Edith Södergran: Landet som icke är

Jag längtar till landet som icke är, 

ty allting som är, är jag trött att begära. 

Månen berättar mig i silverne runor 

om landet som icke är. 

Landet, där all vår önskan blir underbart uppfylld, 

landet, där alla våra kedjor falla, 

landet, där vi svalka vår sargade panna 

i månens dagg.

Tämä pätkä on Södergranin runosta "Landet som icke är", joka on ollut oma ylivertainen lempirunoni vuosikausia. Osaan sen ulkoa alusta loppuun, ja joskus viihdytän itseäni laususkelemalla sitä itsekseni. (Hyvä keino muuten ruotsinopettajalle saada oppilaat hetkeksi aivan hiiren hiljaiseksi, kun lausuu kokonaisen runon ulkomuistista! Kokeiltu on!) 

Tutustuin siihen joskus toisena yliopistovuonnani, kun meidän piti yhdellä ruotsin suullisen ilmaisun kurssilla lausua ääneen jokin ruotsinkielinen runo. Tämä osui käteeni jostakin suuresta runo-opuksesta, jossa oli useiden kirjailijoiden runoja ja siinä elämäntilanteessa, jossa oli paljon kärsimystä ja surua, samaistuin voimakkaasti runon puhujaan. Kaipasin jonnekin pois, koska olin väsynyt anomaan parempaa. Runo osui ja upposi syvälle, ja vaikka elämäni on paljon valoisamaa nykyään, muistuttaa tämä runo minua aina siitä, että niin ei ole aina ollut. Onni ei ole itsestäänselvyys. Siksi runo on minulle edelleen hyvin rakas.

Tänään tulin aivan ex-tempore lukeneeksi koko sen Södergranin runokokoelman, jossa tämä runo on alun perin julkaistu ja joka on saanut nimensäkin tästä runosta. Landet som icke är -runokokoelma oli Edith Södergranin viimeisimmäksi jäänyt kokoelma, joka julkaistiin postuumisti 1925, noin kaksi vuotta keuhkotaudin näivettämän runoilijan kuoleman jälkeen.

Luin koko kokoelman yhdeltä istumalta, noin tunnissa Project Runeberg -sivustolta, jonka olemassaolosta olen aiemmin kyllä tiennyt, mutta jonka suunnattomia mahdollisuuksia en ole aiemmin juuri tullut hyödyntäneeksi. Sivustolta lötyy useiden, lähinnä ruotsinkielisten kirjailijoiden, mutta satunnaisesti myös muunmaalaisten teoksia ruotsiksi. Joitakin harvoja teoksia löytyy muilla kielillä. (Esim. Kalevala suomeksi!) Ja mikä parasta: kaikki ovat ilmaisesti saatavilla! Taidan viettää jatkossakin aika Project Runebergin parissa!

Lueskelin runoja ääneen, mikä on mielestäni juuri oikea tapa ainakin itselleni lähestyä runoutta ja lisäksi mitä ihanin tapa viettää lauantai-iltapäivää. Södergranin runokieli on voimakasta ja vaikuttavaa, jotenkin suorastaan fyysisesti virkistävää. Runoja lukiessa tunsin, kuinka suorastaan voima virtaa jäseniini ja on helpompi hengittää.

Minua on kerta toisensa jälkeen hämmästyttänyt se, kuinka sairauden vangitsema ja näännyttämä runoilija jaksaa kirjoittaa niin rohkeasti. Södergranin sanat huhkuvat voimaa. Vaikka juuri tässä viimeisessä kokoelmassa, ja erityisesti kokoelman loppua lähetessä väsyneet, riutuneet ja epätoivolta kaikuvat äänensävyt saavat enemmän valtaa. Jo siteerattu ja käsitelty runo "Landet som icke är" on kokoelman toiseksi viimeisin, ja siinä epätoivoiset, kuolemaa enteilevät sävyt ovat hyvin vahvoja. Runokokoelma loppuu hyvin pelottavan enteellisesti runoon nimeltä "Ankomst till Hades", jonka viimeinen säkeistö kuuluu näin:

Kransen som aldrig smyckat min panna 

lägger jag tyst till din fot. 

Du skall visa mig ett underbart land 

där palmerna höga stå, 

och där mellan pelarraderna 

längtans vågor gå

Runokokoelma on, kuten sanottu, ilmestynyt postuumisti ja sen on toimittanut Elmer Diktonius. Runot ovat sijoitettu kolmen otsakkeen alle: ensin on "Tidiga dikter", sen jälkeen "Dikter från 1919-1920 ja viimeiseksi "Sista dikter". Runojen valikoinnin ja sommittelun kokonaisuuteen nähden on ilmeisesti tehnyt siis Elmer Diktonius ja luultavasti tarkoituksella niin, että lopulta tulee runoilijan kuolema, saapuminen Haadeksen valtakuntaan.

Kiinnitin huomiota lukiessani paljon siihen, kuinka usein kaipaus-sana "längtan" tai kaivata-verbi "längta" esiintyy näissä Södergranin runoissa. (Esimerkiksi molemmissa tässä sireeraamissani runoissa!) Kaipuun täytteistä varmasti 17-vuotiaasta kuolemaansa saakka, 31-vuotiaaksi keuhkotautia sairastavan runoilijan elämä on ollut.

Edith Södergranin runous on lumoavaa ja hänen elämänkohtalonsa koskettava. Voisin sanoa häntä lempirunoilijakseni.

Keskenjäänyt: Alastalon salissa I

En ole aiemmin tainnutkaan postata keskenjääneistä kirjoista. Nyt kuitenkin ajattelin ihan huvin vuoksi, sillä veikkaan, että tällä kertaa keskenjääneeni on kirja, joka varmaan on aika monelta muultakin jäänyt kesken. Ja kenties se on kirja, johon monet eivät ole edes uskaltaneet tarttua sen vuoksi, että epäilevät tai suorastaan tietävät sen jäävän kesken. 

Siis Volter Kilven Alastalon salissa, josta minun oli tarkoituskin lukea vain kaksoisniteen ensimmäinen osa Suomen kirjallisuushistorian kurssin nimissä. No, tentti oli jo eilen ja jopa vain sen ensimmäisen osan lukeminen loppuun osoittautui ylivoimaiseksi haasteeksi. Onneksi siitä kirjasta ei kuitenkaan tullut kysymystä! 

Ja voin sentään rinta rottingilla sanoa, että yritetty on! Olen kirjanmerkkini mukaan kahlannut tätä Suomen kirjallisuushistorian pitkäpiimäisimmän klassikon maineessa olevaa teosta peräti sivulle 88 asti. (Tässä ensimmäisessa niteessä on yheensä 459 sivua, toisessa kenties suunnilleen yhtä monta?)

Vuonna 1933 ensi kertaa ilmestynyt Alastalon salissa on yhdenpäivänromaani, jossa on käytetty sitä kuuluisaa (ja lukukokemuksen miellyttävyyden kannalta hivenen pahamaineista) tajunnanvirtatekniikkaa. Kerronta on siis äärimmilleen hidastettua ja se merkittävin tapahtuu henkilöhahmojen tietoisuudessa, ei romaanissa kuvatuissa olosuhteissa.

Tajunnanvirtatekniikka on mielestäni jo aiempienkin lukukokemusten kannalta usein hyvin raskassoutuista luettavaa. Lukijan on oltava hyvin tarkkaavainen ja valpas, sillä päänsisäisten tapahtumien kuvailu kulkee monipolvisten ja vapaiden assosiaatioiden kautta asiasta toiseen, ja jos keskittyminen herpaantuu jossakin kohtaa, pian ei ollenkaan tiedä, missä mennään, mistä puhutaan jne. Tuntuu, että ainakin oma keskittymiskyvyn puute koitui tämän lukukokemuksen turmioksi.

Enpä voi väittää, ettei Alastalon salissa olisi sisältänyt joitakin mielenkiintoisia ja viehättäviäkin piirteitä. Kieli, siinä on jotain! Erityisen hurmaantunut olin esiluvun vanhahtavaan, pateettisen tunteelliseen kieleen, joka tyylillisesti poikkeaa paljon muun teoksen kielestä. Tässä pieni maistiainen siitä:

Kaikki, kaikki te kalpeat lepääjät olette kerta eläneet, seisahtuneet sydämenne ovat sykkineet, veren riemu on soittanut suonissannne, ohimojenne lakastuneet kulmat ovat kukoistaneet, on tyrehtyineissä rinnoissanne läikehtinyt elämän valtoin aallokko. On nuorilla otsillanne liehunut unelmien hurma, ovat nuoret huulenne juoneet ilmojen autuutta, ovat nuoret povenne paisuneet  elämän värjyisää rikkautta, on nuori jalkanne rientänyt elämän liitävään tanssiin!

Kolmannessa luvussa, joka on alaotsikoitu "Härkäniemi valitsee itselleen piippua Alastalon piippuhyllyltä ja tuumailee ajankuluksi erinäisiä" koin monia huvittuneisuuden hetkiä." Luku alkaa jo sivulta 40 ja päättyy sivulle 121, joten en ehtinyt sitä loppuun asti. Noin kahdekankymmentä sivua siis omistettu sille, kuinka herra  nimeltään Härkäniemi valitsee itselleen piippua hyllystä. Varsin harkitsevainen herra hän taitaa olla! Huvittavaa tässä luvussa oli mielestäni se, kuinka Härkäniemi piippua valitsessaan tekee erinäisiä rinnastuksia piippujen ja naisten välille. Nainen on vähän niin kuin piippu ja toisin päin, vaikka tiettyjä eroja näiden kahden eri kapineen välillä löytyy: 

En minä tytärtäni semmoiselle miehelle usko, joka ei polta tunnolla piippuansa! Semmoinen, joka on huolimaton piipullensa, on huolimaton vaimollensakin. Hyvä ja altis vaimo on astia, joka ansiosta ansaitsee herkän ja tuntevan huomion, tarvitsee vielä aremman huomion kuin uskollinen piippukaan, sillä vaimoihmisen luonto on monimutkaisempi kuin piipun, ja vaimoihmisen kärsivällisyys pienempi kuin piipun. En minä tytärtäni sinulle anna, minun tulee surku piipunkin puolesta suussasi, kuinkas sitte tyttäreni puolesta sinun käsissäsi! Niin puhuisin, ja niinhän asia onkin. En minä itsekään vielä tähän päivään asti ole rohjennut vaimoihmistä vastuulleni ottaa, vaikka, jos tosi on sanottava, piippu on minun suussani paremmassa suussa kuin monen muun miehen suussa!

En tiedä, onko romantiikan tajuni todella omituinen, mutta mielestäni tämä kuulosti niin herttaiselta! Härkäniemi! <3

Hihkaiskaapa kaikki, jotka olette päihittäneet Alastalon salissa! Olisi hauskaa kuulla kokemuksia sellaisilta, jotka todella ovat sen lukeneet!

Volter Kilpi

Alastalon salissa  I (1933)

Otava

459 s.