Pikkupappi eleli Volga-joen rannalla Venäjän sydämessä, pikkuruisessa kylässä. Hänen nimensä oli isä Sergei, ja joka aamu hän meni siniseen kirkkoon pienen matkan päähän kodistaan ja toimitti siellä jumalanpalveluksen. Elettiin joulunalusaikaa.
Pikkupappi heräsi uuteen päivään aamuhämärässä. Hän kuulosteli olemistaan ja ihmetteli, miksi olo tuntui niin autuaalta; tänään oli se päivä, jona hän oli päättänyt noutaa torilta joulukuusen. Pikkupappi rakasti jouluja, joulukuusia, kynttilöitä ja joulukoristeita. Hän oli hyvin huolellinen valitessaan joulukuusta, otti torille mukaan mittanauhan, että löytäisi juuri oikean kokoisen kuusen. Kuusen piti pikkupapin mielestä olla tuuhea ja täydellinen. Pikkupappi veti jalkaansa saappaat eikä harmitellut edes sitä, että toisen saappaan pohjassa oli reikä. Hän lähti päättäväisenä ulos talosta ja kulki torille.
Riemullani ei ollut rajaa, kun löysin Valamon luostarilomallani omasta huoneestani Elina Karjalaisen Pikkupapin tarinoita. Uppo-Nallen kirjoittajan pappitarinat Volga-joen rannalla asuvasta isä Sergeistä ovat vallan toisenlaisia kuin runollisesta nallesta kertovat lastensadut, mutta hellyyttävyydessään miltei saman veroisia. Jo kirjan nimi on niin ihastuttavan suloinen: papit ovat minun ja varmaan vielä enemmän lasten silmissä juhlavassa auktoriteetissaan hieman etäisiä hahmoja, mutta sana pikkupappi esittää papin hahmon hieman sympaattisemmassa valossa - hieman tavallisempana ihmisenä. Myös kirjan tarinoissa sama kuva pikkupapista vahvistuu: tämä pikkupappi on tuiki tavallinen ja sympaattisen herttainen pappi, joka vaikuttaa helposti lähestyttävältä ja samaistuttavalta.
Pikkupapin tarinoita pitää sisällään useita, toisistaan irrallaan olevia tarinoita pikkupapin elämästä. Tarinat ovat hyvin arkisia sattumuksia papin elämästä. Niillä on esimerkiksi sellaisia nimiä kuin Pikkupapin joulukuusi, Pikkupappi kalastaa, Pikkupapin potkukelkka sekä Pikkupappi, kissa ja koira. Parhaimmat naurut kirvoitti tarina nimeltään Kiristäjämummo. Kirja on Ortodoksisen Nuorten Liiton julkaisema, ja perustunee ortodoksiseen maailmankuvaan. Mielestäni tarinat eivät kuitenkaan ole sinänsä mitenkään alleviivatun uskonnollisia - tai varsinkaan alleviivatun ortodoksisia (päähenkilön ammattia lukuunottamatta!). Uskoisin niiden olevan mielenkiintoista luettavaa monelle muunkin kirkkokunnan edustajalle ja ihan uskonnottomallekin lukijalle - niin lapselle kuin aikuiselle.
Tarinoilla on yleensä jokin pieni opetuksensa, mutta pääsääntöisesti nämä ovat mielestäni sellaisia opetuksia, jotka sopivan lapselle kuin lapselle - uskonnolliseen traditioonsa katsomatta. Esimerkiksi tarina kiristäjämummosta osoittaa, että se mummo, joka on oikea maanvaiva ja koettelee papin hermoja jatkuvalla kinumisellaan saada pappi luokseen juomaan teetä ja syömään piirasta, onkin lopulta vain yksinäinen ja säälittävä ihminen. Häntäkin on ymmärrettävä ja hänellekin on osoitettava lähimmäisenrakkautta ja välittämistä, sillä hänellä ei ole ketään muutakaan.
Luostarihuoneestani yllätyslukemisena löytynyt Pikkupapin tarinoita sulostutti hauskasti luostarilomani loppua. Kirjan suloiset ja elävän näköiset kuvat ovat piristävää katseltavaa.
Elina Karjalainen
Pikkupapin tarinoita (2003)
Kuv. Irke Petterberg
Ortodoksisten Nuorten Liitto
47 s.
Hauskaa seurata Valamon vierailuasi. Olin siellä joskus viikon siivous- ja keittiötalkoolaisena, talvella. Muistan ihailleeni upeaa Linnunrataa pihamaan valojen ulottumattomissa. Lintulan luostari on minulle tutumpi paikka, siellä olen talkoillut pitempiäkin jaksoja. Mutta en nyt aikoihin – tuli luostari-ikävä!
VastaaPoistaEn ollut kuullutkaan tuollaisesta kirjasta, vaikuttaa ihanalta.
VastaaPoistaMinulle tulee tuosta mieleen tonttu-ukot ja heidän seikkailuistaan kertovat tarinat. Karjalainen on todella onnistunut tekemään tuosta ppista sympaattisen ja helposti lähestyttävän hahmon.
VastaaPoista