torstai 22. kesäkuuta 2017

Elämää lähetyssaarnaajan vaimona: Eva Nöldeken Jotka kyynelin kylvävät


Siitä päivästä lähtien valeltaminen ei loppunut koskaan. En tiedä, miten selviydyin kaikesta niin nopeasti. Ostin myötäjäiset Afrikkaa varten, pakkasin ne arkkuihin ja aloin katkoa kaikkia niitä siteitä, jotka pitivät minua kiinni kotimaassa. Jäähyväisiä ja taas uudelleen jäähyväisiä, kipeitä ja pysyviä. En ollut pitkään aikaan itkenyt niin paljon. 

Jotka kyynelin kylvävät on tositarinaan perustuva romaani lähetyssaarnaajan vaimosta 1800-luvulta. Teos tarttui kirjastosta matkaani mielenkiintoiselta vaikuttavan tarinan vuoksi.

Tarina olikin mielestäni mielenkiintoinen - ja oman mielenkiinnon hohteensa siihen toikin se tieto, että tiesi tarinalla olevan todellisuuspohjaa. Jotka kyynelin kylvävät kertoo naisen näkökulmasta tarinan hyvin erilaisesta - jännittävämmästä, ankarammasta ja turvattomammasta - maailmasta kuin oma maailmani. Teoksen kirjoittaja Eva Nöldeke on kirjoittanut miehensä isoäidin Emilie Zieglerin tarinan. Tarinan pääpiirteet lienevät totta, mutta paljon lienee mukana myös kirjailijan sepitettä ja eläytymistä.

Emilie kasvaa suuressa saksalaisessa perheessä ja miettii jo nuoresta lähtien isoja kysymyksiä. Hänen oma perheensä ei ole järin uskonnollinen, mutta jo nuorella iällä hän kokee jonkinlaisen uskonnollisen herätyksen ja alkaa haaveilla lähetyssaarnajaelämästä Afrikassa. Niinpä siis kun Emilie on varttunut naimaikäiseksi ja on jo varsinaisessa vanhanpiianiässä ja saa yhtäkkiä naimatarjouksen eräältä lähetyssaarnaajalta, ei hänen tarvitse kauaa epäröidä - vaikka ei ole ikinä miestä nähnytkään. Emilie kokee kohdanneensa kohtalonsa ja kutsumuksena ja ryntää suin päin kohti tuntematonta: hän matkaa pitkän ja vaarallisen matkan kaukaiseen maahan, toiselle mantereelle, Afrikan sydämeen, kirkon alttarille ja sieltä tuntemattoman miehen syliin.

Tarina on jossain määrin hämmentävä. Mielestäni on jokseenkin epäselvää, mitä teos oikeastaan haluaa sanoa. Toisaalta teoksessa välittyy varsin kriittinen suhtautuminen järjestettyyn avioliittoon. Toisaalta monet pettymykset ja vuosien mittainen avioliiton etäisyys päätyykin myöhemmin molempien kannalta tyydyttävään ja onnelliseen ihmissuhteeseen - ikään kuin kaikki olisi ollut vaivan arvoista. Myös suhde uskontoon on ristiriitainen. Uskonnollisen kysymykset nousevat teoksen keskeiseksi teemaksi. Emilien ja hänen miehensä välillä on jokseenkin suuri uskonnollinen muuri: kun Emilie kaipaisi syliä ja lohduttavia sanoja, hänen järkähtämätön miehensä tarjoaa lohdutukseksi vain yhteistä rukousta ja kovasanaista kannustusta luottamaan Jumalaan. Mies ei pysty tunnetasolla kohtaamaan Emilietä. Mies etsii elämän tarkoitusta ulkoisista teoistaan, Emilie puolestaan sisimmästään.  Teoksessa sivutaan myös tasa-arvoteemaa, erityisesti mitä tulee seksuaalisuuteen. Saako nainen nauttia seksuaalisuudestaan siinä missä mies, vai onko naisen nautinto synti?


Mielestäni teoksen tarina tarjosi kiinnostavan aikamatkan menneisyyteen ja tuntemattomaan maailmaan, mutta teosta lukiessani minua häiritsivät jossain määrin sen kaunokirjalliset puutteet. Teosta ei voi kyllä kutsua miksikään kaunokirjalliseksi ilotulitukseksi. Kirjoitustyyli on paikoin töksähtelevää. Toisaalta tyyliin on tavoitettu myös jotakin kaunista ja herkkää, mistä pidin. Välillä tyyli kuitenkin kompastuu nimenomaan yritykseen ilmaista asiat jotenkin hienosti ja herkän kauniisti.

Lisäksi minua häiritsi erityisesti näkökulmatekninen kerrontaratkaisu ja sen kömpelö toteutus. Minä-kertoja Emilie kertoo tarinaansa kronologisesti lapsuusvuosista aikuisuuteen, mutta tämän kertojan rinnalla teoksessa on myös ulkopuolinen kertoja, joka kertoo Emilien kuolinhetkestä. Kuolinhetken kuvauksia on ennakointina varsinaisen "päätarinan" seassa siellä täällä kursiivilla kirjoitettuna – ihan teoksen alusta loppuun asti. Näin ollen Emilien kuolinhetkeä on mielestäni venytetty ihan liikaa, ja kuolemasta tehdään tällaisen loputtoman pitkältä tuntuvan hidastuksen ansiosta hyvin sentimentaalinen. Tämä kuoleman ylisentimentaalinen ja junnaavan hidastettu esitystapa oli mielestäni hieman ärsyttävää.

Yhtä kaikki, nautin kuitenkin kiehtovasta tarinasta, jossa oli samalla sekä vahvaa realismin ja toden tuntua että jännittävää eksotiikkaa. Teos ei ole myöskään pinnallinen, vaan tarjoaa lukijalleen monenmoista pohdittavaa.


Eva Nöldeke
Jotka kyynelin kylvävät
(Die mit Tränen säen, 2002)

Suom. Terhi Hakala 
Aika media

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Se kauan odotettu kesäloma ja kirjahaaveita


"Jo joutui armas aika ja kesäloma suloinen. Kauniisti Annan kättä koristaa kirjanen...."

Kesäloma! Se on jo alkanut! Se opettajan kuuluisa ja pitkä kesäloma, joka ei lopu melkein ikinä ja jonka aikana lukutoukka äidinkielenopettaja ehtii lukemaan vaikka miten paljon kirjoja! Ihanaa!

Tyhjä luokka ja katse kohti kesälomaa

Okei. Sanan varsinaisessa merkityksessähän minulla ei ole kesälomaa vaan olen kesätyötön. Kunnassa, jossa työskentelen, ei nimittäin makseta sijaisopettajille kesäpalkkoja, vaan työsuhde loppuu Suvivirteen. Luotan kuitenkin siihen, että TE-palvelut ei keksi kesällä opettajalle töitä, vaan saan rauhassa nostaa työttömyyskassasta ansiosidonnaista ja lukea ja lomailla koko kesän.


Mennyt lukuvuosi on ollut uskomattoman kiireinen ja työntäyteinen. Olen tehnyt lukuvuoden aikana kurssein mitattuna 1,5 opettajan työt opetusvelvollisuuteen suhteutettuna. Oppitunteja on suunniteltu ja esseitä korjattu monena yönä siihen asti, kun linnut aloittavat aamulaulunsa ja aurinko alkaa jo varovasti kajastamaan. Silmäpussit ovat syventyneet ja teetä on keitelty yön pimeinä tunteina kuppi jos toinenkin. Kun Suvivirsi kajahti ilmoille, oli opettajan olo hyvin kaikkensa antanut. En ole vielä ensimmäisen viikon aikana ehtinyt vielä kunnolla tajutakaan, että nyt tuo kaikki oravanpyörä on ainakin hetkeksi ohi ja voi hengähtää. Ensimmäinen kesälomaviikko onkin sujunut hyvin kiireisissä merkeissä ja on ollut yhtä jos toista toimitettavaa. Synttäreiden juhlintaa, pientä reissua, kirppisvaatteiden koluamista ja hinnoittelua ynnä muuta.  Myös pikku paperihommia on vielä ihan pikkuisen tehtävänä, ennen kuin voin kokonaan unohtaa kaiken koulutyön.


Sain siskoiltani ihan parhaan synttärilahjan: he olivat askarrellet minulle kasan kirjamerkkejä, joissa on lempparisitaatteja lempikirjastani Annan nuoruusvuosista! Yksi kesäloman alun parhaista hetkistä olikin koluta läpi rakasta kirjaani ja etsiä lahjaan sopivia sitaatteja.



Lukuvuoden aikana työkiireiden keskellä on lukeminen ja vielä enemmän bloggaaminen ollut tavallista vähäisempää. Minusta on kiireideni keskellä tullut keskittymishäiriöinen ADHD-lukija, jolla on tuhat kirjaa kesken, eikä mistään kirjasta tule valmista (paitsi ehkä puolen vuoden päästä aloittamisesta). Lainailen kirjastoista vinot pinot kirjoja. Aloitan fiiliksen mukaan mitä sattuu ja seuraavassa hetkessä olenkin pyrähtänyt jo toisen kirjan pariin. En edes jaksa laskea, miten monta kirjaa minulla on kesken. Kirjat toki kärsivät hajanaisesta ja katkelmallisesta lukutyylistäni: loppuun päästyäni minulla voi olla jokseenkin epämääräinen kuva siitä, millainen kirja tulikaan luettua. Moni kirja on varmasti jäänyt myös pysyvästi kesken. Olen kuitenkin todennut, että on loppujen lopuksi täysin epäolennaista, miten paljon lukemistani kirjoista ymmärrän ja muistan. Olennaisia ovat vain kirjojen parissa viettämäni hetket, jotka saavat minut hengittämään.

Samalla tavalla kuin keskeneräisten kirjojen pino on kasvanut lukuvuoden aikana kasvamistaan, on myös bloggaustaan odottavien jo luettujen kirjojen pino kasvanut. Kesälomani aikana yritän koluta bloggauspinoa vähän paremmin läpi, mutta voi olla, että osa tämän lukuvuoden kirjoista jää vaille blogini dokumentointia.

Kesäloman ensimmäisen viikon aikana juhlin synttäreitäni kaksin kakuin

Minulla on tälle kesälle monia haaveita ja suunnitelmia.  Tietysti yksi tärkeimmistä asioista, joita odotan tältä kesältä, on se, että on enemmän aikaa lukea. Niinpä heti viimeisen virallisen koulupäivän jälkeen riensin kirjastoon ja haalin syliini valtavan pinon kirjoja. Ei sillä, etteikö niitä keskeneräisiä kirjoja olisi jo kotona riittämiin. Mutta minun kesälomafiilikseni alkaa aina siitä, kun saan mennä kirjastoon, hivellä lukuisia lukemattomia kirjoja, lukea niiden takakansitekstejä ja haalia niitä suuri pino kotiin ja ajatella sitä ihanuutta, että vihdoin on aikaa kirjoille ja lukemiselle.

Tällaisen kirjapinon haalin kotiini kirjastoreissultani




Kaksi näistä kirjoista on tanskalaisia, jotka lainasin aivan sitä varten, että lähden tänään pienelle Tanskan lomalle ja olen ajatellut lukea matkatunnelmiini sopivasti siellä tanskalaista kirjallisuutta. En ole ennen tiennytkään, että H. C. Andersen on kirjoittanut kuuluisten satujensa lisäksi myös romaaneita, mutta näemmä on. H. C. Andersenin Kaksi paronitarta -romaanissa on kaiken lisäksi aivan ihanat kannet! Peter Høegin monen sukupolven ja monen vuosisadan yli ulottuva tarina Kuvitelma 20. vuosisadasta kuulostaa mielestäni vallan kiehtovalta ja juuri minun tyyliseltäni kirjalta.


Kesäloman alun kunniaksi kirjastosta haalimani kirjapino on sellainen ex tempore -tunteen mukaan kahmittu pino, josta veikkaan monen teoksen jäävän lukematta, mutta luultavasti monen myös tulevan luetuksi. Yhden kirjan näistä, Alice Hoffmanin Punaisen puutarhan, ehdin jo ensimmäisen kesälomaviikkoni aikana lukemaan. Tämä oli aivan oikea teos aloittaa kesäloma!

Muita kirjoja, jotka erityisesti suunnittelen lukevani kesällä, on keväällä hieman aloitettu Volter Kilven suurromaani Alastalon salissa sekä Ylen 101-kirjaa -projektiin osakseni arvottu Timo K. Mukan Tabu. Toivon myös saavani loppuun keväällä aloittamani Markus Zusakin Kirjavarkaan. Lisäksi aion lukea erään opiskelijoiden kesäkirjasuosituksista kesälukemisekseni arpomani teoksen, josta aion kirjoittaa lähitulevaisuudessa aivan oman bloggauksen. Myös viime kesänä arvoin opiskelijoideni kesäkirjasuosituksista yhden kirjan luettavakseni, ja idea oli mielestäni sen verran kiva, että ajattelin tänä kesänä ottaa uusiksi.


Alastalon salia aloitin jo vähän keväällä

Sen lisäksi, että odotan tältä kesältä lukuisia lukukokemuksia, odotan myös lukuisia kesälomamatkojani! Olen päässyt nyt sen verran käsiksi oikeaan työelämään ja tehnyt sen verran paljon ylitöitä, että minulla on tänä kesänä ensimmäistä kertaa elämässäni varaa oikeasti vähän lomaillakin. Sen lisäksi, että lähden Tanskaan, menen myös kesäkuun lopussa kolmen yön ja kolmen eri huvilan huvilalomalle ihanaan Hankoon, johon ihastuin ikihyviksi viimekesäisellä Hangon matkallani ja jossa olen myös lukuvuoden aikana käynyt muutaman kerran pitämässä yhden huvilayömittaisen irtioton. Heinäkuussa puolestani suuntaan luostarilomalle Valamoon ja Lintulaan, ja matkan varrella yövyn myös ihastuttavassa Taulun kartanossa, jossa vietin keväällä yön myös Jyväskylän kirjamessujen jälkeen. Lisäksi heinäkuussa palaan Hankoon myös lyhyemmän huvilointiloman merkeissä. Näihin kaikkiin matkasuunnitelmiini sisältyy myös ajatus kiireettömistä kirjahetkistä ihanissa miljöissä.

Kertokaahan, mitä kivaa te muut aiotte lukea kesälomallanne!

 Kesäloman alun kunniaksi hankin parvekkeelleni lukutuolin! Kerran testattu "tositoimissa" ja kokemus erinomainen!

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Kaksi suomalaista uutuuromaania todellisten ihmisten elämästä : Akvarelleja Engelin kaupungista ja Jäljet

Tänä vuonna olen tehnyt jotakin ennenkuulumatonta: olen lukenut kaksi suomalaista uutuuskirjaa! Luen harvoin uutuuksia ja vielä harvemmin suomalaisia. Jännästi nämä molemmat kirjat muistuttavat myös sisällöltään toisiaan: molemmat ovat kaunokirjallisia romaaneita kahdesta kuuluisasta Suomessa vaikuttaneesta kulttuurihenkilöstä: Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista kertoo Suomen arkkitehtuuriin suuren jäljen jättäneestä Carl Ludvig Engelistä. Mila Teräksen Jäljet-romaani puolestaan on tarina Helene Schjerfbeckistä, Suomen kultakauden kuulusta kuvataiteilijasta. Molempia teoksia yhdistää lisäksi surumielinen vire. Mutta kumpi teos kävi syvemmälle sydämeeni?


Jukka Viikilän taidokas Akvarelleja Engelin kaupungista

Viime vuoden Finladia voittaja, Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista, houkuttaa lukemaan raikkaan kauniilla ja ilmavalla nimellään, jota tukee kannen hento ja vaaleataustainen kuvitus. Nimi ja ulkonäkö on lupaus sisällöstä: myös Viikilän romaanin sisältöä voisi luonnehtia raikkaaksi  ja kauniiksi. Samalla kuitenkin tarina ja sen kirjoitustyyli on hieman surumielinen, painostava ja etäisen kolea.


Akvarelleja Engelin kaupungista kertoo kuuluisasta saksalaisesta arkkitehdistä Carl Ludvig Engelistä ja siitä, kuinka hän rakensi Helsingin. Romaani on kirjoitettu päiväkirjamuotoon. Engelin lyhyet päiväkirjamerkinnät johdattavat lukijan arkkitehdin pään sisälle ja 1800-luvun kiehtovaan porvariselämään.

Pidin teoksesta, mutta en löytänyt siitä "sitä jotakin". Odotukseni teoksen nimen ja Finlandia-voiton vuoksi olivat korkealla, mutta lukukokemus jätti sieluni jokseenkin kylmäksi. Viikilän teos on taidokkaasti ja taiteellisesti kirjoitettu. Kieli on huoliteltua ja sanavalinnat hiottuja. Teos on aiemmin runooilijana tunnetun Viikilän esikoisromaani, ja kirjailijan tausta tulee selvästi näkyviin kielen lyyrisyydestä. Kuitenkin jäi tunne, että teos on hieman sieluton: siinä on muoto, mutta missä sisältö?

Teoksen loppua kohden tarina kuitenkin tarttui minuun intensiivisemmin ja pystyin paremmin eläytymään siihen. Kun menestyneen arkkitehdin elämänkohtalo kääntyy onnettomaksi ja traagisuus saa päähenkilön elämässä vallan, uppouduin syvemmälle tarinaan - ja tulin liikutetuksi ja kosketetuksi.

Mila Teräksen herkän kaunis Jäljet

Helene Schjerfbeck on aina ollut minulle tuttu - ja tietyllä tavalla läheinen taiteilija. Varmaan läheiseksi hän on tullut minulle siskoni kautta, jolle Schjerfbeck on taiteilija ylitse muiden.

Minua on aina kiehtonut traagisten, väärinymmärrettyjen, yksinäisten, kärsivien, hauraiden ja herkkien taiteilijoiden kohtalot. Lempirunoilijani on 16-vuotiaasta tuberkuloosia sairastanut ja 31-vuotiaana tautiin menehtynyt Edith Södergran, jonka runous oli liian edellä aikaansa ja joka ei saanut elinaikanaan nähdä sitä, miten syvästi hänen runouttaan voidaan arvostaa. Lempikuvataitelijani on puolestaan hollantilainen postimpressionistinen Vincent van Gogh, joka ei elinaikanaan myynyt kuin yhden taulun ja jonka realismin vaatimuksista rajusti poikenneet impressionistiset töhryt eivät saaneet aikalaisten arvostusta osakseen. Elämän vaikeudet johdattivat van Goghin mielisairaalan seinien sisään ja saivat hänet myös lopulta ampumaan aivonsa pihalle. Olen pohtinut joskus, että ehkä kärsimys synnyttää taidetta ja herkistää ihmisen aistit vangitsemaan elämän ja ihmisyyden kokemuksen syvimpiä tuntoja sanoihin tai kuviin tai muihin taiteellisiin luomuksiin. Tai ehkä kärsimys vain haluaa tulla ilmaistuksi.

 Ihan Södergranin tai van Goghin elämän veroista tragiikkaa ei löydy Schjerfbeckistä, mutta näen yhtäläisyyksiä. Hänen elämäänsä varjosti yksinäisyys. Näen hänet myös hauraana ja herkkänä taiteilijahahmona. Hänen mielenmaisemansa on melankoliasävytteinen, minkä voi helposti aistia hänen tauluistaan. Hän myi taulujaan paljon enemmän kuin esimerkiksi van Gogh, mutta ei saanut aikanaan kuitenkaan nykyisen kaltaista arvostusta. Kaikki tämä tekee hänen elämänkohtalostaan silmissäni kiehtovan - ja tarinan arvoisen.

Mila Teräs on onnistunut vangitsemaan Jäljet-romaaniinsa kauniisti Schjerfbeckin tarinan. Kirjoitustyylissä on herkkää kauneutta, joka koskettaa. Tyyli kuvastanee Schjerfbeckin herkkää ja taiteellista sielunmaisemaa. Sanoissa ei ole mitään liikaa - eikä myöskään mitään liian vähän. Tuntuu kuin jokainen sana olisi viimeistä piirtoa myöten harkittu.

Teoksessa yhdistyy kiehtova elämäntarina upeaan tyyliin ja kerrontaan. Teräksen hitaasti ja verkkaisesti putoilevat sanat kävivät suoraan sydämeeni. Tuntuu kuin romaanin sanat olisivat putoilleet lukijan mieleen kirjan sivuilta kuin hitaasti taivaalta maahan leijailevat lumihiutaleet kauniina ja kuulana talvipäivänä. Siitä ei voi muuta kuin lumoutua ja jäädä ihastuneena katselemaan sanojen verkkaista tanssahtelua.

Lopetankin tällaiseen lumiaiheiseen katkelmaan, jossa tiivistyy hyvin se kerronnan ja tyylin kauneus, johon teoksessa ihastuin:

Talvi hengittää, ja huoneet käyvät päivä päivältä yhä vetoisemmiksi.

Elämän merkitys on pienissä asioissa. Palavissa haloissa, kun lisään niitä uuniin, hengitän niiden tuoksua ja kuuntelen niiden risahtelua.

Elämän merkitys on sen jatkumisessa.

Lumi pehmentää kaupungin hermostuneet ääriviivat. Kynnetyssä maassa on vieretysten tummaa multaa ja lunta, se on kaunista.

Ostin Teräksen teoksen Jyväskylän kirjamessuilta ja aloitin sen ihanissa tunnelmissa sen jälkeen Jyväskylän lähellä sijaitsevassa kartanossa.

Jukka Viikilä
Akvarelleja Engelin kaupungista, 2016
Gummerus
215 s.

Mila Teräs
Jäljet, 2017
Karisto
285 s.