Idahossa, erään vuoren syleilyssä, kauniiden ja idyllisten maisemien kesellä, on talo, jota asuttaa seitsenlapsinen perhe. Perheen elämä on kuitenkin kaukana kauniista perheidyllistä. Isä uskoo koululaitoksen, lääkäreiden ja sairaaloiden olevan osa hallituksen salaliittoa - niihin ei voi lainkaan luottaa. Siksipä perheen lapset ovat syntyneet kotona, heillä ei ole syntymätodistuksia, eivätkä he käy koulua. Kotiopetuksenkin kanssa on myös vähän niin ja näin, eikä perheen nuorin lapsi Tara saa juurikaan edes kotiopetusta. Perheen äiti on perehtynyt yrttihoitoihin ja kaikenlaisiin muihin uskomushoitoihin. Jos lapset sairastavat tai loukaantuvat, äiti hoitaa heitä yrtein tai muin "kotikonstein". Näin hoidetaan myös luunmurtumat ja vakavat palovammat. Oikeastaan vakavia loukkaantumisia perheessä sattuu verrattain paljon. Isä elättää perheen osittain romuttamonsa avulla, ja siellä on myös lasten autettava. Romuttamotyö ei ole kovin turvallista, ja välillä katkeaa joltain lapselta jokin raaja tai lapsi syttyy palamaan. Maailmanloppu vaanii joka hetki nurkan takana, ja siihen varaudutaan muun muassa säilömällä loputtomia määriä persikoita ja piilottamalla aseita. Kun vuosituhannen vaihteessa varmaksi uskottu maailmanloppu ei tulekaan, romahtaa isä henkisesti niin kovin, että äiti raahaa isän ja samalla koko muun perheen Arizonan lämpöön lepäämään ja toipumaan.
Tällaisesta perhe-elämästä kertoo amerikkalainen Tara Westoverin viime vuonna julkaistu muistelmateos Opintiellä. Siinä kirjoittaja kertoo elämästään hyvin erikoisessa ja tiukan uskonnollisessa mormoniperheessä sekä siitä, kuinka hän tällaisesta taustasta ponnistaa hyvin toisenlaiseen elämään ja oppii näkemään maailman toisella tavalla kuin vanhempansa. Ilman aiempaa koulutusta Tara saa kipinän opiskella itsenäisesti yliopiston pääsykokeisiin ja pääsee opiskelemaan. Hyvin eristyneissä oloissa ja hyvin erilaisiin tapoihin tottuneelle tytölle opiskelumaailmaan sopeutuminen on aluksi vaikeaa, mutta palo päästä eteenpäin on suuri. Vähän myöhemmin hän pääsee opiskelemaan myös Cambridgeen ja Harvardiin ja väittelee jopa tohtoriksi. Tällä menestyksellä on kuitenkin hintansa: tutustuminen perheen ulkopuoliseen maailmaan saa Taran silmät avautumaan sille, että hänen perheessään kaikki ei ole kunnossa. Yliopistossa psykologian luennolla hän oivaltaa, että hänen isänsä ei ole henkisesti terve ja elää harhaluulojen vallassa, jotka on onnistunut syöttämään koko perheelleen. Osittain tämä ja eräät muut vastoinkäymiset johtavat lopulta siihen, että Tara joutuu perheensä hylkäämäksi.
Westoverin tarina on järkyttävä, mutta myös voimallinen ja vaikuttava. Harvoin luen elämäkerrallista kirjallisuutta, mutta kuultuani tästä teoksesta kiinnostukseni heräsi heti. Taran tarina tarjoaa paljon mielenkiintoista pohdittavaa. Minut se sai ajattelemaan muun muassa sitä, miten suuri merkitys koulutuksella onkaan maailmankuvamme muokkaajana. Toisaalta se sai pohtimaan sitä, kuinka suuri voima yhteisöllä on ja kuinka tiivisti toistensa kanssa elävät ihmiset voivat muokata omanlaisensa maailmankuvan, joka poikkeaa radikaalisti muiden ihmisten maailmankuvasta - ja kenties jopa itse totuudesta. Teos sai myös minut suuresti hämmästelemään, kuinka tällainen tarina ylipäätään on mahdollinen nyky-Amerikassa. Kuinka on mahdollista, että perhe onnistuu elämään näin täydellisesti muun yhteiskunnan ulkopuolella ilman, että asiaan puututaan? Lapset eivät täytä oppivelvollisuutta. (Kai tietääkseni Amerikassakin sellainen on, vaikka kotikoulukulttuuri siellä kukoistaakin?) Perheen tarinassa tulee ilmi myös monia muita seikkoja, jotka mielestäni antaisivat aihetta lasten huostaanotolle. Toisaalta tämä kaikki hämmästeltävä tekee tarinasta juuri sen verran erikoisen ja ainutlaatuisen, että siitä saa kirjoitettua menestystä niittävän elämäkertateoksen.
Vaikka ennen kaikkea lukukokemukseni oli positiivinen, teoksen kirjoitustapa ei mielestäni ollut kovin ansiokas. Minua jonkin verran häiritsi esimerkiksi kömpelöltä kuulostavat kielikuvat. Lisäksi teoksessa oli jonkin verran sellaisia ainakin itselleni epäselviä kohtia, joista jäi minulle hämmentynyt ja kysyvä olo, sillä tuntui, etten ymmärtänyt, mitä kohdassa tarkoitettiin tai mitä sillä oikeastaan haluttiin sanoa. Tai sitten tuntui, että alettiin kertoa jostakin asiasta, joka jätettiin ikään kuin puolitiehen, ja siirryttiin sitten seuraavaan asiaan. Toisaalta teoksen kirjoitustyylistä välittyy vahva autenttisuuden tuntu, ja saattaa olla, että jotkin asiat on jätetti siksikin puolitiehen, ettei kirjoittaja muista tapahtumaa tarkemmin. Toisinaan kirjoittaja käyttää alaviitteitä, joissa selittää muiden henkilöiden muistikuvia jostakin sellaisesta tapahtumasta, jossa hänen oma käsityksensä tapahtuneesta eroaa muiden muiden läheisten muistoista. Tällainen alaviitteiden käyttö ei ehkä sujuvoita tarinaa tekstinä, mutta mielestäni kuitenkin positiivisella tavalla korostaa sitä, että kirjoittaja yrittää kertoa tarinansa niin todenmukaisesti kuin suinkin pystyy ja myöntää sekä itselleen että lukijoilleen muistojen rajallisuuden.
Vaikka ennen kaikkea lukukokemukseni oli positiivinen, teoksen kirjoitustapa ei mielestäni ollut kovin ansiokas. Minua jonkin verran häiritsi esimerkiksi kömpelöltä kuulostavat kielikuvat. Lisäksi teoksessa oli jonkin verran sellaisia ainakin itselleni epäselviä kohtia, joista jäi minulle hämmentynyt ja kysyvä olo, sillä tuntui, etten ymmärtänyt, mitä kohdassa tarkoitettiin tai mitä sillä oikeastaan haluttiin sanoa. Tai sitten tuntui, että alettiin kertoa jostakin asiasta, joka jätettiin ikään kuin puolitiehen, ja siirryttiin sitten seuraavaan asiaan. Toisaalta teoksen kirjoitustyylistä välittyy vahva autenttisuuden tuntu, ja saattaa olla, että jotkin asiat on jätetti siksikin puolitiehen, ettei kirjoittaja muista tapahtumaa tarkemmin. Toisinaan kirjoittaja käyttää alaviitteitä, joissa selittää muiden henkilöiden muistikuvia jostakin sellaisesta tapahtumasta, jossa hänen oma käsityksensä tapahtuneesta eroaa muiden muiden läheisten muistoista. Tällainen alaviitteiden käyttö ei ehkä sujuvoita tarinaa tekstinä, mutta mielestäni kuitenkin positiivisella tavalla korostaa sitä, että kirjoittaja yrittää kertoa tarinansa niin todenmukaisesti kuin suinkin pystyy ja myöntää sekä itselleen että lukijoilleen muistojen rajallisuuden.