Turgenevin Tarpeettoman ihmisen päiväkirjalla kapusin helposti ja vaivattomasti yhden kirjan ylemmäs niin Venäjää valloittamaan -haasteessa kuin 1800-luvun kirjat -haasteessa, sillä kirja oli hyvin ohut ja nopeasti luettu.
Tarpeettoman ihmisen päiväkirja on onneton ja surullinen kirja, josta voi jo ensi sivusta asti tietää, että tämä kirja tulee päättymään hyvin onnettomissa merkeissä. Näin nimittäin alkaa tämä kirja:
Lääkäri lähti äsken luotani. Sain lopultakin selville jotakin! Aikansa viekasteltuaan hän ei viimein voinut olla sanomatta totuutta. Niin, minä kuolen pian, hyvin pian. Joet vapautuvat jäistä ja minä luultavasti solahdan tieheni viimeisten lumien mukana. Minne? Luoja tietää! Myös mereen. No, mitäpä siitä! Jos kerran on kuoltava, on parasta tehdä se keväällä. Mutta eikö ole naurettavaa aloittaa päiväkirja kenties pari viikkoa ennen kuolemaansa?
Tämä surkealta tuntuva itsetilitys toi vahvasti mieleeni Dostojevskin Kellariloukon, joka on surkeaakin surkeampi kirja, jossa on hieman samantyyppistä kurjuuksissaan kieriskelevän itseinhoisen miehenpuolen itsereflektiivistä tilitystä. Siksi tuntui tämän kirjan lukeminen alkuun hieman tukalalta, sillä pelkäsin Tarpeettoman ihmisen päiväkirjan olevan yhtä masentava. Pinnallisista yhteneväisyyksistä huolimatta oli tämä teos kuitenkin kaikesta surkeudestaan huolimatta huomattavasti valoisampi ja kauniimpi teos.
Tämä surkealta tuntuva itsetilitys toi vahvasti mieleeni Dostojevskin Kellariloukon, joka on surkeaakin surkeampi kirja, jossa on hieman samantyyppistä kurjuuksissaan kieriskelevän itseinhoisen miehenpuolen itsereflektiivistä tilitystä. Siksi tuntui tämän kirjan lukeminen alkuun hieman tukalalta, sillä pelkäsin Tarpeettoman ihmisen päiväkirjan olevan yhtä masentava. Pinnallisista yhteneväisyyksistä huolimatta oli tämä teos kuitenkin kaikesta surkeudestaan huolimatta huomattavasti valoisampi ja kauniimpi teos.
Teoksesta löytyi nimittäin myös rakkautta, joka valoi valoa kaiken synkeyden keskelle. (Vaikka tämä rakkausjuttu ei kuitenkaan päättynyt kovin suotuisasti päähenkilön onnen kannalta.) Muutenkaan tämän teoksen päähenkilö ei ollut aivan yhtä ongelmainen tapaus kuin Kellariloukon.
Päähenkilö identifioi itsensä tarpeettomaksi ihmiseksi, joka tulkintani mukaan taisi olla syy siihen, miksi hän on sairastunut kuolettavasti. Hän ei löydä itselleen paikkaa maailmassa, on ikään kuin ylimääräinen, jota kukaan ei tarvitse. Itse kuitenkin kyseenalaistin tämän tarpeettomuuden ja koin pientä paheksuntaa päähenkilöä kohtaan siinä, että hän itse tekee itsensä tarpettomaksi haluamalla identifioitua sellaiseksi. Jos ei voi saada rakastamaansa naista itselleen, eikö voi avata silmiään ympärille ja huomata, että maailmassa on toki muitakin naispuolisia henkilöitä kuin se yksi ainut?
Lukukokemuksena Tarpeettoman ihmisen päiväkirja oli "ihan kiva", mitään suurta vaikutusta se ei jättänyt, mutta olen silti iloinen, että luin sen. (Etenkin, kun sain niin vaivatta yhden kirjan lisää kahteen haasteeseen! :)) Olen lukenut aiemmin muutamia kirjoja Turgenevilta ja pidän hänen kerrontatyylistään, joka on samaan aikaan mielestäni paitsi realistinen, myös pienellä romantismin hohteella tyylitelty.
Ivan Turgenev
Tarpeettoman ihmisen päiväkirja
(Ilmestynyt venäjäksi 1851)
Suom. Eila Salminen
Karisto
99 s.