maanantai 25. marraskuuta 2013

Thomas Mann: Buddenbrookit

Jess, minä tein sen! Luin teoksen, jonka olen halunnut lukea monen monta vuotta sitten jo! Enkä pettynyt en, sillä Thomas Mannin Buddenbrookit oli hieno ja upea tarina, mutta tämän lisäksi löysin siitä myös jotakin
muuta, mitä en ollut osannut odottaa: kirpeää satiiria.

Tilaisuuden toeteuttaa vihdoin ja viimein tämä vuosia mielessä ollut lukuaie  kirjallisuuden proseminaari, jossa minun oli viime maanantaina opponoitava eräs työ Buddenbrookeista. Opponointia varten oli tietysti luettava primaarilähde, jotta voisi olla jotakin sanottavaa aiheesta.

Bloggasinkin teokseen liittyen viime viikonloppuna bloggauksen Sontapompelista ja siitä, kuinka oliosta tuli olento, jossa tarkastelin muutamaa suomennokseen liittyvää seikkaa: sontapompeli-sanan riemastuttavuutta sekä olio-sanan käyttöä konteksteissa, joissa mielestäni pitäsii käyttää olento-sanaa. Tämä bloggauksen on tarkoitus keskittyä vähän tähdellisempiin asioihin perinteiseen kirjabloggaustyyliini.

Buddenrbrookien alaotsikko "erään suvun rappeutumistarina", kertookin aika pitkälle, mistä teoksessa on kyse. Se on sukuromaani, joka kertoo mahtavan saksalaisen kauppiassuvun, Buddenbrookien tiestä rappioon. Se ei kuitenkaan ole lainkaan niin synkkä ja ikävä kirja kuin etukäteen kuvittelin, vaikka tietysti loppua kohti tarina saa melko traagisia piirteitä. Teos kattaa melko pitkän ajan: tarina alkaa vuodesta 1835 ja pättyy vuoteen 1877. Henkilögalleria on laaja ja rikas – tarinaa seuratessa saa päänsä aikamoiseen pökerrystilaan ohi vilahtavien hahmojen nimien kanssa. Mielestäni ehkä keskeisimmäksi hahmoksi nousee kuitenkin Antoinette eli Tony Buddenrbrook, joka lähes ainoana hahmona on mukana aivan alusta aivan loppuun saakka tarinassa.

Buddenbrookit tarjoaa kuvauksen varakkaan saksalaisen porvariperheen elämästä, joka näyttäytyy melkeinpä hieman sadunhohtoisena 2000-luvun lapselle. Kaikki ne suuret perhepäivälliset, joiden ruokalajien määrästä ei ole tulla loppua. Ja se perhelääkäri, joka määrää jokaiseen vaivaan palasen kyyhkysenlihaa ja palasen ranskanleipää. Suuri ja upea talo, jossa riittää vilinää ja melskettä, paljon sukulaisia ja vieraita. Maailmankuva, jossa kaikkein tärkeintä on ajatella suvun kunniaa ja menestystä. Se tunne, että kuuluu sukuun, joka on koko kaupungin merkittävin suku, ja toisaalta se tunne, kun tuntuu, että suku  on liukumassa pois sille suodulta kunniapaikalta. En kadehdi en tällaista elämää, mutta sitä on vain äärimmäisen mielenkiintoista seurata romaanin muodossa!

Lempihahmoni tästä suuresta henkilöhahmogalleriasta oli Hanno Buddenbrook, jonka elämää seurataan romaanin loppupuoliskolla. Hän on yliherkkä ja tunteellinen sekä melko sairaalloinen pieni poika, josta isä Thomas yrittää kasvattaa raavaampaa miestä, kauppahuoneen jatkajaksi siinä kuitenkaan kovin hyvin onnistumatta. Hannon suurin intohimo on soittaminen. Hannon elävästi kuvaillut soittokohtaukset olivat mielestäni kirjan upeimpia ja tavallaan myös hauskimpia kohtauksia. Hannon antautuminen nimittäin soittamisensa lumoihin saa jo miltei huvittavia piirteitä:

Ja viimein tuli loppu, Hannon rakas loppu, joka alkuperäisessä yksinkertaisessa ylevyydessään oli kaiken huippu. Hiljaa ja kellonpuhtaasti, viulun helmeilevien juoksutusten säestämänä, kuului aivan hiljaa, pianissimo, e-mollisointu tremoloineen... Se kasvoi, paisui hitaasti, Hannon soittaessa täyttä fortea dissoneeraavan, perussävellajiin johtavan Cis`n. Ja stradivariuksen ympäröidessä tuonkin Cis`n sävelhyrskyllään lisäsi Hanno vielä sen vaikutusta paisuttaen sen fortissimoon. Hän viivytteli viime säveltä, viivytteli yhä. Mitä tuo viimeinen sävel merkitsi, tuo hurmaava, vapautunut vaipuminen takaisin H-duuriin? Sanomatonta onnea, ääretöntä, ihanaa tyydytystä. Rauhaa! Autuutta! Taivasta!... Ei vielä...ei vielä! Vielä hetkinen viivytystä, jännitystä, jonka oli oltava sietämätön, jotta tyydytys olisi sitä suloisempi... Vielä viimeinen, viimeinen pisara tuota pakottavaa, ahdistavaa kaipausta, koko olemuksen janoisaa ikävää, tuota äärimmäistä, kouristuksenomaista tahdon ponnistusta, jolla hän pidätti täyttymyksen ja vapautuksen, koska tiesi, että onni kestää vain silmänräpäyksen... Hannon vartalo taipui verkalleen eteenpäin, hänen silmänsä suurenivat, hänen suljetut huulensa värisivät, ja hän hengitti sysäyksittäin nenän kautta... nyt hän ei enää voinut vastustaa hurmion hetkeä. Se tuli, valtasi hänet, eikä hän vastustanut sitä. Hänen lihaksensa laukesivat, hänen päänsä vaipui raueten ja antautuvasti olkapäille, hänen silmänsä sulkeutuivat, ja kaihoisa, melkein tuskallisen autuaallinen hymy väreili hänen suunsa ympärillä, kun hän pedaalia käyttäen, – viulun sävelten kuiskiessa, kuohuessa ja keinuessa hänen tremolonsa ympärillä, liittäen juoksutuksiinsa myös bassoääniä, – vaipui takaisin H-duuriin, kohotti sävelen fortissimoon ja lopetti sen lyhyesti ja jälkikaiuttomasti.

Pidin Buddenbrookeista, sen hitaasti kehitellystä tarinasta, verkalleen etenevästä kerronnasta ja  sen aistillisesta kielestä. Niin, ja tietysti se sontapompeli kruunasi aivan kaiken! (Uudessa käännöksessä tämä loistava sana on kuulemma sianpillu – ei, ei sanon minä!)

Thomas Mann
Buddenbrookit
(Buddenbrooks, 1901)
Suom. Siiri Siegberg
WSOY
606 s.