sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Klassikkohaaste 3: Mika Waltarin ajaton Sinuhe

Kaikki palaa ennalleen eikä mitään uutta ole auringon alla eikä ihminen muutu, vaikka hänen vaatteensa muuttuvat ja myös hänen kielensä sanat muuttuvat. Siksi uskon, ettei tulevinakaan aikoina kirjoittaminen muutu siitä, mitä tähän asti on kirjoitettu, koska ihminen itse ei muutu. Valheen ympärillä parveilevat näet ihmiset kuin kärpäset hunajakakun kimpussa ja sadunkertojan sanat tuoksuvat suitsutukselta hänen istuessaan karjanlannassa kadunkulmassa, mutta totuutta ihmiset pakenevat.

Minä, Sinuhe, Senmutin poika, olen kuitenkin vanhuuteni ja pettymykseni päivinä kyllästynyt valheeseen. Siksi kirjoitan vain itseni tähden ja kirjoitan vain sen, minkä itse olen omin silmin nähnyt tai kuulemani perusteella tiedän todeksi.


Ei ole mitään uutta auringon alla. Klassikko on aina klassikko. Niin on aina ollut, niin on aina oleva. Kirja, joka on syntynyt klassikoksi, on aina klassikko, halki aikojen, vuosikymmenestä ja vuosisadasta toiseen. Sellainen kirja on Mika Waltarin vuonna 1945 kirjoittama Sinuhe egyptiläinen, jonka luin kirjabloggaajien klassikkohaastetta varten, joka on jo kolmas laatuaan. Tämä oikein ison K:n Klassikko oli oiva valinta haasteeseen, sillä se on juuri niin klassikko kuin klassikko ikinä voi olla klassikko, vaikka ei olekaan saavuttanut vielä aivan yhtä kunnioitettavaa ikää kuin ehkä moni muu klassikko.

Jos mietitään, mikä tekee klassikosta klassikon, on yksi ehdottomia kriteereitä teoksen ajattomuus. Vaikka jokainen teos on aikansa peili ja kulttuurinsa tuote, on klassikossa jotakin, mikä puhuttelee ja koskettaa ihmisiä kaikkina aikoina. Klassikkoon on vangittu pala ikuisuutta ja muuttumatonta todellisuutta. Toisena tärkeänä kriteerinä pitäisin sitä, että klassikolla on oltava jotakin oikeaa ja painavaa sanottavaa. Toisaalta voidaan ehkä puhua myös viihdekirjallisuuden klassikoista, mutta itse lasken todellisten klassikoiden kaanoniin kuuluvaksi lähinnä teokset, jotka kertovat jotakin tärkeää elämästä ja ihmisyydestä. Ja kolmanneksi: klassikon täytyy olla taitavasti kirjoitettu. Nämä kriteerit täyttyvät hyvin - tai jopa erinomaisesti - Sinuhe egyptiläisen kohdalla.

Muinaiseen Egyptiin sijoittuva Sinuhe egyptiläinen on tarina Sinuhe-nimisestä lääkäristä ja hänen elämänkohtalostaan. Samalla se on tarina ihmisyydestä ja ihmisen pahuudesta sekä niiden muuttumattomuudesta. Se, että tämä vuonna 1945 kirjoitettu tarina on sijoitettu muinaiseen menneisyyteen, alleviivaa teoksen sisällön ajattomuutta. Sinuhella on vuosituhansiensa takaa myös jotakin sanottavaa ja kerrottavaa nykyihmiselle. Lisäksi sillä oli paljonkin sanottavaa sodan sukupolvelle kirjoittamisajankohtanaan. Teosta nimittäin pidetään allegoriana toisesta maailmansodasta. Itse en välttämättä tätä yhteyttä olisi huomannut, ellen olisi opettanut Suomen kirjallisuushistorian kurssia ja lukenut sitä oppikirjastamme.

Teos on metafiktiivinen ja ikään kuin päähenkilönsä omaelämäkerta. Vanhuuden päivillään elämää nähnyt Sinuhe haluaa kirjoittaa muistiin kaiken näkemänsä ja kokemansa. Tämän metafiktiivisyyden tulos on siis Sinuhe egyptiläinen, alaotsikoltaan Viisitoista kirjaa lääkäri Sinuhen elämästä n. 1390-1335 eKr. Sinuhe kertoo tarinansa hyvin perinteisen tarinankerronnan keinoin aloittaen syntymästään ja päättäen siihen tilanteeseen, kun hän vanhana ja yksinäisyyteen karkotettuna kirjoittaa kirjaansa.

Se tarina on hyvin pitkä ja monivaiheinen - sekä 785-sivuinen ja todella paksu. Sinuhen valtaisa fyysinen olemus aiheutti pientä kauhuntunnetta, kun aikoinaan siihen kirjaston hyllyllä tartuin. Hyvin pitkä tovi menikin teoksen kanssa tarpomiseen. Aloitin 1. heinäkuuta ja lopetin 28. heinäkuuta. Välipalaksi piti lukea monenlaista muutakin teosta. Lupaavissa ja koukuttuneissa tunnelmissa käyntiin lähtenyt luku-urakka oli jossain vaiheessa myös aika takkuamista, mutta lopussa koin jälleen mahtavaa lukuflow´ta. Viimeisen sivun luettuani teki mieleni taputtaa itsenäni päähän ja sanoa: "Hyvä, Anna." Oli aikamoinen voittajafiilis. Sain kuin sainkin luettua teoksen, sekä henkisesti että fyysisesti suurenmoisen klassikon - ja koin sivistyneeni suuresti.

Se tunne, kun olet lukenut Sinuhen loppuun!

Sen lisäksi, että Sinuhe on pitkä, monivaiheinen ja suurenmoinen, oli se myös hieman sekava - kuten usein pitkät ja monivaiheset tarinat ovat. Tai luulen, että sekava sen sijaan saattoi olla aivotoimintani lukemisen aikana, sillä keskittymiskyky ei ollut aina aivan parasta luokkaa. Siksi on vaikea tiivistää fiksusti teoksen juonta. Yritän nyt kuitenkin.

Sinuhe pienenä vauvana purjehtii Niiliä pitkin hylättynä kaislaveneessä kuin Raamatun Mooses konsanaan ja päätyy ottolapseksi Senmut-nimiselle köyhien lääkärille ja tämän vaimolle Kipalle. Vartuttuaan opiskelee Sinuhe ottoisänsä ammattiin, lääkäriksi. Naiset ovat kuitenkin miltei kaiken pahan alku ja juuri tässä teoksessa (tai sittenkin pahempaa on miesten vallanhimo ja jumalat), ja Sinuhe joutuu Nefernefernefer-nimisen kurtisaanin pauloihin, joka kynii miehen köyhäksi kuin kirkonrotta, mikä johtaa myös Sinuhen ottovanhempien tuhoon. Se on Sinuhen onnettomuuden alku, ja jonkinlainen onnettomuus ja yksinäisyys näyttää aina seuraavan häntä. Elämä kuljettaa Sinuhen moniin Välimeren maihin, mutta lopulta hän palaa kuitenkin takaisin Egyptiin - tullakseen karkotetuksi pois maasta ja elääkseen loppuelämänsä yksinäisyydessä, erossa muista ihmisistä. Elämänsä matkan varrella Sinuhelle sattuu paljon kaikenlaista, ja hän jossain määrin saavuttaa suurtakin maallista menestystä, sillä pääsee muun muassa faaraon hoviin faaraon henkilääkäriksi. Kuitenkaan maallinen menestys ei Sinuhelle merkitse mitään, ja minne hän meneekin, hän joutuu samojen synkkien pohdintojen äärelle. Ihminen on paha ja pahana pysyykin, sillä se on ihmisyyden ikuinen luonne. Ja yleensä ihmisen vallanhimo ja jumalat, jotka sokaisevat ihmiset, ovat kaiken pahan takana - tai naiset, jotka sekoittavat miesten pään. Teoksessa sota on keskeisellä sijalla, ja sota onkin juuri se asia, jossa ihmisen pahuus parhaiten tulee esiin. Teoksessa tiivistyy maailmansotien sukupolven kokema pettymys ihmisyyteen, mikä oli yleinen teema aikansa kirjallisuudessa.

Waltaria on paljon kiitetty ja ylistetty teoksen historiallisesta kuvasta, eikä syyttä. Sinuhe on historiallinen romaani ja osa sen henkilöistä on aivan todellisia historiallisia henkilöitä. Waltari on mielestäni uskomattoman tarkasti tavoittanut ajan hengen. On miltei vaikea uskoa, että teos on kirjoitettu 1900-luvulla, eikä esimerkiksi muutama tuhat vuotta sitten. En ole kyllä mikään muinaisen Egyptin asiantuntija, mutta teos tuntuu äärettömän uskottavan muinaiselta. Teoksen kielestä ja maailmankuvasta välittyy hyvin samanlainen tunnelma kuin Vanhan testamentin kirjoista. Raamattu lieneekin ollut kirjoittajalla yhtenä inspiraation lähteenä, sillä teoksessa toistuu monet Saarnaajan kirjan sanat, kuten "ei ole mitään uutta auringon alla" ja erityisesti "Niin on aina ollut, niin on aina oleva". Sinuhe itsekin näyttäytyy jonkinlaisena saarnaajana, joka on kyllästynyt kaikkeen siihen turhuuteen ja tuulen tavoitteluun sekä ennen kaikkea ihmisen pahuuteen,  mihin myös Raamatun Saarnaajan kirjan saarnaaja on kyllästynyt.

Aika monta kuppia teetä tarvittiin Sinuhen päihittämiseen.

Sinuhen maailmankuva ei ole kovin kaunis ja ruusuinen kuten teemukini, vaan hyvin pessimistinen. Koin silti - ja ehkäpä juuri siksi - saaneeni jonkinlaisen ystävän ja sukulaissielun Sinuhesta. Kun suljin kirjan kannen ja jätin Sinuhen pohjattomaan yksinäisyyteensä, palasin myös minä omaan yksinäisyyteeni ja jäin kaipaamaan ystävääni Sinuhea.

Sillä minä, Sinuhe, olen ihminen ja ihmisenä olen elänyt jokaisessa ihmisessä, joka on ollut ennen minua, ja ihmisenä elän jokaisessa ihmisessä, joka tulee jälkeeni. Elän ihmisen itkussa ja ilossa, hänen surussaan ja pelossaan elän, hyvyydessään ja pahuudessaan, oikeudessa ja vääryydessä, heikkoudessa ja väkevyydessä. Ihmisenä olen elävä ihmisessä ikuisesti enkä sen tähden kaipaa uhreja hautaani tai kuolemattomuutta nimelleni. Tämän kirjoitti Sinuhe, egyptiläinen, hän, joka eli yksinäisenä kaikki elämänsä päivät.

Mika Waltari
Sinuhe egyptiläinen (1945)
WSOY
786 s.