torstai 23. helmikuuta 2017

John Steinbeckin veikeä Hyvien ihmisten juhla


Tämän kevään äidinkielen tekstitaidon ylioppilaskokeen ensimmäisessä tehtävässä ihmeteltiin John Steinbeckin romaanin Hyvien ihmisten juhla katkelmaa ja mietittiin, millä tavoin kertoja esittelee siinä miljöötä. Tehtävä oli mielestäni kokeen kiehtovin - ja samalla ehkä haasteellisin. Ylioppilastutkintolautakuntaan lähetin aika monta yhtä pistettä kyseisestä tehtävästä, mutta en traumatisoitunut siitä niin paljon, ettenkö olisi mennyt rakastumaan täysin rinnoin Steinbeckin katkelmaan. Miljöön kuvauksen keinot katkelmassa todellakin ovat kiehtovat! Katkelman elävä tyyli, lukuisat hienot metaforat ja muut kielikuvat tekivät minuun suuren vaikutuksen. Inspiroidun tehtävästä siinä määrin, että päätin lainata kirjan talvilomalukemisekseni.

Kokeessa ollut romaanin ensimmäinen luku on nimeltään Cannery Row (joka on myös koko englanninkielisen alkuteoksen nimi), ja siinä kuvataan Cannery Row -nimistä katua, joka on kirjan keskeisin miljöö.

Cannery Row, Kalifornian Montereyn kaupungin katu, on runoelma, löyhkä; se on kirskuva ääni, valonsävy, sävel, tottumus, kotikaipuun tunne, unelma. Cannery Row on rykelmäinen ja hajallinen paljous peltiä ja rautaa ja ruostetta ja puun pirstaleita, lohkeillutta katukäytävää ja rikkaruohon valtaamia tontteja ja romukasoja, aaltopeltisiä sardiinisäilyketehtaita, kapakoita, ravintoloita ja porttoloita ja pieniä täyteen ahdettuja sekatavarapuoteja ja laboratorioita ja ruokalanmurjuja.

( - - )

Kuinka voi runon ja löyhkän ja soraäänen - valonsävyn, sävelen, tottumuksen ja unelman - siirtää elävänä kirjan sivuille? Merieläinten kokoilijat tietävät, että on olemassa tietynlaisia litteitä matoja, jotka ovat melkeinpä liian hauraita vangittaviksi eheinä, sillä kun niihin kajoaa, ne katkeavat ja repeytyvät. Niiden on annettava hiljakseen valua veitsen lappeelle, ja silloin ne voi varovasti nostaa merivedellä täytettyyn pulloon. Ehkäpä tämäkin kirja on kirjoitettava noin - aukaistava kirjan sivu ja annettava tarinoiden valua sille itsekseen.

Kirjan ensimmäinen luku antaa hyvän kuvan myös koko romaanista: Kertoja on todellakin antanut tarinoiden valua kirjan sivuille, yrittämättä pakottaa niitä liiaksi tiettyyn muotoon. Kirja on eläväinen ja hajanainen kuva elämästä Cannery Row`lla. Henkilöhahmoja on monia, eikä juuri kukaan heistä saavuta täysin selkeää päähenkilön asemaa. Hyvien ihmisten juhlaan mahtuu vastakohtia - sekä unelmia että löyhkää. Kirjailija on pyrkinyt kuvaamaan koko elämän vilkkaan kirjon pienessä kalifornialaisessa kaupungissa.

Nautin teoksesta tällä viikolla lempikahvilassani Café Carréssa peräti kahtenakin päivänä.

Kirja on kirjoitettu hienoisen humoristisella otteella, ja lopputulos on jokseenkin veikeä. Teoksessa parasta onkin sen tyyli - juuri se, mihin kirjassa ihastuin jo ylioppilaskokeen perusteella. Hyvien ihmisten juhla on kaukana kaikesta kauniista ja ihanteellisesta, mutta samalla siinä on jotakin hieman hullunkurisen iloista. Toisaalta täytyy todeta, että kirja ei ihan täyttänyt kaikkia odotuksiani, vaan jätti minut ehkä hieman kylmäksi - sekä hieman hämmentyneeksi. Jostain syystä en ihan päässyt käsiksi teoksen teemoihin. Luulisi sellaisia löytyvän Nobel-kirjailijan teoksesta. Lieneekö tämä  johtunut ehkä liian nopeasta ja huolimattomasta lomalukutyylistäni? (Tiedättekö sen lomafiiliksen, kun yrittää ahmia kirjaa niin nopealla tahdilla kuin mahdollista, jotta ehtisi lukea lomallaan mahdollisimman monta kirjaa?)  

Joka tapauksessa ja kaikesta huolimatta tämä ensimmäinen Steinbeckini oli mielenkiintoinen lukukokemus, ja toivoisin voivani jatkaa jossakin vaiheessa seikkailujani Steinbeckin tuotannon parissa. Olen itse asiassa jo pitkään halunnut lukea tuota Amerikan nobelistia. Hiiriä ja ihmisiä on jo lukulistallani. Haluatteko suositella minulle jotakin muuta?


John Steinbeck
Hyvien ihmisten juhla
(Cannery Row, 1945)
Tammi
197 s.

tiistai 21. helmikuuta 2017

Lasten pappitarinoita luostarinkammiossani: Elina Karjalaisen Pikkupapin tarinoita


Pikkupappi eleli Volga-joen rannalla Venäjän sydämessä, pikkuruisessa kylässä. Hänen nimensä oli isä Sergei, ja joka aamu hän meni siniseen kirkkoon pienen matkan päähän kodistaan ja toimitti siellä jumalanpalveluksen. Elettiin joulunalusaikaa.

Pikkupappi heräsi uuteen päivään aamuhämärässä. Hän kuulosteli olemistaan ja ihmetteli, miksi olo tuntui niin autuaalta; tänään oli se päivä, jona hän oli päättänyt noutaa torilta joulukuusen. Pikkupappi rakasti jouluja, joulukuusia, kynttilöitä ja joulukoristeita. Hän oli hyvin huolellinen valitessaan joulukuusta, otti torille mukaan mittanauhan, että löytäisi juuri oikean kokoisen kuusen. Kuusen piti pikkupapin mielestä olla tuuhea ja täydellinen. Pikkupappi veti jalkaansa saappaat eikä harmitellut edes sitä, että toisen saappaan pohjassa oli reikä. Hän lähti päättäväisenä ulos talosta ja kulki torille.

Riemullani ei ollut rajaa, kun löysin Valamon luostarilomallani omasta huoneestani Elina Karjalaisen Pikkupapin tarinoita. Uppo-Nallen kirjoittajan pappitarinat Volga-joen rannalla asuvasta isä Sergeistä ovat vallan toisenlaisia kuin runollisesta nallesta kertovat lastensadut, mutta hellyyttävyydessään miltei saman veroisia. Jo kirjan nimi on niin ihastuttavan suloinen: papit ovat minun ja varmaan vielä enemmän lasten silmissä juhlavassa auktoriteetissaan hieman etäisiä hahmoja, mutta sana pikkupappi esittää papin hahmon hieman sympaattisemmassa valossa - hieman tavallisempana ihmisenä. Myös kirjan tarinoissa sama kuva pikkupapista vahvistuu: tämä pikkupappi on tuiki tavallinen ja sympaattisen herttainen pappi, joka vaikuttaa helposti lähestyttävältä ja samaistuttavalta.


Pikkupapin tarinoita pitää sisällään useita, toisistaan irrallaan olevia tarinoita pikkupapin elämästä. Tarinat ovat hyvin arkisia sattumuksia papin elämästä. Niillä on esimerkiksi sellaisia nimiä kuin Pikkupapin joulukuusi, Pikkupappi kalastaa, Pikkupapin potkukelkka sekä Pikkupappi, kissa ja koira. Parhaimmat naurut kirvoitti tarina nimeltään Kiristäjämummo. Kirja on Ortodoksisen Nuorten Liiton julkaisema, ja perustunee ortodoksiseen maailmankuvaan. Mielestäni tarinat eivät kuitenkaan ole sinänsä mitenkään alleviivatun uskonnollisia - tai varsinkaan alleviivatun ortodoksisia (päähenkilön ammattia lukuunottamatta!). Uskoisin niiden olevan mielenkiintoista luettavaa monelle muunkin kirkkokunnan edustajalle ja ihan uskonnottomallekin lukijalle - niin lapselle kuin aikuiselle.


Tarinoilla on yleensä jokin pieni opetuksensa, mutta pääsääntöisesti nämä ovat mielestäni sellaisia opetuksia, jotka sopivan lapselle kuin lapselle - uskonnolliseen traditioonsa katsomatta. Esimerkiksi tarina kiristäjämummosta osoittaa, että se mummo, joka on oikea maanvaiva ja koettelee papin hermoja jatkuvalla kinumisellaan saada pappi luokseen juomaan teetä ja syömään piirasta, onkin lopulta vain yksinäinen ja säälittävä ihminen. Häntäkin on ymmärrettävä ja hänellekin on osoitettava lähimmäisenrakkautta ja välittämistä, sillä hänellä ei ole ketään muutakaan.

Luostarihuoneestani yllätyslukemisena löytynyt Pikkupapin tarinoita sulostutti hauskasti luostarilomani loppua. Kirjan suloiset ja elävän näköiset kuvat ovat piristävää katseltavaa.




Elina Karjalainen
Pikkupapin tarinoita (2003)
Kuv. Irke Petterberg
Ortodoksisten Nuorten Liitto
47 s.

Tarina Sound of Musicin takaa ja luostaritunnelmia Valamosta

Laulavasta Trappin perheestä kertova musikaalielokuva Sound of Music on yksi kaikkien aikojen rakkaimpia lempielokuviani. Yksi niistä harvoista elokuvista, jota olen jaksanut katsoa aina vain uudestaan ja uudestaan. Se on yksi niistä harvoista elokuvista, jonka muistan myös lapsuudestani. Elokuvan ihanat laulut, menneen maailman henki, kauniit maisemat ja idealisoitu romanttisuus ja toisaalta myös hullunkurinen hauskuus lumoavat. Elokuvan Edelweiss-laulua jaksaisin kuunnella loputtomia kertoja peräkkäin. Muistan myös aina lapsuusvuosista saakka, kuinka meidän isämme on laulanut tuota Edelweissiä välillä kotonamme.





Pienenä taisin luulla Sound of Musicin olevan vain kaunis elokuva. Myöhemmin minulle on selvinnyt sen perustuvan tositarinaan, joka on alun perin kirjoitettu kirjaksi. Sound of Music -elokuva perustuu Trappin laulavan perheen äidin Maria Augusta Trappin kirjoittamaan Trappin perhe -romaaniin. Tuo punakantinen, siskoltani perinnöksi saamani kirja on jo vuosia odottanut minua omassa kirjahyllystäni. Olen tiennyt, että jonakin päivänä minun on vielä aivan pakko lukea se. Se päivä koitti vihdoinkin nyt talvilomallani. Suuntasin viettämään talvilomani aloitusta Heinävedelle Valamon luostariin kolmeksi yöksi. Jo matkaa varatessani päätin, että nyt jos koskaan on aika vihdoin lukea tarina Sound of Musicin takaa! Tarina sopii luostarilomalle yhtä kauniisti ja täydellisesti kuin edelweiss-kukka Alpeille.


Trappin perheen tarina nimittäin lähtee liikkeelle luostarista. Päähenkilö ja kirjan kirjoittaja Maria on nunnakokelaana itävaltalaisessa Nonnbergin luostarissa aikeenaan omistaa elämänsä Kristukselle. Nämä suunnitelmat kuitenkin muuttuvat, kun luostarin abbedissa määrääkin Marian erään leskeksi jääneen kapteeni von Trappin  perheeseen määräajaksi yhden tämän seitsemän lapsen kotiopettajattareksi. Lapsiparat kärsivät surusta surevan isän poissaolevuudesta sekä  poismenneen äidin jättämästä tyhjiöstä. Hartaana uskovaisena Maria rukoilee, että Jumala lähettäisi lapsille uuden äidin ja onnettomalle isälle uuden vaimon. Näin rukoillessaan hän ei kuitenkaan aavista, että se uusi äiti ja uusi vaimo voisi olla hän itse.

Kapteeni Trapp rakastuu nuoreen kotiopettajattareen, josta on itse asiassa tullut koko lapsikatraan hoitaja ja kapteenin taloudenhoitaja. Nunnan elämästä haaveillut Maria järkyttyy kosinnasta ja pakenee luostariin kysymään neuvoa kiperässä tilanteessa. Pyhä henki kuitenkin ilmoittaa koko nunnien suurelle kaartille, että on Jumalan tahto, että Maria menee naimisiin kapteenin kanssa ja hylkää nunnanuransa. Jumalan tahtoa on toteltava, joten Maria menee naimisiin kapteenin kanssa - ja oppii pikku hiljaa myös rakastamaan tätä, vaikka kokeekin alkuun menneensä naimisiin vain "lasten kanssa".























Tämä on se osa tarinaa, josta elokuva suurimmaksi osaksi kertoo - vaikkakin osin hyvin erilaisena. (Elokuvassa esimerkiksi Marian ja George Trappin avioliitto esitetään rakkausavioliittona.) Kirjassa tämä osa on kuitenkin vasta alkusoitto kaikelle muulle. Omasta mielestäni tämä "elokuvaosa" oli kuitenkin romaanin mielenkiintoisin osa. Tarina jatkuu tästä eteenpäin kuitenkin avioelämän ja perheen laulajauran kuvaukseen ja jatkuu siitä Amerikkaan pakenemiseen. Koko monilukuinen perhe alkaa Marian johdolla harjoittelemaan laulamista ja kehittyy tunnetuksi "laulavaksi perheeksi". Kun Itävallan miehittänyt Hitler kutsuu Trappit laulamaan syntymäpäivilleen ja perhe vakaumuksellisista syistä kieltäytyy "kunniasta", päättää perhe paeta Amerikkaan. Suuren natsijohtajan syntymäpäiväkutsusta kun ei käy noin vain kieltäytyminen ilman ikäviä jälkiseuraamuksia.

Trappin perheen tarina on monivaiheinen ja rikas. Tarina on jo itsessään kiehtova, mutta kiehtovamman siitä tekee tietoisuus siitä, että se on totta (ainakin jossain määrin). Lukiessani mietin kyllä kovin myös sitä, missä suhteessa se on totta ja missä suhteessa Maria Trapp puolestaan on värittänyt - tai jopa vääristellyt - tarinaansa. Aihe nimittäin on kiistelty. Marian kuoleman jälkeen Trappin sukuhan riitaantui, ja lapset  ovat tuoneet esille, ettei kaikki ollut ihan sellaista, millaisena kirja (ja vielä vähemman elokuva) on asiat esittänyt. Maria itse ei ilmeisesti todellisuudessa ollut niin "hyvä" ihminen, millaisena kirja hänet esittä. (No, kukapa haluaisikaan esittää itsensä omaelämäkerrassaan hirviönä?) Tästä on tehty dokumenttikin, jonka olen vuosia sitten nähnyt ja jonka sisällön siksi suurimmaksi osaksi iloisesti unohtanut. Nyt kirjan lukemisen jälkeen tekisi kuitenkin mieleni palata siihen uudestaan.

Olipa Maria yhtä mukava äiti ja puoliso kuin millaisena kirja hänet esittää tai ei, on ainakin yksi asia varma: hän osaa kirjoittaa. Kirja on kirjoitettu siten kuin mielestäni kaikki "kunnon vanhanajan kirjat". Ihan jo kirjan ensimmäisistä sanoista lähtien heittäydyin täysillä tarinan mukaan ja annoin Marian mukaansatempaavan kertojaäänen viedä minut mennessäni vuosikymmenten taakse nunnaluostarin muurien sisälle. Ja tunnelma oli juuri oikea tänne Valamon luostarilomalleni!

Lomatunnelmia Valamosta



Luostarit ovat aina jollakin tavalla viehättäneet minua. En ole itse sellaisessa ikinä ennen käynyt, mutta niin kauan kuin muistan, vain haaveillut. Viime syksynä kun näin Saran kirjojen Saran Valamo-tunnelmia kuvina hänen Facebookissaan ja blogissaan, konkretisoitui luostarihaaveeni Valamo-lomaksi.


Niinpä tosiaan varasin talvilomaksi itselleni kolme yötä Heinävedellä, Savon sydämessä sijaitsevasta Valamon ortodoksisesta munkkiluostarista. Nyt tuon lomani viimeisenä iltana (tai yönä!) tuntuu siltä, että loma on ollut aivan liian lyhyt! Tämä on ollut juuri sitä, mitä olen kaivannut. Lomaa edeltävä työjakso oli poikkeuksellisen hektinen ja haastava. Tekstitaidon yo-kokeet ja (ja hieman myös ruotsin yo-kuuntelut)  ja sitä edeltävät preliminäärikokeet valvottivat minua useampana yönä aamun pikkutunneille asti. Vikaa työpäivää edeltävänä yönä, jota seuraavana päivänä myös kokeet piti lähettää ylioppilastutkintolautakuntaan, tein kaikkien aikojen työvalvomisennätykseni ja pääsin nukkumaan vasta varttia vaille viisi. Loman alkaessa olin väsymyskuoleman partaalla. Oikeastaan tuntuu, etten olisi selvinnyt edeltävästä viikosta ehjin mielin ilman silmissä siintävää haavekuvaa tulevasta Valamon lomasta. Se auttoi minua jaksamaan niinä yön pimeinä ja loputtomina työntäyteisinä tunteina. Siksipä tuntui suorastaan taivaalliselta ensimmäisenä lomapäivänään heittää kimpsut ja kampsut (ja monta kirjaa) autoon sekä hurauttaa kauas pois luostarin rauhaan.

Luostarin kiireetön tunnelma on todella tehnyt minulle hyvää. Tuntuu, etten ole tehnyt niin paljon asioita kuin olin kuvitellut tekeväni täällä. En ole lukenut myöskään niin paljon kuin olin ajatellut lukevani. En ole kuitenkaan ottanut siitä mitään paineita. Tämä loma on ollut hyvä juuri tällaisenaan. Olen nukkunut hyvin ja makeasti, lepäillyt sängyssä pois yo-koeuupumustani, katsellut taivaalta tippuvia lumihiutaleita, siemaillut teetä, lueskellut rauhalliseen tahtiin sekä kirjoitellut päiväkirjaani, blogiani ja erinäisiä kaunokirjallisia viritelmiä. Olen hoidellut myös ihmissuhteitani puhumalla puhelimessa ystävien kanssa, joihin en ole työkiireideni keskellä ehtinyt pitämään tarpeeksi yhteyttä. Olen myös viilettänyt  pitkin lumista maisemaa luostarin ihanalla punaisella potkukelkalla. (Aivan mahtavaa, että täällä on vierailijoille lainattavissa sellaisia!) Lisäksi tämän päivän huippuhetkiä oli käydä katselemassa luostarin hautausmaalla koristeellisia vanhoja puuristejä ja lueskella niiden toinen toistaan erikoisempia ja kiehtovampia munkkien ja nunnien nimiä. Ortodoksisiin jumalanpalveluksiin tutustuminen on ollut aivan oma kiehtova kokemuksensa. Ihka "oikeat" munkit tummanpuhuvissa liehuvissa kaavuissaan resitoimassa uskonnollisen juhlavia sanoja ja suitsuttamassa suitsukkeita hämärässä, kynttilöin valaistussa häikäisevän koristeellisessa kirkossa pistää tähän kaikkeen tottumattoman turistin pään hieman pyörälle ja mielikuvituksen laukaamaan. En voinut sille mitään, että minulle tuli hyvin keskiaikainen olo jumalanpalveluksessa ja pienen hetken kuvittelin tipahtaneeni keskelle Umberto Econ Ruusun nimen maailmaa.

Yksi hyvin tärkeä ja ihana yksityiskohta lomassani oli se, että otin oman rakkaan ja kauniin teemukini mukaan, josta olen voinut nauttia teetä omassa huoneessani lukemisen iloa nostattamaan.




Valamo on paikka, jonne haluan ehdottomasti vielä palata - ja useammaksi yöksi kerralla! Haluaisin nähdä Valamon ensi kesänä vielä kesäpuvussaan. Uskon, että silloin tämä paikka pääsee paremmin oikeuksiinsa, kun puut ja ruohikko vihertävät kauniisti ja luostarialuetta ympäröivä järvi kimmeltä sinisenä. Lähellä on myös Lintulan nunnaluostari, joka onkin yleisölle ja majoittujille vain kesäkaudella auki. Ensi kesäni haaveissani siintääkin jo vahvasti Valamon ja Lintulan yhdistetty vähintään viikon mittainen luostariloma kirjojen, lukemisen ja kirjoittamisen parissa!


sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Uudesta Lastensairaalasta, Tove Janssonin ihanuudesta ja Kuvanveistäjän tyttärestä


Luin hiljattain kirjoituksen Veden alta avaruuteen – Uusi Lastensairaala sukeltaa syvälle Tove Janssonin filosofiaan . Siinä esiteltiin Helsinkiin rakenteilla olevan uuden Lastensairaalan sisustusta, jossa tulee näkymään vahvasti Toven Janssonin filosofia ja muumikirjojen teemat. Inspiroiduin valtavasti kirjoituksesta ja sen ihanista, sydämeeni käyvistä kuvista. Tekstissä minut pysäytti erityisesti tämä kohta:

Arkkitehti Anita Kiiveri valittiin projektiin mukaan muumiasiantuntijana, jolle Janssonin filosofia ja tarinat ovat jo entuudestaan tuttuja ja merkityksellisiä. ”Toven tarinoissa tärkeänä osana esiintyvät luonto, saaristo ja meri ovat myös itselleni tärkeitä, joten tuntui luontevalta tuoda nämä mukaan suunnitelmiimme osana kokonaisuutta”, Kiiveri kertoo. ”Emme toivo seinille niinkään muumihahmoja, vaan kokonaisvaltaista tarinankerrontaa ja teemoja, joiden avulla sairaalan tiloista saadaan miellyttävät eri ikäisille vaikeasti sairaille lapsille”, Kiiveri jatkaa.

Tämä mahtava analyysi Janssonin tarinoista toi elävänä pitkästä aikaa taas mieleeni sen, miten ihana ja terapeuttinen maailma Tove Janssonin tarinoissa on. Se muistutti, kuinka merkityksellisiä lukuhetkiä Janssonin teokset ovat minullekin tarjonneet.  Itsellenikin Janssonin tarinoista nousee heti mieleen vahvasti luonto, saaristo ja meri - ja se, kuinka niissä osataan vangita sanoihin elämän pienet merkityksettömyydet, jotka sanoihin vangittuina nousevatkin esiin kauniina ja merkityksellisinä. Varsinkin muumikirjoissa on tunnelmaa - sellaista tunnelmaa, joka tekee lukijan onnelliseksi. Ainakin minut. Se onni ei rajoitu myöskään pelkkään lukuhetkeen, vaan saa silmäni avautumaan kaikelle kauniille ja pienille merkityksellisille asioille omassa elämässäni ja ympärilläni. Muumit saavat tarkastelemaan elämää uudessa valossa.


Lyhyesti sanottuna kirjoitus herätti minussa aivan suunnattoman ja äkillisen Janssonin nälän. (Lisäksi se herätti voimakkaan ja irrationaalisen halun olla pieni ja sairas lapsi, jotta voisi päästä noin ihanaan sairaalaan parantumaan! Olen myös varma, että noin ihanassa miljöössä paraneminen sujuisi huomattavasti paremmin kuin missään muualla!) Tätä Janssonin nälkääni lähdin tyydyttämään hetimiten etsimällä kirjahyllystäni jotakin ihanaa Janssonia luettavaksi. Meinasin ottaa käteeni jonkin muumin, mutta koska ne on jo kaikki luettu, päätinkin käydä ennen lukemattoman Kuvanveistäjän tyttären kimppuun.

Kirjan tunnelman ja kirjoitustyyli tempaisivat minut vahvasti mukaansa. Kuvanveistäjän tytär on ihanasti kirjoitettu. Lapsipäähenkilön näkökulmasta minäkertojan avulla kirjoitettu teos vangitsee kauniilla tavalla lapsen kokemusmaailman. Kertoo niistä pienistä ja ihmeellisistä, lapselle merkityksellisistä asioista. Se piirtää kiehtovan kuvan maailmasta lapsen silmin, maailmasta, jossa tosi ja mielikuvitus sekoittuvat.

Hyökkäsin suuressa Janssonin nälässäni niin oikopäätä lukemaan teosta, että vasta luettuani sen loppuun kurkkasin takakanteen. Se olisi kannattanut tehdä jo aiemmin, sillä vasta silloin tajusin, että teos on kirjailijan muistelmateos. Tämän jälkeen googlailin teoksesta tietoa netistä, ja sain tietää, että teos on koostuu novelleista tai tarinoista. Hups. Minä nimittäin jostain syystä olin kuvitellut Kuvanveistäjän tyttären olevan fiktiivinen romaani (lie mistä moinen harhakäsitys eksynyt päähäni), ja tällä oletuksella luin teosta. Oletuksen paljastuminen vääräksi asetti kuitenkin lukukokemuksen uuteen valoon. Mietin nimittäin lukiessani, että teos vaikutti kumman katkelmalliselta. En löytänyt siitä myöskään mitään kokonaisvaltaista teemaa. En oikein ymmärtänyt, mihin kirja loppujen lopuksi tähtää. Mutta silti nautin sanoista, Janssonin kirjoitustyylistä ja kirjan luomista vaikutelmista ja hetkistä.


Teoksen mieltäminen kirjailijan muistelmateokseksi avasi lukukokemusta aika paljon. Ymmärsin, että tarinoihin on vangittu hetkiä ja muistoja lapsuudesta - mitään suurta yhtenäistä teemaa ei kirjasta kaiketi edes ole tarkoituskaan löytää. Toisaalta täysin todellinen Kuvanveistäjän tytär ei kuitenkaan liene, vaan siinä sekoittuu tosi ja mielikuvitus. Teos on hyvin mielikuvituksekkaasti ja kaunokirjallisesti kirjoitettu. Erikoista muistelmiksi siitä tekee sen, että teosta ei ole kirjoitettu lapsuuttaan muistelevan aikuisen äänellä, vaan kirjailija on luonut siihen minäkertojan, jonka ääni ja näkökulma jäljittelee pienen lapsen tapaa hahmottaa maailmaa. Tämä tarkoittaa toisaalta myös sitä, että teos on itse asiassa hyvin vaikeasti tulkittava. Lapsipäähenkilön mielessä tosi ja mielikuvitus sekoittuvat niin iloisesti, että loogisesti ajattelevan aikuisen lukijan on vaikea ymmärtää monia kohtia ilman harrasta filosofista pohdintaa. Ja hartaan pohdinnankin jälkeen moni asia on lukijalle pelkkää kysymysmerkkiä. Toisaalta tämä on mielestäni yksi teoksen viehätyksistä: se jättää lukijan kauniin hämmennyksen valtaan pohtimaan tuhansia merkityksiä.

Teoksen takakannessa kuvataan Kuvanveistäjän tytärtä mielestäni osuvasti: Kirjassa lomittuvat lapsen arkipäivän tyyni realismi, idylli ja satu, jota rohkea mielikuvitus kuohuttaa. Ja niin ymmärrämme, mistä muumipeikot ovat peräisin.

Tähän täytyy todeta, että kirjan luettuani taisin todella ymmärtää muumipeikkojen alkuperän.

Tämä on teos, jonka haluan joskus lukea vielä uudestaan. Hitaammin ja pohtivammin ja jääden miettimään monia teoksen arvoituksia. Esimerkiksi sitä, miksi Janssonin Jumala asuu kivikkopuutarhan takana.

Jumala asui vuorella, sielläpäin oli suo, jonne oli pääsy kielletty. Auringon laskiessa hän levittäytyi lepäämään usvana talon ja niityn yllä. Hän osasi tehdä itsensä kapeaksi ja ryömiä sisälle mihin tahansa nähdäkseen mitä toinen puuhasi, ja joskus hän oli pelkkä iso silmä. Hän oli muuten ukin näköinen.
Tove Jansson
Kuvanveistäjän tytär
(Bildhuggarens dotter, 1968)
Suom. Kristiina Kivivuori
WSOY
117 s.

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Kiireisen opettajan lyhytarvioita: Viattomuuden aika, Kolmastoista kertomus, Anna Liisa ja Arkielämää

Koska bloggaaminen on työ- ja muiden kiireiden vuoksi jäänyt vähälle viime aikoina, kuittaan nyt tällä samalla bloggauksella monet syyslukukauden aikana luetut ja rästiin jääneet kirja-arviot. Minulla on pakkomielle kirjoittaa suurin piirteiden kaikista lukemistani kirjoista, ja olen sitä mieltä, että lyhyt ja hutaistu bloggaus on parempi kuin ei bloggausta ollenkaan.


Edith Whartonin viehättävä Viattomuuden aika

Viattomuuden aika on teos, jonka olen pitkään halunnut lukea. Johtuiko kenties pitkästä halusta vai mistä, mutta sen lukeminen oli myös hyvin pitkä, monikuukautinen tapahtuma, mistä hienon kirjan lukukokemus valitettavasti jonkin verran kärsi.

Viattomuuden aika on romaani, joka tuoksuu vienosti ruusuiselta parfyymiltä ja säihkii menneen maailman kadonnutta loistoa ja salonkielämän muodollisuuksia. New Yorkin hienoston seurapiirielämää 1800-luvun lopulla kuvaava romaani on tarkkanäköinen, yhteiskunnallisesti kantaaottava teos, joka ruotii vanhan maailman seuraelämän muodollisuuksia ja kritisoi naiseuden ihanteita. Siitä tulee tulkintani mukaan teoksen nimikin: tämä on kuvaus viattomuuden ajasta, keinotekoisuuden ajasta, jolloin naiset kasvatettiin tekosiveiksi, tekopyhiksi viattomiksi nukeiksi, tyhjiksi tabula rasoiksi, jotka heidän tulevat aviomiehensä voivat muokata haluamansalaisiksi.


Setterfieldin ihastuttava Kolmastoista kertomus

Margaret Lea on töissä isänsä antikvariaatissa. Hän lukee vain kuolleiden kirjailijoiden teoksia ja kirjoittaa harrastuksekseen elämäkertoja unohdetuista kirjailijoista. Eräänä päivänä hän saa kirjeen Vida Winteriltä, joka on kuuluisimpia ja rakastetuimpia nykykirjailijoita. Vida Winter haluaa, että Margaret kirjoitta hänen elämäkertansa. Kirjailija on aina ollut salamyhkäinen ja keksinyt menneisyydestään mitä uskomattomampia versioita vuosien varrella. Nyt hän on jo vanha ja haluaa kertoa totuuden.

Näin kerrotaan Diane Setterfieldin teoksen Kolmastoista kertomus takakannessa, ja tämä kuvaus johdattelee myös loistavasti kirjan tunnelmaan, joka tuoksuu ihanasti pölyisiltä kirjoilta, tarinoilta ja menneiltä muistoilta. Sain tämän teoksen alkusyksystä kollegaltani, joka oli saanut koulumme kirjastoon kasan kirjaston kirjoja, mutta oli noukkinut tämän kirjakasasta minua varten. Se nimittäin kuulosti hänen mielestään takakannen perusteelta aivan minulta. Oikeassa oli!

Kolmastoista kertomus on vetävä lukuromaani, jonka tunnelmassa on tenhoa, menneisyyden lumoa ja antikvariaatin hämärien nurkkien ja vanhojen kirjojen salaperäisyyttä. Arvoituksellinen juoni johdattaa lukijan jännittävällä tavalla mystisen kirjailijan menneisyyteen. Parasta teoksessa on kuitenkin juuri tunnelma. Itsekin kun tykkään nostalgisoida ja lukea enemmän kuolleita kirjailijoita kuin eläviä, löysin vahvaa samaistumispintaa tämän teoksen persoonallisesta päähenkilöstä.


Minna Canthin vavahduttava Anna Liisa

Anna Liisa on vahva ja koskettava näytelmä nuoresta tytöstä ja hänen menneestä, epätoivossa tehdystä salaisesta synnistä, joka uhkaa tulla päivänvaloon ja pilata hänen koko elämänsä ja tulevaisuutensa.

Minna Canthin tyyliin näytelmä käsittelee vahvasti naisen asemaan liittyviä kysymyksiä. Miksi nainen joutuu kantamaan vastuun synnistä, jonka tekemiseen tarvitaan sekä mies että nainen? Missä on miehen vastuu tapahtuneesta?

Anna Liisa oli minulle intensiivinen ja mukaansatempaava näytelmä, joka kosketti, vavahdutti ja pohditutti. Näytelmä on nopealukuinen ja siksi varsin helppo tapa kasvattaa yleissivistystään. Tämä teoshan on klassikko ja mielestäni täysin maineensa veroinen.


Maria Jotunin Arikielämää

Maria Jotunin vanhassa realistisessa tyylissä on sitä jotakin! Tämä yhdenpäivänromaani kuvaa suomalaista maaseutuelämää kauan sitten hieman humoristisesti, tarkkanäköisesti ja lempeän ymmärtävästi. Kiertelevä pappi Nyman, hieman viinaanmenevä mies ja taivaanrannamaalari, saapuu savolaiskylään ja ottaa osaa kyläläisten elämään yhden päivän ajan. Kuvataan monia ihmiskohtaloita, joista syntyy koko ihmiselämän kirjo. Viipyilevästi kirjoitettu kirja keskittyy arkielämän pieniin hetkiin. Vaikka ihmiselo näyttäytyy kirjan valossa varsin raskaaltakin, leijailee kirjan tunnelmassa myös ihana aurinkoisen kesäpäivän verkkainen ja tenhoava tunnelma. Myös luonto nousee kerronnassa kauniisti esille.

Ja sitä lepoa ajatellessa tuntui ihanimmalta. Tämä maailma oli silloin kuin kultainen paratiisi, elämä siinä kuin ihana uni, joka ihanampaan uneen loppui. Ja joka askel, jonka kulki, askel sitä ihaninta kohti.

Ja kevyeltä tuntui siinä kulkiessa taas. Askeleet kevyitä, kevyitä, niin kuin ei hän maassa kulkisikaan. Hän katseli taivaan sineä, katseli maan vihreätä. Hänen katseensa oli avonainen ja kirkas kuin lapsen, ja hänen sielunsa nuori, niinkuin vuosikymmenien painoa ei hartioilla olisikaan eikä hapsissa talvien lunta.



Edith Wharton
Viattomuuden aika
(The Age of Innocence)
Suom. Sirkka-Liisa Norko-Turja
Otava
388 s.

Diane Setterfield
Kolmastoista kertomus
(The Thirteenth tale, 2006)
Suom. Salme Moksunen
Tammi
419 s.

Minna Canth
Anna Liisa (1895)
(Muut tiedot puuttuvat, koska teos jo palautettu)

Maria Jotuni
Arkielämää
SKS
132 s.