Satumaailmaa ja rikoksia: Salla Simukan Punainen kuin veri

Sorsapuisto oli kuin lumottu. Puiden oksat olivat kauttaaltaan huurteessa tai niiden pinnalla oli monimutkaisiksi, taidokkaiksi kiteiksi jäätynyttä lunta. Aurinko heijastui jokaisesta kiteestä. Kimmelsi, välkehti, kimalsi, säkenöi, sädehti. Lumikuningatar oli ajanut reellään puiston halki. Hänen hiuksensa ja viittansa olivat hulmunneet ja jättäneet jälkeensä ilmassa kevyesti leijuvat, pienenpienet jäähiukkaset. Hän oli puhaltanut kaiken valkeaksi  ja taianomaiseksi. 

Lumikuningattaren hengitys. Jäätä ja viimaa.

Lumikin hengitys. Vesihöyryä, joka tiivistyi nopeasti kuuraksi kaulahuiville ja poskien hennoille ja miltei läpinäkyville ihokarvoille.

- -

Jaahtaajamies seisoi läheisen puun takana ja oli sytyttävinään tupakkaa.

Heinäkuun lukupiirikirjaksi valikoitunut Salla Simukan Lummikki-trilogian ensimmäinen osa Punainen kuin veri oli täydellinen lukupiirikirja: Ensinnäkin se on kirja, jota ei olisi tullut mieleen lukea ilman lukupiiriä ja kirja, jota ei olisi tullut luettua loppuun ilman lukupiirin suomaa sosiaalista painetta, jos jostain tuntemattomasta syystä olisin sen muuten kuitenkin tullut aloittaneeksi. Mutta kuitenkin se oli kirja, joka avarsi lukumakuani, lisäsi yleissivistysäni ja sai lopulta heittäytymään tarinan pyörteisiin. Ja mikä parasta: se oli myös kirja, jonka kaikki lukupiiriläiset olivat lukeneet loppuunsa, jota kaikki pitivät enemmän hyvänä kuin huonona lukukokemuksena ja joka kirvoitti mitä mielenkiintoisimmat ja vuolaimmat lukupiirikeskustelut.

"Olipa kerran tyttö, joka oppi pelkäämään". Tähän sitaattiin kirjan takakansi tiivistää teoksen. Päähenkilö, lukion 1. vuosikurssilla oleva Lumikki Andersson on juuri muuttanut Tampereelle käydäkseen ilmaisutaidon lukiota, itsenäistynyt vanhemmistaan ja muuttanut omilleen. Hän on hieman "erilainen" nuori, yksinäisyydessä viihtyvä syrjästäkatsoja, joka ei haluaisi sotkeentua mihinkään. Mutta kun hän löytää koulun pimiöstä kasan verisiä seteleitä kuivumassa, jotka toisella kerralla ovatkin kadonneet jonnekin (ja ilmeisesti juuri sen tyypin reppuun, joka maleksi epäilyttävästi pimiön lähettyvillä), on hän kuitenkin auttamattomasti sekaantunut johonkin, mistä ei olekaan enää paluuta. Veriset setelit johtavat hänet huumebisneksen sokkeloihin, ja kohta on hänen oma henki vaarassa. 

Minua häiritsi teoksessa alkuun suuresti se, että teos on niin älyttömän teinimäinen  ja kliseillä kyllästetty. Päähenkilö kuvataan hyvin erilaiseksi tytöksi eikä tavalliseksi pintaliitäjäksi, mutta hänen erilaisuutensa on kimppu monia "erilaisuuteen" liittyviä kliseitä. Veriset setelit johdattavat hänet tutustumaan paremmin lukion kaunottarena ja "suosikkityttönä" pidettyyn Elisaan, joka puolestaan on vielä suurempi kokoelma suosittuihin kaunottariin littettäviä kliseitä. Hemmoteltu, pinnallinen, avuoton, kaunis tyttö, syntynyt kultalusikka suussa, kylpee rahassa, asuu överihienossa talossa eikä osaa edes keittää itse nuudeleita. Ylityttömäinen vaaleanpunaisella niin itsensä kuin oman huoneensa vuorannut tyttö, joka pukeutuu kalliisti.

Rikosromaani/salapoliisiromaani ei ole lajini, mutta Punainen kuin veri ansaitsi plussaa silmissäni siitä hyvästä, että siinä rikosromaanin karuun ja kovaan maailmaan  yhdistyy sadun maailma ja samalla myös nykytyttökirjamaisuutta. Prologissa on katkelma Lumikki-sadusta, joka toimii kantavana teemana koko kirjassa, kuten myös päähenkilön Lumikki-nimestä huomaa. Kuin sadun onneton Lumikki, joutuu hänkin pakenemaan keskelle metsää säästääkseen henkensä. Satuteema tulee teoksessa esille monin muinkin tavoin, ja teos pursuaa alluusioita ja viittauksia satujen maailmaan. (Muut lukupiirissämme eivät kuitenkaan lämmenneet sille, että teokseen oli sotkettu mukaan sadut.) Lisäpisteitä teos saa ehdottomasti myös siitä, että siinä siteerataan Astrid Lindgrenin sanoittamaa ihanaa Idas sommarvisa -laulun sanoja sekä lempirunoilijani Edith Södergranin Dagen svalnar mot kvällen -runoa (ja ruotsiksi tietysti! <3).

Vaikka teoksen teinimäisyys ja kliseemäisyys etäännytti aika tavalla lukukokemusta, oli teos kuitenkin aika vetävää ja nopeaa luettavaa. Varsinkaan loppua kohden kirjaa ei malttanut laskea enää käsistä. Rakenteellisesti teos on hienosti kudottu kokonaisuus: menneisyys ja nykyisyys kiedotaan hienovaraisesti yhteen, asioita paljastetaan pikku hiljaa, jos ollenkaan ja lukija saa arvailla ja tehdä päätelmiä. Tunsin olevani kuitenkin aivan liian vanha tällaiselle kirjalle,  mutta lukupiirikirjana teos toimi hyvin. Simukka on maailmallakin niin tunnettu nimi, että oli yleissivistyksen ja myös äidinkielenopettajan ammattini vuoksi mielenkiintoista tutustua.

Punainen kuin mansikka! Tämän bloggauksen kirjoittaminen onnistui sopivasti töissä mansikanmyynnin lomassa :)

Salla Simukka

Punainen kuin veri, 2013

Tammi

264 s.

Laura Ingalls Wilder: Pieni kaupunki preerialla

Viime keväänä alkanut uusintakierrokseni lapsuudestani rakkaan kirjasarjan parissa jatkui edelleen ja loppu alkaa jo pian häämöttää.  Pitkä talvi preerialla -kirjan jälkeen vuorossa oli Pieni kaupunki preerialla. Edeltävä kirja tuntui jotenkin hieman puiselta sarjan muihin osiin verrattuna, mutta Pieni kaupunki preerialla sai minut taas heittäytymään täysin rinnoin Lauran tarinan vietäväksi! Pieni talo -sarjan kirjoissa on vanhan ajan lumoa, joka viehättää ja pitää otteessaan.

Kirjassa kuvataan jälleen Ingallsien perheen tavallista arkea. Nyt he asuvat kaupunkitalossaan ja myös Laura pääsee ensimmäistä kertaa elämässään oikeisiin töihin auttaessaan erästä rouvaa miesten paitojen ompelussa. Näin Laura osallistuu Marja-siskon opiskelurahojen kartuttamiseen. Ja pikku hiljaa perhe saa vihdoin kasaan tarpeeksi rahaa, jotta sokea Marja-sisko saadaan lähetettyä sokeille tarkoitettuun erityiskouluun. Iloisella asialla on kuitenkin myös varjopuolensa: Marja joutuu lähtemään kauas, kauas pois, pois perheensä parista. Niin Laura kuin muukin perhe ikävöi Marjaa. Laura ja Leena käyvät ahkerasti koulua kaupungissa. Lopulta kirjassa tapahtuu jo jotain siihen suuntaan viittaavaa, mitä kärsimättömästi odottelin jo edellisen kirjan kohdalla: kirjan lopussa syttyy jonkinlaista säpinää Almanzo Wilderin (Lauran tulevan aviomiehen) sekä Lauran välillä. Laura tosin on vielä niin nuori ja kokematon, että ihmettelee kovasti, miksi ihmeessä Almanzo yhtäkkiä haluaa saatella häntä joka päivä kotiin.

Kirja päättyy siihen, kuinka Laura saa vihdoin opetustodistuksen ja hänelle tarjotaan opetuspaikkaa eräällä toisella paikkakunnalla, mikä jännittää Lauraa kovin. Näihin tunnelmiin teos loppui, ja Lauran elämästä opettajana kerrotaankin seuraavassa kirjassa Onnen kultaiset vuodet. Lopetus tuntui puhuttelevan ajankohtaiselta, kun itsekin sain äidinkielenopettajan todistuksen juuri tänä kesänä ja olen suuntaamassa toiselle paikkakunnalle opetustyöhön syyslukukauden alkaessa ja itsenäistymässä samalla vanhemmistani. Ehkä osittain senkin vuoksi koin teoksen erityisen ihanana, ja koin voimakkaasti Lauran vatsassa myllertävät perhoset omassani.

Muutenkin mielestäni tässä teoksessa oli erityisen mielenkiintoista se, että teoksessa  käsiteltiin paljon opettajuutta.  Almanzo Wilderin siskon neiti Wilderin tulessa opettajaksi Lauran ja Leenan koulussa syntyy kaikenlaisia ongelmia. Herttaista ja teennäistä hymyä hymyileva neiti sanoo piut paut kurinpidolle ja haluaa, että kaikki vain herttaisesti rakastavat toisiaan. Tuloksena on täysi kaaos ja sekamelsa, ja kohta neiti ei enää olekaan kovin herttainen, varsinkaan Lauralle ja Leenalle, joita hän näyttää vihaavan jostain tuntemattomasta syystä.

Maltan tuskin odottaa, että pääsen etenemään jossain vaiheessa sarjan seuraavaan osaan Onnen kultaisiin vuosiin ja kokemaan Lauran kanssa opettajuuden onnen. Ehkäpä voisin aloittaa sen samaan aikaan kuin uuden työni?

Siteeraan tähän loppuun erästä kaunista runoa, jonka Lauran pikku sisko Leena lausuu eräässä koulunäytännössä ja joka puhutteli erityisesti:

Seisoi veistäjäpoika taltta kädessään

eessä marmorisen paaden.

Hymy iloinen loisti silmistään,

oli enkeliunelmia mielessään.

Tuon unelman kivehen veisti hän

monin terävin taidokkain viilloin.

Hohde taivainen valaisi veistäjän,

oli vanginnut unelman herkän.

Mekin veistäjiä elämän

oomme vailla muotoamme,

Kunnes kerran Jumalan käskystä

elämänunelman saamme.

Se kaivertakaamme kivehen

monin terävin taidokkain viilloin.

Sen kauneuden löydämme taivaisen,

tuon unelman - muotomme aidon.

Laura Ingalls Wilder

Pieni kaupunki preerialla

(Little Town in the Prarie, 1941)

Suom. Inkeri Pitkänen

Gummerrus

282 s.

Paluu Pottereihin: Harry Potter ja Feeniksin kilta

Harry Potter -sarjan  5. osa Harry Potter ja Feeniksin kilta -teos on vauhdikasta ja jännittävää luettavaa tuttuun pottermaiseen tyyliin. Pimeyden ruhtinas, lordi Voldemort on palannut, mutta harva uskoo sitä todeksi. Poika, joka yhä elää, Harry Potter, on kuitenkin itse omin silmin nähnyt hänen paluunsa. Hän kerää ympärilleen uskollisen kannattajajoukon, ja yhdessä he valmistautuvat pelastamaan maailmaa pimeyden velhon käsistä.

Taikamininisteriö, joka ei ota Voldemortin paluuta todesta, ujuttautuu Tylypahkan suojattujen seinien sisään nimittämällä Dolores Pimennon, rupikonnamaisen ällötyksen, uudeksi pimeydenvoimiltasuojautumisen opettajaksi. Pimento ottaa Tylypahkan hitaasti niljakkaaseen valtaansa asettamalla Taimaministeriön oikeutuksesta kaikelaisia uusia sääntöjä kouluun ja kohoamalla lopulta Taikaministeriön nimityksestä Tylypahkan "yli-inkvisiittoriksi", jolla on ylin valta oppilaitoksessa. Harry kumppaneineen kuitenkin taistelee yhtä hanakasti Pimentoa kuin Voldemortiakin vastaan. Albuksen kaarti -nimisen salajärjestön avulla Harry opettaa  tovereilleen oikeita pimeyden voimilta suojautumisen taitoja, joita Taikaministeriön sensuroimassa Pimennon opetuksessa ei ole enää tarjolla.

Harrya vaivaa lukuvuoden aikana kummallinen, toistuva painajainen, jossa esiintyy mystinen Salaperäisyyksien osastolle vievä ovi, jonka taakse hän ei kuitenaan ikinä  unessä pääse kurkistamaan. Mitä on tuon oven takana ja minne se ovi Harryn vielä johdattaakaan?

Kuluneen lukuvoden aikana olen palanut lapsuudesta ja teinivuosiltani tutun ja rakkaan Harry Potter -sarjan pariin kirjallisuustieteen seminaarini vuoksi. Osalleni nimittäin osui opponentin osa Potter-kirjoja käsittelevään tutkielmaan, ja opponenttina minun piti lukea tutkittavat teokset. Tutkielma käsittelee vain ensimmäistä, viidettä (eli tätä) ja seitsemättä eli vikaa osaa, mutta lisäksi luin myös neljännen ja aloitin myös kuudetta. Muut osat luin jo syyslukukaudella, ja syyskiireiden tukehduttamana en valitettavasti blogannut niitä. Potter-sarjan pariin palaaminen on ollut hauska projekti, ja kirjat onnistuivat vieläkin lumoamaan.

Kuitenkin huomaan, että en voi yhtä kritiikittä ihailla kirjoja kuin pienenä. Jossain määrin kirjojen kieli tuntuu vanhentuneelta, eikä enää niin tuoreelta. Uskomatonta, mutta totta. Siinä, missä voin ilolla lukea vaikkapa Juhani Ahon yli sata vuotta vanhaa tekstiä ja vain ihailla sen vanhaa kieltä, aiheuttaa Harry Potterin uudempi, mutta kuitenkin jo vanhentunut kieli pientä myötähäpeää ja vaikeuksia tarinaan samaistumisen kanssa. Kieli on samaan aikaan sekä liian lähellä että kaukana. Tietysti vastaan tulee näin 25-vuotiaana lukijana myös varmasti se, etten enää ole niin Harry Potterin ominta kohdeyleisöä, ja kirja vaikuttaa tosi TEINILTÄ.

Feeniksin killassa etäisyyttä tarinaan toi myös teinistyvän Harryn ensimmäiset rakkausseikkailut, joita en vain kerta kaikkiaan voinut ottaa vakavasti. Ne kuvaukset, joiden pitäisi lukijan mieleen piirtää ehkä vaaleanpunaisia hattaroita ja saada aikaan ylimääräisiä sydämentykytyksiä, saikin minussa aikaan vain raikuvat räkänaurut. Asiaan vaikutti tietysti se, miten teinimäisesti nämä rakkauden kiemurat oli kuvattu, mutta toisaalta myös se perusajatus, että kuvitella nyt itse Harry Potter pussaamassa jotakin tyttöä! Harry ja romantiikka eivät kerta kaikkiaan mielestäni sovi yhteen. Se tekee supersankari Harrysta liiaksi tavallisten kuolevaisten kaltaisen. (Aikamoisia vaikeuksia oli sulattaa sarjan viimeisen osan epilogi, jossa kuvataan NAIMISISSA olevaa Harrya, jolla on LAPSIA!)

Näistä näkökulmista huolimatta, joihin en nuorempana lukiessani kiinnittänyt huomiota, tuntui Feeniksin killan ja muidenkin Pottereiden lukeminen monin tavoin myös äärimmäisen samaistuttavalta. Velhokoulumaailma, jonka menoa sarjassa kuvataan, on kuitenkin monessa kohdin hyvin samanlainen kuin koulumaailma, jossa nykynuoret elävät. Sen hahmoilla ja ilmiöillä on vastineensa reaalitodellisuudessa. Kuitenkin on vain äärimmäisen jännittävää lukea se kaikki naamioituneena omanlaiseensa, mielikuvitukselliseen muotoon. Harry Pottereissa on taikaa myös metaforisessa merkityksessä! Lisäksi kirjojen lämminhenkisyys ja huumori purevat minuun.

Feeniksin killan kenties parhaimpia paloja oli sen raottama verho professori Kalkaroksen nuoruuteen. Harry pääsee okklumeustuntiensa puitteissa ikään kuin vahingossa kurkistamaan ajatusseulan kautta Kalkaroksen mielen kipeimpiin muistoihin. On samalla äärimmäisen huvittavaa, mutta myös äärimmäisen traagista kuvitella kauhtuneeseen kaapuun pukeutunut nuori Kalkaros roikkumassa ilmassa pää alaspäin ja kaapu korvissa kalsarit kaiken kansan näkyvillä Harryn isän kiusaamana. Kalkaros, joka sarjan alussa kuvataan yksinomaan ilkeyden ruumiillistumana, alkaa saada sarjan edetessä ja varsinkin Feeniksin killassa sekä viimeisessä osassa inhimillisempiä piirteitä. Sen vuoksi Kalkaros on mielestäni hahmona erittäin mielenkiintoinen ja syvä.

Harry Potter ja Feeniksin kilta

(Harry Potter ja the Order of Phoenix, 2003)

Suom. Jaana Kapari

Tammi

1050 s.

L. M. Montgomeryn Annan jäähyväiset

Annan jäähyväiset on ainoa Montgomeryn Anna-sarjaan kuuluva teos, jota en ollut vielä aikaisemmin lukenut. Itse asiassa ihme ja kumma, etten minä suurena Anna-fanina ole siihen aiemmin tarttunut, vaikka aikomus on ollut kyllä suuri. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan!

Annan jäähyväiset on viimeinen teos, jonka Montgomery valmisti julkaistavaksi ennen kuolemaansa. Teksti toimitettiin kustantajalle kirjailijan kuolinpäivänä. Annan jäähyväiset ovat siis samalla myös Montgomeryn jäähyväiset maailmalle. Teokseen liittyy paljon mystisyyttä, sillä vaikka teos toimitettiin kustantajalle, julkaistiin se kokonaisuudessaan englanninkielellä vasta 2009 ja suomenkieliset lukijat teos saavutti vuonna 2010 ilmestyneellä suomennoksella. Teoksen taustoja selvitetään tarkemmin esipuheessa, jota en ala tässä sen tarkemmin referoimaan.

Annan jäähyväiset kuuluu tavallaan Anna-sarjaan, mutta toisaalta omasta mielestäni se ei missään nimessä kuulu. Teos poikkeaa monin tavoin sarjan muista osista sekä rakenteeltaan että sävyltään ja tyyliltään.

Teos on fragmentaarinen: se koostuu novelleista ja runoista sekä runoja seuraavista lyhyistä näytelmämäisistä vuoropuheluista. Runot ovat joko Anna Blythen tai hänen poikansa Walter Blythen nimiin kirjoitettuja, suurimmaksi osaksi edellisen. 

Runot esitetään tilanteessa, jossa Anna lukee omia tai poikansa runoja perheelleen ja perheenjäsenet kuuntelevat häntä. Runon päätyttyä Anna ja perheenjäsenet keskustelevat runosta tai muista mieleen juolahtaneista asioista. Itse en erityisemmin pitänyt näistä vuoropuheluista – ne jollain tavoin latistivat ja proosallistivat runojen hienon tunnelman. Toisaalta ne olivat kuitenkin mielenkiintoisia ikkunoita rakastamani kirjasankarittaren Annan elämään, josta ne tarjosivat tämän teoksen ehkä autenttisimmat palat.

Anna säilyy runojen ja niitä seuraavien vuoropuheluiden kautta eräänlaisena häilyvänä  "taustapäähenkilönä" teokselle. Novellit vievät kuitenkin sivumäärällisesti ylivoimaisesti suurimman osan teoksen tilasta, ja niissä päähenkilön asema annetaan muille vaihteleville henkilöhahmoille. Anna ja Blythen perheen jäsenet kuitenkin vilahtelevat novellien henkilöhahmojen puheessa hyvin tiuhaan – tohori ja hänen vaimonsa ovat merkittäviä ja arvossa pidettyjä henkilöitä kyläyhteisössä ja heistä puhutaan usein.

Paitsi että kirjan muoto poikkeaa rajusti Anna-sarjan muista osista, jotka ovat kaikki romaaneja, on Annan jäähyväisissä kyseessä mielestäni täysin eri genre. Siinä missä Anna-kirjat ovat kiistattomasti tyttökirjoja, ajattelen Annan jäähyväisten olevan aikuistenkirja. Tätä eroa on mielestäni vaikea yksiselitteisesti määritellä, mistä sain sellaisen vaikutelman. Kuitenkin voisin sanoa, että Annan jäähyväisten maailma ei ole samanlainen viattomuuden ja onnellisen lintukodon maailma, johon muut Anna-kirjat tyttökirjoina rakentuvat. Novelleissa esimerkiksi esiintyy esiaviollisia suhteita, äpärälapsia, avioliiton ulkopuolista rakkautta ja muita ilmiöitö, joita ei ikään kuin ole olemassa siinä neitseellisen viattomassa maailmassa, jota muut Anna-kirjat kuvaavat.

Kirjaa on kuitenkin liikaakin markkinoitu mielestäni sen dramaattisen väitteen varjolla, että kirja paljastaa romanttisista tyttökirjoista tunnetun kirjailijan "pimeän puolen" ja olisi sävyltään hyvin synkkä verrattuna Montgomeryn muuhun tuotantoon. En sanoisi itse niin. Synkät sävyt kyllä lisääntyvät teoksen toisessa osassa, joka kertoo sodan jälkeisestä ajasta. Kuitenkin yleisvärinä useimmissä novelleissa ja myös runoissa on mielestäni Anna-kirjojen tuttu elämänilo ja usko hyvään ja onnellisiin loppuihin, vaikkei ehkä yhtä pursuvana. Sävyero on mielestäni nimenomaan siinä, että Annan jäähyväiset on aikuistenkirja, varsinainen Anna-sarja taas tyttökirja- eli nuortenkirjasarja.

Entä se tärkein kysymys? Mitä pidin teoksesta? Pidin. Pidin paljon, mutten niin ylitsevuotavasti kuin muista Anna-kirjoista. Syy lienee ehkä siinä, että suurimman mielenkiintoni kohde Anna on tässä loppujen lopuksi aika taustahenkilönä, ja siinä, etten ole ikinä kokenut novelli- ja runomuotoa yhtä omakseni kuin romaanimuotoa.

L. M. Montgomery

Annan jäähyväiset

(The Blythes are Quoted, 2009)

Suom. Marja Helanen-Ahtola

WSOY

439 s.

Annan unelmavuosista Annan opettajavuosiin

Davyn mentyä levolle Anna lähti Viktoria-saareen ja istui siellä yksin kevyen kuutamoisen hämärän kutoutuessa maiseman ylle. Tuuli humisi ja puro lauloi solisten. Hän oli aina rakastanut tuota puroa. Usein hän oli menneinä vuosina istunut täällä haaveksimassa ja katsellut välkkyvää vettä. Hän unohti nyt huokailevat nuorukaiset, ilkeiden naapurien pistelyt ja kaikki nuoren tytön pienet ongelmat. Hän purjehti mielikuvituksessaan merten yli satujen maan kaukaiselle hohtavalle rannikolle. Unelmat tekivät hänet rikkaammaksi kuin todellisuus, sillä näkyvä katoaa, mutta näkymätön pysyy  ikuisesti.

(Annan unelmavuodet)
Kiireisen ja hektisen sekä erittäin kaunokirjallisuudenpuutteisen kevääni jälkeen olen kaivannut Montgomeryn rauhallisen ja ihanan maailman ja erityisesti Anna-sarjan pariin. Voisin puhua suorastaan valtavasta Montgomeryn nälästä tai janosta. Päätin ryhtyä ravitsemaan tätä nälkää ensin niillä Anna-kirjoilla, jotka liittyvät eniten nykyiseen elämäntilanteeseni. Niin kauan kuin Annat ovat olleet minulle tärkeitä, olen peilannut omaa elämääni Annojen kautta. Vihervaaran Anna on fiktiivisistä (ja ei fiktiivisistäkin) henkilöistä minulle sellainen hahmo, johon samaistun eniten.

Näin valmistumiseni kynnyksellä, kun omat yliopistovuoteni ovat jäämässä taakeni ja edessäni aukenevat opettajavuodet, kaipasin erityisesti Vihervaaran Annan yliopistovuosista kertovan Annan unelmavuosien sekä hänen kolmesta opettajavuodestaan Summersiden koulun rehtorina kertovan Anna opettajana -teoksen pariin. Luin nämä kirjat "väärässä järjestyksessä" aloittaen Anna opettajana -kirjasta ja jatkaen sen jälkeen sitä edeltävään aikaan sijoittuvan Annan unelmavuodet -teoksen pariin.

Tällä kertaa luin teokset suomeksi.Olen blogannut molemmat teokset myös aiemmin, aivan blogiurani alkuaikoina: Annan unelmavuodet eli Anne of the Island -teoksen kuuntelin joskus englanninkielisenä äänikirjana. Anna opettajana eli Anne of Windy Poplars -teoksen puolestaan luin joskus osittain englanniksi ja osittain suomeksi, kun en osannut päättää, kummalla kielellä haluaisin sen lukea.

Annan unelmavuodet

Vaikka itse en periaatteessa tykkää Anna-kirjojen suomennetuista nimistä, vaan haluaisin niiden noudattavan enemmän alkukielisiä nimiä, on Annan unelmavuodet -teoksen nimi kuitenkin siinä mielessä osuva, että kirjan käsittelemä ajanjakso Annan elämästä on kuin yhtä unelmaa niin Annalle kuin lukijallekin. Mielestäni Annan unelmavuodet on tietyllä tavalla ihanin Anna-kirja. Ei ehkä paras (sen kunnian annan Annan nuorsuuvuosille), mutta nimenomaan ihanin. Kirjassa on jotakin hyvin kaunista ja herkkää – jotain, joka saa hymyilemään ja uskomaan unelmiin. 

Anna ja Annan ystävät viettävät huolettomia, mutta työntäyteisiä ja iloisia opiskeluvuosia Redmondin korkeakoulussa. Toisena opiskeluvuonna Annan ja hänen ystävänsä Stella, Philippa ja Priscilla vuokraavat yhdessä iki-ihanan Karoliinan maja -nimisen talon, jonka ihanuutta he ovat monesti aiemmin haaveksien kävelyretkillään käyneet ihailemassa ja haaveksimassa. Tyttöjen elämä yhdessä mitäs muutakaan kuin ihanaa ja hauskaa.

Kirjan juonellsisessa keskiössä on aika pitkälle Annan ja hänen ystäviensä rakkaustarinat. Kosintoja ja rukkasia sinkoilee kirjassa, ja Anna joutuu katkerasti huomaamaan, ettei oikea kosinta välttämättä olekaan niin romanttinen tapaus kuin hänen kauniissa, haaveellisissa kuvitelmissaan. 

Annan unelmavuodet sisältää myös mielestäni Anna-kirjojen koskettavimman, traagisimman ja ajatuksia herättävimmän kohtauken: Annan eräs lapsuudenkaveri, joka on aina viettänyt pinnallista ja turhamaista elämää, sairastuu vakavasti ja pitkän sairauden jälkeen jättää maallisen elämän taakseen. Kohtauksessa kosketellaan elämän tarkoitusta hyvin vakavasti ja ainakin itseäni hyvin ravistelevalla tavalla.

Anna opettajana

Montgomery on kirjoittanut Anna opettajana -teoksen jälkikäteen täyttääkseen Annan unelmavuosien ja Anna omassa kodissaan -kirjan (Anne´s House of Dreams)  väliin jääneen ajallisen aukon. Kirja käsittelee niitä kolmea vuotta, jotka Anna on Summersiden koulussa rehtorina. Kirja myös kattaa Annan koko kihlausajan Gilbertin kanssa.

Kirja koostuukin suurelta osin Annan Gilbertille lähettämistä kirjeistä, joissa Anna välittää Gilbertille kuulumisiaan. Välillä kuitenkin tavallinen kerronta valtaa alaa, ja kirjan loppua kohden kerronnan määrä lisääntyy.

Olen kuullut monien sanovan, ettei Anna opettajana olisi niin hyvä kuin muut Anna-kirjat. Tietyllä tavalla allekirjoitan väitteen – kirjassa on heikkoutensa. Jos kirjaa tarkastelee itsenäisenä kirjallisena teoksena, niin on myönnettävä, ettei se ole mikään kirjallinen mestariteos. Jos kirjaa tarkastelee osana Anna-sarjaa ja jos lähdetään siitä lähtökohdasta, että lukija on aivan toivoton Anna-fani (kuten tämän tekstin kirjoittaja), niin kirjalla on aivan ehdoton ja korvaamaton rooli sarjan osana. Kirjassa on hauskuutta, ihanuutta, iloa, kauneutta ja romantiikka – ainakin minunlaiselleni lukijalle mitä viihdyttävintä lukemista.

Kirja on juonellisesti melko epäyhtenäinen. Joku voisi pitää sitä heikkoutena, mutta itse näen sen rikkautena. Tässä teoksessa suuren ja yhtenäisen juonen sijaa saavat toinen toistaan herkullisemmat ja hauskemmat sivuhenkilöt seikkailuineen. Anna on toki selkeänä päähenilönä, mutta tällä tytöllä on tapana pistää nokkansa joka asiaan ja tutustua mitä erilaisimpien ihmisten kanssa.

Lopuksi 

Kaiken kaikkiaan minusta oli mitä ihaninta palata jälleen Anna-kirjojen pariin. Annat jollain tavalla mielestäni kuuluvat kesään ja lomaan. Suosittelen niitä lämpimästi kesäkirjoiksi muillekin, jotka haluavat lukea jotakin leppoisaa, kaunista ja ihanaa, jota lukiessa aika pysähtyy.

Lopuksi laitan vielä muutaman kuvan poseeraussessiostani Anna-opettajana kirjan kanssa. Halusin tämän uuden elämänvaiheeni muistoksi otattaa itsestäni kuvia tämän kirjan kanssa hieman annamaisesti pukeutuneena ja annamaisessa ympäristössä luonnon keskellä, sillä koen kirjan kuvaavan hyvin minua uuden elämänvaiheeni kynnyksellä (vaikken nyt ihan rehtoriksi asti olekaan kohoamassa esikuvani tavoin!).

L. M. Montgomery 

Annan unelmavuodet

(Anne of the Island, 1915)

Toini Kaliman uudistettu ja tarkistettu suomennos, 1961

WSOY

226 s.

L. M. Montgomery

Anna opettajana

(Anne of Windy Poplars, 1936)

Suom. Paula Herranen, 2002

WSOY

277 s.

Halloween vampyyrien parissa: J.L. Smithin vampyyripäiväkirjojen Korpinmusta

J.L. Smith

Vampyyripäiväkirjat: Korpinmusta, 2010

(The Vampire Diaries: The Awakening, 1991)

Suom. Joel Kontro

Otava

218 s.

Kaksi viikkoa sitten perjantaina, pyhäinmiestenpäivän aattona, kun monet muut olivat halloween-bileissä, makasin minä sänkyni pohjalla flunssaani hoitelemassa ja vietin omalla tavallani halloweenia: luin nuorten vampyyriromaanin, J.L. Smithin vampyyripäiväkirjojen ensimmäisen osan Korpinmustan. Kirja veikin minut oikein kunnon kauhutunnelmiin ja halloweenhenkeen. Eräs kirjan jännittävimmistä ja käänteentekevimmistä kohtauksissa sattuu nimittäin juuri halloweenina, ja tietysti vampyyrikirjallisuus itsessään on mitä oivallisinta halloweenlukemista. Oli oikein hauska yhteensattuma, että päädyin lukemaan tätä juuri halloweenin aikoihin. Se ei nimittäin ollut mitenkään tarkoituksellista.

Kirja edustaa genreä, jota en ikinä vapaaehtoisesti lukisi. Vampyyrikirjallisuus ja nykyaikainen kauhukirjallisuus eivät ole minun lajini, ei myöskään sen paremmin nuorten viihdekirjallisuus. Kaikkea tätä nimittäin edustaa Korpinmusta. Jouduinkin lukemaan tämän kirjallisuuden proseminaariani varten ja ylittämään mukavuusrajani oikein rymisten. Mutta lopputulos ei ehkä ollut aivan niin hirmuinen ja vastenmielinen kuin olisin voinut kuvitella ennen lukemista tai teoksen alkupuolella.

Kirja on nuortenkirjallisuutta isolla N:llä. Siis kirjallisuutta, jonka uskoisin uppoavan lähinnä vain oikeasti kohderyhmän ikäisiin. Siis aivan eri kategoriaa kuin oman seminaarityöni tutkimuskohde L.M. Montgomeryn Anne of Green Gables, joka on nuortenkirjallisuutta pienellä n:llä, eli vetoaa syvästi myös moniin kohderyhmäiän ohittaneisiin. Siksi oli vaikea erityisesti alkuun suhtautua kirjaan ja päästä mukaan kirjan maailmaan. Tunsin, että nämä jutut ja tämä maailmankuva on niin totaalisesti ohi elämässäni. Tai no, en tiedä, ovatko ne ikinä oikeastaan edes ollut osa sitä.

Kirjan kliseisyys ja pinnallisuus tuntui suorastaan vastenmieliseltä. Tässä muutama oiva sitaatti havainnollistamaan, mitä tarkoitan (myös kansikuvaan kiteytyy aika paljon tästä asiasta!):

Elena nousi seisomaan ja riuhtaisi päälleen punaisen silkkikimonon. Hän ei vilkaissutkaan kirsikkapuisen lipaston päällä olevaan koristeelliseen viktoriaaniseen peiliin; hän tiesi varsin hyvin, mitä peilistä heijastuisi: tyylikäs ja hoikka vaaleaverikkö Elena Gilbert, lukionsa tyylitietoisin oppilas, jota kaikki pojat himoitsivat ja jokainen tyttö kadehti. Nyt hänellä vain sattui olemaan naama vinossa ja suu mutrussa.

(– – –)

Poika oli vain kävellyt hänen ohitseen. Osoittamatta vähäisintäkään huomiota. Elena ei saanut päähänsä, koska näin olisi viimeksi tapahtunut. Kaikki pojat ainakin katsoivat häneen. Jotkut vislasivat. Jotkut vain tuijottivat. 

Ja Elena oli aina ollut täysin sinut asian kanssa.

Sillä mikäpä nyt olisi poikia tärkeämpää? Ympärillä pyörivät pojat olivat merkki siitä, kuinka suosittu tai kaunis oli, ja heitä saattoi hyödyksi monin tavoin. Joskus he saivat tuntemaan jännitystä, joka tosin harvemmin kesti kovin pitkään, toisinaan he olivat iljettäviä alusta lähtien.

Valtaosa pojista oli kuin koiranpentuja, Elena ajatteli. Omalla tavallaan suloisia, mutta eivät korvaamattomia.

Alkuun kiinnitin paljon huomiota tämänkaltaisiin kohtiin ja tunsin vastustamatonta halua kuolla myötähäpeästä kirjailijan puolesta. Mutta vähitellen aloin kiinnittämään enemmän huomiota juoneen, joka lopulta kuitenkin vei minut mukanaan. Kirja oli lopulta kuitenkin hyvin jännittävä ja mukaansatempaava, vaikka en sille valitettavasti muita ansioita pysty lukemaan. 

Kerrotaanpa sisällöstä lyhyesti sen verran, että päähenkilönä on lukionsa primadonna, itserakas ja yli-itsevarma, (omissa silmissäni) ärsyttävyyden huippu Elena Gilbert, joka on kaveriporukkansa johtohahmo. Lukioon ilmaantuu uusi ja mystinen italialainen poika Stefan, josta kukaan ei tiedä juuri mitään. Hän on oikea komistuksien komistus ja vetää välittömästi puoleensa Elenan huomion. Tyttö on päättänyt kietoa tämän komistuksen huomion puoleensa,  mutta yllätten se ei olekaan kovin helppo temppu.  Miksei Elena, joka on tottunut siihen, että kaikki pojat lankeavat polvilleen hänen jalkojensa juureen, onnistukaan saamaan pauloihinsa tätä muukalaista? Poika tuskin huomaa Elenan olemassaoloa, vaikka tämä tekee kaikkensa kiinnitäkseen hänen huomionsa.

Pian ympäristössä tapahtuu outoja ja pelottavia asioita. Hautausmaalla eräs mies löydetään henkitoreissaan, kuoleman kielissä. Vaikuttaa siltä kuin joku olisi purrut häntä kaulaan ja kuin tämä joku olisi ollut ihminen. Lukija alkaa saada vihjeitä siitä, kuinka mystinen Stefan olisi vampyyri ja niin vampyyriseikkailu voi alkaa!

Yllättäen huomasin jopa harkitsevani saatuani teoksen päätökseen, että minua houkuttaisi jopa lukea kirjan jatko-osat. Teos kun jäi niin kutkuttavan jännittävään kohtaan! Niin, ja siitä huolimatta, että tämä oli ehkä yksi huonoimmista kirjoista, jonka olen vuosikausiin lukenut!

Oletteko te lukeneet aikuisiällä Nuortenkirjallisuutta isolla N:llä? Kokemuksia?

L.M. Montgomery: Rainbow Valley

 

 

"What about  Mrs. Meredith?" Asked Anne.

"There is no Mrs. Meredith. That is just the trouble. Mr. Meredith is a widower. His wife died four years ago. If we had known that I don´t suppose we would have called fim, for a widower is even worse in congregation than a single man. But we was heard to speak of his childen and we supposed there was a mother, too."

No huh, mikä viikko takana! Onneksi se on nyt ohi ja on vihdoin aikaa istahtaa kirjoittamaan kirjasta, jonka sain luetuksi jo viime viikonloppuna.

 

L.M. Montgomeryn Rainbow Valley (Sateenkaarinotko) on Anna-sarjan seitsemäs osa, jatkoa Anne of Ingleside -teokselle (Annan perhe).

 

 Jo edellisessä osassa oli nähtävissä, että Anna on astumassa taka-alalle kirjoissa, ja Annan lapset sen sijaan saavat yhä isomman roolin. Rainbow Valley -kirjassa on kuvattu vieläkin enemmän muita henkilöitä kuin Annaa. Nyt pääroolissa ovat paitsi Annan kuusi lasta, mutta vielä enemmän pappilan lapset ja heidän isänsä John Meredith.

 

Glen St. Maryn presbyteerit ovat saaneet uuden papin, joka pitää loistavia saarnoja, mikä olikin syy, miksi kyläläiset hänet valitsivat tehtävään. Valinta olisi luultavasti osunut toisin, jos olisivat tienneet, että hän on leskimies. Uudella papilla, John Meredithillä on neljä lasta, mutta lapsilla ei olekaan äitiä!

 

Isä on kirjoihin uponnut, haaveissaan viipyilevä poissaoleva sielu, joka ei hyvästä sydämestään huolimatta tule juuri ajatelleeksi lapsiaan. Lasten kasvatus on ollut melkoisella hunningolla äidin kuoleman jälkeen. Lapset eivät ole missään nimessä pahoja, mutta ilman asianmukaista ohjausta tulevat tekeneeksi vähän sitä sun tätä ajattelemattomuudessaan. 

 

Pappilan lasten uusimmat metkut ovat koko kyläyhteisön kuumin juoruilunaihe. Nämä lapset tarvitsisivat ehdottomasti uuden äidin, siitä kaikki kyläläiset ovat yhtä mieltä heti alusta alkaen!

 

Tietysti tässä on nähtävissä heti ensimmäisestä luvusta alkaen suuren romanssin ainekset. Mistä papille morsian?

 

Odotukseni osuivat oikeaan, ja kirja tarjosi sekä hullun hauskoja lasten metkuja että vakampiä sävyjä kauniin romanssin merkeissä. Juuri sopivassa suhteessa molempia, niin että lopputulos on kuin ihanan hauska, iloisen- ja hilpeänvärisillä nonpareille koristeltu kaunis kermainen hääkakku!

 

Kirjan keskukseksi muodostuu ihana, taivaallisen kaunis ja luonnoläheinen Rainbow Valley, joka on alunperin Annan lasten oma salainen leikkipaikka. Pappilan lasten ja Annan lasten ystävyyden kautta siitä muodostuu myös pappilan lasten elämän keskus.

"I am afraid they love it too well," said Susan gloomily. "Little Jem said once that he would rather go to Rainbow Valley when he died, and that was not a proper remark."  

Lisäksi Rainbow Valleyn romanttisen lähteen luona voi odottaa vaikka itse rakkaus!

 

Kirja oli ihana ja kaunis - mitä muutakaan tästä taas osaisin sanoa? Montgomery osaa yhdistää niin hienosti hulvattoman huvittavuuden kauniiseen ja vakavaan. Tykkäsin ihan tosi paljon!

 

L.M. Montgomery

Rainbow Valley, 1919

Bantam Books

225 s. 

 

Yhä vain Annaa: Anne of Ingleside

L.M. Montgomery

Anne of Ingleside, 1939

Bantam books

274 s.

October was a very happy month at Ingleside that year, full of days when you just had to run and sing and whistle. Mother was about again, refusing to be treated as a convalescent any longer, making garden plans, laughing again … Jem always thought Mother had such a beautiful, joyous laugh…  Answering innumerable questions. “Mummy, how far is it from here to the sunset? ... Mummy, why can´t we gather up the spilled moonlight? ... Mummy, do the souls of dead people really come back on Hallowe`en?  … Mummy, what causes the cause? ... Mummy, wouldn’t you rather be killed by a rattlesnake than a tiger, because the tiger would mess you up and eat you? ... Mummy, what is a cubby? ... Mummy, is a widow really a woman whose dreams have come true? ... Wally Tailor said she was… Mummy, what do little birds do when it rains hard? … Mummy, are we really a too romantic family?”

Minun Anna-urakka jatkuu. Anne of Ingelside on L.M. Montgomeryn Anna-sarjan kuudes osa. Täytyy myöntää, että kirjan alku oli todella suuri pettymys. Kirjan edeltävä osa Anne´s House of Dreams jää tilanteeseen, jossa Anna ja Gilbert jättävän taakseen ensimmäisen yhteisen kotinsa House of Dreamsin, mukanaan ainokainen pienokaisensa James, ja suuntaavaat kohti uutta, suurempaa kotia. Tämä suurempi koti on kirjan Anne of Inglesiden nimessä esiintyvä Ingleside. 

Edeltävä kirja oli tunnelmaltaan hyvin lumoava ja vangitseva. Minun oli vaikea laskea sitä käsistäni sen loppuessa. Olisin kaivannut suoraa jatkoa edeltävälle osalle, mutta Anne´s House of Dreams- ja Anne of Ingleside –kirjojen välissä onkin monen vuoden aukko, joka olisi mielestäni kaivannut täyttöä.

Tässä kirjojen välisessä aukossa Annan ja Gilbertin ainokainen vauva onkin monistunut viideksi vilkkaaksi lapseksi. Kuudes lapsi, Marilla eli lyhyesti Rilla syntyy tämän teoksen aikana. Aiempiin kirjoihin verrattuna tämä ei olekaan niin paljon kertomus Annasta, vaan kerronta keskittyy melko paljon Annan lasten pikku seikkailuihin. Anna on toki vahvasti läsnä lasten äitinä.

Kun olin päässyt eroon kirjan alun tuottamasta pettymyksestä, pidin kirjasta siinä missä muistakin Annoista. Oli mielestäni mielenkiintoista seurata, millainen äiti Annasta on kehittynyt. Anna on ihana äiti! Hän jaksaa aina kuunnella ja vastata lasten kysymyksiin. Hän ei ikinä naura, jos lapsi on vakavissaan jonkin hänelle todellisen, mutta aikuisten silmissä huvittavan ongelman kanssa.

Montgomery kuvaakin ihastuttavan hellyttävästi ja viisaasti näitä lasten pieniä, mutta suuria ongelmia. Esimerkiksi, kuinka Rillan mielestä on mitä suurin häpeä joutua kantamaan julkisesti koko kylän läpi kirkon myyjäisiin kakku, jonka hänen äitinsä on luvannut sinne lahjoittaa. Tai kuinka erään toisen pienen Annan kullannupun elämän onni särkyy, kun hän kuulee valheelliselta kaveriltaan, että hänet on syntyessään vaihdettu erään toisen perheen lapsen kanssa. Kaikki nämä lasten ongelmat Anna kohtaa suurella ja ymmärtävällä sydämellä. Voi kunpa kaikilla lapsilla voisi olla sellainen äiti kuin Anna!

Minusta Anna-kirjat ja erityisesti tämä kirja olisi hyvää luettavaa jokaiselle tulevalle äidille! Niissä kuvataan syvällä ymmärryksellä lapsen maailmaa lapsen näkökulmasta. Anna on ihanneäti, joka osaa aivan uskomattoman hienosti asettua lapsen asemaan ja ymmärtää, miltä maailma näyttää lapsen viattomin ja ymmärtämättömin silmin.  Jos minä saisin olla päättämässä, mistä koostuu äityspaketti, laittaisin ehdottomasti pakettiin jokaisen äidin luettavaksi tämän kirjan.

Mutta vastauksena pikku Jemin alun lainauksessa esittämään kysymykseen täytyy todeta, että ehkäpä Annan perhe on really a little too romantic family.

Huom. edellisessä bloggauksessani Anne of Avonlea –kirjasta keskityin osittain myös samaan kasvatusasiaan Annan opettajan työn kautta.

Kritiikkiä takakannesta

Anne is the mother of five, with never a dull moment in her lively home. And now, with a new baby on the way and insufferable Aunt Mary Maria visiting – and wearing out her welcome – Anne´s life is full to bursting.

Still, Mrs. Doctor can´t think of any place she´d rather be than her own beloved Ingleside. Until the day she begins to worry that her beloved Gilbert doesn’t love her anymore. How could that be? She may be a little older, but she´s still the same irrepressible, irreplaceable redhead – the wonderful Anne of Green Gables, all gorwn up. She´s ready to make her cherished husband fall in love with her all over again!

Näin kuuluu Anne of Inglesiden takakansi, mikä olikin huonoin kohta koko teoksessa. Takakansi antaa mielestäni kuvan, että tämä olisi jokin avioliittodraamaromaani, jossa koko juonellinen jännitys kietoutuu Annan ja Gilbertin aviollisen onnen uudelleen herättämiseen. Koko teoksen ajan odottelin kärsimättömästi, koska tämä takakannen kuvaama avioliittotragedia puhkeaa esiin, kunnes lopulta luulin, ettei se tulekaan ikinä ja että takakannen kirjoittaja ei ole edes vaivautunut lukemaan koko teosta.

Näin huonosti ei kuitenkaan ollut asia. Avioliittotragedia tosiaan puhkesi, mutta vasta kolmanneksi viimeisessä luvussa, joka oli järjestysluvultaan 39. luku. Tragedia ratkeaa viimeisen eli 41. luvun alkupolla eikä lainkaan sillä tavalla, miten takakansi kuvaa. Aika harhaanjohtavasti kirjoitettu takakansi! Sitä ennen, eli 38 luvun ja 252 sivun ajan Annan elämä on nimittäin ollut yhtä auvoa.

Mutta eipä anneta huonon takakannen pilata olennaisinta! Ihana kirja, ihana Anna, ihanat lapset ja ihana Montgomery!

Annan opissa - Anne of Avonlea

When Anne reached the school first morning, she was confronted by prim rows of ”shining morning faces” and bright, inquisitive eyes. She hung up her hat and faced her pupils, hoping that she did not look as frightened and foolish as she felt and that they would not perceive how she was trembling.

She had sat up until nearly twelve the preceding night composing a speech she meant to make to her pupils upon opening the school. She had revised and improved it painstakingly, and then she had learned it by heart. It was a very good speech and had some very fine ideas in it. The only trouble was that she could not now remember a word of it…

Minun Anna-buumini jatkuu jälleen. Tällä kertaa vuorossa oli Montgomeryn Anna-sarjan toinen osa. Viime aikoina olen blogannut Anne of Green Gables –teoksesta sekä Anne´s House of Dreams –teoksesta.  Siksi minusta tuntuu, ettei minulla ole juuri mitään uutta sanottavaa tästä. Anna on ihana ja sillä selvä!

Anne of Avonlea -teoksessa päästään seuraamaan Annan elämää tämän ollessa 16-18 vuotias. Kirjan alussa Anna on aloittamassa ensimmäistä kertaa elämässään opettajan työn, omassa entisessä opinahjossaan, Avonlean koulussa. Mielenkiintoinen yhteensattuma oman elämäni kannalta, sillä minä – Annan kaima ja sukulaissielu – olen myös aloittamassa vajaan parin viikon kulutta ensimmäistä kertaa sivutoimisen opettajantyön entisessä lukiossani. Mielenkiintoista näin aloittelevana opettajana olikin seurata tässä kirjassa Annan opettajuutta ja sen kehittymistä sekä sitä, millainen Anna on kasvattajana.

Opettajaksi ryhtyessään Annan pää on täynnä suuria ja idealistisia ihanteita siitä, millainen opettaja hän aikoo olla. Auktoriteetti kuuluu luoda voittamalla oppilaiden kiintymys ja luottamus. Ruumiillista kuristusta ei saa ikinä ja missään nimessä käyttää! ... Hienot periaatteet, mutta kuinkas käy?

”There is some good in every person if you can find it. It´s a teacher´s duty to find and develop it. “

Hienostihan Anna koulussa selviää ja lopulta, muutaman mutkan jälkeen, onnistuu voittamaan kaikkien oppilaiden sydämet puolelleen. Monet ylevät ihanteet kuitenkin riisuutuvat loistostaan tosi elämän koettelemuksien keskellä. 

Voi, kun joskus onnistuisin olemaan edes puolet niin mukava ja pidetty opettaja kuin Anna! Mutta on kai hyvä muistuttaa itseään siitä, että tämä on vain fiktiota. Ei kukaan oikeasti kai pystyisi olemaan niin ihana ja täydellinen kuin Anna Shirely?

 

Anna saa myös kokeilla kasvatuskonstejaan Davy ja Dora –nimisiin 6-vuotiasiin kaksosiin, jotka äitinsä kuoleman jälkeen siirtyvät Marillan ja Annan hoteisiin Vihervaaraan. Dora on kuin itse enkeli ja tuskin tarvitsee mitään kasvatusta. Davy sen sijaan on tullessan kuin itse piru, mutta kumma kyllä, Annan taitavassa otteessa hän alkaa osoittaa selviä kehittymisen merkkejä.

Annan salaisuus kasvatusasioissa on selvästi se, että hän saa Davyn, kuten myös oppilaansa, suorastaan palvomaan itseään. Lapsi kuin lapsi on kiltisti, jos tietää palvomansa kohteen tulevan tyytymättömäksi muunlaisesta käytöksestä. Annan lapsikeskeinen kasvatusmetodi asettuu selvästi vastakkain ”vanhan kansan” kasvatusmetodin kanssa, jonka mukaan ”children should be seen but not heard”. Annalla on aina aikaa kuunnella lapsia sekä vastata heidän loputtomiin kysymyksiinsä.

Sen verran kun tiedän historiasta, ovat Annan kasvatusmetodit ja suhtautuminen lapsiin vaikuttanut luultavasti melko moderneilta kirjan ilmestymisajankohtana, 1900-luvun alussa. Siitä hyvästä hatunnosto Montgomerylle!

Lopuksi

Vaikka Anna on tässä kirjassa jo melko varttunut ja vastuullinen nuori naisenalku, on ihanaa, että hän on yhä sisimmässään sama hupsu ja hulvaton, keijukaisiin uskova tyttö kuin hän on Anne of Green Gables –kirjassa. Tämä puunhalaus-kohtaus oli oma lempikohtaukseni kirjassa: 

”What a nice month this November has been!” said Anne, who never guite got over the childish habit of talking to her self. (– –) How quiet the woods are today… Not a murmur exept that soft wind  purring in the treetops! It sounds like surf on a faraway shore. How dear the woods are! You beautiful trees! I love every one of you as a friend.”

Anne paused to throw her arm about a slim young birch and kiss its cream-white trunk. Diana, rounding a curve in the path, saw her and laughed.

“Anne Shireley, you´re only pretending to be grown up. I believe when you`re alone you´re as much a little girl as you ever were.”

“Well, one can´t get over the habit of being a little girl at once”, said Anne gaily. “ You see, I was little for fourteen years and I only been grown-uppish for scarcely three. I`m sure I shall always feel like a child in the woods.”

L.M. Montgomery

Anne of Avonlea, 1909

276 s.

Kaksi Annaa

Annan mielikuvituksen matkassa - Anne of Green Gables

L.M. Montgomery

Anne of Green Gables, 1908

Bantam Books

308 s.

Anne of Green Gables on Anna-sarjan ensimmäinen osa, jonka lukemisella virkistin muistiani sen vuoksi, että minun olisi tarkoitus kirjoittaa tästä kirjasta kirjallisuustieteen proseminaarityöni tänä keväänä. Tämän kirjan lisäksi mukaan olisi tarkoitus ottaa 1-2 muuta Annaa, mutta tarkka rajaus niin kirjojen kuin varsinaisen tutkimuskysymyksenkin suhteen on vielä pohdinnassa.

Juoni:

Naimattomat sisarukset Matthew ja Marilla Cuthbert ovat päättäneet hankkia vanhoilla päivillään kasvatettavakseen orvon poikalapsen, joka voisi auttaa heitä heidän tilansa, Green Gablesin hoidossa.  Mutta kuinkas käykään – juna-asemalla heitä odottaa laiha ja punapäinen 11-vuotias tyttö. Eikä hän ole mikä tahansa tyttö. Anna (engl. Anne) Shirley on varsin omituinen ja kummallinen otus. Hän puhuu kukkasista ja keijukaisista, viihtyy parhaiten mielikuvituksensa parissa ja höpöttää alituiseen. Tytön kasvattaminen kunnon kansalaiseksi on kova urakka, sillä tullessaan hänellä ei ole edes aavistustakaan siitä, kuinka rukoilla.

Ankaran mietinnän jälkeen sisarukset päättävät kuitenkin pitää Annan väärästä sukupuolesta huolimatta. Tämä on onnellinen käänne Annan ennen niin onnettomassa elämässä. Anna rakastaa Green Gablesia!

Mutta Annan ongelmat eivät lopu tähän, sillä Annalla on suorastaan suurenmoinen lahja joutua aina vaikeuksiin. Milloin hän murtaa jalkansa pudottuaan katolta, jonka yli hänen kaverinsa olivat hänet yllyttäneet kävelemään. Milloin hänen tukkansa muuttuu vihreäksi, vaikka hänen oli tarkoitus värjätä se korpinmustaksi.  Milloin hän puolestaan meinaa hukkua yritettyään dramatisoida erästä runoa. Anna arvelee syntyneensä onnettomien tähtien alla.

Ihme kyllä, vuosien mittaan hän kehittyy järkevämpään suuntaan. Kirjan loppuu Annan ollessa 16-vuotias, johon mennessä hänestä on kehittynyt melko esimerkillinen nuori neito.

Arvio:

Anne of Green Gables on mielestäni hauskoin Anna-kirjoista juuri sen vuoksi, että Anna on siinä niin nuori ja hupsu. Myöhemmissä kirjoissa on oma viehätyksensä, mutta tämä on kirja, jossa saa nimenomaan nauraa.  Annan edesottamuksia ja yhteen hengenvetoon selitettyjä pitkiä höpötyksiä lukiessa ei voi muuta kuin kihertää hymyssä suin. Vakavammat sävyt kuitenkin lisääntyvät kirjan loppua kohti edetessä. 

Hymyn huulille saa myös Annan suloinen taipumus lennähtää tuossa tuokiossa onnen kukkuloille ja joutua sieltä tuossa tuokiossa epätoivon syövereihin – in the depths of despair, kuten hän asian ilmaisee.

”You´re not eating anything,” said Marilla sharply,  eying her as it were a serious shortcoming.

Anne sighed.

“I can´t. I`m in depths of despair. Can you eat when you´re in depths of despair?

“I´ve never been in depths of despair, so I can´t say”, responded Marilla.

“Weren´t you? Well, did you ever try to imagine you were in depths of despair?”

“No, I didn´t.”

“Then I don´t think you can understand what it´s like. It´s very uncomfortable feeling indeed. When you try to eat a lump comes right in your throat and you can`t swallow anything, not even if it was a chocolate caramel. I had one chocolate caramel once two years ago and it was simply delicious. I´ve often dreamed since then that I had a lot of chocolate caramels, but I always wake up when I`m going to eat them. I do hope you won´t be offended because I can´t eat. Everything is extremely nice, but I still cannot eat.”

Annan usein käyttämässä ilmauksessa in the depths of despair tulee ilmi hänen viehtymyksensä käyttää suuria ja tunteellisia sanoja. Tämä on myös yksi kirjan hauskoista piirteistä. Kun Anna saapuu Vihervaaraan, on hänellä matkalaukussaan all her wordly goods. Valkoisen puvun käyttäminen on Annan the highest ideal of earthly bliss. Mutta suurille ajatuksethan vaativat suuria sanoja, eikö totta?

And people laugh at me because I use big words. But if you have big ideas, you have to use big words to express them, haven´t you?

Annan suuri mielikuvituksen lahja on vailla vertaa. Tästä lahjasta on paitsi hänelle itselleen suurta iloa, myös harmia. Kakuilla on tapana nimittäin palaa, jos niiden paistaja unohtuu liian pitkäksi aikaa haaveisiin. Anna saa kuitenkin minutkin uskomaan mielikuvituksen suureen voimaan. Millaista olisikaan elämä ilman mielikuvitusta? Sanoisinpa, että tylsää!

When we got on the train, I felt as if everybody must be looking at me and pitying me. But I just went to work and imagined that I had on the most beautiful pale blue silk dress – because when you are imagining you might as well imagine something worth while – and a big hat all flowers and nodding plumes, and a gold watch, and kid gloves and boots. I felt cheered up right away and I enjoyed the trip to the Island with all my might.

Siispä kehittäkäämme mielikuvituksen suurta lahjaa ja olkaamme enemmän Annoja!

Loppupäätelmät:

Aah, ihana Anna! <3