Minun ei pitänyt ostaa sieltä muuta kuin karkkia (joka hullujenpäiväinen traditioni), mutta eksyin ihan vahingossa myös Akateemisen puolelle ja sitten houkutukset iskivät.
Anni Blomqvistin Myrskyluoto -kirja, jossa on yksissä pokkarikansissa kaikki Myrskyluodon Maijasta kertovat kirjat, suorastaan huusi minulle "osta minut". No, ainahan sitä voi yhden 3,90 euron hintaisen pokkarin ostaa, vaikka rahat olisivat kuinka tiukalla, jos kyseessä on kirja, jonka lukemisesta on pitkään haaveillut. Vai mitä?
Pokkarihyllyltä muutaman mutkan kautta matkani jatkui englanninkielisten kirjojen hyllyille ja silloin olin seota. Siellä nimittäin oli monia ihania vanhoja klassikoita sellaisissa hurmaavissa, viehättävissä kangaskansissa, jotka kaikki maksoivat kaikki 9,90 euroa. (Tunnette kai suuren heikkouteni vanhoihin klassikoihin?) Olisin voinut mieluusti ostaa vaikka ne kaikki, mutta lopulta riitelin mieleni sisällä Alcottin Little Womenin ja Bronten Jane Eyren välillä.
Mietin ja harkitsin, harkitsin ja mietin. En osannut päättää, joten lähdin kotiin pelkän Myrskyluodon kanssa.
Mietin ja harkistin vielä kotonakin samana iltana. Myös seuraavana päivänä. Töiden jälkeen suuntasin uudestaan Akateemiseen noiden hurmaavien kangaskantisten ääreen. Ja taas mietin ja harkitsin ja pohdin. Valinta oli niin kinkkinen, että huolimatta kaikista päätökistäni olla ostamatta molempia, tein lopulta niin.
Kuka nyt osaisi hei päättää, haluaako mielummin omaan hyllyynsä Pikku naisia vai Kotiopettajattaren romaanin englanniksi? En ainakaan minä!
Little Women sisältää sekä Pikku naisia I:n että Pikku naisia II:n, jotka molemmat löytyvät ennestään hyllystäni suomen kielellä. Kotiopettajattaren romaania minulta ei lödy kuitenkaan ennestään millään kielellä, joten ihan huippua, että sain sen nyt alkukielellä ja vieläpä mitä ihanimmissa kansissa!
Viime kuussa tulin katsoneeksi monta elokuvaa, jotka perustuvat kirjoihin. Ajattelin, että olisi kiva kirjoittaa näistä lyhyesti tänne blogiinkin. Elokuvien katsomiesta on tovi, joten yksityiskohtaista selostusta en osaakaan enää antaa. Kaikki elokuvat olivat kirjastosta ja olen palauttanut ne jo aikoja sitten (jota ennen kuitenkin muistin onneksi napata kuvan!), joten en nyt laita yksityiskohtaisia tietoja elokuvista.
Vaimoja ja tyttäriä (1999)
Elizabeth Gaskellin romaanin perustuva elokuva (tai oikeastaan mini tv-sarja) oli ihanaa katsottavaa. 1800-luvun henkeä, romanttisia juonia ja ihmissuhdedraamaa. Näistä on täydellinen elokuvakokemus tehty. Olen nähnyt tämän joskus joitakin vuosia aiemminkin, kun se (muistaakseni) tuli Yleltä. Ihastuin silloin ja ihastuin nyt. Tämä on itse asiassa ainoa näistä, jonka pohjalla olevaa kirjaa en ole lukenut. Siksi en osaa juurikaan sanoa mitään siitä, kuinka hyvin alkuperäisen teoksen henki toteutui tässä.
Koska veikkaan, että Vaimoja ja tyttäriä on näistä yleisestikin ottaen vähiten tunnetuin tarina, pieni selostus juonesta: Päähenkilönä on Molly Gibson, stereotyyppinen 1800-luvun "kunnon tyttö". Hänen äitinsä on kuollut ja hän asuu yhdessä leski-isänsa kanssa. Velvollisuuden tunnosta tytärtään kohtaan monien kahdestaan vietettyjen vuosien jälkeen isä saa yllättäen päähänsä, että hänen onkin hankittava vaimo, jotta tyttärellä olisi äitihahmo. Hän menee naimisiin erään leskirouvan kanssa, mutta velvollisuudentunnosta solmittu avioliitto ei ole järin onnellinen ja äitipuoli on varsinainen ärsytys. Molly itse on kaikkea muuta kuin innoissaan isänsä avioliitosta ja uudesta äitipuolestaan. Onneksi äitipuolella on kuitenkin Mollyn ikäinen tytär Cynthia, ja sisarpuolista tulee hyvät ystävät. Cynthia – mukavuudestaan huolimatta – ei ole lainkaan niin "kunnollinen" kuin vakavamielinen ja muista ihmisistä välittävä ja huolehtiva Molly. Suurena punaisena lankana juonessa kulkee toisaalta jännite kasvatusäidin ja Mollyn välillä, toisaalta, ja vielä suurempana lankana Mollyn ja Cynthian seikkailut avioliittomarkkinoilla (kuinkas muutenkaan!).
Pikku naisia (1978)
Kaksiosainen elokuva kertoo ihastuttavien pikku naisten tarinan (Pikku naisia I ja Pikku naisia II). Tämä elokuva oli hyvin erilainen kuin Winona Ryderin tähdittämä 90-luvulla tehty Pikku naisia, joka oli tätä ennen minulle ainoa (ja myös se "oikea") valkokankaan Pikku naisia. Tämä vuonna 1978 tehty elokuva totta puhuen näyttää ja kuulostaa aika 70-lukulaiselta – sekä hyvässä että pahassa (mutta enemmän siinä jälkimmäisessä).
Pahiten 70-luvusta kärsi minusta ehkä puvustus, joka ei näyttänyt minusta siltä oikealta. Liikaa vaaleaa ja pastellia, ja jotenkin puvustuksesta (vaikka en ole mikään asiantuntija asiassa) välittyi hieman halpa vaikutelma. Toinen asia, mihin oli vaikea tottua, oli näyttelijöiden suurieleinen ja melodramaattinen näyttelytapa, johon kuului myös erittäin voimakas ja kimakka äänenkäyttö. Näistä 70-luvun pikku naisista sai aikamoisen äänekkään ja meluisan kuvan, mikä soti ainakin omassa päässäni kirjan perusteella syntynyttä mielikuvaa Marchin perheen neljästä, rauhallisesta ja hyvätapaisesta pikku enkelistä.
Selvittyäni kuitenkin pienen pienestä yllämainittujen seikkojen aiheuttamasta alkujärkytyksestä, elokuva imi mukaansa ja heittäydyin silmilläni ja sielullani tarinan ja elokuvan vietäväksi. Ja olivathan ne puvutkin todella ihania, vaikka ei juuri sellaisia kuin mielestäni pitäisi! Kaiken kaikkiaan kokemus oli ihana ja jäi huomattavasti enemmän plussan kuin miinuksen puolelle!
Ole luonani aina (2010)
Kazuo Ishiguron Ole luonani aina -romaaniin perustuva klooneista kertova elokuva on mielestäni erinomainen ja siinä on säilynyt hienosti kirjan tunnelma ja henki; melankolia, surumielisyys, kasvava ahdistus, salatut asiat ja puolitotuudet. Kerrassaan hieno elokuva. Koskettava. Juuri muuta minulla ei ole tästä sanottavaa.
Jane Eyre (2011)
Yllättäen tämä minun mielestäni maailman toiseksi parhaaseen kirjaan Kotiopettajattaren romaaniin perustuva elokuva oli minusta näistä elokuvista huonoin. Ei, ei ja vielä kerran ei. En tykännyt yhtään; elokuva oli suorastaan ikävystyttävä. Jane ei näyttänyt ollenkaan siltä kuin pitää, ei myöskään Mr. Rochester. Oikeastaan mikään ei näyttänyt siltä kuin pitää, eikä mikään ollut niin kuin pitää.
Elokuvan julistaminen huonoksi on ehkä vähän rohkeaa. Itse asiassa elokuva näyttää siltä, että luulisin monien kriitikoiden ja muiden alan fiksujen arvostavan elokuvaa. Itse en kuitenkaan syttynyt. Yksi asia, mikä minua harmitti, oli kirjan kronologian pistäminen uuteen järjestykseen: elokuva alkaa kohdasta, jossa Jane Eyre on paennut Thorfield Hallista ja vaeltelee yksinään keskeltä nummia etsien paikkaa, johon asettua. Varinainen tarina alkaa myöhemmin flashbackinä.
Elokuva oli visuaalisesti ottaen hyvin karu (jonkun mielestä ehkä taiteellinen), ja siinä oli yleisesti ottaen mielestäni liian melankolinen tunnelma. Pääosan näyttelijä oli todella ilmeetön (luultavasti ihan tarkoituksella), mutta en itse pysty eläytymään täysin ilmeettömiin kasvoihin. En nähnyt myöskään sitä suurta kipinää elokuvan Jane Eyren ja Mr. Rochesterin välillä.
Luulen, että vahvaan negatiivisen asennoitumiseeni vaikuttaa paljon se, että olen katsonut useita kertoja Ylenkin kanavilta useaan otteeseen tulleen BBC:n minisarjan, joka on mielestäni maailman ihanin ja edustaa minulle sitä oikeaa Jane Eyreä. Tämä oli todella erilainen, enkä kerta kaikkiaan lämmennyt.
Asuipa kerran syvällä metsässä suuressa linnassa hirviö nimeltä Reinar. Hänellä oli vain yksi palvelija, nainen nimeltään Reetta. He olivat asuttaneet linnaa kahdestaan niin kauan, että eivät edes muistaneet, kuinka kauan. Heillä ei vieraillut kukaan, eivätkä he käyneet kenenkään luona kylässä. He vain kyhjöttivät linnassa ja pitivät mykkäkoulua.
Mykkäkoulu ei ole koulu puhekyvyttömille lapsille, vaan mykkäkouluun joutuvat aikuiset, jotka eivät halua puhua mitään toisilleen, vaikka osaisivatkin. He ovat siihen liian kiukkuisia. Ja kun kiukulle antaa vapaat kädet, pinna kiristyy, pultti irtoaa, vieteri katkeaa ja hälytyskello alkaa soida Mykkyyden noidan keittiössä. Mykkyyden noita taikoo seuraavaksi heidän äänijänteensä kireäksi, äänensä kimeäksi ja suunsa kuivaksi. Sitten puhe ei enää tule heidän huuliltaan kovin helposti, vaikka he taas haluaisivatkin puhua ja pyytää anteeksi. Mykkäkoulu on hyvin vaarallinen olotila, jos se jää pysyväksi. Silloin Mykkyyden noita on saanut taas yhden pisteen taistelussa Onni-keijua vastaan.
Päivi Alasalmen satukokoelma Turhamainen aasi on täynnä toinen toistaan riemastuttavampia satuja, joiden taika-aineksena toimii hyvin perinteiset satuelementit sekoitettuna samaan keitokseen uusien, raikkaiden ja oivallisen riemastuttavien ainesosien kanssa. Tästä satukokoelmasta löytyy niin prinssiä kuin prinsessaa, kuningasta ja kuningarta, lohikäärmettä kuin ilkeää noitaakin. Tuttuja juoniasetelmia löytyy, mutta osa hieman päälaelleen käännettynä.
Kirjailijan leikittely perinteisten ja tuttujen satuainesten kanssa tuntuu suorastaan ihastuttavalta ja nerokkaalta. Esimerkiksi sadussa Prinsessa Rusosuun vaarallinen vastustaja prinsessa saa pelastaa prinssinsä lohikäärmeen kynsistä eikä päinvastoin! Vielä riemastuttavin on mielestäni Pieni sammakkoystävä-satu, jossa kohdataan tuttu juonikuvio sammakoksi loihditusta prinssistä, jonka voi pelastaa vain aito rakkaus. Mutta tämä prinssi ei muutukaan miksikään komeaksi nuorukaiseksi sammakonmuodosta päästyään, vaan "hurmaavaksi hopeahiuksiseksi kuninkaaksi" – hän nimittäin oli joutunut odottamaan rakkautta niin kauan, että oli jo ehtinyt vanhentua odotellessaan. Ja mikäs siinä, sillä hänen "prinsessansa" olikin jo omien sanojensa mukaan "tällainen ikäkulu eukko". Satu on hauskalla tavalla kantaaottava: oletko ikinä miettinyt, miksi ihmeessä kaikkien suurten tarinoiden ja loistokkaiden satujen ihailtavat sankarit ja sankarittaret ovat nuoria? Eikö vanhuksilla ole sankarin osaa?
Satujen lomassa esiintyy toisinaan aika kiperää moraaliopetusta. Mutta ei mitään vanhanaikaista, topeliaanista kodin, isänmaan ja uskonnon pyhään kolminaisuuteen keskittyvää, vaan moraaliopetusta, jonka uskoisin miellyttävän myös useimpia nykyvanhempia. Esimerkiksi yllä oleva kuvaus mykkäkoulun pitämisen turmiollisuudesta on hauska esimerkki tällaisesta moraaliopetukesta. Toisinaan moraaliopetukset lähtevät hieman vakavampisävyisimmillekin poluille. Pidin tästä moraalisesta piirteestä saduissa. Mielestäni on hyvä, jos sadut pystyvät olemaan samaan aikaan sekä viihdyttäviä että opettavia. Tässä tehtävässä Alasalmen sadut onnistuvat mielestäni erinomaisesti.
Minusta yksi kiehtovimmista ja yllättävimmistä saduista kokoelmassa on juuri Hirviö ja palvelijatar -satu, jonka alkua olen siteerannut yllä. Se kertoo hirmuisen äksystä hirviöstä, joka asuu palvelijattarensa kanssa linnassa. Palvelijatar hoitaa tehtävänsä kuin pitääkin, mutta välttelee hirviötä niin paljon kuin mahdollista ja on hirviön kanssa mykkäkoulussa. He eivät enää edes muista, mistä syystä ja milloin ovat mykkäkoulunsa aloittaneet – niin kauan he ovat olleet mykkinä. Erään kerran linnaan tulee käymään poika. Hän soittaa ihmeellistä taikapilliään. Sen sävelen kuulleessaan sanoo hirviö Reinar aivan tahtomattaan palvelijalleen Reetalle "Saanko luvan, kaunis Reetta". "Tottakai, rakas Reinar", vastaa Reetta yhtä tahtomattaan ja vihaisena itselleen moisesta ystävällisyydestä. Tanssin jälkeen poika näyttää parille toista taikakaluaan, peiliä. Pari kurkistaa peiliin, ja he näkevät siellä leveästi hymyilevan prinsessan ja prinssin ruusutarhan keskellä hoviväen ympäröimänä. Hirviö ja palvelijatar ei tunnista peilikuvan henkilöitä. Mutta poika kertoo, että he ovat prinssi Reinar ja prinssi Reetta. Tämä taikapeili näyttää katsojilleen heidät onnellisimmillaan. Reinar ja Reetta ovat vihanpitonsa keskellä unohtaneet, että olivat joskus onnellinen aviopari. Muistaessaan tämän saa pari takaisin puhekykynsä ja rakkautensa.
Minusta tarina on hyvin nerokas ja opettavainen – myös aikuisille. Hirivö ja palvelijatar -tarinassa on kuvattu monen avioliiton tarina. Mitä tapahtuu, kun antaa katkeruudelle vallan avioliitossa ja ryhtyy välttelemään puolisoaan? Toinen muuttuu kenties hirviöksi, toinen palvelijattareksi, jonka tehtävä avioliitossa on vain tehdä kotityöt ja toimittaa päivällinen pöytään oikeaan aikaan päivästä.
Tämä satukokoelma on nököttänyt kirjahyllyssäni melko lukematta parisen vuotta saman kirjailijan Sinnikäs meripoika -nimisen sisarteoksen vieressä. Nyt päätin tarttua härkää (tai Alasalmea) sarvista ja lukea vihdoin koko satukokoelman kannesta kanteen. Lukukokemus oli sen verran ihastuttava, että ennustan Sinnikkään meripojan esiintyvän myös blogissani melko lähitulevaisuudessa!
Päätin tulla maailmaan juuri kun äitini jäi bussista palatessaan tuloksettomalta ostosreissulta Ilfordista. Hän oli mennyt hankkimaan housuja, mutta koska olin liikahtanut toiseen asentoon, hän hermostui eikä pystynyt päättämään, ottaisiko paikatut farkut vai leveälahkeiset sammarit, ja koska häntä pelotti, että syntyisin tavaratalossa, hän matkusti hädissään kotikulmiensa turvaan, missä häneltä meni lapsivesi juuri kun taivas repesi. Kuudenkymmenen metrin kotimatkan aikana lapsivesi sekoittui joulukuiseen sateeseen ja kiemurteli katuojaan, kunnes elämän ympyrä sulkeutui dramaattisesti ja ehkä jopa runollisesti. No niin arvon lukijani! Täältä tulee arvioni Sarah Winmanin Kani nimeltä jumala -kirjasta, jota ainakin muutamat ovat innolla odottaneet.
Kirja on ensimmäinen teos vuoden alussa itselleni julistamastani haasteesta, jossa lupasin lukea ja blogata yhteensä kuusi lukijoideni minulle ehdottamaa kirjaa vuoden 2014 aikana. Kaikki halukkaat saivat ehdottaa minulle kahta tietyt ehdot täyttävää kirjaa, joista arvoin luettavakseni kuusi. Ideana oli ehdottaa kirjoja, jotka poikkeavat tavanomaisista lukutottumusistani, mutta joista kuitenkin voisin luultavasti pitää. Kani nimeltä jumala sopikin tähän kriteeriin hyvin, sillä kaikki minut tuntevat tietävät, että olen jämähtänyt (vanhojen) klassikoiden sekä lastenkirjallisuuden lumoihin, ja olen kovin laiska lukemaan mitään uutta aikuisten kirjallisuutta. Kani nimeltä jumala -kirjaa ehdotti haasteen nimissä itse asiassa kaksikin kirjabloggaajaa: Villasukka kirjahyllyssä sekä Maija ! Kiitos haastajille! Tämä kirja oli itse asiassa etukäteen jo ennakkosuosikkini.
Ja kuinkas kävi?
No, kävi niin, että tämän viikon maanantaina päätin ohimennen kirjastossa käydessäni kurkata, jos hyllyistä löytyisi joitakin haastekirjoja tähän samaan haasteeseen liittyen. Kani nimeltä jumala löytyi, ja se lähti oitis matkaani. Aloitin kirjan lukemisen itse asiassa heti, kun astuin kirjastosta ulos ja kävelin yliopistolle. Luin sitä pitkin päivää joka välissä, kun vain ehdin: luennon alkua odotellessani, töihin mennessäni bussissa, odotellessani oman oppituntini aloittamista, töistä palatessani bussissa, kotiin päästyäni sängyssä, heti aamulla herättyäni... Oikeastaan miltei minuutilleen vuorokauden päästä siitä, kun olin lainannut kirjan, oli se jo luettu.
Jos joku oli kovin nokkela, niin tajusi ehkä yllä olevasta kuvauksesta, että jäin kirjaan koukkuun ja pidin siitä! Lukemaan ryhdyttyäni minun oli pakko lukea se mahdollisimman nopeasti loppuun. Kirjan kieli on helppolukuista ja kerronta miellyttävällä tavalla kuin itsestään etenevää – juuri sellainen kirja, jonka yleensä hotkaisee nopeasti.
Kani nimeltä jumala on mielestäni lämminhenkinen ja elämänmakuinen tarina. Kuitenkaan se ei ollut minulle mikään elämänmullistava tai käänteentekevä lukukokemus, enemmänkin sanalla sanoen erittäin miellyttävä lukukokemus. Kirjan tunnelmassa on sitä jotakin – jotakin, jossa on miellyttävä ja mukava viipyä. Sanoisinko, kauneutta ja rauhaa sekä myös pala lapsuuden iloa ja mutkattomuutta. Myös lapsenmaailman nostalgiaa. Kirja ei ole kuitenkaan pelkästään mukava ja kaunis kirja, vaan siinä on mukana myös ripaus jotakin koskettavaa, jopa vähän surullistakin. Surullista kirjassa on ennen kaikkea se, että kaikilla ei ole yhtä hyvää perhettä kuin päähenkilöllä. Kieli on kaunista ja runollista, ja mukana on pieni ja sopiva ripaus huumorin pilkettä. Pidin tästä kaikesta.
Teoksen päähenkilö on Eleanor Maud eli Elly. Elyllä on isoveli sekä rakastavat isä ja äiti. Heillä on ehjä ja onnellinen perhe. Elly kokee olevansa vähän erilainen ja ystävystyy oitis uuden luokalleen tulevan tytön Jenny Pennyn kanssa, joka on myös vähän erilainen. Jenny Pennyn sanotaan olevan huoran tytär. Se tarkoittaa sitä, että hänen äitinsä ei ole naimisissa, vaan hänellä on aina joku poikaystävä. Jenny Pennyn saapuminen Ellyn elämään on merkityksellinen: Elly jakaa elämänsä aikaan ennen Jenny Pennyä ja aikaan sen jälkeen. Vaikka Ellyn perheen muutto Cornwalliin erottaa Ellyn ja Jennyn, muodostuu Ellyn ja Jennyn ystävyys mielestäni koko kirjaa määrittäväksi tärkeimmäksi juonelliseksi jännitteeksi. Jenny on aina osa Ellyn elämää myös silloinkin, kun hän ei ole fyysisesti läsnä. Myös niinä vuosina, kun Ellyllä ei ole aavistustakaan, missä Jenny on ja mitä hänelle kuuluu.
Mielestäni mielenkiintoisin ja mieltäni askarruttavin kysymys lukukokemuksessani oli, miksi kirjan nimi on Kani nimeltä jumala. Elly saa eräänä jouluna lahjaksi kanin, jonka hän nimittää jumalaksi. Kani on siitä lähtien pienenä osana tarinaa, muttei mielestäni mitenkään merkittävänä. Ja itse asiassa jossakin vaiheessa kani kuolee pois, ja tarina jatkuu pitkälle sen jälkeen. Liittyykö kirjan nimi laajemmin uskonnollisiin kysymyksiin, joita sivutaan paitsi kanin nimeämisen yhteydessä, myös joissakin muissa kohdin kirjaa?
"Onko sopivaa kutsua jänistä..." rouva Grogney aloitti.
"Oikeasti se on kani", Jenny Penny keskeytti. "Sitä vain sanotaan belgian..."
"Onko sinusta sopivaa kutsua kania jumalaksi?" rouva Grogney jatkoi painottaen sanaa.
Minusta tuntui, että se oli kompakysymys.
"Onko sinusta sopivaa sanoa, että ´ulkoilutin jumalaa remmin päässä ja vein sen ostoksille`?
"Mutta minä vein", sanoin.
"Tiedätkö, mitä on rienaaminen?" hän kysyi.
Olin ymmälläni. Taas se sama sana. Jenny Penny viittasi tarmokkaasti.
"Niin?" rouva Grogney sanoi.
"Rienaaminen tarkoittaa hölmöilyä", Jenny Penny sanoi.
"Rienaaminen ei tarkoita hölmöilyä."
"Entä sitä, että on törkeä?" hän sanoi.
"Se tarkoittaa sitä", rouva Grogney jatkoi kovalla äänellä, "että loukkaa Jumalaa tai jotain pyhää. Kuulitko, Eleanor Maud? Jotain pyhää. Jossain toisessa maassa sinut voitaisiin kivittää tuollaisista puheista."
Vapisin ja tiesin hyvin, kuka heittäisi ensimmäisen kiven.
Maaliskuu on vierähtänyt taakse ja kevät tekee tuloaan toden teolla. Ihanaa! Silmissäni siintää jo kesäloman rauha ja aurinko sekä mansikat (5. kesä mansikanmyyjänä tiedossa!), vaikka sitä ennen on vielä hurjasti, hurjasti tehtävää.
Olen ollut viime aikoina melko laiska lukemaan ja bloggaamaan. Välillä on ollut vaikeaa löytää niin lukemisen kuin bloggaamisenkin iloa, vaikka aivan viimeisen viikon aikana onkin tämän suhteen tapahtunut parannusta. Edellispäivänä ja eilen esimerkiksi suoranaisesti ahmaisin kokonaisen romaanin, Sarah Winmanin Kani nimeltä Jumala. Se onkin ensimmäinen kokonaan lukemani kirja itselleni tekemästä haasteesta, jossa luen lukijoideni ehdottamia kirjoja. Siitä lisää blogissani luultavasti lähiaikoina!
Maaliskuussa bloggasin neljästä kirjasta. Nämä ovat itse asiassa kaikki yllättäen lastenkirjoja, mikä sopiikin ehkä hyvin maaliskuuhun, sillä maaliskuun vikalla viikolla vietettiin blogien lastenkirjaviikkoa.
Kolme näistä neljästä blogatusta kirjasta on luettu maaliskuussa. Muumit ja suuri tuhotulva sai odotella blogijumitukseni vuoksi yli kuukauden päivät bloggaajaa. Maaliskuussa tulin aloittaneeksi virallisesti myös Tove Jansson -juhlavuoden oman blogini osalta bloggaamalla peräti kahdesta Janssonista.
Minulle on tulossa haastava kevät. Opiskelusuunnitelmani ovat menneet tässä viimeisen kahden viikon aikana täydellisesti uusiksi. Vielä pari viikkoa sitten kuvittelin valmistuvani reilu vuoden päästä keväällä, mutta sitten tarjoutui houkutteleva tilaisuus: pääsen koko ensi syyslukukaudeksi leikkimään (täysipäiväistä!) ruotsinopettajaa entiseen lukiooni. Tämä tarkoittaa sitä, että minun olisi saatava paperini ulos vauhdilla ja valmistuttava maisteriksi kesäkuussa. Gradu pitäisi yhtäkkiä loihtia kahdessa kuukaudessa. Tämä ei tosin ole koko totuus: tähtään hieman alimittaiseen graduun, ja aion kursia graduni kokoon käytännössä liimaamalla ylimittaiseen kandiini noin 17 sivua uutta tekstiä. Ja ai niin. Sen gradun kirjoitan muuten pohjoismaisista kielistä, en kirjallisuustieteestä, kuten vielä vähän aikaa sitten luulin. Kirjallisuustieteestä minulla ei ole nimittäin mitään mahdollisuutta kirjoittaa gradua tällä aikataululla.
Gradun lisäksi on vielä muutamia muita opintoja tänä keväänä, ja lisäksi alan tällä viikolla opettamaan kahta omaa lukiokurssia, joten kiirettä pitää! Huh! Käytännössä tulen opiskelemaan vielä tämän jälkeenkin täydennysopiskelijana, sillä en saa kaikkia äidinkielenopettajan pätevyyteen vaadittavia opintoja nyt kasaan. Mutta aika hurjaa silti. Valmistua ja olla maisteri! Nyt vain kaikki peukut pystyyn pystyyn, että kykenen tähän kaikkeen tällä aikataululla! Opinnot ja työt pitävät minut sen verran kiireisenä tämän kevään, että ennustan hiljaista kevättä blogi- ja lukuharrastuksen osalta. Yritän kuitenkaan olla unohtamatta lukuharrastusta täysin, sillä mikäs sen mukavampi tapa rentoútua ja hengähtää kaiken kiireen keskellä kuin uppoutua hyvään kirjaan!
Lopuksi vielä muutamin kuvin ja sanoin, mitä kaikkea muuta olen puuhaillut maaliskuun aikana!
1. Olen ostanut uuden pyörän. Se on PINKKI.
2. Olen valmistautunut kesään ostamalla uudet ballerinat. Ne ovat IHANAT <3