Oletkos kuullut pisimuurahaisista? – Pilkunviilaajan näkemys Muumipapan ja meren suomennoksesta

 

Olen jo aiemmin, melko hiljattain blogannut Tove Jannsonin Pappan och havet-teoksesta(Muumipappa ja meri) (1965). Nyt olen lukenut teoksen toiseen kertaan, mutta tällä kertaa suomeksi. Pikkumainen pilkunviilaajan ja kielitieteilijän mieleni takertui suomennosta lukiessa muutamaan sanavalintaan, jotka olivat mielestäni todella huonoja suomennoksia.  Luin Laila Järvisen suomennoksen (en tiedä onko teoksesta edes muita suomennoksia), ja hänet tunnetaan nimenomaan muumikirjojen suomentajana. Korostan kuitenkin, että Järvisen suomennos on kokokaisuudessaan toimiva ja ansiokas, mutta minua jäi suunnattomasti ärsyttämään aivan muutama sana. Nämä ovat pisimuurahaiset ja kärpäsen lika.

Aloitetaanpa pisimuurahaisista. Oletkos ikinä kuullut moista sanaa? Minä en ainakaan!

Teoksessa kerrotaan, kuinka Muumipeikko löytää majakkasaaren metsästä oman asumuksen, josta pitää kovasti. Muumipeikon onnea kuitenkin häiritsee, että paikassa asuu pieniä pistäviä ötököitä, joita alkuperäisteoksessa nimitetään nimityksillä pisimyror ja ettermyror. Ruotsinkielisen teoksen alaviitteessä, kun pisimyror-sana esiintyy ensi kertaa, Tove Jansson mainitsee, että Ruotsissa käytettäisiin sanaa pissmyror. Laila Järvinen pyörittelee suomennoksessaan näiden kahden sanan tilalla pisimuurahaiset- ja keltiäiset-sanoja.  Kielikorvani perusteella ja myös sanakirjan vahvistamana voin sanoa, että pisimyror sana tarkoittaa niitä muurahaisia, joita suomessa nimitetään kansanomaisesti kusiaisiksi, mutta virallisissa yhteyksissä silovihoilaisiksi. Huomatkaa, että myös alkuperäinen sana on hyvin kansanomaista arkityyliä, viittaahan ruotsin pisi-sana pissaan/kuseen. Ettermyra puolestaan tarkoittaa erästä muurahaisten alaheimoa nimeltään viholliset, johon myös kusiaiset kuuluvat. Koska Jansson oli suomenruotsalainen, hänellä luultavasti oli mielessään myös suomenkielinen vastine, mikä kuvaa hyvin niitä merkityksiä joita nämä pisimuurahaiset teoksessa saavat. Ne ovat tietyllä tavalla muumipeikon vihollisia.

Kyllähän pisi-sana muistuttaa suomalaisen korvaan siltä keltaiselta asialta, mihin myös kusiaisten nimitys viittaa. Eli voihan olla, että pisimuurahaiset ovat suomentajan ”nätimpi” väännös kusiaisista. Minulla itselläni meni tämän merkityksen yhtäläisyyden tajuamiseen aika kauan (en tiedä, olenko sitten hidasälyinen), ja minusta sana ei ole ymmärrettävää suomea! Asiaa kuitenkin sekoittaa se, että Järvisen käyttämä toinen nimitys samasta ötökkölajista keltiäiset viittaa aivan eri muurahaislajiin, jolla ei edes ole pistintä! Teoksessa muurahaiset pistävät Muumipeikkoa, ja kipeästi pistävätkin!

Tässä kohtaa mainittakoon, että en ole mikään kävelevä biologiankirja, vaan olen tehnyt  hieman taustatyötä googlailun muodossa yllä olevan selvittämiseksi. Pisimuurahaiset kuitenkin pistivät teoksessa pahasti silmääni, ennen kuin olin tehnyt biologisa tutkimuksiani.

Sitten kärpäsen likaan.

Teoksessa ennen majakkasaarelle matkaamista muumiperhe katselee saarta kartasta, ja Myy huomauttaa, että on aina luullut sitä kartan kohtaa kärpäsen liaksi. Alkuperäisteoksessa on käytetty sanaa fluglort. Suomentaja on taas lähtenyt kaunistelun tielle. Rehellisempi suomennos olisi kärpäsen kakka. Mielestäni sana istuisi myös huomattavasti paremmin ilkikurisen Myyn suuhun, joka on tunnettu kaikenlaisten pisteliäiden ja joskus hieman rumienkin huomautusten sanomisesta. Suomennos tosin on ilmestynyt jo 1965, joten mietin myös vaihtoehtoa, kuulostiko ehdottamani suomennos silloin huomattavasti rumemmalta ihmisten korvissa kuin nykyään. Mutta epäilenpä. Minua tämä kärpäsen lika häiritsi osittain siitä syystä, että mielestäni alkuperäisteoksessa Myyn puheet siitä, että kenties saari onkin vain pelkkä fluglort, oli ehkä yksi hauskimmista jutuista teoksessa. Suomennoksessa tämän huumorin terävin piikki hieman katoaa.  Vertaa esim. seuraavia kohtia:

För all del, allt är fantastiskt, sa Lilla My. Mer eller mindre. Det mest fantastiska vore om vi kom dit med sort hallå och alla våra parafernalier och upptäckte att det verkligen var en fluglort.

Kaikin mokomin, kaikki on loistavaa, sanoi pikku Myy. Enemmän tai vähemmän. Loistavinta olisi jos muuttaisimme sinne suurella metelillä kimpsuinemme ja kampsuinemme ja huomaisimme, että koko saari oli todellakin vain kärpäsen lika.

 

Sellaisia mietteitä tällä kertaa. Paljon melua tyhjästä, voisi joku sanoa, mutta yksityiskohdat ovat joskus tärkeitä!

Alakuvassa vielä pieni loppukevennys kirjan sivulta :)

 

Tove Jansson: Pappan och havet – muumit identiteettiään metsästämässä

 

Tove Janssonin muumikirja Pappan och havet (Muumipappa ja meri) on hieno ja syvällinen kirja, ja on mielestäni ehdottomasti enemmän aikuisille kuin lapsille soveltuvaa luettavaa. Sävyltään kirja on hyvin tumma ja synkähkö, ehkäpä hieman ahdistavakin. Se on hyvin monitasoinen kirja, joka kutsuu lukijaansa pohtimaan ja miettimään jokaisen sanan taakse kätkettyä syvätason merkitystä.

Muumipappa on turhautunut elämäänsä porvarillisen idyllisessä Muumilaaksossa, jossa kokee itsensä tarpeettomaksi. Niinpä pappa saa päähänsä, että hänen on lähdettävä perheensä kanssa kaukaiselle majakkasaarelle etsimään itseään. Muumit lähtevät matkalle kohti tuntematonta ja asettuvat asumaan yksinäiselle majakkasaarelle, jossa ei heidän lisäkseen asu muita kuin mystinen kalastaja, joka ei suostu paljastamaan mitään itsestään ja menneisyydestään. 

Kirjaa on usein tulkittu juuri identiteettiteeman kautta. Majakkasaarella muumit joutuvat olemassaolon suurten kysymysten äärelle. Niin Muumipappa, Muumipeikko kuin Muumimammakin joutuvat saaren karuissa olosuhteissa vastatusten itsensä ja identiteettinsä kanssa. Kaikilla heillä alkaa matka itseen, identiteettiään etsimään.

Men nu var allting annorlunda, naturligtvis. Just nu var det riktiga att de började från början och att pappan skaffade allt som de behövde och tog hand om dem och beskyddade dem. De hade antagligen haft det för bra. Så underligt, tänkte mamman bekymrat. Så underligt att folk kan bli melankoliska och arga av att ha det bra. Men är det så, så är det så. Och då är det väl bäst att börja om från andra ändan.

Saari on muumipapalle Muumilaakson turhauttavan turvalliseen ympäristöön verrattuna miehinen ympäristö, jossa hän voi alkaa toteuttamaan miehistä minuuttaan. Hän kokee saavansa elämään merkityksen, kun voi tosi miehen tavoin karujen olosuhteiden keskellä pitää huolta perheestään. Hän haluaa olla perheen pää ja suojelija.

Muumimamma sen sijaan voi saaren asukeista ehkä huonoiten. Hänen on ikävä Muumilaakson turvallista ympäristö ja kotia, jossa hän oli omalla reviirillään. Niin Muumipapan kuin Muumimammankin tapauksessa kirjaa voi tulkita feministisestä näkökulmasta ja sukupuoliroolien kannalta. Muumimamman asema saarella muistuttaa perinteistä alistetun naisen kuvaa, jossa naisen on luovuttava omastaan perheen seuratessa miehistä perheen päätä ja tämän tarpeita. Muumimamma kuitenkin löytää tavan toteuttaa itseään ryhtymällä maalaamaan majakan seiniin kukkia ja Muumilaakson maisemia. Näin hän luo oman naisellisen kauneuden maailmansa majakan sisään.

Muumipeikossa puolestaan on kuvattu itsenäistymisen aikaa elävän murrosikäisen kuva. Hän ei haluakaan asua muiden kanssa majakassa, vaan löytää metsästä oman majan, jossa asua. Öisin hän käy salaa ihailemassa rannalla laukkaavia kauniita merihevosia, joista yhteen hän rakastuu. Yöllisillä retkillään hän tapaa myös aina Mörön, joka odottaa häntä rannalla. Jostakin kumman syystä Mörkö vetää Muumipeikkoa puoleensa, vaikka hän sitä pelkääkin. Mörön voisi ehkä tulkita Muumipeikon itsenäistymisen aiheuttaman pelon ja yksinäisyyden projektioksi.

Och då satt Mårran därute i vattnet framför honom. Hennes ögon följde stormlyktans rörelser, hon var alldeles stilla. Han visste att hon inte skulle komma närmare. Men han ville inte veta av henne. Han ville bort från hennes köld och orörlighet, långt bort från hennes förfärliga ensamhet. Men Mumintrollet kunde inte springa sin väg. Han kunde inte, helt enkelt.

 

 

Entäpä se neljäs saareen muuttaja, pikku Myy? Hän on oma vanha ilkikurinen itsensä, eivätkä saaren olosuhteet vaikuta häneen mitenkään. Pikku Myy on jalat vankasti maassa pitävä tässä ja nyt-ihminen, joka ei hukkaa aikaa turhiin itsereflektiivisiin pohdintoihin. Hänen voisi sanoa edustavan kehittymätöntä identiteettiä. Myy on hupaisa hahmo, jonka hauskan ilkeät kommentit tuovat pientä huumoria muuten synkkäsävyiseen teokseen.

Kantava teema teoksessa on myös yksinäisyys, jonka kaikki hahmot kokevat. Se kietoutuu yhteen kysymykseen identiteetistä. Ihminen on loppujen lopuksi yksin itsensä kanssa. Matka minuuteen ja identiteettiä etsimään on tehtävä yksin. Pappan och havet-teoksessa on kyse eksistentiaalisesta ahdistuksesta ja se vie ajatukset Sartren käsitykseen ihmisestä maailmaan heitettynä olentona.

Kirjan suurimpia ilopisaroita (Pikku Myyn ilkeilyjen lisäksi!) ovat tietysti siellä täällä olevat Janssonin itse tekemät kuvitukset, jotka ovat ihailtavaa jälkeä!