tiistai 26. helmikuuta 2019

Montgomery-haaste alkakoon: Vanhan kartanon Pat


Puutarhassa oli kaunista, kun iltahämärästä nouseva kuu hopeoi Usvien kukkulaa. Ympärillä puut... vanhat vaahterat, jotka mummi Gardiner oli istuttanut, kun hän oli tullut morsiamena Silver Bushiin... keskustelivat toistensa kanssa niin kuin niillä öisin oli tapana tehdä. 

Pitkät tulipunaiset pionit hohtivat läikkinä varjoissa. Keijujen nauru värisytti sinikelloja polun varrella. Muutamat myöhäiset päiväliljat tähdittivät ruohikkoa; akileijat tanssivat; valkoinen syreeni henkäili tuoksuaan kasteiseen ilmaan.

Pat kiirehti kukkapenkiltä toiselle ja suukotteli; ja kun hän oli antanut jokaiselle kukalle hyvänyönsuukon, hän pysähtyi katsomaan taloa. Kuinka kaunis se olikaan, kun se oli käpertynyt mukavasti metsäisen kukkulan kainaloon, ikään kuin se kasvaisi siitä... talo oli valkoinen ja vihreä, juuri kuin sen oma Hopeakoivikko, ja nyt sitä kirjoivat lumoavalla tavalla puiden varjot, joita kuu loi vaeltaessaan Usvien kukkulan yli.

"Oi kotini on ihastuttava", henkäisi Pat ja taputti käsiään. "Se on soma ja ystävällinen talo. Kenelläkään... kenelläkään muulla ei ole näin ihastuttavaa kotia!"


Näin kertoo L. M. Montgomeryn Vanhan kartanon Pat -teoksen päähenkilö ja sankaritar Pat Gardiner omasta kotiympäristöstään. Patista voi löytää paljon yhtäläisyyksiä Montgomeryn muiden ikimuistoisten sankarittarien kanssa: hän on herkkä mutta temperamenttinen tyttö, jolla on vilkas ja eloisa mielikuvitus ja joka rakastaa luontoa ja viihtyy sen keskellä. Hänen silmissään puut, kasvit ja kukkulat heräävät henkiin. Niillä on nimet, ja niitä kohdellaan samanlaisella kunnioituksella ja rakkaudella kuin läheisiä ihmisiä. Se, mikä ennen kaikkea tekee Patista kuitenkin juuri Patin, erilaisen kuin Montgomeryn muut sankarittaret, on hänen ylitsevuotava rakkautensa ja kiintymyksensä kotitaloonsa Silver Bushiin. Rakkaus Silver Bushiin menee kaiken muun edelle.  Pat ei voi edes kuvitella menevänsä joskus naimisiin, koska joutuisi silloin jättämään rakkaan kotinsa. 

Annasta ja Emiliasta Patin erottaa myös se, että hän ei ole onneton orpo, vaan asuu rakkaassa kotitalossaan äidin, isän ja kolmen sisaruksensa kanssa, joista viimeisin syntyy teoksen alkupuolella - tai joka oikeastaan "löydetään persiljapenkistä", kuten kirjassa kuvaillaan. Ikään kuin perheenjäsenen asemaan kohoaa myös perheen pitkäaikainen palvelija Judy, jolla on Patin kanssa hyvin läheiset välit. Oikeastaan Judy onkin keskeisin aikuishahmo teoksessa, äiti ja isä ovat enemmän taustahahmoja. Judy puhuu vahvaa murretta, ja on muutenkin persoonaltaan erikoinen ja erikoisuudessaan niin ihanan hurmaava ja valloittava. Hänen murteelliset sutkautuksensa ja sanomisensa tuovat lempeää huumoria teokseen. Hän on myös verraton tarinankertoja, ja hänen tarinoidensa kautta opitaan yhtä sun toista mielenkiintoista Patin lukuisista - niin elävistä kuin kuolleistakin - sukulaisista sekä muista tutuista. 

Teoksen alkupuolella Pat on vielä pieni lapsi, mutta tarinan kuluessa hän varttuu nuoreksi neidoksi, jota eri kavaljeerit yrittävät saada omakseen. Teoksen lopussa iloa ja riemua täynnä ollut lapsuus on jäänyt taakse, ja monetkin aikuisen elämään kuuluvat muutoksen tuulet varjostavat tuttuun ja turvalliseen takertuvan Patin elämää. Patilla on kuitenkin edelleen rakas Silver Bushinsa, josta hän pitää kiinni.

Julkaisin blogini viime vuoden viimeisimmässä postauksessa Montgomery-lukuhaasteen sen kunniaksi, että viime vuonna tuli kuluneeksi 110 vuotta lempikirjani Anne of Green Gables -teoksen (Annan nuoruusvuodet) julkaisemisesta. Montgomery on lempikirjailijani, mutta aivan koko hänen tuotantoaan en ole vielä lukenut. Niinpä oma tavoitteeni Montgomery-haasteessa on saada luettua hänen tuotannostaan varsinkin ne harvat kirjat, joita en ole aiemmin lukenut. Kaksiosaisen Pat-sarjan ensimmäinen kirja Vanhan kartanon Pat oli ensimmäinen teos, jonka päätin lukea haasteeseen. 


Olen joskus vuosia sitten aloittanut lukemaan Patia, mutta jätin sen melko alkupuolella silloin kesken, koska en jotenkin pitänyt siitä tai päässyt teokseen sisälle. Siksi olen vähän vältellyt teosta, mutta olen hyvin iloinen, että nyt päätin Montgomery-haasteeni kunniaksi yrittää uudestaan. Pat on ihana! Nautin tarinasta aivan täysin rinnoin! Siinä on mielestäni kaikkea sitä samaa viehätystä ja lumoa kuin muissakin Montgomeryn parhaimmissa kirjoissa, kuten Annoissa ja Emilioissa: kauneutta, runollisuutta, elämän iloa, mutta myös koskettavasti ja osuvasti kuvattua elämän synkän puolen kuvausta, huumoria, mielikuvituksen lentoa ja sadun taikaa. Kun  lähtee Patin seurassa vaeltelemaan Silver Bushia ympäröiville niityille ja kuuntelee tuulen suhinaa puissa, voi unohtaa kaikki elämän murheet ja löytää elämän ilon pienistä ja kauniista asioista. Teoksen suomentaja Sisko Ylimartimo on laittanut teoksen loppuun jälkipuheen otsikolla "Vanhan kartanon Pat - kirjoittajansa avainteoksia?", jossa hän pohtii teoksen suhdetta Montgomeryn muuhun tuotantoon. Hän tuo esiin, että teoksessa ilmenee Montgomeryn koko tuotannon keskeiset piirteet. Hän myös kertoo Montgomeryn sanoneen Patin muistuttavan eniten hänen luomistaan sankarittarista häntä, Montgomerya, itseään.

Luin pian tämän teoksen perään myös sarjan toisen osan, Pat, vanhan kartanon valtiatar -teoksen., josta pidin myös valtavasti. Siitä kerron myöhemmin lisää blogissani!

P.s. Montgomery-haasteessani on lukuaikaa marraskuun loppuun, joten mukaan ehtii vielä mainiosti!

L. M. Montgomery
Vanhan kartanon Pat
(Pat of Silver Bush, 1933)
Suom. Sisko Ylimartimo
Minerva kustannus
365 s.

torstai 21. helmikuuta 2019

Järkyttävä ja koskettava muistelmateos: Tara Westoverin Opintiellä

Idahossa, erään vuoren syleilyssä, kauniiden ja idyllisten maisemien kesellä, on talo, jota asuttaa seitsenlapsinen perhe. Perheen elämä on kuitenkin kaukana kauniista perheidyllistä. Isä uskoo koululaitoksen, lääkäreiden ja sairaaloiden olevan osa hallituksen salaliittoa - niihin ei voi lainkaan luottaa. Siksipä perheen lapset ovat syntyneet kotona, heillä ei ole syntymätodistuksia, eivätkä he käy koulua. Kotiopetuksenkin kanssa on myös vähän niin ja näin, eikä perheen nuorin lapsi Tara saa juurikaan edes kotiopetusta. Perheen äiti on perehtynyt yrttihoitoihin ja kaikenlaisiin muihin uskomushoitoihin. Jos lapset sairastavat tai loukaantuvat, äiti hoitaa heitä yrtein tai muin "kotikonstein". Näin hoidetaan myös luunmurtumat ja vakavat palovammat. Oikeastaan vakavia loukkaantumisia perheessä sattuu verrattain paljon. Isä elättää perheen osittain romuttamonsa avulla, ja siellä on myös lasten autettava. Romuttamotyö ei ole kovin turvallista, ja välillä katkeaa joltain lapselta jokin raaja tai lapsi syttyy palamaan. Maailmanloppu vaanii joka hetki nurkan takana, ja siihen varaudutaan muun muassa säilömällä loputtomia määriä persikoita ja piilottamalla aseita. Kun vuosituhannen vaihteessa varmaksi uskottu maailmanloppu ei tulekaan, romahtaa isä henkisesti niin kovin, että äiti raahaa isän ja samalla koko muun perheen Arizonan lämpöön lepäämään ja toipumaan.

Tällaisesta perhe-elämästä kertoo  amerikkalainen Tara Westoverin viime vuonna julkaistu muistelmateos Opintiellä. Siinä kirjoittaja kertoo elämästään hyvin erikoisessa ja tiukan uskonnollisessa mormoniperheessä sekä siitä, kuinka hän tällaisesta taustasta ponnistaa hyvin toisenlaiseen elämään ja oppii näkemään maailman toisella tavalla kuin vanhempansa. Ilman aiempaa koulutusta Tara saa kipinän opiskella itsenäisesti yliopiston pääsykokeisiin ja pääsee opiskelemaan. Hyvin eristyneissä oloissa ja hyvin erilaisiin tapoihin tottuneelle tytölle opiskelumaailmaan sopeutuminen on aluksi vaikeaa, mutta palo päästä eteenpäin on suuri. Vähän myöhemmin hän pääsee opiskelemaan myös Cambridgeen ja Harvardiin ja väittelee jopa tohtoriksi. Tällä menestyksellä on kuitenkin hintansa: tutustuminen perheen ulkopuoliseen maailmaan saa Taran silmät avautumaan sille, että hänen perheessään kaikki ei ole kunnossa. Yliopistossa psykologian luennolla hän oivaltaa, että hänen isänsä ei ole henkisesti terve ja elää harhaluulojen vallassa, jotka on onnistunut syöttämään koko perheelleen. Osittain tämä ja eräät muut vastoinkäymiset johtavat lopulta siihen, että Tara joutuu perheensä hylkäämäksi.

Westoverin tarina on järkyttävä, mutta myös voimallinen ja vaikuttava. Harvoin luen elämäkerrallista kirjallisuutta, mutta kuultuani tästä teoksesta kiinnostukseni heräsi heti. Taran tarina tarjoaa paljon mielenkiintoista pohdittavaa. Minut se sai ajattelemaan muun muassa sitä, miten suuri merkitys koulutuksella onkaan maailmankuvamme muokkaajana. Toisaalta se sai pohtimaan sitä, kuinka suuri voima yhteisöllä on ja kuinka tiivisti toistensa kanssa elävät ihmiset voivat muokata omanlaisensa maailmankuvan, joka poikkeaa radikaalisti muiden ihmisten maailmankuvasta - ja kenties jopa itse totuudesta. Teos sai myös minut suuresti hämmästelemään, kuinka tällainen tarina ylipäätään on mahdollinen nyky-Amerikassa. Kuinka on mahdollista, että perhe onnistuu elämään näin täydellisesti muun yhteiskunnan ulkopuolella ilman, että asiaan puututaan? Lapset eivät täytä oppivelvollisuutta. (Kai tietääkseni Amerikassakin sellainen on, vaikka kotikoulukulttuuri siellä kukoistaakin?) Perheen tarinassa tulee ilmi myös monia muita seikkoja, jotka mielestäni antaisivat aihetta lasten huostaanotolle. Toisaalta tämä kaikki hämmästeltävä tekee tarinasta juuri sen verran erikoisen ja ainutlaatuisen, että siitä saa kirjoitettua menestystä niittävän elämäkertateoksen.

Vaikka ennen kaikkea lukukokemukseni oli positiivinen, teoksen kirjoitustapa ei mielestäni ollut kovin ansiokas. Minua jonkin verran häiritsi esimerkiksi kömpelöltä kuulostavat kielikuvat. Lisäksi teoksessa oli jonkin verran sellaisia ainakin itselleni epäselviä kohtia, joista jäi minulle hämmentynyt ja kysyvä olo, sillä tuntui, etten ymmärtänyt, mitä kohdassa tarkoitettiin tai mitä sillä oikeastaan haluttiin sanoa. Tai sitten tuntui, että alettiin kertoa jostakin asiasta, joka jätettiin ikään kuin puolitiehen, ja siirryttiin sitten seuraavaan asiaan. Toisaalta teoksen kirjoitustyylistä välittyy vahva autenttisuuden tuntu, ja saattaa olla, että jotkin asiat on jätetti siksikin puolitiehen, ettei kirjoittaja muista tapahtumaa tarkemmin. Toisinaan kirjoittaja käyttää alaviitteitä, joissa selittää muiden henkilöiden muistikuvia jostakin sellaisesta tapahtumasta, jossa hänen oma käsityksensä tapahtuneesta eroaa muiden muiden läheisten muistoista. Tällainen alaviitteiden käyttö ei ehkä sujuvoita tarinaa tekstinä, mutta mielestäni kuitenkin positiivisella tavalla korostaa sitä, että kirjoittaja yrittää kertoa tarinansa niin todenmukaisesti kuin suinkin pystyy ja myöntää sekä itselleen että lukijoilleen muistojen rajallisuuden.


Tara Westover
Opintiellä
(Educated, 2018)
Suom. Tero Valkonen
Tammi
435 s.

tiistai 5. helmikuuta 2019

Runebergin päivän kunniaksi: ensimmäiset runebergintorttuni!


Tänään 5.2. on vedetty liput salkoon ja nostettu tortut pöytään kansallisrunoilijamme Johan Ludvig Runebergin kunniaksi. Tuo Suomen kansallisromanttisen hengen nostattaja, maineikkaiden runoteosten kirjoittaja sekä virsikirjamme monen virren sanoittaja on kaikesta saamastaan arvostuksesta huolimatta monen suomalaisen mielessä typistynyt ennen kaikkea henkilöksi, jonka kunniaksi voi ja saa syödä kerran vuodessa herkullisia torttuja. Minunkin henkilökohtainen suhteeni Runebergiin kulminoituu ennen kaikkea torttuihin - joitakin hänen teoksiaan olen lukenut, mutta ikävä kyllä, ainakaan niistä en erityisemmin pitänyt. Tortuista sen sijaan pidän!

Ennen olen aina ostanut torttuni kaupasta. Vaikka olen varsin innokas leipuri, jostain syystä ikinä ennen ei ole juolahtanut mieleenikään se, että olisin itse leiponut runebergintorttuja. Tänä vuonna sellainen ajatus jostain syystä kuitenkin tuli mieleeni ja halusin toteuttaa sen. Tähän ehkä osittain vaikutti myös se, että tämä on ensimmäinen runeberginpäivä, jonka saan viettää rakkaan aviomieheni kanssa, joka sattuneesta syystä on aina kannustamassa minua leivontapäähänpistojeni pariin.

Runebergintortut eri muunnoksineen ovat varmasti oikea taiteenlaji, mutta itse en nähnyt sen suurempaa vaivaa oikean reseptin valitsemiseen, vaan tartuin tutun ja turvallisen K-ruoka-sivuston torttuohjeeseen. Joitakin pieniä muutoksia tein siihen.


Pohdin pääni miltei puhki sitä, pitäisikö minun laittaa torttujen kostukkeeksi rommia vai punssia - itse kun en ole punssia ikinä maistanut, niin oli vaikea kuvitella eroa. Suuri pulmani kuitenkin ratkesi onnellisen yksinkertaisesti sillä, että eräs kaverini tarjosi minulle hänen torttuleipomuksistaan jäljelle jääneen rommipullon lopun, ja päätin tarttua tähän auliiseen avunpyyntöön. Rommia oli jäljellä tosin vähän vähemmän, kuin mitä ohjeessa mainittiin, mutta tyydyin siihen: puolen desin sijaan laitoin pullonpohjalla olleen noin neljäsosadesin

Torttujen päälle tein itse tomusokerista ja vedestä kuorrutteen ohjeessa mainitun kaupan valmiskuorrutteen sijaan. Koska vaaleanpunainen on lempivärini, halusin värjätä kuorrutteen vaaleanpunaiseksi. Lisäsin kuorrutteeseen hieman Dr. Oetkerin pakkaskuivattua vadelmaa, jota muutenkin tykkään käyttää leivonnassa. Se on hirveän herkullista, ja ajattelin sen sopivan hyvin runebergintorttuun vadelmamarmeladin seuralaiseksi. Laitoin sokerikuorrutteen päälle lisäksi joitakuita punaisia sokerikoristesydämiä silmäniloksi.


Sokerikuorrutteeni taisi jäädä hieman löysäksi, minkä ansiosta se levittyi vähän epätasaisesti ja valui iloisesti pitkin torttujen poskia. Pientä hullunkurista vinksinvonksinilmettä torttuleipomuksiini toi myös se, että käytin kuuteen torttuuni yhteensä kolmea erilaista kuppimuottia. Sopivien torttumuottien etsiminen olikin aikamoisen ajatustyön takana. Olisin mieluusti ostanut valmiin runebergintorttumuottivuoan, mutta en sattunut sellaista löytämään kaupasta. Pitkän pohdinnan jälkeen päätin ryhtyä uhkarohkeaan yritykseen ja käyttää rakkaita Greengate-kuppejani vuokina, vaikka takeita niiden uuninkestävyydestä minulla ei ollut. Greengaten normaalikokoisia lattekuppeja minulla on vaikka millä mitalla, mutta ne ovat sen verran kookkaita, että en pitänyt niitä ihan optimaalisina runebergintortuilleni. Sen sijaan omistan tasan kaksi kappaletta niin sanottuja minilattekuppia sekä kaksi kappaletta pienehköjä korvallisia kahvi-/teekuppia, joten päätin ottaa käyttöön nämä kaikki neljä vähän pienempää kuppiani sekä siihen rinnalle kaksi tavallisen kokoista lattekuppia. 


Nämä kuusi kuppia saivat kunnian toimia ensimmäisten runebergintorttujeni vuokina!

Valuva kuorrute ja erikokoiset muotit tekivät näistä ensimmäisistä runebergintortuistani vähän sellaisia ei mennyt niin kuin Strömssössä -torttuja, mutta mielestäni ne ovat hurmaavan näköisiä kaikessa epätäydellisyydessään. Vaikka itse olen ennen kaikkea yleensä visuaalinen leipoja, niin tärkeintähän - ainakin mieheni mielestä -  on maku. 

Näiden torttujen leipominen oli hauskaa ja niiden nauttiminen myös ihanaa. Mieltäni jäi kutkuttamaan ajatus leipoa tulevaisuudessa runebergintorttuja lisää sekä mahdollisesti kehitellä reseptiä optimaaliseksi ja testailla eri vaihtoehtoja. Varsinkin haluaisin testata, miltä ne maistuisivat punssilla kostutettuina. Eräs ystäväni suositteli myös karvasmantelilikööriä, mikä kuulostaa myös mielenkiintoiselta. Jos teillä blogini lukijoilla on hyviä vinkkejä runebergintorttureseptin kehittelyyn, otan mielelläni vastaan mielipiteitä!