torstai 23. marraskuuta 2017

Aikamatka 1800-luvulle ja Cranfordin ihanat naiset

"Naimisiin!" Matty-neiti toisti jälleen. "Kaikkiaan! sei ei ole koskaan tullut mieleenikään. Kaksi tuttavapiirimme jäsentä menee naimisiin. Se tulee hyvin lähelle!"
"Niin lähelle, että sydämeni pysähtyi, kun kuulin siitä - olisi ehtinyt laskea kahteentoista", neiti Pole sanoi.
"Ei tässä tosiaan tiedä, kenen vuoro tulee seuraavalla kerralla. Olisi luullut, että Lady Glenmire parka olisi ollut turvassa täällä Cranfordissa", Matty-neiti sanoi lempeän säälittelevästi.
"Pyh!" neiti Pole sanoi niskaansa nykäisten. "Ettekö muista poloisen kapteeni Brownin laulua Tibbie Fowlerista, jolle tuuli toi miehen, vaikka hän istui vuoren harjalla. Se kai johtui siitä, että Tibbie Fowler oli rikas."
"On myönnettävä, että Lady Glenmiressä on viehätysvoimaa, jonka omaaminen nolostuttaisi ainakin minua."
Minäkin ilmaisin ihmetykseni. "Miten hän on voinut mieltyä tohtori Hogginsiin? En ihmettele sitä, että tohtori pitää hänestä."


Elizabeth Gaskellin Cranfordin naiset on teos, jonka olen jo pitkään haaveillut lukevani. Se on niitä kirjoja, joissa pitkä odotus palkitaan eikä lukija joudu pettymään, vaikka onkin odottanut suuria.

Teos kertoo Cranford-nimisen englantilaisen pikkukaupungin säätyläisnaisten elämästä 1800-luvulla. Cranford on naisten valtakunta, todellinen matriarkaatti. Miehiä ei kylässä kauheasti ole, vaan seurapiiri pyörii naisten voimin. Kihlausuutiset ovat yleisen kauhistuksen ja järkytyksen aiheita, naimisiinmeno on valitettava naista kohtaava tragedia. Silti jossakin siellä cranfordilaisten naisten sydänten syvimmissä sopukoissa saattaa olla jokin pieni haikeus nuoruuden menetetyistä mahdollisuuksista. Naisten elämä pyörii arkipäiväisten pikkuasioiden ja sattumusten ympärillä. Mitään suurta ja jännittävää juonta ei ole tiedossa, mutta nämä hieman pikkumaiset naiset saavat kyllä aikaan paljon melua tyhjästä.

Keskushenkilöksi nousee herttainen vanha Matty-neiti, joka lienee teoksen hyväntahtoisin hahmo. Hyvää tahtoa tästä teoksesta löytyy enemmänkin, ja teos on juuri sellainen kirja, joka saa hymyn nousemaan lukijan huulille. Teoksen hienoisen satiirinen ote viihdyttää. Vaikka lukija välillä nauraakin naisten pikkumaisuudelle ja turhamaisuudelle, saa kertoja myös lukijan sydämen Cranfordin naisten puoleen ja tuntemaan syvää ymmärrystä ja myötätuntoa heitä kohtaan.

Cranfordin naiset ovat mitä viehättävin ja kiehtovin ajankuvaus säätyläisnaisten elämästä 1800-luvulla. Teoksessa kuvaillaan arkista elämää sekä niitä kaikkia tapoja ja sääntöjä, jotka seuraelämää ohjaavat. Tässä suhteessa Cranfordin naiset ei liene kuitenkaan aivan kovin edustava kirja ajastaan, sillä Cranford kuvataan myös aikaansa nähden hyvin vanhanaikaiseks paikaksi, jossa eletään aivan omien, vakiintuneiden sääntöjen mukaan. Teos johdattaa kuitenkin lukijan kiehtovaan menneeseen naisten maailmaan, jossa päivän polttavin puheenaihe saattoi olla vaikkapa pitsimyssyt.


Elizabeth Gaskell
Cranfordin naiset
(Cranford, 1851-53)
Suom. Martta Eskelinen
Otava
222 s.

keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Elinvoimaa tyttökirjoista: Iiris rukka - ensimmäinen Anni Swanini

Minulla oli unelma. Nyt se unelma on toteutunut - olen lukenut Anni Swanin tyttökirjan!


Kun työuupumuksen murtama vointini koheni sen verran, että jaksoin mennä kirjastoon, oli missionani kantaa sieltä kotiin niin monta tyttökirjaa kuin jaksaisin. Ajattelin, että tyttökirjojen viaton ja yksinkertaisen herttainen maailma olisi juuri sitä, mitä ihminen voimaantumisekseen tarvitsee - ja niiden yksinkertaisempi kieli juuri sitä, mitä jaksaa lukea. Alcottin ja Montgomeryn lisäksi tyttökirjapinoani pääsi koristamaan myös kotimainen tyttökirjakirjailija Anni Swan. Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, olen elänyt näin vanhaksi lukematta yhtäkään Swanin kirjaa. Jo monta vuotta olen haaveillut jonakin kauniina päivänä lukevani Swanin kuuluja tyttökirjoja, mutta se kaunis päivä on antanut odottaa itseään. Nyt koin hetkeni tulleen, ja olen tähän mennessä lainannut jopa kuusi teosta tuolta kauan haaveilemaltani kirjaililta. Niistä Iris rukka päätyi ensimmäisenä luettavaksi.

Lounaistuuli puhalsi täyttä suuta, niin että järven laaja selkä oli vaahtopäissä. Se raastoi Iiriksen hiuksia, kiskaisi huivin hänen päästään ja kietoi haalistuneen pumpulihameen paljaiden säärien ympäri.
- On tämäkin ilmaa, nauroi tyttö.

Tällaisella kuvauksella alkaa Anni Swanin Iris rukka.

Iris rukka on herttainen ja vanhanaikainen tyttökirja. Rakastamiini Montgomeryn klassikkoihin verrattuna se tuntuu paljon yksinkertaisemmalta tyyliltään - ja siksi myös jokseenkin vielä nuoremmalle väelle suunnatulta. Ehkä siksi se tuntui välillä jopa aavistuksen liian naiivilta. Mutta silti: tykkäsin, ja kirja kannusti minua jatkamaan Swanin tyttökirjojen parissa. Teoksen kielikin on jotenkin ihanan yksinkertaista ja helppoa, mikä sopii lukemishetkeni hieman huonoon keskittymiskykyyni. Lisäksi teoksessa ihastutti vanhanaikaiset sanat ja sanamuodot. Se, että voi lukea "oikeasti vanhaa kieltä" onkin yksi suuri etu vanhoissa kotimaisissa kirjoissa verrattuna vanhaan käännöskirjallisuuteen.

Halusin lukea tyttökirjoja löytääkseni voimaannuttavia lukukokemuksia. Tätä tarkoitusta varten Iiris rukka oli aavistuksen liian synkkäsävyinen tyttökirja. Iiris todella jo kirjan nimen mukaisesti on todellinen "Iiris rukka" - niin onnettomasti häntä kohdellaan ja niin väärinymmärretyksi hän tulee. Lisäksi teoksessa kuolee monta tärkeää hahmoa, eikä herkkä lukija voi välttyä suurilta surunkyyneliltä. Onneksi teoksen loppu oli kuitenkin onnellinen ja sai minut hymyilemään - ja jopa vuodattamaan ilon kyyneleitä.


Anni Swan
Iris rukka (1916(
WSOY
185 s.





perjantai 17. marraskuuta 2017

Kuulumisia työuupumuksesta kihlausuutisiin ja pohdintoja blogin tulevaisuudesta

Syksyinen Hanko

Työuupumus. Mitä se on? Varmaankin vaikka mitä, mutta esimerkiksi sitä, että pitkään ihmettelet, miksi aina väsyttää. Joskus ehkä epäilet, onko sinulla esimerkiksi jokin kamala ja kalvava tauti, kuten syöpä, joka hiljakseen vie voimasi. Nukkui sitten hyvin tai huonosti - tuntuu, että aina vain väsyttää. Menet lääkäriin ja valitat väsymystä ja sinulle määrätään muutamia verikokeita - mutta kaikki on ihan ok ja jatkat vain eteenpäin. Joskus myöhemmin uudestaan lääkärissä valitat samoja asioita ja saat samat verikokeet - ja kaikki on edelleen ok, mutta lääkäri käskee syömään D-vitamiinia. Työt kuitenkin jotenkin hoituvat stessihormonin voimalla, vaikka viikonloppuisin ja lomalla tuntuu siltä, että voisi vain jäädä sänkyyn koko päiväksi ja vajota patjansa uumeniin. Sitten jossain vaiheessa tuntuu, että työt alkavat kasautua, kun sinulla ei ole voimia ja energiaa hoitaa niitä. Alkaa ahdistaa. Öisin ei saa kunnolla nukuttua. Olet vielä väsyneempi ja työt kasaantuvat vielä pahemmin. Ahdistaa vielä enemmän. Tekemättä jääneet työt ovat muodostaneet sellaisen vuoren, että tuntuu, että tuuperrut jo vuoren juurelle, kun edes katsot kohti huippua.  Jossain vaiheessa et pysty juuri ollenkaan enää nukkumaan. Sitten eräänä päivänä tajuat, että on aika mennä lääkäriin, myöntää itsellesi, ettet pysty enää.

Tuntuu vaikealta uskoa, että minulle kävi näin juuri nyt. Raskas, todella ylitöiden täyteinen lukuvuosi oli jo kunnialla ohi, pitkä kesäloma välissä ja uusi, vähän helpompi lukuvuosi aluillaan - joka tosin alkoi vuoden rankimmalla jaksolla ja yli 60 prosentin ylituntimäärällä.  Vieläkin vaikeammalta tuntuu uskoa, että yhä noin 8 viikon sairausloman jälkeen olen vieläkin sänkyni pohjalla. Ensimmäisen 12 päivän sairauslomatodistuksen käteeni saatuani olin huojentunut ja iloinen: nythän tekisin sellaista kaikkea ihanaa ja mukavaa, mitä en ole kunnolla ylitöiden ja muiden kiireiden vuoksi ehtinyt ja jaksanut tehdä. Lukisin, lenkkeilisin, kävisin balettitunneilla, tapaisin ystäviä, kirjoittaisin... Ensin vain vähän nukkuisin univelkoja ja sitten reippaana tekisin kaikkea mukavaa, mikä saisi minut henkisesti palautumaan. Pian kuitenkin huomasin, että hyvänenaika, enhän minä jaksa tehdä mitään - edes niitä kivoja ja rentoja juttuja! Se, miten uupuminen voi olla niin totaalista, on jotakin, mitä minun on ollut vaikea käsittää.



Mutta onneksi on kirjallisuus! Lukeminen on ollut suuri pelastukseni. Jossain vaiheessa en kyllä vielä edes kyennyt lukemaan, mutta sen verran voimani ovat palautuneet, että olen pystynyt löytämään suuren ilon lukemisesta. Sairauslomalla mieleeni tuli, että nyt täytyisi erityisesti lukea tyttökirjoja! Tyttökirjojen iloinen ja huoleton maailma olisi juuri sitä, mitä täällä sairasvuoteeni pohjalla tarvitsen. Päätin vihdoin toteuttaa erään pitkäaikaisen haaveeni ja ryhtyä lukemaan Anni Swanin tyttökirjoja, joita - yllättävää kyllä - en ole vielä aiemmin lukenut. Iris rukasta olen edennyt Pikkupappilassa ja Ulla ja Mark -teoksiin sekä Saraan ja Sarriin. Muutama muu Swan odottelee kirjaston lainauspinossa. Anni Swanin kirjat ovat avanneet minulle kokonaisen uuden maailman, jonka  lumoihin on näin sairauslomalla ollut mukava heittäytyä. Olen ottanut jopa tavoitteekseni lukea läpi koko Swanin tuotannon.


Onneksi kuitenkin kaiken tämän uupumuksen ja siihen liittyvien vaikeuksien keskellä elämässäni on ollut paljon myös kauniita ja iloisia asioita - ihanien kirjojen lisäksi. Muutamia viikkoja ennen kuin vajosin sänkyni pohjalle, olin ihanalla huvilalomalla syystuulen tuivertamassa Hangossa, jonne sattui saapumaan myös visiitille eräs minulle tärkeä ja rakas mies, joka kosi minua. Sain vihdoin virallisesti sormeeni ihanan vaaleanpunaisin safiirein ja pikkuisin timantein koristellun sormukseni, jonka olin omatoimisena ja järkevän taloudellisena naisena ostanut valmiiksi hieman ennakkoon - kun olin huomannut jo vuosia  haaveilemani sormuksen olevan alennuksessa ja kun aavistelin sellaiselle kapineelle koituvan mahdollisesti pian todellista käyttöä.

Täällä sänkyni pohjalla olen siis onneksi voinut ajatella myös suloisia haaveita tulevaisuudesta: suunnitella vähän ensi keväisiä häitämme ja sisustaa mielessäni tulevaa kotiani, joka on pikkuinen pönttöuunilla varustettu punainen talo metsän siimeksessä jossain tuolla kaukana. Sulhaseni nimittäin asuu toisella puolella Suomea, ja minun on tarkoitus keväällä häiden jälkeen muuttaa sulhaseni sieltä viime syksynä ostamaan taloon. Tietysti uupumukseni synkistää hieman hääsuunnitelmiammekin. Alkuperäistä hääpäiväämme olemme siirtäneet jo parilla kuukaudella eteenpäin. Koska en voi myöskään tietää, milloin tolpilleni selviän, saattaa olla, että joudumme luopumaan alkuperäisistä suunnitelmistamme unelmieni prinsessahäistä ja viettämään häät hyvin pienesti ja vaatimattomasti. 

Parasta hääsunnitteluissa on ollut prinsessaleikit hääpukuliikkeissä! (Kuvan puku ei ollut lopullinen valintani,mutta yksi kovimmista kilpailijoista.)

Koska elämässäni on ollut yhtä ja toista meneillään, olen myös pohtinut blogini tulevaisuutta - jopa sitä kiperää kysymystä, onko blogini kulkenut tiensä päähän. Jo pitkään minua on vaivannut tunne, että minulla ei oikein ole aikaa blogilleni. Joskus opiskeluvuosina aikaa riitti ihan eri tavalla. Toisaalta olen pohtinut myös bloggausperiaatteitani ja niiden muuttamista. Minulla on ollut aikaisemmin aika ehdottomana periaatteena blogata edes tavalla tai toisella kaikki lukemani kaunokirjalliset teokset - ja joskus vähän muitakin teoksia. Varsinkin viime lukuvuonna blogini tuntui olevan aika retuperällä, enkä kyennyt pitämään blogiani ajantasalla lukemiseeni nähden. Blogattavia kirjoja kertyi vinopino jonoon, ja kun pääsin kirjoittamisen kimppuun, olin sulavasti ehtinyt unohtaa lukukokemuksen kirkkauden. Kertyvät pinot aiheuttivat stressiä, ja kauan sitten luetuista kirjoista kirjoittaminen tuntui haasvalta. Pitkään minua on vaivannut myös tekstin tuottamisen hankaluus blogia kirjoittaessani. Tekstit ovat syntyneet kovalla työllä ja vaivalla ja useimmiten hyvin monessa eri erässä kirjoitettuina. Monia kirjoja onkin viimeisen vuoden aikana jäänyt kokonaan bloggaamatta, ja pitkää ajattelin, että jonakin kauniina päivänä kirjoitan vielä niistäkin. Odoteltuani tarpeeksi niitä kauniita päiviä olen tullut siihen tulokseen, että minun on ainakin jollakin tavalla kevennettävä asennoitumistani bloggaamiseen.

Pohdittuani siis yhtä ja toista olen tullut lopulta blogini kohtalon suhteen seuraavaan lopputulokseen: Jatkan bloggaamista ainakin vielä. Jatkan sitä niin kauan kuin se tuntuu hyvältä ja kivalta. Viime aikoina olenkin vähän löytänyt jälleen sitä ihanaa bloggaamisen iloa, jota minulla on joskus ennen ollut. Nyt sairauslomalla olen saanut aikaan muutamia bloggauksia, ja mieleni olisi tehnyt kovasti kirjoittaa enemmänkin, mutta blogin kirjoittaminen on kuitenkin sen verran vaativaa henkistä työtä, että kirjoittamisintoni ei ole ihan vielä täysin päässyt konkretisoitumaan valmiiksi bloggauksiksi. 


Lisäksi olen päättänyt, että luovun päähänpinttymästäni blogata kaikista lukemistani kirjoista ja yritän olla ottamatta stressiä siitä, jos blogattavien pino pääsee kasvamaan. Tänä syksynä tein sellaisen päätöksen, että jätän reilusti bloggaamatta kaikki bloggaamatta jääneet kirjat, jotka olen lukenut ennen syyslukukauden alkua. Tämän päätöksen tekeminen oli jossain määrin vaikeaa, sillä voi, miten monta mielenkiintoista ja ihanaa kirjaa jääkään blogini ulkopuolelle! Jatkossa on tilanteen vaatiessa opeteltava samanlaista luopumista. Blogini on ollut lukupäiväkirjani, ja sinänsä ihan itseäni varten on ollut kiva, että sinne on jäänyt muisto kaikista lukemistani kirjoista.

Lisäksi yritän opetella kirjoittamaan tarvittaessa myös tiiviimpiä ja lyhyempiä bloggauksia. Perinteisesti olen kirjoittanut aika pitkiä ja perusteellisia arvioita, lähinnä siitä syystä, että kirjoitustapani aina tekstissä kuin tekstissä on ollut hyvin monisanainen ja yksityiskohtainen. Pitkiin postauksiin menee tietysti paljon aikaa. Olen kyllä hieman jo aiemminkin blogiurallani yrittänyt kehittää itseäni tässä suhteessa ja huomannutkin pientä edistystä.


Näitä kaikkia pohdintoja päässäni pyöritellessäni tuli mieleeni myös noin vuosi sitten lokakuussa kirjoittamani blogin  synttäripostaus. Postaukseen kirjoitin bloggaamisen merkityksestä itselleni näin:

Näiden neljän vuoden aikana blogista on tullut melko merkittävä osa elämääni, vaikka en ihan kaikkein ahkerimpien kirjabloggaajien joukkoon kuulukaan. Olisi vaikeaa kuvitella elämää ilman Matkalla Mikä-Mikä-Maahan -blogiani. Blogista on tullut eräänlainen minuuden jatke, rakas lapseni, jota tahdon vaalia ja hoitaa, jotta se pysyy hengissä ja elossa. Blogini tuskin on ikuinen, mutta toivon, että se eläisi vielä pitkään ja kulkisi mukana elämässäni kauas. Jos ja kun se joskus kuolee, olo on varmasti kuin rakkaan ihmisen hautajaisissa.

Näihin ajatuksiin palaaminen sai minut haikein mielin ajattelemaan sitä, miten tärkeä harrastus kirjabloggaaminen onkaan minulle ollut. Ja sitä, miten kamalaa olisikaan, jos oikeasti lopettaisin bloggaamisen! Tuntui miltei epätodelliselta, että näin vahvoista ajatuksista olen vuodessa kulkenut siihen pisteeseen, että olen tullut jopa harkinneeksi blogin lopettamista. Onneksi olen kuitenkin tällä erää haudannut lopettamisaikeet. 


Ehkäpä sairauslomani onkin uusi uljas alku blogilleni? 


Huvilointitunnelmia Hangosta

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Suuren suomalaisen klassikon äärellä: Väinö Linnan Tuntematon sotilas (Sotaromaani)

"Aika velikultia", voi todeta luettuaan erään Suomen kirjallisuushistorian tunnetuimmista teoksista. Väinö Linnan historiaan elämään jäänyt tarina suomalaisista sotilaista tuo sodan hyvin lähelle lukijaa ja tekee historiasta elävää. Sota on julma asia ja niin on Linnankin tarina siitä, mutta teoksen pohjalla on jotakin hyvin inhimillistä ja lämmintä: nuo velikullat, jotka rämpivät rämeessä ja risukoissa suomalaisen sisun voimalla ja ovat niin ihmisiä ja inhimillisiä  - vaikka myös pakon edessä joutuvat tekemään sitä, mikä mielletään epäinhimillisimmäksi asiaksi: tappamaan.


Tähän tarinaan tartuin tänä syksynä toista kertaa elämässäni. Lukiossa luettu Tuntematon sotilas jätti syvät traumat. noin 17-vuotiaan minäni mielestä kirja oli aivan tappavan tylsä ja pitkäveteinen. Ihan loppuun en päässyt, vaikka hienon esseen teoksesta kirjoitin. Siitä asti olen vältellyt tätä merkkiteosta, vaikka tiesin, että äidinkielenopettajan urallani varmasti koittaa joskus hetki, jolloin minun on traumani kohdattava. Se hetki tuli tänä syksynä, kun eräällä kurssillani oli pakko käsitellä tätä teosta. Siispä tartuin teokseen kokien varmaan aivan samaa kauhua kuin opiskelijani suuresta ja haastavasta luku-urakasta. Samalla olin kuitenkin innoissani:mielessäni aavistelin, että nyt vanhemmalla iällä voisin löytää tästä klassikosta jotakin sellaista hienoa, mille lukioilaisena silmäni olivat sokeat.

Olin oikeassa. Linnan suuri klassikko todella tarjosi minulle jotakin hienoa. Toisaalta osan luku-urakkaa rämmin eteenpäin pelkän sisun voimalla, kuten tein lukioikäisenäkin. Tunsin itseni melkein kuin tuntemattomaksi sotilaaksi, joka suomalaisen sisun voimalla ja pakon edessä taistelee tiensä eteenpäin. Tällä kertaa sisuni kantoi kuitenkin pidemmälle kuin lukiossa, sillä suomalaiseen sisuuni oli sekoittunut myös äidinkielenopettajan sisua - tottakai minun oli teos loppuun luettava. Kun teos päättyi ja Suomi hävisi sodan, tunsin minä itseni voittajaksi: Minä tein sen! Luin Linnan suurklassikon.

Tuntematon sotilas ei päästä lukijaansa helpolla.  Henkilöhahmojen käyttämät murteet, mikä on teoksen yksi ylistetyimpiä piirteitä, tekevät teoksesta kielellisesti hyvin haastavan. Oman lisänsä tähän kielen haastavuuteen tuo myös sotaan ja armeijaan liittyvä sanasto, joka on tällaiselle nykypäivän sotakirjallisuuteen tottumattomalle nuorelle naiselle haastavaa.  Teoksen haastava kieli sai luku-urakan etenemään hyvin hitaasti, vaikka teos enimmäkseen tuntuikin nyt mielenkiintoiselta.

Luku-urakan loppuun saattamisen aiheuttama riemu ei kuitenkaan ollut pelkän "selviytymiskokemuksen" ansiota. Teoksen luettuani tunsin lukeneeni todella upean klassikon, joka oli koskettanut minua syvästi. Tunsin katsovani historiaa uusin ja ymmärtäväisemmin silmin. Tunsin syvää myötätuntoa kaikkia niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat kokeneet sodan. Koin samalla jotakin sellaista, mitä Aristoteles nimittää katharsikseksi.

Teos on todella elävä, rikas ja realistinen kuvaus sodasta. Teos kuvaa sotaa kaikessa kauheudessaan ja karuudessaan. Tuntematon sotilas ei ole runebegiläinen sankaritarina sodasta, vaan se on tarina niistä tavallisista "tuntemattomista" sotilaista, jotka laittavat itsensä ja henkensä likoon vain siksi, että on pakko.   Nämä tuntemattomat sotilaat tulevat kuitenkin teoksen edetessä lukijalle hyvin tutuiksi, osa myös rakkaiksi, ja siinä piileekin tämän karun romaanin lämpö. Linna saa henkilöhahmonsa elämään. Toisin kuin monissa muissa romaaneissa tarina ei kuitenkaan säästä kuolemalta niitä tärkeitä tai hyviä henkilöitä. Henkilöhahmoja kaatuu teoksen edetessä tasaiseen tahtiin. Vahvaksi lempparihahmokseni teoksessa nousi omaa kotoista turkulaista murrettani puhuva Hietanen.


Tällä toisella kertaa luin Tuntemattomasta oikeastaan teoksen alkuperäisversion, joka on julkaistu vasta vuonna 2000 nimellä Sotaromaani. Linnan teos joutui aikanaan sensuurin kohteeksi kustantamon taholta, ja teoksesta poistettiin pieniä kohti sieltä täältä. Nämä poistetut kohdat on Sotaromaaniin kirjoitettu kursiivilla, jotta lukija pystyy erottamaan ne. Oma lukunsa olisikin pohtia näitä kursivoituja kohtia ja miettiä, miksi ne poistettiin vuonna 1954 julkaistusta Tuntemattomasta sotilaasta. Aika monet näistä poistetuista kohdista sisältää sotaan ja sodan johtoon kohdistuvaa kritiikkiä. 50-luvulla Suomi ei ollut vielä valmis kohtaamaan niin sotakriittistä teosta. Toinen selkeästi erottuva kategoria on rivoudet, joiden poistaminen ajankohtaan nähden on mielestäni ymmärrettävämpää. Itse teosta lukiessani ja laajemmin sen taustoihin tutustuessani hämmästyin sitä, kuinka kustantamo oli puuttunut teoksen sotakriittisyyteen, ja koin asian vuoksi itse Väinö Linnan tapaan suurta närkästystä. Vaikka Tuntemattoman sotilaan sotakriittisyyden suurinta terää on hieman siloiteltu, näyttäytyy toki jo vuonna 1954 julkaistu Tuntematon sotilas lukijan silmissä sotakriittisenä sotakirjana, jossa kaikki sodan ihannointi on kaukana. Niinpä Linna on sensuurista huolimatta saanut tärkeimmän sanottavansa perille.

Lopetan bloggaukseni yhteen suomalaisen kirjallisuuden kuuluisimpaan sitaattiin, johon Tuntematon sotilas päättyy. Vaikka teos on karu ja julma ja teoksen loppu sinänsä myös hyvin onneton, valaa nämä teoksen aivan viimeiset sanat lukijaan kuitenkin hivenen lämpöä ja toiveikkuutta.

Keskipäivään kiivennyt syysaurinko lämmitti maata ja maassa makaavia miehiä. Puolukanvarvut kiilsivät mättäillään. Hiljaa häipyi rattaiden lonkutus häviten kaiken nielevään männikkökankaan hiljaisuuteen. Väsyneet miehet nukkuivat. Hyväntahtoinen aurinko katseli heitä. Se ei missään tapauksessa ollut heille vihainen. Kenties tunsi jonkinlaista myötätuntoakin heitä kohtaan.

Aika velikultia.

Väinö Linna

Sotaromaani (Tuntemattoman sotilaan käsikirjoitus), 2000
WSOY
517 s.


tiistai 7. marraskuuta 2017

Kazuo Ishiguron surusävyinen Menneen maailman maalari

Reilu kuukausi sitten uutisoitiin japanlilaissyntyisen brittikirjailija Kazuo Ishiguron voittaneen tämän vuoden Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Tästä uutisesta innostuneena suuntasin heti samana päivänä kirjastoon lainaamaan tuoreelta Nobel-kirjailijalta jotakin, mitä en ollut vielä ennen lukenut. Olin iloinen Nobel-uutisista: kerrankin kirjallisuuden Nobel menee henkilölle, jonka kirjallisuutta olen lukenut ennenkin ja jonka omasta kokemuksesta tiesin hyväksi ja ansiokkaaksi, Nobelin arvoiseksi henkilöksi.


Menneen maailman maalarin nimi kuulosti kauniin runolliselta ja romanttiselta, minkä vuoksi halusin lainata juuri sen. Näin sivumennen sanottuna minua on ennenkin viehättänyt suuresti Ishiguron teosten nimet. Olen aiemmin lukenut kirjailijalta teokset Ole luonani ainaPitkän päivän ilta ja Silmissä siintävät vuoret. Näissä kaikissa on kaunosielun sisintä hivelevät nimet. Ole luonani aina on piirtynyt muistiini väkevänä ja upean vaikuttavana teoksena. Myös Pitkän päivän ilta oli hieno ja kaunis lukukokemus, vaikkei aivan yltänyt edellisen tasolle. Silmissä siintävät vuoret jäi sen sijaan jokseenkin mitäänsanomattomaksi lukukokemukseksi.


Menneen maailman maalarilta odotin paljon, mutta harmikseni jouduin hieman pettymään. Luin sen sairaslomalla vaiheessa, jossa keskittymiskyky olotilani vuoksi oli vähän huonoa, mikä saattoi vaikuttaa kokemukseen. Teoksen rakenne, jossa menneisyys ja nykyisyys, muistot ja tämä hetki seikoittuvat, tekee siitä ehkä hivenen haastavan ja keskittymist vaativan romaanin. Kuitenkin teos oli mielestäni "ihan hieno", mutta ei mitenkään erityisen vaikuttava tai mieleenpainuva lukukokemus. Tunnelmat ja teemat toivat aika paljon mieleen Silmissä siintävät vuoret -teoksen: teokset käsittelevät vanhan ja uuden kohtaamista ja murrosta sodanjälkeisessä japanissa melankolisella vireellä.

Menneen maailman maalarin päähenkilö on vanha taiteilija Masuji Ono, joka asuu vanhassa ja rappeutuneessa talossa Nagasakissa yhdessä muistojensa sekä toisen, naimaikäisen tyttärensä kanssa. Vaimo ja poika ovat kuolleet sodan aikana, toinen tytär on onnellisesti naimisissa ja pienen lapsen äiti. On vuosi 1948, ja sodan jättämä trauma väreilee yhä vahavasti ilmassa. Vanhan taiteilijan elämässä päänvaivaa aiheuttaa toisen tyttären naittaminen: olisi jo korkea aika saada tytär naimisiin, mutta edellisenä vuonna suunnitteilla ollut avioliittohanke kaatui. Syynä saattoi olla isä ja tämän menneisyys: vanhojen arvojen Japanissa perheen ja suvun kunnia on tärkeä. Hävityn sodan jälkeisessä Japanissa Masuji Onon ennen sotaa maalamaat teokset ovat asettuneetkin arveluttavaan valoon. Niiden edustava patriotismi ei ole enää hyväksyttävää uudessa, amerikkalaisten arvojen vaikuttamassa Japanissa. Tyttären uusien avioliittoneuvotteluiden edellä vanha taiteilija tekee tiliä itselleen menneestään ja pohtii omaa menneisyyttään ja taidettaan.

Teoksen sävy on surumielinen ja melankolinen, jopa raskasmielinen - mutta ei kuitenkaan aivan synkkä. Teoksesta löytyy jopa hiven sitä kaunista runollisuutta, jota sen nimestä aavistelin. Teosta oli mielestäni mukava lukea, mutta kuitenkin jostain syystä lukukokemus jäi tällä erää osaltani vähän valjuksi.

Kazuo Ishiguro
Menneen maailman maalari
(An Artist of the Floating World, 1988)
suom. Helene Bützow
Tammi
252 s.