lauantai 28. joulukuuta 2013

Jane Austenin pisteliäs kynä parhaimmillaan: Neito vanhassa linnassa

Kukaan, joka oli nähnyt Catherine Morlandin lapsena ei olisi voinut kuvitella, että hänestä tulisi kirjan sankaritar. Hänen asemansa, hänen isänsä ja äitinsä luonteet, hänen oma persoonallisuutensa ja taipumuksensa eivät ollenkaan viittanneet siihen suuntaan.
(– – )
Mutta vasta viidentoista – seitsemäntoista vuoden iässä hän valmentautui kirjan sankarittareksi: hän luki kaikkia sellaisia teoksia, joita sankarittaren täytyy lukea oppiakseen muistamaan niitä huudahduksia, jotka ovat käyttökelpoisia ja niin rauhoittavia heidän tapahtumien kiusaaman elämän vaiheissa.
Popelta hän oppi nuhtelemaan niitä jotka
"kärsimyksen pilkan sallivat".
Graylta hän oppi että
"Moni kukkanen piilossa rusottaa
ja tuoksunsa antaa autiuteen."
Thompsonilta hän oppi sen että
"ihanaa on opettaa, miten lentää tulis nuoren aatteen".
(– – )
Mutta jos nuoresta naisesta on määrä tulla sankaritar, neljänkymmenen ympärillä asuvan perheen kierous ei voi asettaa esteitä hänen tielleen. Jotakin täytyy tapahtua ja tapahtuu, mikä johdattaa sankarittaren tien alkuun.

Herra Allen, joka omisti suurimman osan Fullertonista, wiltshireläisestä kylästä, missä Morlandit asuivat, sai määräyksen lähteä Bathiin parantamaan kihtiään. Hänen vaimonsa, hyväluontoinen nainen, oli mieltynyt neiti Morlandiin ja kenties tiesi, että jos seikkailut eivät kohtaa nuorta naista hänen omassa kylässään, hänen on etsittävä niitä muualta. Hän siis pyysi Catherinea lähtemään mukaan Bathiin; herra ja rouva Morland myöntyivät kaikin mokomin asiaan, ja Catherine oli seitsemännessä taivaassa onnesta.

Austenin Neito vanhassa linnassa on mielestäni Austenia parhaimmillaan, ja tämä romantiikan ja ironian mestari on teroittanut kirjaa varten pisteliään kynänsä terävimmilleen. Voi, kuinka sain nauraa hykerrellä ja hymähdellä Austenin oivalliselle kerrontatyylille ja sille itseironialle, joka leikittelee romaanitaiteen konventioilla.

Kirjan sankaritar Catherine Morland on kaikkea muuta kuin sellainen sankaritar, joita hienoissa ja ylevissä kirjoissa on. Ainakin mitä on kaikissa sellaisissa kirjoissa, joilla Caherine on ravinnut sieluaan. Kaikesta huomimatta hänestä tulee tämän kirjan sankaritar. Hupakkomainen, nuori 17-vuotias tyttö, joka on änkenyt itsensä täyteen kaikenlaisia kauhuromaaneita ja muita kirjailijoiden hengentuotteita,  pääsee Bathiin laajentamaan ympyröitään ja huomaa pian, ettei kaikki menekään niin kuin kirjoissa ja että oikea elämä on romaania ihmeellisempää. Tai itse asiassa kaikkihan menee aivan kuin kirjassa, sillä tämä on kirja.

Hänen ensimmäinen tuttavuutensa  Bathissa on nuori herra Tilney, jonka komeus ja ihanuus saa heti Catherinen polvet veteliksi. Hän saa myös sydämmellisen ystävän eräästä Isabella-neidosta, jonka hupakkomaisuus on Catherinen hupakkomaisuus korotettuna potenssiin kymmenen. Sukulaissielu on siis löytynyt! Bathin seurapiirit ja huvitukset vetävät mukanaan Catherinen, jonka koko olemassaolon tarkoitukseksi tulee syventää tuttavuutta herra Tilneyn kanssa. Uskollisena ystävänä Isabella tietysti rohkaisee häntä näissä aikeissa. Ja kaikki siitä huolimatta, että että kertojan mukaan nuoren naisen ei ole edes säädyllistä nähdä unta yhdestäkään nuoresta miehestä, ellei tämä ole tiettävästi ihastunut häneen.

Sitten vasta alkaa tapahtua – sekä romantiikan että jännityksen saralla – kun Catherine saa kutsun nuori herra Tilneyn isältä kenraali Tilneyltä perheen kotiin, suurenmoiseen linnaan Northanger Abbeyhyn, juuri sellaiseen, linnaan jollaisia löytyy kaikista suurenmoisista, selkäpiitä karmivista kauhuromaaneista! Mistä tämä kaikki suuri avokätisyys ja ystävällisyys kenraalin taholta? Entä mistä se suuri röyhkeys, kun kenraali yhtäkkiä päättää Catherinen viikkoja kestäneen vierailun ajamalla hänet äkisti ja vailla ennakkovaroitusta pois linnastaan mitä hävyttömimmällä tavalla?

Neito vanhassa linnassa oli mielestäni mitä oivallisinta ja viihdyttävintä lukemista, jossa loistaa kirjalijan säkenöivä äly ja huumorin parhain pilke. Oivallisuudessaan se pääsee kilpailemaan sydämessäni parhaimman Austenin tittelistä yhdessä Ylpeys ja ennakkoluulo -teoksen kanssa. Austenmaiseen tapaan kaiken huulenheiton ja piikikkyyden takana on vakavaa kritiikin tai sanoman poikasta, jolla kirjailija on halunnut ravisuttaa sovinnaisuuden sääntöjä. Niin, kyllä naisellakin on oikeus mennä rakastumaan valitsemaansa mieheen ja tehdä hieman jotakin sen eteen, että tämä huomaisi hänet. Niin, ja mitä merkitsee jokin niin typerä ja maallinen asia kuin raha, kun kyse on jostakin niin tärkeästä ja epämaallisesta asiasta kuin rakkaudesta? 

Neito vanhassa linnassa – kuten muutkin Austenin teokseton ylistys romanttiselle rakkaudelle ja sen kaikkivoipaisuudelle. Teos myös mielestäni haluaa sanoa, että jokaisessa naisessa piilee (oman elämänsä) sankarittaren mahdollisuus – siitä huolimatta, ettei muistuttaisi vähääkään tusinkakirjallisuuden kaavamaisia sankarittaria. Lähde vain Bathiin ja hyppää seikkailuun! :)

Vain yksi seikka jäi mietittyttämään kriittistä mieltäni: miten ihmeessä sellainen hupakko kuin Catherine kykenee miellyttämään Henry Tilneyn kaltaista täydellistä, viisasta ja järkevää miestä? No, ehkä se on sitä kuuluisaa rakkautta, joka peittää kaikki rakkaan viat alleen ja sumentaa järjen silmät.

Jane Austen
Neito vanhassa linnassa
(Northanger Abbey, 1818)
Suom. Eila Pennanen
WSOY
243 s.

Pikku naisten tarina jatkuu: Louisa M. Alcottin Pikku naisia II

Kesäkuussa luin Alcottin Pikku naisia I , jonka ostin omaan hyllyyni synttärilahjaksi saamallani Suomalaisen lahjakortilla. Turun kirjamessuilta sain edullisesti hankittua synttärilahjalleni parin, Pikku naisia II:n, jonka lukeminen on veähtänyt useamman kuukauden projektiksi (huolimatta kirjan ihanuudesta!). Lukuprojekti tuli vihdoin päätökseensä juuri jouluaattona. Ah, mitä ihanaa joululukemista!

Pikku naisia II kertoo samasta ihastuttavasta Marchin perheen sisaruskatraasta ja heidän elämänsä vaiheista kuin Pikku naisia I eli Megistä, Josta, Bethistä ja Amysta. Nyt nämä rakkaat "viimevuotiset ystävämme" ovat nyt varttuneet jo miltei naisen mittaan. Meg saa kirjan alussa vihdoin viimein rakkaan Johninsa omakseen ja nuori pari aloittaa yhteisen elämänsä vaatimattomassa, mutta suloisessa Kyyhkyslakassa, joksi nimittävät uutta kotiaan. Jota harmittaa naapurin nuori Laurie-herra, joka on heittäytynyt vallan mahdottomaksi: hän aikoo pilata  herttaisen ystävyytensä Jon kanssa heittäytymällä romanttiseksi ja osoittamalla rakastumisen merkkejä! Jolla ei ole pienintäkään aietta sen sijaan rakastua Laurieen, saati sitten mennä tämän kanssa naimisiin, joten viilentääkseen pojan tunteita Jo lähtee koettamaan onneaan maailmalla kirjailijana. Amylle tarjotaan tilaisuutta lähteä Eurooppan matkustelemaan ja harjaannuttamaan taiteilijankykyjään, ja nuori, turhamainen ja kunnianhimoinen Amy lähtee innolla matkaan. Ja entäs sitten pikku Beth? Bethin elämää näyttää varjostavan salaisuus, joka kuihduttaa hänet. Hän ei löydä samalla tavalla paikkaansa tässä maailmassa kuin siskonsa, vaan siitä syystä siirtyy nuorena todelliseen kotiinsa Jumalan luokse.


Tähän kirjaan mahtuu siis aika lailla myös surua ja synkkyyttä hilpeiden ja onnellisten sävyjen lisäksi. Keskeisiä kysymyksiä kirjassa on kuitenkin nuorten neitien Jon ja Amyn naima-asiat, ja romantiikka-allergikkojen on syytä pysyä loitolla tästä kirjasta! Amy on kuin luotu hienoksi seurapiirirouvaksi, joten mistä hänelle hieno ja varakas mies? Vannoutunut vanhapiika Jo kuitenkin tuntee elämänsä hyvin yksinäiseksi Bethin kuoltua ja Amyn jo avioiduttua. Olisiko Amorilla kuitenkin Jollekin joku? Voinet varmasti arvata, että on. 

Nautin kirjan lukemisesta: se on suloinen, viihdyttävä, hauska ja ihana. Se on myös samalla kirja, joka saa miettimään monia elämän tärkeitä kysymyksiä. Mutta toisinaan minua vaivasi hieman samat ajatukset kuin Pikku naisia I:tä lukiessani: kaikki on jotenkin liian siloiteltua, liian hyveellistä, liian ihanteellista ollakseen totta. Ei, ihan totta. Ei näin hyviä ihmisä ole olemassakaan. Ei edes parhaimpien ja hyveellisimpien kristittyjen joukossa. Tämä koko perheidylli, jossa keskenkasvuiset nuoret naisihmiset ottavat vanhemmiltaan saamansa neuvon sanat suurella vakavuudella ja hartaudella käyttöönsä ilman pienintä kapinan siementäkään. Jossa kaikki perheen jäsenet toimivat suurella rakkaudella aina toistensa hyväksi, vailla pienintä itsekkyyden häivääkään. Tämä perheidylli saa suorastaan hieman liian imeliä sävyjä mielestäni.

Nekin pikku "epätäydellisyydet", joita kirja paljastaa henkilöhahmoistaan, ovat kuitenkin loppujen lopuksi ikään kuin vain osoituksia siitä, kuinka suunnattoman hyveellisiä hahmot oikeasti ovat. Otetaan esimerkiksi vaikkapa Megin ja Johnin pieni suhdekriisi, joka syntyy kaksosvauvojen syntymän ja vanhemmuuden tuomista haasteista. Meg hoivailee niin suurella äidin velvollisuudella rakkaita pienokaisiaan, että unohtaa vaimon velvollisuudet Johnia kohtaan. Hän on aina täysin kiinni lapsissaan, eikä suo enää ollenkaan muuta huomiota Johnille kuin hyssyttelee tätä, jotteivät vauvat heräisi. Lopulta John ei enää viihdy kotonaan, koska hänellä ei käytännössä katsoen ole enää vaimoa. Meg puolestaan pahoittaa mielensä, koska ajattelee, että naapurissa kaiket illat viihtyvä mies ei enää rakasta häntä. Megin äiti huomaa onneksi tilanteen ja hänen neuvoillaan saadaan parisuhde kuntoon. Mutta tämä parisuhdekriisi on vain osoitus Megin ylivoimaisesta hyvyydestä ja hänen suunnattoman äidinsydämensä laajuudesta, joka menee äidin velvollisuuksien hoitamisessa liiallisuuksiin. Vähän enemmän olisi realismia siinä, että Meg saisi itkupotkuraivarit ja makaisi selällään lattialla ja huutaisi, ettei enää jaksa sekuntiakaan kuunella tuota lasten parkua ja olisi kaiken kukkuraksi oikea äkäpussi miestään kohtaan, jonka olemassaolo on syynä siihen, miksi hän täysin loppuun palanut äiti. Niin, mutta eihän nämä täydelliset pikku naiset itkupotkuraivareita saa!

No, mutta onhan se mukavaa, että jos todellisesta elämästä ei löydy täydellisiä ihmisiä, niin heitä löytyy sitten edes kirjojen lehdiltä. Tyttökirjoilla onkin alun perin ollut kasvattava tarkoitus, ja tämä "tyttökirjojen tyttökirja" edustaa sitä hyvin vanhakantaista tyttökirjojen suuntaa, jossa tärkeää on korkeat ideaalit ja moraalinen sanoma. Kyllä näistä tytöistä sietää ottaa mallia, mutta varo vain, ettet tule liian täydelliseksi!


"Niin Jo, minä luulen, että sinä korjaat vielä hyvän sadon", rouva March aloitti ja hätisti pois ison mustan sirkan, joka yritti häkellyttää Teddyn tuijotuksellaan.
"En puoleksikaan niin hyvää kuin sinä, äiti. Sinun satosi on tässä, emmekä me voi koskaan kiittää sinua kylliksi siitä, miten kärsivällisesti olet kylvänyt ja niittänyt", Jo huudahti siihen hellään ja innostuneeseen sävyyn, jota ei lakkaisi koskaan käyttämästä. 
"Toivottavasti jyvät lisääntyvät ja akanat vähentyvät vuosi vuodelta", Amy sanoi hiljaa.
"Sinun lyhteesi on suuri, mutta minä tiedän, että se mahtuu sinun sydämeesi, Mamma rakas", Meg lisäsi lempeällä äänellään.
Rouva March liikuttui niin syvästi, ettei voinut muuta kuin levittää käsivartensa kuin vetääkseen lapsensa ja lapsenlapsensa syliinsä ja sanoa ilme ja ääni uhkuen nöyryyttä, kiitollisuutta ja äidinrakkautta:
"Voi tytöt, elättepä te miten kauan tahansa, minä en osaa kaivata teille tämän suurempaa onnea!" 

Näin kauniisti ja lempeästi päättyy tämä suuri hyveellisyyden ylistys,Pikku naisia II.


Louisa M. Alcott
Pikku naisia II
(Little Women II, 1869)
Suom. Sari Karhulahti
Art House
313 s.