perjantai 23. joulukuuta 2022

Kirjabloggaajien joulukalenterin 23. luukku: Kirjallisuuden inspiroimia joulukakkuja

 Kirjabloggaajien joulukalenteri lähestyy loppuhuipennustaan. Eilinen luukku avautui Kirjarouvan elämää -blogissa ja huomenna kalenterin viimeinen luukku avautuu Oksan hyllyltä -blogissa. Siinä välissä, siis tänään, on kuitenkin minun blogini vuoro.

Blogini osallistui kalenteriin myös aiemmin. Annan päivän kunniaksi  9. joulukuuta julkaisin kalenteriluukun kirjallisen kaimani Vihervaaran Annan joulukuvauksista. Nyt tässä toisessa luukussa kurkistetaan ensi keväänä ilmestyvän kakkukirjani joulukakkuihin. Esikoisteokseni Kakkuja salaisesta puutarhasta (Avain, toukokuu 2023) on tietokirja itselleni rakkaista kirjoista ja reseptikirja näiden kirjojen inspiroimista kakuista.

Kirjastani löytyy kaksi jouluista kirjallisuuden inspiroimaa kakkua. Tässä kalenteriluukussa kurkistetaan näiden joulukakkujen tarinoihin ja nautitaan herkullisista kakkukuvista. Ohessa saat myös pari jouluista lukuvinkkiä.

Koska olen valinnut kirjaani mukaan teoksia, jotka ovat itselleni erityisen rakkaita, painopiste on tyttökirjoissa ja muissa lastenkirjoissa, vaikka mukana on muutakin. Erityisesti tyttökirjat ovat lähinnä sydäntäni. Tietenkin mukana kirjassani on myös tyttökirjojen tyttökirja, Pikku naisia. 

Pikkunaisia I alkaa joulukuvauksella ja päättyy seuraavaan jouluun. Tämän vuoksi kirja mieltyy monen mielessä joulukirjaksi, mutta välissä toki kuljetaan vuodenkierron ympäri Marchin perheen neljän "pikku naisen" eli Megin, Jon, Bethin ja Amyn matkassa. 

Siksi halusin luoda tarinalle jouluisen kakun. Olen itsekin monesti palannut Pikku naisten maailmaan juuri joululomalla - joululoma suorastaan vaatii uppoutumista viehättävään menneeseen maailmaan vanhojen tyttökirjojen sivuilla.

Kirjassani johdattelen jokaisen kakun maailmaan kirjallisuussitaatilla. Pikku naisten joulukakuksi nimeämääni kakkuun johdattelen näin:


Rouva March oli järjestänyt heille ennenkin pieniä kestityksiä, mutta sillä kertaa pöytä oli katettu
niin upeasti, ettei moista ollut nähty sitten menneiden yltäkylläisyyden päivien. Tarjolla oli jäätelöä
– tarkemmin sanottuna kahta eri laatua, valkoista ja vaaleanpunaista – kakkua, hedelmiä ja
houkuttelevia ranskalaisia karamelleja, ja pöydän keskellä oli neljä muhkeaa kimppua
kasvihuonekukkia.
    Marchin tyttöjen henki suorastaan salpautui, ja he tuijottivat ensin pöytää ja sitten äitiään,
joka näytti nauttivan tilanteesta suunnattomasti.
    “Onko tämä keijujen työtä?” kysyi Amy.

Tämä herkullinen kuvaus on Pikku naisia I -teoksen ensimmäisestä joulusta. Tytöt ovat lahjoittaneet oman jouluaamiaisensa köyhälle Hummeleiden perheelle ja antaneet oman vatsansa kurnia. Palkitakseen tyttöjen hyvän työn on naapurin herra Lawrence järjestänyt Marchin perheelle herkkuja notkuvan pöydän. Tytöt ovat yllätyksestä ja ilahduksesta suunniltaan.


Kuvauksessa mainitaan kakku, mutta sen enempää ei kakusta kerrota. Sain siis päästää  kakkumielikuvitukseni lentoon. Suljin silmät ja näin sieluni silmin kakun, josta valui kinuski vuolaan houkuttelevana. Täytekakku olisi tuntunut liian ylelliseltä pikku naisten joulupöytään, perinteinen kuivakakku puolestaan liian proosalliselta. Oma kakkukuvitelmani on jotain siltä väliltä.

Kinuskikuorrutteinen kakku sisältää joulumausteita, murskattuja pekaanipähkinöitä ja omenanpaloja. Omenilla on oma hauska roolinsa niin Pikku naisten keskushenkilön Jon kuin hänen todellisen elämän esikuvansa eli itse kirjailija Louisa May Alcottin elämässä: niitä pureksitaan kirjallisten harrastusten ohessa, lukiessa ja kirjottaessa.

Käsikirjoituksessa päätänkin Pikku naisten joulukakkuun johdattelevan luvun näin:

Mahtaako pala tätä kakkua saada oman kynäsi laulamaan? Kirjoita vaikka jouluinen tunnelmaruno kakkuelämyksen inspiroimana!

Ehkä myös blogini lukija voi ottaa tästä neuvosta vaarin kakkukuvieni inspiroimana?


Kirjani toinen joulukakku liittyy Maja Lunden kirjoittamaan ja Lisa Aisaton kuvittamaan melko tuoreeseen lasten joulukirjaan Lumisiskoon. Kirja on ainutlaatuinen valinta kirjaani, sillä se on ainoa mukana oleva kirja, joka ei ole klassikkoasemassa ja jonka kirjoittaja on yhä elossa. 

Rakkaimmat kirjat itselleni löydän usein klassikoista, jo kuolleiden kynäilijöiden luomuksista. Alkuperäinen ideani oli rajata kirjani juuri klassikkokirjoihin. Luin kuitenkin juuri viime joululomalla Lumisiskon ja lumouduin tarinasta täysin. Kirja herätti välittömästä mielikuvan jouluisesta kakusta, suorastaan vaati paikkaansa kirjassani.

Lumisisko on 24 lukuun jaettu tarina, jota voi nauttia joulukalenterin tapaan yhden luvun päivässä. Minä puolestaan hotkaisin teoksen yhdeltä istumalta, niin vahvasti tarina kietoi taikapiiriinsä.


Lumisisko on kaunis tarina surusta ja siitä toipumisesta, ystävyydestä sekä joulun ihmeellisestä taiasta - takuuvarma joulumielen sytyttäjä. Sen päähenkilö on Aatto-niminen poika, joka on syntynyt jouluaattona ja jolle joulu on äärimmäisen tärkeä juhla. Aaton sisko on kuollut kesällä, ja vanhemmat ovat niin surunsa murtamia, etteivät tunnu ollenkaan huomaavaan lähestyvää joulua, saati valmistaudu siihen. Se vaivaa Aattoa, jolle joulun tunnelma koristeineen on äärimmäisen tärkeä. Kuka hakisi edes adventtikynttilät varastosta?

Aatto tutustuu Heta-nimiseen tyttöön, ja uuden ystävän kodissa on ihanan tunnelmallista ja jouluista. Hetaan ja hänen kotiinsa tuntuu kätkeytyvän kuitenkin jotakin salaperäistä.

Kirjan ihmeellinen, taianomainen tarina pitää lukijan otteessaan, käärii auki uskomattoman tarinakerän, josta paljastuu niin ihmeellisiä yllätyksiä, että lukijana tuntee kuin istuvansa joulukuusen juurella avaamassa joululahjapaketteja.


Aatolle joulussa on tärkeää joulun tuoksut. Hänellä on hyvin tarkka käsitys siitä, miltä joulun kuuluu tuoksua.

Kun olin varma, että joulun äänet olivat kohdallaan, hiivin portaita pitkin alakertaan. Sitten menin olohuoneen ovelle, ja siellä minun oli pysähdyttävä uudestaan, tällä kertaa nuuhkimaan. Joulun piti nimittäin myös tuoksua kuusenhavuilta, joulusuitsukkeelta ja piparkakuilta ja klementiineiltä ja
kanelilta ja kaakaolta.

Aatolle tärkeät joulun tuoksut inspiroivat minut leipomaan Aaton jouluisten tuoksujen kakun, juustokakun, jossa tuoksut muuttuvat kakun mauksi. Keksipohja on tehty piparkakuista, kiille klementiineistä. Kanelilla maustetussa juustokakkumassassa on myös survottua klementiiniä. Kakun päälle ripottelin kaakaojauhetta.

Kun kuvasin kakkua, kirjan taianomainen tunnelma muuttui kuin todeksi. Taivas avautui ja hentoisia lumihiutaleita leijaili hiljakseen kakkuni päälle koristeeksi, kuin jonkin yliluonnollisen voiman ohjaamina. En muista ikinä ennen erottaneeni niin tarkasti lumihiutaleiden kaunista, herkkää muotoa. Jotkut niistä ikuistuivat myös kuviini. Kun mieheni näki kakkukuvani, hän luuli lumihiutaleita keinotekoisiksi koristeiksi!

Näiden kuvien myötä toivotan ihanaa, tunnelmallista, 
taianomaista ja kirjojen tuoksuista joulua!

perjantai 9. joulukuuta 2022

Kirjabloggaajien joulukalenterin 9. luukku: Vihervaaran Annan joulutunnelmia

Tänään kirjabloggaajien joulukalenteri avaa luukkunsa omassa blogissani. Eilen Mrs Karlsson lukee -blogin luukussa päästiin kurkistamaan Tukholman Nobel-huumaan, ja huomenna luukku nro 10 avautuu Hemulin kirjahyllyssä. Minun blogini jatkaa kalenterissa myös 23. joulukuuta.

Valitsin omaksi luukukseni juuri tämän päivän, sillä 9. päivä joulukuuta ei ole minulle mikä tahansa joulukuun päivä, vaan se on Annan päivä. Minun nimipäiväni!

Mikäs se mainiompi ajankohta kurkistaa joulukalenterissa kirjallisen kaimani ja rakkaimman ystäväni Vihervaaran Annan elämään? 

Minun Anna-rakkaudessani yksi keskeinen tekijä onkin se, että hahmolla on suomeksi sama etunimi kuin minulla. Se vahvistaa tunnetta siitä, että lukiessani Anna-kirjoja luen kuin omaa elämäntarinaani - Vihervaaran Anna on ollut minulle tärkein samaistumiskohde.

(Eräs toinen mielessäni kilpaileva joulukalenteriaihe oli kirjoittaa tänä syksynä ilmestyneestä Anni Swanin Merenkuningatar ja hänen poikansa -kuvakirjasta, jonka tekemisessä olen ollut mukana, mutta päädyin kirjoittamaan siitä eilen erillisen postauksen. Tämä kirja on mainio joululahjavinkki -vink, vink!)

Tämän luukun omistan siis Vihervaaran Annalle Annan päivän kunniaksi, ja lähestyvän joulun kunniaksi keskityn Anna-kirjojen joulukuvauksiin. Ennen kaikkea sitaattien kautta.

Kahlasin suurpiirteisesti läpi lähes kaikki Anna-kirjat etsien joulutunnelmia. Vain Annan perhe -teosta en selaillut, sillä se on ainoa sarjan osa, josta minulla ei ole omaa suomenkielistä laitosta. Kahdeksanosaisesta Anna-sarjasta kävin siis selaillen läpi 7 romaania, joulun taikaa ja tunnelmaa tähyten. 

Lähes kaikissa Anna-kirjoissa mennään monta kertaa vuoden kierron ympäri, ja Montgomery kuvailee paljon luontoa. Yritin skannailla luontokuvauksia ja etsiä sitä kautta lähestyvää joulua. Tällainen selaileva pikalukutapa, vuoden kiertoon keskittyen, avasi minulle uusia oivalluksia ja havaintoja minulle tutusta ja rakkaasta sarjasta, joten ennen kuin etenen joulukuvauksiin, avaan muutamia uusia havaintojani Anna-kirjoista.

Hämmästyin sitä, kuinka usein Montgomery mainitsee luvun aivan alussa - usein jo ensimmäisessä virkkeessä tai kappaleessa - kuukauden nimen, upottaen sen johonkin tunnelmalliseen luontokuvaukseen. Näin hän kuvaa ajan kulumista tarinassa. (Tämä teki selailuni helpoksi, kun saattoi keskittyä lukemaan lukujen alut.) Kiinnostava oli myös havainto, että useimmat kirjat sekä alkavat kesästä että päättyvät kesään. Kesäisen luonnon kuvaajana Montgomery onkin taiturimainen.

Hämmästyttävin havainto oli kuitenkin se, kuinka harvoin Montgomery kuvaa joulua! Usein joulu ohitetaan sanomatta siitä sanakaan. Jäin miettimään, olikohan joulu Montgomeryn aikana niin tärkeä kuin nykyään? Tai eikö se ollut Montgomerylle niin tärkeä? Jollain tavalla luulisi, että joulu tarjoaisi tunnelmointiin taipuvalle kirjailijattarelle paljon aineksia romantisoituihin kuvauksiin.

Tästä havainnosta huolimatta löysin kuin löysinkin useita jouluja Vihervaaran Annan elämästä. 

Niistä merkittävin ja itselleni mieleenpainuvin on ensimmäisen osan Annan nuoruusvuosien ihka ensimmäinen joulu, jolloin Annan suuri unelma käy toteen: Matthew, Annan toinen "kasvattivanhempi", on vehkeillyt sisarensa Marillan selän takana ja hankkinut Annalle tämän ensimmäisen puhvihihaisen leningin, vaikkei Anna Marillan mielestä missään nimessä olisi tarvinnut moista turhamaisuutta. Puhvihihat ovat olleet Annan hartain unelma, ja kohtauksessa on aimo annos ihanaa joulutunnelmaa ja lapsen jouluriemua.

Tuon joulun rinnalla toiseksi merkittäväksi joulukuvaukseksi nousee Anna opettajana -teoksen toisen vuoden joulu, jolloin Anna kutsuu kollegansa Katherinen joululoman viettoon Vihervaaraan. Katherine on ikävä, ankea ja katkeroitunut ihminen, ja hänen suhteensa Annaan on ollut ongelmallinen. Anna kuitenkin haluaa lähestyä naista ja antaa tälle mahdollisuuden. Joululoman aikana he löytävätkin yhteyden ja ystävyyden ja Katherinen jääkylmä kuori sulaa. Alta paljastuu pettymysten kovettama ihminen, joka iloisen joulunvieton ja ystävyyden vaikutuksesta löytää sekä paremman itsensä että elämänilon. Tämä tarina vie ajatukset Dickensin Saiturin jouluun ja herättää todellisen joulumielen!

Nämä molemmat joulukuvaukset ovat useamman sivun mittaisia, joten siksi en siteeraa niitä kokonaan. Anna-kirjojen muut joulut on kuitattu huomattavasti kevyemmin. Viimeisin joulu, jota siteeraan, sarjan päätösosasta Kotikunnaan Rillasta, on surullinen, mutta hätkähdyttävän ajankohtainen: yksi Annan lapsista puuttuu joulupöydästä, sillä on sota ja esikoispoika on rintamalla. Kotikunnaan Rilla -teos käsittelee ensimmäistä maailmansotaa naisnäkökulmasta, ja sen keskushenkilöksi nousee Annan tytär Rilla.

Seuraavaksi annan Montgomeryn sanojen puhua puolestaan ja Vihervaaran Annan viedä lukijani joulutunnelmiin Prinssi Edwardin saarelle jonnekin kauan sitten kadonneeseen maailmaan, jonka voi yhä jokainen löytää mielikuvituksestaan.  Joululaulun sanojen "onkos tullut kesä nyt talven keskelle" innoittamana koristan joulukalenteriluukkuni kesäisillä Anna-kuvilla, jotka olen ottanut ensi keväänä ilmestyvää esikoiskirjaani varten, jossa yhdistyvät kirjallisuus ja kakut. Nauti Montgomeryn sanoista ja mielikuvituksessasi pala kakkuani! Tämän Anna-kirjojen innoittaman kakun nimi on Lumikuningattaren kirsikkakakku.

Anna juoksi rappusia pitkin ja lauloi niin että hänen äänensä raikui läpi koko talon.

"Hauskaa joulua, Marilla! Hauskaa joulua, Matthew! Ihanaa, että joulu on sittenkin valkoinen. Vihreä joulu ei ole mistään kotoisin. Eikä sitä voi sanoa edes vihreäksi - se on vain samean ja sotkuisen ruskea ja harmaa. Ei - mutta - voi, Matthew, onko tuo minulle? Oi!

Matthew oli kömpelösti purkanut puvun paperikääreestä ja työnsi sen Annalle luoden anteeksipyytävän katseen sisareensa. Marilla oli muka syventynyt teekannun täyttämispuuhaan, mutta katsoi kohtausta vaivihkaa sangen uteliaana.

Anna otti puvun ja katseli sitä kunnioittavan hiljaisuuden vallitessa. Voi, miten se oli sievä - pehmeätä, sammalenvihreätä kangasta, hameessa sirot rimsut ja laskokset, miehusta taidokkaasti ja viimeisen muodin mukaan leikattu, kaulantiessä pieni valkea pitsiröyhelo. Mutta hihat - ne olivat parasta kaikesta ja kruunasivat taideteoksen! Pitkät kiinteät kalvosimet ulottuivat kyynärpäihin saakka, ja niiden yläpuolella kaksi ihanaa puhvia, joiden välissä kapea nauha ja sammalenvihreästä silkistä tehty ruusuke...

"Se on sinun joululahjasi, Anna, sanoi Matthew hämillään. - Mutta - mutta - mikä sinun on Anna. Etkö pidä siitä?"

Sillä Annan silmiin olivat äkkiä tulvahtaneet kyyneleet.

"Enkö pidä! Voi, Matthew!" Anna ripusti puvun tuolin selustalle ja risti kätensä. "Se on suorastaan hurmaava! Voi, en voi ikinä kiittää sinua kylliksi! Tuollaiset hihat! Minusta tuntuu siltä kuin tämä olisi onnellista unta!"

(L. M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet)


Syksy oli ollut lumeton, mutta juuri kun Diana kotimatkallaan oli menossa puron yli, alkoi metsissä ja niityillä liidellä valkoisia hiutaleita, ja eteläisten harjujen ääriviivat peittyivät pian pehmoiseen valkeaan vaippaan. Saatiin siis luminen joulu, ja jo aattomaamusta alkaen tapahtui paljon suurenmoista hauskaa. Lavendel-neidiltä ja Paulilta tuli kirje ja joululahjoja. Anna avasi ne Vihervaaran viihtyisässä keittiössä, joka oli täynnä sitä, minkä Davyn ihastunut pikku nenä oli todennut "metkaksi hajuksi".

(L. M. Montgomery: Annan unelmavuodet)

Anna matkusti kotiin iloisen toiveikkaana, mutta todellisuus ei täysin vastannut odotuksia. Avonleassa oli niin aikainen ja jäätävän kylmä talvi, etteivät edes kylän vanhimmat asukkaat muistaneet kokeneensa sellaista. Valtavat lumikinokset erottivat Vihervaaran muusta maailmasta. Joululoman aikana oli melkein joka päivä lumimyrsky, ja tyyninä päivinä tuiskutti lakkaamatta. Heti aurauksen jälkeen tiet olivat taas ummessa. Oli melkein mahdotonta mennä ulos. ( - -)

Anna tunsi itsensä yksinäiseksi. Dianan täytyi pysytellä koko loman ajan sisällä ankaran keuhkokatarrin vuoksi; hän ei siis voinut tulla Vihervaaraan, ja Anna pääsi harvoin Mäntymäelle, koska kummitusmetsän läpi vievä oikopolku oli korkeiden kinosten peitossa ja pitempi tie melkein yhtä vaivalloinen. Ruby Gillis nukkui lumen alla kirkkomaan mullassa. Jane Andrews oli opettajana jollakin lännen preerian koululla. Gilbert oli tietenkin uskollinen ja rämpi Vihervaaraan harva se päivä.

Mutta Gilbertin käynnit eivät olleet samat kuin ennen. Anna melkein pelkäsi niitä. Oli hyvin hämmentävää, kun kesken äkkiä syntynyttä äänettömyyttä nosti silmänsä ja näki Gilbertin ruskeiden silmien kiinteän katseen, jonka merkityksestä ei voinut erehtyä. Vielä tukalampaa oli, kun nähdessään tuon katseen tunsi lehahtavansa hehkuvan punaiseksi, aivan kuin - niin, aivan kuin... Se oli hirveän kiusallista. Karoliinan majassa oli aina lähistöllä muita, mutta täällä Marilla lähti aina Gilbertin tultua rouva Lynden puolelle ja otti vielä kaksosetkin mukaansa.

Davy sen sijaan oli onnellinen. Hän nautti saadessaan aamuisin lähteä luomaan teitä kaivolle ja kanalaan. Hän mässäsi jouluherkuilla, joita Marilla ja rouva Lynde olivat kilpaa valmistaneet Annaa varten, ja luki koulukirjastosta lainaamaansa jännittävää kirjaa.

(L. M. Montgomery: Annan unelmavuodet)


Lauantaina ja maanantaina Vihervaara oli täynnä iloista puuhaa. Luumuvanukas loihdittiin valmiiksi ja joulupuu tuotiin sisälle. Katherine ja Anna ja Davy ja Dora hakivat metsästä kauniin pienen kuusen, jonka kaatamisen Anna kesti vain siksi, että se kasvoi herra Harrisonin pienellä aukiolla, joka kuitenkin keväällä aiottiin raivata ja kyntää.

(- -)

Ja  puun alla pehmeän, lämpimän huovan päällä istui suloinen ruskeasilmäinen koiranpentu. Silkkiset korvat olivat valppaasti pystyssä ja häntä heilui ystävällisesti. Pennun kaulassa oli hihna ja lappu, jossa luki: "Katherinelle Annalta, joka sittenkin rohkenee toivottaa iloista joulua."

Katherine sieppasi sätkivän pennun syliinsä ja sanoi vapisevalla äänellä: "Anna, tämä on suloinen! Mutta rouva Dennis ei anna minun pitää tätä. Kysyin häneltä lupaa koiraan ja hän kieltäytyi."

"Olen järjestänyt kaiken rouva Dennisin kanssa. Hän ei enää vastustele. Sitä paitsi sinä et asu siellä enää pitkään. Sinun on löydettävä kunnollinen asuinpaikka nyt, kun olet maksanut kaiken, minkä katsoit velvollisuudeksi maksaa. Katsokaa, miten ihanaa kirjepaperia sain Dianalta. Eikö olekin kiehtovaa katsoa tyhjiä sivuja ja pohtia, mitä niille kirjoitetaan?

Rouva Lynde oli hyvillään, kun joulu oli valkoinen - silloin kirkkomaalla ei ollut paljon väkeä - mutta Katherinelle joulu oli purppurainen ja kirkkaanpunainen. Myös joulun jälkeinen viikko oli ihana. Katherine oli usein pohtinut katkerana, miltä tuntuisi olla onnellinen, ja nyt hän sai tietää sen. Hänen kukoistuksensa oli uskomatonta, ja Anna huomasi nauttivansa Katherinen seurasta.

(L. M. Montgomery: Anna opettajana)

Gilbert leikkasi hanhet taitavasti, rouva Lyndenkin täytyi se myöntää. Kaikki söivät hyvällä ruokahalulla. Annan ensimmäinen joulupäivällinen onnistui suurenmoisesti ja hän aivan uhkui emännän ylpeyttä. Istuttiin kauan pöydän ääressä ja mieliala oli hilpeä. Aterian jälkeen siirryttiin takkavalkean ääreen, ja kapteeni Jim kertoi heille tarinoitaan, kunnes aurinko jo nousi Neljän tuulen lahden ylle ja poppelien pitkät siniset varjot heittäytyivät kujanteen lumeen.

"Nyt minun täytyy palata majakkaani", sanoi kapteeni Jim lopulta. "Ehdin töin tuskin kotiin, ennen kuin aurinko menee mailleen. Kiitoksia ihastuttavasta joulusta, rouva Blythe!"

(L. M. Montgomery: Anna omassa kodissaan)


Jouluna tulivat pojat ja tytöt korkeakoulusta kotiin ja mieliala Kotikunnaalla kohosi taas vähäksi aikaa. Mutta kaikki eivät olleet koossa - ensimmäisen kerran joulupöydästä puuttui joku: tarmokas, rohkeakatseinen Jem oli kaukana poissa. Hänen tyhjän paikkansa näkeminen oli Rillasta enemmän kuin hän saattoi kestää. Susan oli saanut itsepintaisen päähänpiston: hän halusi välttämättä kattaa Jemillekin, panna hänen lautasensa viereen pienen punotun lautasrenkaan, joka hänellä oli ollut pikku pojasta lähtien, ja kummallisen, korkean Vihervaaran aikaisen pikarin, jonka Marilla-täti oli kerran antanut hänelle ja josta hän itsepintaisesti oli aina halunnut juoda. 

"Tuon poikakullan on saatava paikkansa, hyvä tohtorinna", sanoi Susan päättäväisesti, "älkää olko masentunut, sillä hän on hengessä luonamme, ja ensi jouluna hän on täällä itsekin."

(L. M. Montgomery: Kotikunnaan Rilla)

torstai 8. joulukuuta 2022

Joululahjavinkki: Anni Swanin uusi kuvasatukirja Merenkuningatar ja hänen poikansa

Vielä, kun ehtii tilaamaan joululahjoja netistä, haluan nostaa esille yhden (omasta mielestäni) mainion ja ihanan joululahjavinkin!

Tässä vinkissä on tietysti oma lehmäni ojassa - ainakin jollain tavalla! (Tosin mainittakoon, että en saa itse myyntituloja ollenkaan, vaan minulle on maksettu tietty palkkio tekemästäni työstä. Mutta, mutta - toivon tietenkin, että kirja löytää tiensä lukijoiden luokse!)

Alkusyksystä nimittäin julkaistiin Anni Swanin satukuvakirja Merenkuningatar ja hänen poikansa. Minun on ollut tarkoitus kirjoittaa tästä blogiin jo aiemmin, mutta se on jäänyt muiden kiireiden jalkoihin. Nyt vihdoin joulun kynnyksellä kirjoitan kirjasta ainakin jotain! Toivottavasti joku tilaa kirjan pukinkonttiin! 

Satu on ilmestynyt aiemmin esimerkiksi Anni Swanin satuja -kokoelmassa, mutta tulee nyt ensi kertaa lukijoiden ulottuville kuvakirjamuodossa.

Kuvakirja on Kangasniemen kirjaston julkaisema, siinä on kangasniemeläiskuvataiteilija Mari-Annikki Serdijnin kuvitus ja minun hienovaraisesti nykyaikaistamani teksti. Teos on jatkoa vuonna 2020 julkaistulle Anni Swanin Lumolinna-kuvakirjalle, joka tehtiin saman tekijäkokoonpanon voimin. Kirjojen tarinat eivät liity toisiinsa, mutta niissä on yhteneväinen ulkonäkö ja tyyli, ja siksi ne sopivat toistensa kainaloon samaan kirjahyllyyn. 

Nämä molemmat kirjat ovat kauniita kuin korut, ja yhtenä viehättävänä yksityiskohtana mainittakoon, että sisäkansia ja koko ensimmäistä aukeamaa koristaa kauniisti hohteleva helmiäispaperi. Merenkuningattaressa se on tietenkin sininen kuin meri. Kirjoissa on käytetty koristeellisia anfangeja (eli sellaista näyttäviä, isoa alkukirjaimia sivujen alussa). Serdijinin yksityiskohtien kyllästämä ja voimakassävyinen kuvitus on kiinnostava yhdistelmä romanttista perinnettä ja modernia. Toisin sanoen kirjat ovat sellaisia kauniita aarteita, jollaisia esimerkiksi minun kaltainen esteetikko haluaa kerätä omaan hyllyynsä ja hypistellä iltojensa ilona.

Anni Swanin tekijänoikeudet eivät ole ihan vielä rauenneet, ja kirjat on toteutettu perikunnan luvalla ja hyväksytty heillä. Osin tämän vuoksi tavoitteenani on ollut kunnioittaa mahdollisimman paljon vanhaa, olla uskollinen Anni Swanin tyylille ja äänelle, joka itsessään on vertaansa vailla. Swan on taiturimainen kielenkäyttäjä, ja erityisesti saduissa hänen tyylinsä on äärimmäisen kaunista!

Oma modernisointini on hyvin kevyt ja koskee kielen pintaa. Tarina ja tekstin sisältö on alkuperäinen. Suurin osa tekemistäni muutoksista on käänteisten sanajärjestysten oikomisia nykykieleen sopivammaksi suoraksi sanajärjestykseksi. Sen lisäksi olen vaihtanut joitakin kovin vanhahtavia sanoja uudemmiksi. Olen myös tietenkin huoltanut kieltä nykykielen normien mukaiseksi, sillä jotkin oikeinkirjoitussäännöt ovat muuttuneet reilussa sadassa vuodessa. 

Merenkuningattaren aivan viimeistä virkettä (jota en viitsi paljastaa) pohdin lähes pääni puhki, sillä mielestäni yksi sana ei sopinut tyyliin ja rikkoi herkän tunnelman. Vaikka sana löytyy yhtä lailla nykykielestä, päättelin, että ehkäpä sillä oli Swanin aikana toisenlainen kaiku, toisenlainen konnotaatio. Niinpä vaihdoin sen erääseen toiseen sanaan, joka omasta mielestäni (ja makutuomareideni mielestä) sopii paremmin tyyliin.

Siinä missä Lumolinna on unelmienhohtoinen onnellinen satu, Merenkuningatar ja hänen poikansa vie täysin toisenlaisiin tunnelmiin ja tarjoaa lukijalle koskettavan traagisen tarinan. Suosittelen lukijalle saavia kaikkien kyyneleiden varalle! Yhteistä molemmille saduille on kuitenkin kauneus ja herkkyys, ja Anni Swanin lyyrinen satukieli hurmaa molemmissa.

Molemmat sadut ovat symbolistisia taidesatuja, joiden merkityksen uskoisin avautuvan parhaiten aikuislukijalle, mutta luulen, että myös lapset löytävät niistä sadun hohdetta ja taikaa, sadun lumovoimaa.

Merenkuningattaren takakansiteksti kuvaa teosta näin:

Suomen Satukuningatar Anni Swan johdattaa vedenneitojen maailmaan uudessa kuvakirjassa Merenkuningatar ja hänen poikansa ja kertoo kolmen sukupolven uskomattoman ja riipaisevan tarinan.

Pienen metsälammen vedenemäntä naittaa kauniin tyttärensä Merenkuninkaalle. Nuori lammenneito kokee suuren elämänmuutoksen, kun hänestä tulee Merenkuningatar, suuren ja mahtavan Merenkuninkaan puoliso. Merenmaailma on vieras, mykkä ja suunnattoman suuri. Mitä kuningattaren on tehtävä, kun hän saa pojan, jolle toivoisi jotakin parempaa?

Swan-tutkijatohtori Sirpa Kivilaakson mukaan Swan näyttää sadussa matriarkaalisen äidin vallan ja perinteisten perhemallien toimimattomuuden. Hänen mukaansa Swan luo sadussaan omaperäisen ilmaisukielen, jonka kuvakieli yhdistyy Suomen taiteen kultakauteen ja sen symboliikkaan.

Swanin sadut elävät yhä. Monikerroksiset symbolistiset taidesadut sopivat meidän aikamme nuorille aikuisille.

Teos on jatkoa vuonna 2020 kuvakirjana julkaistulle Lumolinna-sadulle.

Koska aloitus on aina tärkeä ja itse tässä sadussa rakastan eniten juuri alkua, siteeraan ensimmäisen sivun tekstin:

Mustan metsälammen syvyydessä asui vanha Lammenemäntä tyttärensä kanssa. Lammenneiti oli kaunis ja ihana. Häntä suloisempaa olentoa on vaikea kuvitellakaan. Hänen pitkät keltaiset kiharansa ulottuivat kantapäihin asti, silmät olivat tummemmat kuin syvä metsälampi ja iho valkea kuin lumpeenkukka.

Iltaisin, kun aurinko laski metsäkukkuloiden taa ja pikkulinnut visersivät tuutulaulua poikasilleen, Lammenneiti kohosi veden pinnalle. Hän ui kevyesti rannalle ja kiipesi mättäälle istumaan, loiskutti vettä valkoisilla jaloillaan ja kuunteli metsän huminaa. Joskus hän kapusi jopa vihreälle kumpareelle asti. Sieltä hän saattoi nähdä, kuinka savu nousi ihmisten asunnoista metsän takaa, ja kuulla, kuinka karjakellot kilisivät ja koirat haukkuivat. Mutta jos metsästä kuului risahdus, Lammenneiti syöksyi heti veteen ja sukelsi kotiinsa. Siellä hänen äitinsä hoiteli kukkatarhassaan pitkäkaulaisia lumpeenkukkia, joiden ihanat päät kohosivat lammen pinnalle. Mutta kun metsästä kuului iloisia lapsenääniä ja heleää naurua, Lammenneiti piiloutui vesiruohojen taakse ja tirkisteli piilopaikastaan ihmislapsia. Saisipa hänkin juoksennella vihreiden puiden alla tai kukkaniityllä! Paljon mieluummin hän olisi ollut ketteräjalkainen lapsukainen kuin uiskenteleva Lammenneiti, jonka täytyi asua mutaisessa vedessä ilman leikkitovereita.


Lopuksi vielä se tärkein asia: mistä kirjaa saa ostaa? Täällä kirjan syntysijoilla Kangasniemellä sitä myydään useissa myyntipisteissä mutta muualla asuvilla on kaksi vaihtoehtoa tilata kirja postitse. Booky myy sekä Merenkuningatarta että Lumolinnaa, mutta myös kirjan kustantanut Kangasniemen kirjasto on myynyt kirjaa postin välityksellä. Sinne voi ottaa yhteyttä sähköpostitse osoitteeseen kirjasto@kangasniemi.fi. Kirjastossa Merenkuningattaren hinta on 25 e, Lumolinnan 20 e ja postikulut 10 e. Lisäksi kirjastolla on ollut yhteistarjous: molemmat kuvakirjat yhteensä 40 e.

Molemmat kuvakirjat löytyvät myös useiden kirjastojen kokoelmista. Jos et siis halua ostaa kirjoja mutta sukeltaa Anni Swanin kauniiseen satumaailmaan kuvakirjojen sivuilla, löydät varmasti kirjat käsiisi jostain kirjastosta.


keskiviikko 23. marraskuuta 2022

Esikoiseni Kakkuja salaisesta puutarhasta ilmestyy keväällä 2023 - kansikuva julki!

Tämä syksy on ollut jännittävää aikaa. Kirjaunelmani on ottanut askeleita eteenpäin, konkreettisempaa hahmoa. Yhteistyö kustannustoimittajani kanssa alkoi elokuussa, ja esimerkiksi kansikuvaa on pohdittu ja mietitty yhdessä ja katalogitekstiä on suunniteltu. Ja sitten olen hyvin, hyvin malttamattomana odottanut, milloin Avaimen kevätkatalogi 2023 ilmestyy.

Ja vihdoin marraskuun alussa se ilmestyi!

Katalogin myötä tuli julkiseksi kirjan kansikuva ja lopullinen nimi.  Tadaa - esikoisteokseni Kakkuja salaisesta puutarhasta kansikuva on tässä:


Kannen on suunnitellut Annukka Mäkijärvi ja olen todella tyytyväinen siihen.

Hauskaa on, että kanteen päätyi pitkän pyörityksen jälkeen kuva Anni Swanin Pikkupappilassa -kirjasta ammentavasta Metsien kaukainen sini -kakusta, joka oli ihka ensimmäinen kirjakakkuni. 

Kun katsoo kokonaisuudessaan tuosta kakusta ottamaani kuvamateriaalia, huomaa harjaamattomuuteni. En ole ikinä ennen tätä kirjaprojektiani kuvannut niin tosissaan, ottanut kymmeniä, kymmeniä, jopa satoja kuvia samasta kohteesta. Projektin aikana olen kehittynyt kuvaajana. Kuitenkin noiden osin epäonnistuneiden ensikuvien seasta löytyi lopulta toimivin kansikuva. Minulle kansikuva muistuttaa: tästä kakusta kaikki alkoi, siitä alkoi konkreettisesti matkani kohti kirjaunelmaani.

Katalogiteksti kuvailee kirjaani ja sen kirjailijaa näin:

Mikäpä olisi ihanampaa kuin vetäytyä sohvan syliin tai riippumaton kainaloon kirjan, kakkupalan ja teekupin kanssa? Reseptejä ja lukuvinkkejä sisältävän leivonta- ja tietokirjan herkulliset kuvat vievät kakku- ja lukuhetkiin metsän siimekseen ja puutarhaan.

Miten Montgomeryn Anna-kirjat taipuvat kakuiksi? Millaisen kakun voisi kuvitella Pikku naisten joulupöytään? Millaisina kakkuluomuksina Kotiopettajattaren romaani tai Ylpeys ja ennakkoluulo voisivat herätä henkiin?

Anna Pölkki on kangasniemeläistynyt äidinkielen, kirjallisuuden ja ruotsin opettaja, joka asuu nykyään keskellä Savon metsiä, hoitaa puutarhaa, ohjaa kansalaisopiston lukupiirejä ja kirjoituskursseja sekä kirjoittaa lehtiin. Hän tunnustautuu Vihervaaran Anna sukulaissieluksi ja oman elämänsä Runotytöksi, joka haaveilee julkaisevansa vielä monta kirjaa.

(Näyttökuva katalogista)

Näillä näkymin kirjani on tarkoitus ilmestyä toukokuussa. Vaikka siihen on vielä paljon aikaa, kirjan myynti jälleenmyyjille alkoi jo katalogin julkaisun myötä. Viime viikolla huomasin, että Kakkuja salaisesta puutarhasta on ilmestynyt jo moniin kirjastojärjestelmiin ja siitä saa tehdä varauksia! Esimerkiksi synnyinseutuni Varsinais-Suomen Vaski-kirjastoihin kirjaani on tilattu jo 15 nidettä ja siitä on tehty 19 varausta. Nykyisen asuinpaikkani nurkilla sijaitseviin Keski-kirjastoihin on tilattu 16 nidettä ja varauksia on tehty 4. Huomasin myös, että kirja on ilmestynyt joihinkin nettikauppoihin ja on ennakkotilattavissa niistä. Ainakin Bookyyn, Prisman verkkokauppaan, Suomalaiseen, Adlibrikseen ja Akateemiseen. Hintahaitari on suuri, Akateemisen ja Adlibriksen hinta on edullisin: 26,9 e.

Kirjastot ovat luokitelleet kirjani luokkaan 68.2 eli ruoanvalmistus ja ruokakulttuuri. Sinne kirjani tietysti kuuluu tietyllä perusteella: kirjani on kakkureseptikirja. Toisaalta se mielestäni yhtä lailla ansaitsisi paikkansa kirjallisuustiede-luokasta, sillä kyseessä on yhtä lailla kirjallisuustietokirja, ja olen kirjoittanut kirjani ennen kaikkea sillä ajatuksella, että sen lukeminen olisi lukunautinto kirjallisuudenystävälle, vaikkei olisi edes leipomisesta kiinnostunut. Toivon, että kirjani löytää kirjaston ruokahyllystä tiensä myös kaikkien kirjallisuudenystävien syliin.


Tuntuu hurjan jännittävältä, kutkuttavalta ja ihanalta, että kirjani matka kirjastojen ja lukijoiden hyllyihin on jo alkanut! Ajatus kannustaa ja motivoi minua loppurutistukseni keskellä, sillä vajaa kuukauden päästä minun on kustannussopimukseni mukaan palautettava käsikirjoitukseni kustannustoimittajalle. Sen jälkeen toki tekstiä vielä hiotaan palautteen perusteella.

Kustannustoimittajani on muuten minulle jo vuosia sitten kirjablogimaailmasta ja kirjasomesta tutuksi tullut Lumiomena-blogin Katja. On ollut ihanaa saada Katja yhteistyökumppanikseni! Hän on aina ollut yksiä niitä kirjasomeystäviä, jotka ovat tuntuneet sukulaissieluilta. Meillä on osin sama kirjamaku, myös Katja on suuri kakkujen ystävä kuten minäkin.

Käsikirjoitus on tällä hetkellä aika hyvällä mallilla. Muutama ihan pieni osio on kirjoittamatta. Lisäksi tekstiä pitää hioa ja samalla karsia - tekstiä nimittäin on syntynyt ihan liikaa (hyvin tyypillistä minulle) ja kirjastani uhkaa tulla liian paksu. Tämä vaihe kirjatekemisessä tuntuu ihanalta: enimmäkseen on kyse jo olemassa olevan tekstin editoimisesta eikä tarvitse kärsiä tyhjän paperin kammosta. Samalla unelma lopputuloksesta siintelee jo edessäni. Jotain uutta ja ihanaa on syntymässä, ja joinain hetkinä, kun pysähdyn ajattelemaan tätä kaikkea, tunnen itseni valtavan onnelliseksi. On ihanaa saada kirjoittaa esikoiskirjaansa!

Odotan kevättä aina malttamattomana, mutta tällä kertaa odotan sitä vielä aivan erityisellä tavalla. Tekee mieli muistella näitä Montgomeryn Sara - tarinatyttö -teoksen sanoja:

Ja edessämme oli unelma keväästä. On aina turvallista uneksia keväästä. Sillä on varmaa, että se tulee. Ja jos se ei ole aivan sellainen kuin olemme kuvitelleet, se tulee olemaan äärettömän paljon ihastuttavampi

torstai 15. syyskuuta 2022

Kolme kirjoitusopasta - Stephen King, Taija Tuominen ja Merete Mazzarella

Koska ohjaan kirjoituskursseja, kirjoitan sekä työksi että harrastukseksi ja haaveilen kirjailijaunelmia, olen ollut kiinnostunut kirjoitusoppaista. Minun on kuitenkin välillä hyvin vaikea motivoida itseäni tietokirjallisuuden pariin. 

Suuri pino kirjastosta lainattuja kirjoitusoppaita odotteli yli puoli vuotta lähes koskematta sitä kuuluisaa inspiraatiota, joka usein haihtuu, ennen kuin siihen ehtii tarttua. Tämän vuoden kesällä kirjoitusopasinspiraatio kuitenkin tuli luokseni. Minä todella ryhdyin kuin ryhdyinkin lukemaan oppaita.

Luin kesällä kolme kirjoitusopasta kannesta kanteen ja koin saaneeni niistä paljon inspiraatiota ja ajattelemisen aihetta. Tässä postauksessa avaan näitä lyhyesti. Lukuisia muitakin oppaita olen selaillut ja lukenut vähän sieltä täältä.

Tutkimusmatkani kirjoitusoppaiden maailmassa jatkuu varmasti näiden kolmen jälkeenkin.

Stephen King: Kirjoittamisesta

Tämä ei ole turhaan alansa klassikko! King on mestarillinen viihdekirjailija, ja viihdekirjailijan otteella hän myös vie lukijan kirjoittamisen maailmaan ja kirjailijan ammatin saloihin. Tämä on oikeasti hauskin  tietokirja, jonka olen lukenut! Kihertelin lukemattomia kertoja ääneen Kingin huumorille, ja luin valittuja otteita ääneen myös siskolleni, jonka sain myöskin nauramaan.

Kingin tekstissä kuuluu vahva oma ääni, ja hän yhdistää tekstiinsä paljon omaelämäkerrallisia aineksia. Kirjan ensimmäinen osa onkin kuin pienoiselämäkerta, ja siinä King avaa polkuaan kirjoittajana lapsuudesta asti. Tämä osio oli hyvin mielenkiintoista ja viihdyttävää lukemista.

King antaa paljon konkreettisia ja hyviä neuvoja lukijalleen kirjoittamisesta, mutta hänellä on sudenkuoppansakin. King tuntuu olettavan, että hänen tapansa kirjoittaa ja tehdä työtään on juuri se oikea tapa ja sopisi kaikille. Joihinkin neuvoihin suhtauduin siksi kriittisesti. Kingille on esimerkiksi tärkeää, että työpöytä sijaitsee paikassa, josta ei voi katsella maisemia. Se veisi keskittymisen.  Karu ja mahdollisimman ikävä loukko on hänelle paras paikka kirjoittamiseen. Itse olen esimerkiksi tästä asiasta aivan toista mieltä. Siksi minulla onkin puutarhamme laidalla sijaitsevassa koivikossa kirjoituspöytä, joka maalattu vaaleanpunaisella - lempivärilläni. Se on minulle hyvin inspiroiva paikka kirjoittaa.

Taija Tuominen: Minusta tulee kirjailija

Tämä opas keskittyy kirjailijan ammattiin aivan kuten Kinginkin teos, mutta on moniäänisempi. Tuominen, joka on kirjailija ja luovan kirjoittamisen opettaja, ei luota pelkästään omaan ääneensä, vaan siteeraa hyvin paljon monien muidenkin kirjailijoiden ajatuksia. Näin asiat avautuvat monipuolisemmin kuin esimerkiksi Kingin teoksessa. Silti Tuominen tuo myös paljon esille omia kokemuksiaan, ja omakohtaisuus tuo kirjaan kiinnostavuutta.

Tuominen käsittelee monia kirjailijuuteen liittyviä asioita, mutta ei kuitenkaan anna juurikaan konkreettisia vinkkejä siihen, mikä on hyvää kirjoittamista. Hän kertoo muun muassa, kuinka kustantamoita lähestytään, mitä kustannussopimus pitää sisällään, miten apurahoja haetaan, kuinka palautteeseen kannattaa suhtautua ja mitä kirjailijan elämässä tapahtuu, kun kirja on julkaistu. Kullanarvoisia tietoja nämäkin!

Tätä teosta voi ehdottomasti suositelle Kingin teoksen rinnalla kaikille, jotka haluavat ja haaveilevat tulevansa kirjailijoiksi.

Merete Mazzarella: Elämä sanoiksi

Elämäkerralliseen kirjoittamiseen keskittynyt kirjailija ja kirjoittamisen ohjaaja Merete Mazzarella kirjoittaa tässä teoksessa elämäkerrallisesta kirjoittamisesta, siitä, kuinka elämä puetaan sanoiksi.

Kirja on ennen kaikkea pohdiskelua aiheen ympäriltä. Tämäkin teos on hyvin omaelämäkerrallinen, ja Mazarella korostaakin hienosti, että jokaisen elämä on tarinan ja taltioimisen arvoinen. Koen, että kirja tarjoaa paljon ajattelemisen aihetta ja inspiraatiota elämäkerrallisesta kirjoittamisesta kiinnostuneille, ja siinä suhteessa sain itsekin jotain irti teoksesta. 

Koska luin kirjan kuitenkin ennen kaikkea siksi, että voisin itse saada jotain kättä pidempää elämäkerrallisen kirjoittamisen kurssin ohjaamiseen, olin vähän pettynyt teokseen.  (Pidin ensimmäisen sellaisen juuri menneenä lukuvuonna ja tulevana lukuvuonna on tulossa seuraava, toivottavasti kehittyneemmällä konseptilla.) 

Nimittäin jos kaipaa selkeää lähdeteosta, josta voi kätevästi etsiä tietoa ja tarkistaa asioita, Mazzarellan teos ei ole sellainen. Kirjassa ei ole mitään nimettyjä lukuja. Kerronta etenee vähän assosiaativisesti aiheesta toiseen. Jos jälkikäteen haluaisi palata teokseen ja esimerkiksi etsiä lainauksia oppimateriaalin, se luultavasti tuntuisi siltä kuin etsisi neulaa heinäsuovasta.

Mutta kirjoittaahan Mazzarella osaa: hienosti, kauniisti, viisaasti, pohtivasti. Kirjaa oli miellyttävä lukea, ja sen lukeminen tuntuikin enemmän siltä kuin olisi ahminut romaania eikä tietokirjaa. Siis hyvä teos, mutta ei ihan sitä, mitä olisin eniten kaivannut.

sunnuntai 28. elokuuta 2022

Haluatko mukaan etälukupiiriin? Tyttökirjafaneille ja elämäkerrallisen kirjallisuuden ystäville omat piirinsä!

Haluaisitko päästä jakamaan lukukokemuksiasi muiden lukutoukkien kanssa?

Lukupiireissä pääsee jakamaan ajatuksiaan kirjoista, ja näin saa usein kirjoista enemmän irti!

Olen Puulan seutuopiston tuntiopettaja, ja ohjaan opistolla myös useita eri lukupiirejä. Ihan pian starttaa uusi lukuvuosi, jonka ohjelmaan minun osaltani kuuluu yhteensä neljä eri lukupiiriä. Näistä kolme on etänä, joten niihin on helppo osallistua asuinpaikasta riippumatta. Tyttökirjafaneille on oma piirinsä, samoin elämäkerrallisen kirjallisuuden ystäville. Ja kaikkiruokaisille lukijoille myös omansa!

Viime lukuvuonna minulla toteutui kaikki neljä samaa piiriä, ja toivon, että niin myös tänäkin vuonna. Kansalaisopiston opettajan elämässä on kuitenkin aina se jännitysmomentti, että ei ikinä tiedä etukäteen, mitkä kurssit toteutuvat. Se riippuu siitä, ilmoittautuuko kursseille tarpeeksi monta opiskelijaa. Omilla kursseillani omalla aktiivisella mainostamisella on iso merkitys.

Siksi mainostan lukupiirikurssejani myös blogissani. Alempana lyhyt esittely kaikista lukupiirikursseista linkkeineen. Ilmoittautua voi joko internetissä linkin kautta tai ottamalla yhteyttä Puulan seutuopiston toimistoon. Kurssille kannattaa ilmoittautua viimeistään viikkoa ennen sen alkua, sillä silloin päätetään osallistujamäärän perusteella, alkaako kurssi (siis onko tarpeeksi monta ilmoittautunutta). Jos kurssi on päässyt alkamaan ja siellä on tilaa, mukaan voi tulla myöhemminkin.

Kaikki lukupiirit kokoontuvat noin kerran kuussa syyskuusta huhtikuuhun, tiettynä vakioviikonpäivänä ja -kellonaikana. Joka kuukausi luetaan yksi kirja, josta kokoonnutaan keskustelemaan. Ensimmäiseksi kokoontumiskerraksi ei kuitenkaan tarvitse lukea mitään, sillä silloin tutustutaan ja suunnitellaan yhdessä kurssin lukemistoa. Jokaisen lukupiirin hinta on 35 e.

Käytän etäoppitunneilla Googlen Meet -sovellusta, jonka avulla pääsemme keskustelemaan videovälitteisesti. Meet on hyvin helppo käyttää ja saat siihen ohjeet, tarvittessa myös henkilökohtaista opastusta.

Itse odotan jo innolla uutta lukuvuotta ja kaikkia mielenkiintoisia kirjakeskusteluita! Niille, jotka ovat seuranneet blogiani ja tuntevat lukumakuni, on ehkä sanomattakin selvää, että oma henkilökohtainen lempikurssini on Tyttökirjaklassikot-etälukupiiri!


Tyttökirjaklassikot -etälukupiiri

To 17 - 18.30, aloitus 15.9.2022

Tällä kurssilla sukelletaan tyttökirjojen hurmaavaan maailmaan!

Linkki lisätietoihin ja ilmoittautumiseen:

Etäkirjallisuuspiiri

Ti klo 17.30 - 19.00, aloitus 20.9.2022

Täällä luetaan monipuolisesti erilaista kirjoja, pääosin kaunokirjallisuutta. 
Kaikkiruokaisille lukijoille!

Linkki lisätietoihin ja ilmoittautumiseen:


Elämäkerrallinen etälukupiiri

To 17 - 18.30, aloitus  29.9.2022

Tämä piiri keskittyy elämäkerralliseen kirjallisuuteen, laajasti määriteltynä: perinteisten elämäkertojen lisäksi luetaan myös esimerkiksi autofiktiota.

Linkki lisätietoihin ja ilmoittautumiseen:

Toivottavasti näemme lukupiirissä!



P.s. Kangasniemellä vedän myös yhtä kasvokkain kokoontuvaa lukupiiriä. 

torstai 26. toukokuuta 2022

Kirjailijaunelmista totta: Kustannussopimus!

Iloisia uutisia: olen allekirjoittanut ensimmäisen kustannussopimukseni! 

Kirjoitin huhtikuussa kirjailijaunelmista ja kakkukirjastani, jonka käsikirjoituksen lähetin etsimään onneaan kustantamoista 1.4. Sainkin jo noin kahdessa viikossa vastauksen ensimmäisestä kustantamosta. Avain tarjosi minulle kustannussopimusta!

Tovin mietittyäni päätin hyväksyä Avaimen tarjouksen. Viime viikolla pääsin allekirjoittamaan sopimuksen.

Jos kaikki menee hyvin ja kuten suunniteltu, kirjani kirjoista ja kakuista on tarkoitus ilmestyä ensi keväänä.

Kertauksena kirjani idea: Esittelen lukijalle henkilökohtaisella otteella ihanina pitämiäni kirjoja ja kehittelen näiden kaveriksi kakkureseptejä, jotka ammentavat inspiraationsa kirjojen maailmasta. Ohessa myös taustatietoa kirjoista ja kirjailijoista. Kokonaisuuden kruunaa ja koristaa herkulliset kuvat, joista välittyy sekä kakkujen että kirjallisuuden lumo.

En malttaisi odottaa, että saan kirjan käsiini ja näen, miltä se näyttää! Kauniilta ja ihanalta, siitä olen varma.

Sitä ennen on kuitenkin vielä paljon työtä tehtävänä: kirjoitettava paljon tekstiä, kehitettävä ja laadittava monta uutta reseptiä, otettava kuvia... Onneksi kansalaisopiston opettajalla on erityispitkä kesäloma!

Olen ollut aika onnellinen ja häkeltynytkin siitä, että ensimmäinen käsikirjoitukseni, jonka lähetin kustantamoille, sai niin onnellisen kohtalon, että se hyväksyttiin ensimmäisessä kustantamossa, josta sain vastauksen. 

Joskus voi elämässä käydä hyvinkin - ja joskus ovat minunkin yllä loistavat tähdet juuri oikeassa asennossa.




torstai 12. toukokuuta 2022

Riemastuttavia linturunoja: Jukka Itkosen Tiira tiiraa tiiraa

Jukka Itkosen kirjoittama ja Camilla Pentin kuvittama lasten linturunokokoelma Tiira tiiraa tiiraa oli minulle ihastuttava kirjatuttavuus. Tämä kirja on suorastaan riemastuttava!

Ensimmäinen runo "Säkeiden siivin" toimii hyvänä johdatteluna kokoelman runojen maailmaan. Siinä todetaan: Niin se on täällä / ihmisen laita, / vaikka olisi yllä heliumpaita, // ihminen ei luonnostaan lennä.  Mutta ihmisellä on kuitenkin oma mahdollisuutensa päästä lentoon. Runo päättyy: pompin taikka hiivin // lentoon voin päästä / vain säkeiden siivin. Tämä kokoelma saa lukijan pukeutumaan linnun höyhenpukuun ja pääsemään lentoon säkeiden siivin, tarkastelemaan maailmaa lintuperspektiivistä.

Suurin osa runoista on hauskoja ja saivat hymyn nousemaan huulilleni. Välillä suorastaan purskahdin nauruun. Samalla runot ovat opettavaisia, kahdellakin tavalla. 

Useimmat runot kuvaavat jotakin tiettyä lintulajia, ja ne on myös nimetty lajien mukaan. Nämä runot yleensä opettavat jotakin lajien piirteistä, varsinkin lintujen ulkonäkö ja ääntely tulevat monissa runoissa esille. Esimerkiksi "Taivaanvuohi"-runossa kuvataan näin: "Vuohi lentää ylös / syöksyy / sieltä / alas / ja alkaa mäkättää: "Mäkä, mäkä, mäkä, mäkä / mäkä, mäkä mää!" (Juuri viikonloppuna kuulin taivaanvuohen lentävän ja se kyllä kuulosti juuri tältä!) "Talitiainen"-runossa tutun linnun ulkomuotoa kuvataan hauskoin kielikuvin: harmaa takki / sammalenvihreät liivit.

Tämän lisäksi joissakin runoissa on toinen taso, joka opettaa jotain yleistä elämästä ja arvoista. "Naakka"-runossa kuvattu mustan naakan ja valkean pulmusen kontrasti vie suorastaan filosofisiin sfääreihin. Kokoelman päättää osuvasti "Kuoro"-niminen runo, ja siinä kuvataan, kuinka eri tavalla eri linnut laulavat. Kaikki mahtuvat samaan kuoroon ja kaikilla on oma tehtävänsä. Saa myös näyttää juuri sellaiselta kuin näyttää.  Runon merkitys laajenee lintujen maailman ulkopuolelle. Siteeraan seitsensäkeistöisestä runosta neljättä ja viimeistä säkeistöä:

Kuoro, se on värikäs

siipiniekkasakki.

Kirkkaat värit sallitaan

ja kelpaa musta frakki.

( - - )

Niin ne linnut laulelee

taivaankannen alla.

Ja ikioma äänensä

on joka laulajalla.


Vaikka monet runot olivat humoristisia, oli yksi runo selvästi erilainen sävyltään. "Muistoruno linnunpojalle" on niin koskettava runo, että se avasi kyynelhanani aivan vuolaiksi. Tätä kirjoittaessanikin meinaa vielä tippa nousta linssiin, kun edes muistelen runoa! Runo on niin herkän kaunis ja koskettava kaikessa traagisuudessaan, että siitä tuli ehdoton lempirunoni kokoelmassa. Siinä kerrotaan linnunpojasta, joka tuulisena päivänä tipahtaa pesästään.

Ilta saapuu, se nukkuu nurmikolla,

nukkuu vain ja unen siivin lentää

kauas, kauas,

taivaan valokaareen,


eikä sieltä koskaan poistu.

Camilla Pentin kuvitus on veikeä ja sopii Itkosen humoristisiin runoihin. Piirrostyyli on lapsenomainen ja harkitun kömpelö, mutta kuvissa tulee selkeästi esille lintujen lajityypillinen ulkonäkö. Kuvissa on kirkkaat värit ja selkeä puuvärikynän piirrosjälki, joka tuo lähes nostalgisia muistumia koulujen kuvistunneilta.

Yleensä parhaimmat kirjat ovat sellaisia, että ne sytyttävät jotakin uutta sisälläni. Inspiroivat, saavat sanat kuhisemaan päässäni, herättävät jonkin uuden idean ja saavat ehkä jopa minut itseni tarttumaan kynään. Luomaan jotakin omaa sen pohjalta, mitä olen lukenut. Itkosen kokoelma sai minut sanailemaan oman linturunoni runovihkooni ja minulla oli hyvin hauska pieni oma runohetkeni!

Puukiipijällä on jokin aivan oma erityinen sopukka sydämessäni. Niitä näkee harvoin, mutta silloin kun näkee, niiden kiipeämistä on todella hauska seurata. Puukiipijät kiipeävät puunrunkoa pitkin alhaalta ylöspäin ja yrittävät etsiä kaarnanraoista hyönteisiä ruuakseen. Kun kiipijä on kipittänyt ylös asti, se lehahtaa alas seuraavan puun juurelle ja aloittaa saman urakan alhaalta ylös. Tätä puukiipijälle tyypillistä liikehtimistä yritin kuvata omassa runossani. Runo on vielä editoimaton, yhdessä salamannopeassa inspiraation hetkessä syntynyt - saa nähdä, tuleeko siitä myöhemmin vielä hiotumpi. 

Postauksen piristykseksi lopetan omaan runooni:


Pienen pieni puukiipijä

kipittää kaarnaa ylös,

on kiirettä!


On kiipijällä aina hoppu

ylöspäin,

mutta sitten lennähtää

alas näin!


Ei voi ylös edetä,

ellei välillä käy

maan kamaralla kylässä.


Muuten olisi pää pilvissä,

mutta puukiipijä,

se etsii hyönteisiä!

Jukka Itkonen

Tiira tiiraa tiiraa - Runoja linnuista

Kuv. Camilla Pentti

Lasten keskus (2016)

44 s.

sunnuntai 8. toukokuuta 2022

Äitienpäivän kunniaksi: Eero Huovisen Äitiä ikävä


On aika outoa, että minun ikäiselläni miehellä on ikävä äitiä.

Olen seitsemänkymmentäviisivuotias ja katson jo kohti viimeisiä aikoja. Luulisi, ettei taaksepäin kohdistuva kaiherrus enää vaivaisi. Luulisi, että tähän mennessä olisi oppinut olemaan omillaan. Luulisi, että pärjäisi jo ilman äitiä.

Outoa on, että ikävöin äitiä, joka kuoli yli kuusikymmentäviisi vuotta sitten. Pian tulee sata vuotta äidin syntymästä. Vuodet eivät kuitenkaan sammuta janoa. Aika ei täytä mielen tyhjyyttä. Pikemminkin on käynyt niin, että aukko sisimmässä on alkanut suurentua.

Outoa on, että en ole varma, etsinkö äitiä vai itseäni.

Mikä olisikaan parempaa lukemista äitienpäiväviikonloppuun kuin emerituspiispa Eero Huovisen muistelmateos Äitiä ikävä? Riipaisevan kaunis teos koskettaa kaikkia, joilla on tai on ollut äiti. Siis ihan jokaista meistä. 

Tämä teos sai silmäni kostumaan kyynelistä moneen kertaan,  sekä myötätunnosta Huovista ja hänen isäänsä kohtaan että omista henkilökohtaisista syistä: Minulla on vielä äiti, mutta kuinka kauan? Ja äitiä on ikävä välillä minullakin - avioliittoni vei minut kauas äidistäni. Milloin oma ikäväni kasvaa ikuiseksi ja pohjattomaksi? Äitiä ikävä saa ennakoimaan ja elämään sellaisia tunteita, jotka minulla on joskus vielä edessäpäin.

Eero Huovinen oli vasta yhdeksän vuotta, kun hänen äitinsä kuoli elokuussa 1954. Ikävöimään jäi isä ja kolme poikaa, joista Eero on vanhin. Avioliitto oli ollut hyvin onnellinen, ja vaimo jätti jälkeensä surusta mykän miehen, joka ei osannut puhua ja kertoa menetetystä äidistä pojille. Äidin muisto haaleni, mutta ikävä oli ja pysyi esikoispojan rinnassa. 

Kun isä kuoli 40 vuotta äitiä myöhemmin, löysi Eero jäämistöstä ison pinon kirjeitä äidiltä sekä muita dokumentteja, jotka alkoivat piirtää tarkempaa kuvaa muistojen äidistä, jonka reunat olivat unohduksesta suhraantuneet.

Kirjeet ja kuitit ensitreffeiltä veivät Eeron matkalle menneeseen, etsimään kadonnutta äitiä. Äiti alkoi saada muotoa, hahmoja ja värejä. Hän tuli eläväksi. Olennainen osa tutkimusmatkaa oli kirjoittaminen; kirjoittamisen Eero sanoo olleen itselleen aina tärkeä tapa jäsentää asioita. Matka konkretisoitu kirjaan Äitiä ikävä. Kirjan kirjoittaminen on ollut selvästi henkilökohtaisesti tärkeää Huoviselle, mutta hän osaa kirjoittaa tavalla, joka tekee hänen äitinsä tarinasta tarinan meille kaikille.

Äitiä ikävä on mielestäni hieno muistutus siitä, että kenen tahansa elämä voi olla kertomisen ja kirjan arvoinen, jos on vain kirjoittaja, joka osaa käsitellä elämää oikealla tavalla ja tuoda tarinan lähelle lukijaa. Ei Eeron äiti mikään suuri ja mahtava ihminen ollut, sellainen, joka olisi jättänyt jälkensä historiaan. Hän oli hammaslääkäri, vaimo ja äiti. Kirja kuitenkin välittää kuvan, että hän oli tärkeä ja rakastettu omassa piirissään, ja kirjan arvoiseksi hänet tekee se, että hänen perheensä menetti hänet liian varhain ja häntä jäi kaipaamaan poika, joka osaa kirjoittaa koskettavasti äidistään ja kaipauksestaan.

Ja kirjoittaa Eero Huovinen osaa. Nautin kovin hänen tyylistään. Kirja on elämänmakuinen, mutta kaiken takaa loistaa kaiho, joka saa kirjailijan kynän välillä kauniin runolliseksikin. Myös äidin oma ääni on vahvasti läsnä: Huovinen hyödyntää paljon sitaatteja äidin kirjoittamista kirjeistä ja muista dokumenteista. Ja kuinka lämmin kuva äitistä välittyykään! Hellittelynimiä riittää kolmelle pojalle. Sairaalasta äiti kirjoittaa: "Rakkaat äidin omunaiset! Mitäs teille oikein kuuluu?" Miten ihana sana tuo omunaiset!

Oli sattumaa, että luin kirjan juuri nyt, äitienpäiväviikonloppuna.  Teos on ollut lukulistallani pitkään, ja pitkään se oli lainattunakin, ennen kuin sen luin. Kirja oli jo myöhässä ja siitä oli varaus, ja koska kirja oli lainattu Keski-kirjastoista (joiden alueella en edes asu), päätin, että tänään äitienpäivänä on minun pakko palauttaa se, kun käymme naapurikunnassa. Luin kirjan pikavauhtia parissa päivässä. Vauhtia lukemiseen toi se, että Eero Huovinen on tulossa kuun lopussa vierailemaan kotikuntani Kangasniemen kirjastoon ja halusin ehtiä perehtyä hänen kirjaansa ennen kohtaamista.

Olen kuitenkin iloinen, että tulin lukeneeksi tämän kirjan juuri nyt!  Äitiä ikävä vei koskettavasti päivän tunnelmaan, varsinkin kun en ole saanut viettää äitienpäivää oman äidin kanssa sen jälkeen, kun menin naimisiin. Oma äidinikävä on läsnä aina äitienpäivänä.

Toivotan onnea kaikille äideille ja lohtua kaikille äitiään tai äitiyttä kaipaaville!


Eero Huovinen

Äitiä ikävä (2020)

WSOY

235 s.

torstai 7. huhtikuuta 2022

Kirjallisia kakkuja ja kirjailijaunelmia

Viime perjantaina tein jotakin huisin jännittävää: lähetin ensimmäistä kertaa elämässäni oman käsikirjoitukseni kustantamoihin onneaan etsimään!

Kyseessä on leivonta- ja kirjallisuustietokirja nimeltään Ihania kirjoja, herkullisia kakkuja.

Ne, jotka tuntevat minut, tietävät varmasti, että kirjallisuus ja kakut ovat elämäni kaksi suurinta intohimoa. Kesällä 2020 sain yhtäkkiä mainion päähänpiston, joka ensin hiipi mieleeni varovaisena kysymyksenä ja pienenä haaveena: voisinko ja osaisinko minä kirjoittaa oman kakkukirjan, jossa yhdistyisivät nämä rakkaat intohimoni? 

Ideanani oli kehittää kakkureseptejä, jotka ammentaisivat inspiraationsa lempikirjoistani, ja ohessa esittelisin näitä kirjoja henkilökohtaisella otteella ja kertoisin kiinnostavaa taustatietoa kirjoista ja kirjailijoista. Ajatuksenani oli, että kirja ei olisi vain kokeiltavaksi ja katsottavaksi, kuten leivontakirjat yleensä, vaan että se olisi myös kirjallisuudenystävän lukunautinto.

Ajattelin nimittäin, että minun on turha kilpailla kakkutaidoissani Kinuskikissan kaltaisten mestareiden kanssa, mutta se, missä voin erottautua, on, että osaan kirjoittaa hyvää ja kiinnostavaa tekstiä. Paikallislehden freelancerina minua on kovin ilahduttanut ja rohkaissut se, että jotkut lukijat ovat kertoneet odottavansa erityisesti minun kirjoittamiani tekstejä, koska ne on kirjoitettu niin kivalla ja kiinnostavalla tyylillä. Siispä ajattelin, että minun leivontakirjani olisi sellainen, joka tarjoaisi myös lukuiloa kaltaisilleni kirjallisuusharrastajille.

Kirjat ja kakut kuuluvat mielessäni erottamattomasti yhteen. Tästä ajatuksesta sai alkunsa kirjaideani.

Niin se vain on: kirja maistuu aina paremmalta kakun kera kuin ilman – ja toisinpäin. Nämä elämäni kaksi suurinta rakkautta sopivat yhteen kuin herttainen ja vanha toisiinsa hioutunut aviopari, joka suloisesti täydentää toisiaan. Jollakin tavalla lukukokemus tuntuu vajaalta ilman herkkuhetkeä. Yhtä lailla kakun maku ei mielestäni pääse oikeuksiinsa ilman kirjaa. Maistellessani sanoja maistan paremmin myös kakun.

(ote käsikirjoituksesta)  

Tein jo kesällä 2020 muistikirjaani pienen listan ideoista, millaisia kakkuja ja kirjoja kirjaani tulisi. Sitten asia unohtui ja jäi hautumaan. Kunnes tuli kevät 2021. Yhtäkkiä ajatus nousi esiin ja päätin: leipoisin ensimmäisen kirjakakkuni, kun kuusenkerkät puhkeaisivat metsään. Niitä tarvitsisin ensimmäiseen kirjakakkuuni, Anni Swanin Pikkupappilassa-teoksen Ullan voimafraasista ammentavaan Metsien kaukainen sini -kakkuun, jonka koristelisin kuusenkerkillä ja pensasmustikoilla. Mustikat olisivat kaukaista sineä ja kuusenkerkät loisivat metsän tunnelmaa.

Ja niin siinä sitten kävi. 

Toukokuun lopussa vajaa vuosi sitten, kun kuusenkerkät olivat vihreimmillään, leivoin ensimmäisen kirjakakkuni. Ja yhtäkkiä se olikin menoa. Kun olin ryhtynyt toimeen, kakut ja kirjallisuus alkoivat elää yhä vahvemmin mielessäni ja luova prosessi viedä mennessään. Ja koska opettajan kesä on vapautta täynnä, päätin omistaa kesäni kakuille. Kesälomalla kehitin ja leivoin yleensä yhden kakun viikossa. Hieman ennen ensimmäistä kakkua olin aloittanut käsikirjoituksen, joka alkoi myös kasvaa ja elää.

Olin oikeastaan jo aivan kahden vaiheilla lähettääkseni käsikirjoitukseni kustantamokierrokselle jo viime kesäkuussa. Minulla oli silloin noin parikymmentä sivua kasassa ja idea suunniteltuna aika pitkälle. Sitten tulikin stoppi. Koin, että tarvitsin etäisyyttä käsikirjoitukseeni ja kustantamoasiaan, ja työnsin molemmat tietoisesti pois mielestäni. Astuminen edemmäs unelmieni polulla kohti kirjailijuutta tuntuikin yhtäkkiä liian jännittävältä. Mietin jopa: haluanko ikinä julkaista yhtäkään kirjaa? Onko se liian jännittävää minulle? Vatsanpohjassa kupliva jännitys oli kasvanut liian suureksi. Olin hyökännyt kirjan tekemiseen liian suurella innolla ja nopeudella, enkä ollut ehtinyt valmistella tunteinani tarpeeksi seuraavaa askelta varten.

Etäisyys kasvoi lopulta suuremmaksi kuin olin suunnitellutkaan, sillä loppukesästä elämäni heitti kuperkeikkaa, enkä voinut keskittyä kirjaprojektiin. Sitten alkoi lukuvuosi, eikä ollut enää aikaa. Ja kun lopulta uskalsin kurkistaa käsikirjoitustani, en ollut enää varma mistään ja koin, että haluan tehdä käsikirjoitukselleni paljon enemmän ennen kuin etsin sille kustantajaa.

Ja tässä sitä ollaan! Viime perjantaina eli 1.4. lähetin käsikirjoitukseni ensimmäiseen neljään kustantamoon. Tällä viikolla aion lähettää sen vielä vähintään muutamaan muuhun, kunhan olen ensin tutkinut ja pohtinut tarkemmin, mihin kaikkialle se kannattaisi lähettää. Lisäksi aion tehdä vielä yhden oikolukukierroksen ennen seuraavia kustantamoita.

Käsikirjoitus on yhä keskeneräinen, mutta paljon olen silti saanut aikaan. (Tietokirjoja ei ole tapana tarjota kustantajille valmiina, vaan osa käsikirjoitusta ja suunnitelma riittävät.) Käsikirjoituksessa on 113 sivua, joista reilu 30 on kuvasivuja.  Siinä on noin 12 500 sanaa ja lähes 100 000 merkkiä. 15 kakkureseptiä ja 10 eri kirjailijaa. 

Lempikirjoilleni eli Montgomeryn Anna-kirjoille olen omistanut kokonaiset kolme kakkua. Mukana on monia tyttö- ja lastenkirjoja – ne ovat erityisen lähellä sydäntäni – mutta lisäksi on myös aikuistenkirjoja, kuten Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaani ja Shirley Jacksonin Linna on aina ollut kotimme.

Hyviä kirjoja on monenlaisia. Olen valinnut mukaan kirjoja, joita yhdistää ennen kaikkea se, että ne ovat mielestäni ihania. Ihanuus on toki usein lukijan silmissä, mutta käsitykseni mukaan monet tähän teokseen valitsemani kirjat ovat sellaisia, joihin lukemattomat muutkin lukijat ovat kehittäneet vahvan ihanuussuhteen.

Minulle ihanat kirjat ovat sellaisia, jotka saavat sydämeni laulamaan. Koska itse olen kaunosieluinen romantikko ja ikuinen lapsi, tässä kirjassa ovat yliedustettuina rakkaustarinat, tyttökirjat ja lastenkirjallisuus. Lempikirjailijalleni Montgomerylle olen antanut muita kirjailijoita suuremman paikan. Hän on sen ansainnut.

(ote käsikirjoituksesta) 

Suunnitelmissa on vielä monen monta ihanaa kakkua. Kun kevät puhkeaa metsään, aion leipoa Ihanan toukokuun mansikkakakun (H. E. Batersin Oi ihana toukokuu) ja Nuuskamuikkusen kevätlaulukakun (Tove Janssonin Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia). Kaikki kakkuni olen halunnut kuvata ulkona puutarha- ja metsämiljöössä.

Kakkukirjani tekeminen on ollut aivan ihanaa kaikessa luovuudessaan. Koen päässeeni toden teolla toteuttamaan itseäni. Jos mietin viimeistä vuottani, koen, että onnellisimmat hetkeni olen kokenut leipoessani ja kuvatessani kirjakakkujani!

Olen visuaalinen ihminen ja rakastan sitä, kun saan omin käsin luoda jotakin kaunista ja ihanaa. Joskus on toki mennyt myös hampaiden kiristelyksi, kun jokin ei onnistu tai kimpussani on tuhatpäinen ja verenhimoinen hyttyslauma – yritä nyt siinä sitten jähmettyä paikolleen ottamaan täydellistä valokuvaa, kun tekisi mieli huitoa ja hyppiä. Muutamia kuvauskokemuksia olen tuonut mukaan myös kakkukirjaani. Näin kuvailen Anna-kirjoista ammentavan Suloisuuden valkean omenakakun kuvaamista.

Tämän kakun kuvaaminen lähes satavuotiaassa omenatarhassa oli minulle yksi elämäni lumoavimmista hetkistä. Mikä paikka, mikä tunnelma! Aika seisahtui ja kääntyi yli sata vuotta taaksepäin. Koin astuneeni sisään lempikirjaani. Näin ja kuulin, kuinka Anna ja hänen paras ystävänsä Diana istuivat kakkukesteillä omenapuun alla ja nauroivat, ja minä yhdyin heidän nauruunsa.

Kuvani eivät tavoita koko aistimaailmaa, mutta voit ehkä kuvitella lintujen liverryksen, kymmenien mehiläisten korvia huumaavan surinan, auringon lämmön sekä kesän ja vihreyden tuoksun.

(ote käsikirjoituksesta) 

Nyt elän jännittäviä aikoja! Löytääkö kakkukirjani kodin jostakin kustantamosta? 
Uskoisin, että ennemmin tai myöhemmin! Uskon ideaani, kirjoitustaitoihini ja siihen, että tämä on jotakin, minkä juuri minä osaan tehdä. Kustantamoita on Suomessa lukuisia, ja jos ensimmäisellä kierroksella saan vastaukseksi vain ei kiitosta, en aio lannistua, vaan hion tekstiäni lisää ja lähetän sen yhä uusille ja uusille kustantamoille. 
Minua rohkaisee lempikirjailijani L. M. Montgomeryn tarina: Hänen oli todella vaikea löytää kustantajaa esikoisteokselleen Anne of Green Gables -romaanille (Annan nuoruusvuodet). Montgomery oli jo luopua toivosta, kunnes eräs bostonilainen kustantamo hyväksyi käsikirjoituksen. Loppu onkin historiaa. Kirjasta tuli välitön menestys, Montgomerysta kuuluisuus ja pian orpo punapää nimeltään Vihervaaran Anna valloitti koko maailman. Ja tuo Montgomeryn esikoinen, jonka käsikirjoitus oli vähällä päätyä takansytykkeeksi, on yhä lähes 114 vuotta ilmestymisensä jälkeen rakastettu klassikko ja minun lempikirjani.

Maailmanmenestystä en omalle kirjalleni odota, mutta jos jotakin Montgomeryn tarina opettaa, niin sen, että lannistua ei kannata. Ja sen, että hylkäyskirjeet eivät tarkoita, että käsikirjoitus tai kirjaidea olisi huono.

Minua on todella paljon rohkaissut myös somesta saamani kannustus. Olen julkaissut kakkukuviani some-tileilläni ja saanut hyvin paljon kehuja ja rohkaisua.  Tiedän, että minulla on jo jonkinlainen yleisö odottamassa kirjaani. Olen perustanut kirjaprojektiini keskittyvän julkisen Instagram-tilin @kirjojajakakkuja  –  tervetuloa seuraamaan! Koska tili on julkinen, sinne voi kurkkia, vaikkei olisi omaa Ig-tiliä.

Kauhuromantiikkaa Shirley Jacksonin ja Charles Dickensin teoksista.

Odotan myös vähän jännityksellä, mitä kaikkea tämä vuosi tuo tullessaan kirjallisella rintamalla. Oikeastaan vasta muutamien viime vuosien aikana olen tosissani alkanut haaveilemaan kirjailijaunelmia. Olen hidas kirjoittamaan, mutta ideoita kirjoista minulla on runsaasti ja keskeneräisiä käsikirjoitusten raatoja useita.  Tykkään kirjoittaa monia tekstejä rinnakkain. Kun yksi on jumissa ja hautumassa, kirjoitan toista, kolmatta tai neljättä, ja kuukausien tauon jälkeen saatan palata ensimmäiseen. Kakkukirjani käsikirjoituksen työstäminen on eronnut siinä suhteessa muista käsikirjoituksistani, että sen suhteen ei ole tarvinnut odotella inspiraatiota, vaan jos olen päättänyt istua koneen eteen ja kirjoittaa sitä, olen todella voinut tehdä niin. Kaunokirjallisuus onkin sitten toinen juttu. Nyt alkaa kirjoittamisharrastus tuotta pikku hiljaa yhä kypsempää hedelmää. Kakkukirjani oli ihka ensimmäinen käsikirjoitukseni, jota olen tarjonnut kustantamoille, mutta luulen, että tämän vuoden aikana tulen tarjoamaan kustantamoille vielä 1–2 muutakin käsikirjoitusta.

Tällä hetkellä mieltäni kutkuttaakin kovin nämä kysymykset: Missä tunnelmissa päätän tämän vuoden? Onko minulla silloin taskussa ensimmäinen kustannussopimukseni?  Vai voisiko käydä jopa niin hyvin, että kustannussopimuksia olisi kaksi tai kolme?

  Jään mielenkiinnolla odottelemaan!