Elämää lähetyssaarnaajan vaimona: Eva Nöldeken Jotka kyynelin kylvävät

Siitä päivästä lähtien valeltaminen ei loppunut koskaan. En tiedä, miten selviydyin kaikesta niin nopeasti. Ostin myötäjäiset Afrikkaa varten, pakkasin ne arkkuihin ja aloin katkoa kaikkia niitä siteitä, jotka pitivät minua kiinni kotimaassa. Jäähyväisiä ja taas uudelleen jäähyväisiä, kipeitä ja pysyviä. En ollut pitkään aikaan itkenyt niin paljon. 

Jotka kyynelin kylvävät on tositarinaan perustuva romaani lähetyssaarnaajan vaimosta 1800-luvulta. Teos tarttui kirjastosta matkaani mielenkiintoiselta vaikuttavan tarinan vuoksi.

Tarina olikin mielestäni mielenkiintoinen - ja oman mielenkiinnon hohteensa siihen toikin se tieto, että tiesi tarinalla olevan todellisuuspohjaa. Jotka kyynelin kylvävät kertoo naisen näkökulmasta tarinan hyvin erilaisesta - jännittävämmästä, ankarammasta ja turvattomammasta - maailmasta kuin oma maailmani. Teoksen kirjoittaja Eva Nöldeke on kirjoittanut miehensä isoäidin Emilie Zieglerin tarinan. Tarinan pääpiirteet lienevät totta, mutta paljon lienee mukana myös kirjailijan sepitettä ja eläytymistä.

Emilie kasvaa suuressa saksalaisessa perheessä ja miettii jo nuoresta lähtien isoja kysymyksiä. Hänen oma perheensä ei ole järin uskonnollinen, mutta jo nuorella iällä hän kokee jonkinlaisen uskonnollisen herätyksen ja alkaa haaveilla lähetyssaarnajaelämästä Afrikassa. Niinpä siis kun Emilie on varttunut naimaikäiseksi ja on jo varsinaisessa vanhanpiianiässä ja saa yhtäkkiä naimatarjouksen eräältä lähetyssaarnaajalta, ei hänen tarvitse kauaa epäröidä - vaikka ei ole ikinä miestä nähnytkään. Emilie kokee kohdanneensa kohtalonsa ja kutsumuksena ja ryntää suin päin kohti tuntematonta: hän matkaa pitkän ja vaarallisen matkan kaukaiseen maahan, toiselle mantereelle, Afrikan sydämeen, kirkon alttarille ja sieltä tuntemattoman miehen syliin.

Tarina on jossain määrin hämmentävä. Mielestäni on jokseenkin epäselvää, mitä teos oikeastaan haluaa sanoa. Toisaalta teoksessa välittyy varsin kriittinen suhtautuminen järjestettyyn avioliittoon. Toisaalta monet pettymykset ja vuosien mittainen avioliiton etäisyys päätyykin myöhemmin molempien kannalta tyydyttävään ja onnelliseen ihmissuhteeseen - ikään kuin kaikki olisi ollut vaivan arvoista. Myös suhde uskontoon on ristiriitainen. Uskonnollisen kysymykset nousevat teoksen keskeiseksi teemaksi. Emilien ja hänen miehensä välillä on jokseenkin suuri uskonnollinen muuri: kun Emilie kaipaisi syliä ja lohduttavia sanoja, hänen järkähtämätön miehensä tarjoaa lohdutukseksi vain yhteistä rukousta ja kovasanaista kannustusta luottamaan Jumalaan. Mies ei pysty tunnetasolla kohtaamaan Emilietä. Mies etsii elämän tarkoitusta ulkoisista teoistaan, Emilie puolestaan sisimmästään.  Teoksessa sivutaan myös tasa-arvoteemaa, erityisesti mitä tulee seksuaalisuuteen. Saako nainen nauttia seksuaalisuudestaan siinä missä mies, vai onko naisen nautinto synti?

Mielestäni teoksen tarina tarjosi kiinnostavan aikamatkan menneisyyteen ja tuntemattomaan maailmaan, mutta teosta lukiessani minua häiritsivät jossain määrin sen kaunokirjalliset puutteet. Teosta ei voi kyllä kutsua miksikään kaunokirjalliseksi ilotulitukseksi. Kirjoitustyyli on paikoin töksähtelevää. Toisaalta tyyliin on tavoitettu myös jotakin kaunista ja herkkää, mistä pidin. Välillä tyyli kuitenkin kompastuu nimenomaan yritykseen ilmaista asiat jotenkin hienosti ja herkän kauniisti.

Lisäksi minua häiritsi erityisesti näkökulmatekninen kerrontaratkaisu ja sen kömpelö toteutus. Minä-kertoja Emilie kertoo tarinaansa kronologisesti lapsuusvuosista aikuisuuteen, mutta tämän kertojan rinnalla teoksessa on myös ulkopuolinen kertoja, joka kertoo Emilien kuolinhetkestä. Kuolinhetken kuvauksia on ennakointina varsinaisen "päätarinan" seassa siellä täällä kursiivilla kirjoitettuna – ihan teoksen alusta loppuun asti. Näin ollen Emilien kuolinhetkeä on mielestäni venytetty ihan liikaa, ja kuolemasta tehdään tällaisen loputtoman pitkältä tuntuvan hidastuksen ansiosta hyvin sentimentaalinen. Tämä kuoleman ylisentimentaalinen ja junnaavan hidastettu esitystapa oli mielestäni hieman ärsyttävää.

Yhtä kaikki, nautin kuitenkin kiehtovasta tarinasta, jossa oli samalla sekä vahvaa realismin ja toden tuntua että jännittävää eksotiikkaa. Teos ei ole myöskään pinnallinen, vaan tarjoaa lukijalleen monenmoista pohdittavaa.

Eva Nöldeke

Jotka kyynelin kylvävät

(Die mit Tränen säen, 2002)

Suom. Terhi Hakala 

Aika media