Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuu (1956) edustaa suomalaista modernistista lastenlyriikkaa. Kunnas ammensi uudelle modernistiselle lastenrunoilulleen vaikutteita brittiläisestä nonsense-lyriikasta, jota leimaa järjettömältä vaikuttava ajatussisältö, usein loppusoinnuin riimiteltynä. Lopputuloksena tämänkaltaisessa runoudessa on usein hilpeän hassu sanoilla leikittely, josta tuskin on mitään opetusta löydettävissä.

Luin Tiitiäisen satupuun jo reilu kuukausi sitten, ja ajattelin kirjoittaa siitä jokusen sanasen ennen kuin palautan sen kirjastoon. Ja mitäpä siitä voisi sanoa? Tiitiäisen satupuu on vallan ihastuttava ja hupaisan hauska lasten lorukirja, jossa ilahduttaa nimenomaan nonsense-lyriikalle tyypillinen leikkimielisyys ja absurdius. Ehkäpä kaikken absurdein on hyvin lyhyt  "Syväjäädytetty hanhi"-runo, joka kertoo pakastetusta hanhesta, joka herääkin henkiin, hyppää professorin kenkiin ja kuljeksii ympäriinsä lukien aapista ja Andersenin satuja.

Toisaalta, joihinkin runoihin sisältyy myös aikamoista traagisuutta, vaikka niitä samalla sävyttääkin tietty hupaisuus. Esimerkiksi ”Peikon kosioretki”runo on aika surkuhupaisa, kun pikku peikko peikkuluinen saa rukkaset töykeältä peikkoneidolta ja joutuu lähtemään surumielin kotiin:

Vastas siihen neiti pirppanokka

kiirekieli peikkuluinen:

”Kovin olet simasuinen,

oletpas nyt aivan kallellasi.

Tiedän kaikki aarteestasi:

Kuu on mokoma aarre!”

Silloin pikku peikko peikkuluinen

vääräsääri, kyhmyvarvas

suruksensa tuosta arvas,

ettei tule mikään peikkohäistä.

Kovin oli yksinäistä

peikon kotiinsa käydä.

 

Myös ”Herra Pii Poo”-runo sisältää melkoista traagisuutta, mutta lisäksi mitä hilpeintä hauskuutta. Runo päättyy suuren taikurin kuolemaan, mutta hauskoin sanankääntein kerrottuna:

Kuolen,

huusi Pii Poo,

liian aikaisin!

Hän huusi hii hoo!

ja kuoli myöhemmin.

 

Kuten esimerkiksi juuri ”Herra Pii Poo”-runosta ilmenee Kunnas hyödyntää jonkin verran loruissaan merkityksettömiä tavuja äännemaalailuun. Lisäksi hän taivuttelee sanoja mielensä mukaan, niin että tuloksena on raikas ja hauska, yllätyksiä täynnä oleva kieli.

Tiitiäisen satupuun runot liikkuvat moninaisissa aihepiireissä, joista suurimmaksi ryhmäkseen nousevat eläinrunot. Lisäksi löytyy peikkorunoja ja muutamia prinsessarunoja. Tuutulaulut muodostavat oman ryhmänsä, mutta lisäksi vielä paljon muuta.

Kehoitan kaikkia lapsenmielisiä lukemaan!