Pieni talo preerialla -sarjan haikea päätös: Neljä ensimmäistä vuotta

Suloinen, pehmeä kontra-alttoääni kohosi ilmoille kavioiden kopseen ylitse hevosten ja rattaiden ja hämärien hahmojen kiitäessä eteenpäin. Ja tuntui kuin tähdet ja vesi ja ruusut olisivat kuunnelleet tuota ääntä, niin hiljaa ne olivat, sillä ääni lauloi niistä.

Alla tähtien välkkyväisten,

illan kasteen tullessa,

satakielen laulaessa

viimeistä lemmenlaulua,

yön kesäisen tyyneydessä

kun tuulet niin vienosti soi,

majamme lämpimästä

me hiljaa hiivimme pois.

Missä hopeinen vesi huuhtoo

meren rantaa niin kultaista,

alla tähtein välkkyväisten

me kuljemme vapaina.

Sillä oli kesäkuu, ruusut kukoistivat kaikkialla preerialla ja rakastavaiset olivat liikkeellä tyyninä suloisina iltoina, kun tuulet olivat vaienneet auringolaskun myötä.

Näin päättyy Laura Ingalls Wilderin ihanan klassikkosarjan viimeineisen osan esinäytös. Se maailailee tunnelmaa tulevasta. Pieni talo preerialla -sarjan viimeinen osa Neljä ensimmäistä vuotta on kaunis ja romanttinen, vaikka sitä sävyttää myös mustat varjot. Siinä päähenkilö Laura Ingalls menee vihdoin naimisiin kihlattunsa Almano Wilderin kanssa. Kirja on kuvaus heidän neljästä ensimmäisestä avioliittovuodesta. Ensimmäiset yhteiset vuodet ovat paitsi rattoisia, myös ankaria. Pariskunnan yhteiselo on sopuisaa ja harmonista, mutta monet vastoinkäymiset seuraavat toisiaan. Lumi vie viljan, kuolema lapsen ja tuli talon. Silti periksi ei anneta  ja elämä jatkuu.

Kirja kuitenkin lopulta loppuu ja sen myötä koko lapsuuteni ihana suosikkisarja. Olen kahlannut uudelleen läpi viime keväästä asti tätä sarjaa, johon liittyy lapsuuteni yhdet rakkaimmat lukumuistot. Tuli haikea olo, kun suljin kirjan kannen. Pitkä taipaleeni Lauran kanssa on ohi - ainakin tältä erää. Olen kokenut saaneeni Laurasta ystävän, ja nyt minun on häntä ikävä. Ehkä tapaamme kuitenkin pian uudestaan. 

Suunnitteilla olisi tilata itselleni joululahjaksi Pioneer Girl, joka on saman kirjailijan "alkuperäinen" ja aikuisempi tarina hänen elämästään. Aikoinaan kaikki Lauran kokeilemat kustantajat kuitenkin hylkäsivät teoksen, minkä jälkeen Laura muokkasi saman aiheen lastenkirjoiksi, jotka saavuttivatkin heti valtavan suosion. Pioneer Girl näki päivänvalon vasta viime vuonna.

Lauran vahvasti omaelämäkerrallisuutta fiktioon yhdistävässä uudisraivaajaperheen tarinassa on lumoa, joka on onnistunut kietomaan minut pauloihinsa vähintään yhtä voimakkaasti kuin lapsena. Aikamatka kaukaisiin aikoihin, Amerikan ihmeellisille villeille preerioille on ollut antoisa  ja ihana matka. Saa nähdä, kuinka paljon Pioneer Girl -teoksen karu totuus onnistuu järkyttämään minua ja himmeneekö lapsuuden lukukokemusten kaunis ja pyhä hohde "totuuden" selviämisen myötä. Tiedän, ettei Lauran elämä ollut aina aivan niin suloista ja ihanaa kuin millaisena se näissä lapsille suunnatuissa kirjoissa näyttätyy.

Laura Ingalls Wilder

Neljä ensimmäistä vuotta

(The First Four Years, 1971)

Suom. Inkeri Pitkänen

136 s.

 

Ingallsin Lauran tarina lähenee loppuaan: Onnen kultaiset vuodet

Kirjabloggaukseni laahaavat auttamattomasti jäljessä. Elokuussa juuri opetustöideni alun kynnyksellä luin fiilistelykirjaksi Laura Ingalls Wilderin Onnen kultaiset vuodet -kirjan, joka kertoo Lauran seikkailuista opettajana.

Matkani loppu iki-ihanan Pieni talo preerialla -sarjan parissa alkaa häämöttää. Keväästä asti olen kolunut sarjaa läpi ja palannut sen myötä lapsuuteni rakkaimpien lukumuistojen pariin. Onnen kultaiset vuodet on sarjan toiseksi viimeisin kirja, ja nyt edessäni on enää Neljä ensimmäistä vuotta.

Kuten jo ehkä nimestä aavistaa, on Onnen kultaiset vuodet onnellinen kirja, joka sai minut hyvälle tuulelle. Se on ehdottomasti yksi sarjan ihanimpia kirjoja.

Kirjassa kuvataan Lauran ensiaskelia opettajana, vaikka ne eivät ainakaan alkuun ole kovin onnellisia askelia. Juuri opettajantodistuksen käteensä saanut tuskin 16-vuotta täyttänyt Laura suuntaa opetustöiden perässä toiselle paikkakunnalle ja joutuu muuttamaan kotoa pois. Täysihoitopaikassa on kireä ja arvaamaton emäntä, mikä tekee Lauran olon tukalaksi. Onneksi kuitenkin Almanzo Wilder, eräs kotikaupungin nuoriherra, joka tuntuu viihtyvän kummallisen hyvin Lauran seurassa, alkaa säännöllisesti ajaa nopealla hevosellaan ja kiitävällä reellään perjantaisin Lauran luokse hakeakseen hänet viikonlopuksi kotiin. Lauraa kummastuttaa kovin, miksi nuori herra hänen vuokseen ajaa niin pitkän matkan kerta toisensa jälkeen. Lauran oppilaat sen sijaan tuntuvat tietävän Lauraa paremmin, mistä on kyse, ja alkavat tirskua kuullessaan perjantaisin jo kaukaa kulkusten kilinästä "opettajan sulhasen" tulevan noutamaan Lauraa. Vaikkei Laura voikaan aluksi sietää ajatusta siitä, että Almanzo havittelisi häntä morsiamekseen, kiintyy Laura ajan mittaan Almanzoon. Kiintymys johtaa siihen, että he vihdoin menevät kirjan lopussa naimisiin monen vuoden reki- ja kärryajeluiden jälkeen.

Kirjassa pidin ensinnäkin siitä, että siinä kuvataan opettajuutta. Vaikka oma suhteeni opettajuuteen on hyvin erilainen kuin Lauran, joka ei antaudu opettajan uralle kutsumuksesta, vaan pelkästä rahantarpeesta, oli mielestäni opettajan työtä kuvattu hienosti ja realistisesti kirjassa. Pystyin samaistumaan Lauraan, tuntemaan jännityksen vatsanpohjassani hänen aloittaessaan työnsä. Eläydyin siihen tunteeseen, miltä tuntuu astua uudessa koulussa uuden ryhmän eteen ja tuntea lasten suuret viattomat tapittavat silmät itsessään. Kirjaa lukiessani olin pian kokemassa itse saman, minkä vuoksi oli ihanaa heittäytyä seuraamaan Lauran opettajanaskelia.

Toiseksi pidin siitä, kuinka kauniisti Lauran ja Almanzon rakkaustarina oli kuvattu. Heidän rakkaustarinansa on hyvin vähäeleinen, eikä sitä ole suurilla siirappisilla tunteilla tai hattaraisella romantiikalla pilattu. Laura ei juuri puhu tunteistaan Almanzolle, eikä myöskään kaikkitietävä kertoja niitä paljasta lukijalle. Kuitenkin lukija voi aistia, että heidän hitaasti edennyt seurustelunsa johtaa avioliittoon, joka perustuu todelliselle kiintymykselle, kunnioitukselle ja rakkaudelle.

 Hämärä hälveni pienten tähtien haaletessa ja kuun noustessa ja lipuessa korkeammalle. Hopeinen valo tulvi taivaalle ja preerialle. Tuuli joka tuon koko kesäisen päivän oli kuiskinut ruohikossa lepäsi nyt hiljaa, ja hiljaisuus vallitsi kuutamossa kylpevän maan yllä.
- Suurenmoinen ilta, Almanzo sanoi.
- Kaunis maailma, Laura vastasi ja muistoissaan hän kuuli isän viulun äänen ja erään sävelmän kaiun:

Kultaiset vuodet ohi vierivät vain,

nämä kultaiset onnen vuodet.

Laura Ingalls Wilder

Onnen kultaiset vuodet

(These Happy Golden Years, 1943)

Suom. Inkeri Pitkänen

Gummerrus

287 s.

Laura Ingalls Wilder: Pieni kaupunki preerialla

Viime keväänä alkanut uusintakierrokseni lapsuudestani rakkaan kirjasarjan parissa jatkui edelleen ja loppu alkaa jo pian häämöttää.  Pitkä talvi preerialla -kirjan jälkeen vuorossa oli Pieni kaupunki preerialla. Edeltävä kirja tuntui jotenkin hieman puiselta sarjan muihin osiin verrattuna, mutta Pieni kaupunki preerialla sai minut taas heittäytymään täysin rinnoin Lauran tarinan vietäväksi! Pieni talo -sarjan kirjoissa on vanhan ajan lumoa, joka viehättää ja pitää otteessaan.

Kirjassa kuvataan jälleen Ingallsien perheen tavallista arkea. Nyt he asuvat kaupunkitalossaan ja myös Laura pääsee ensimmäistä kertaa elämässään oikeisiin töihin auttaessaan erästä rouvaa miesten paitojen ompelussa. Näin Laura osallistuu Marja-siskon opiskelurahojen kartuttamiseen. Ja pikku hiljaa perhe saa vihdoin kasaan tarpeeksi rahaa, jotta sokea Marja-sisko saadaan lähetettyä sokeille tarkoitettuun erityiskouluun. Iloisella asialla on kuitenkin myös varjopuolensa: Marja joutuu lähtemään kauas, kauas pois, pois perheensä parista. Niin Laura kuin muukin perhe ikävöi Marjaa. Laura ja Leena käyvät ahkerasti koulua kaupungissa. Lopulta kirjassa tapahtuu jo jotain siihen suuntaan viittaavaa, mitä kärsimättömästi odottelin jo edellisen kirjan kohdalla: kirjan lopussa syttyy jonkinlaista säpinää Almanzo Wilderin (Lauran tulevan aviomiehen) sekä Lauran välillä. Laura tosin on vielä niin nuori ja kokematon, että ihmettelee kovasti, miksi ihmeessä Almanzo yhtäkkiä haluaa saatella häntä joka päivä kotiin.

Kirja päättyy siihen, kuinka Laura saa vihdoin opetustodistuksen ja hänelle tarjotaan opetuspaikkaa eräällä toisella paikkakunnalla, mikä jännittää Lauraa kovin. Näihin tunnelmiin teos loppui, ja Lauran elämästä opettajana kerrotaankin seuraavassa kirjassa Onnen kultaiset vuodet. Lopetus tuntui puhuttelevan ajankohtaiselta, kun itsekin sain äidinkielenopettajan todistuksen juuri tänä kesänä ja olen suuntaamassa toiselle paikkakunnalle opetustyöhön syyslukukauden alkaessa ja itsenäistymässä samalla vanhemmistani. Ehkä osittain senkin vuoksi koin teoksen erityisen ihanana, ja koin voimakkaasti Lauran vatsassa myllertävät perhoset omassani.

Muutenkin mielestäni tässä teoksessa oli erityisen mielenkiintoista se, että teoksessa  käsiteltiin paljon opettajuutta.  Almanzo Wilderin siskon neiti Wilderin tulessa opettajaksi Lauran ja Leenan koulussa syntyy kaikenlaisia ongelmia. Herttaista ja teennäistä hymyä hymyileva neiti sanoo piut paut kurinpidolle ja haluaa, että kaikki vain herttaisesti rakastavat toisiaan. Tuloksena on täysi kaaos ja sekamelsa, ja kohta neiti ei enää olekaan kovin herttainen, varsinkaan Lauralle ja Leenalle, joita hän näyttää vihaavan jostain tuntemattomasta syystä.

Maltan tuskin odottaa, että pääsen etenemään jossain vaiheessa sarjan seuraavaan osaan Onnen kultaisiin vuosiin ja kokemaan Lauran kanssa opettajuuden onnen. Ehkäpä voisin aloittaa sen samaan aikaan kuin uuden työni?

Siteeraan tähän loppuun erästä kaunista runoa, jonka Lauran pikku sisko Leena lausuu eräässä koulunäytännössä ja joka puhutteli erityisesti:

Seisoi veistäjäpoika taltta kädessään

eessä marmorisen paaden.

Hymy iloinen loisti silmistään,

oli enkeliunelmia mielessään.

Tuon unelman kivehen veisti hän

monin terävin taidokkain viilloin.

Hohde taivainen valaisi veistäjän,

oli vanginnut unelman herkän.

Mekin veistäjiä elämän

oomme vailla muotoamme,

Kunnes kerran Jumalan käskystä

elämänunelman saamme.

Se kaivertakaamme kivehen

monin terävin taidokkain viilloin.

Sen kauneuden löydämme taivaisen,

tuon unelman - muotomme aidon.

Laura Ingalls Wilder

Pieni kaupunki preerialla

(Little Town in the Prarie, 1941)

Suom. Inkeri Pitkänen

Gummerrus

282 s.

Lumituiskua kesän keskelle: Laura Ingalls Wilderin Pitkä talvi preerialla

Kiireisen kirjabloggajan lyhytarviot jatkuvat edelleen Tove Janssonin Kesäkirjan jälkeen. 

Jatkoin jälleen ihania seikkailujani Ingallsin Lauran seurassa Amerikan preerioilla lukemalla Laura Ingalls-Wilderin omaelämäkerrallisen Pieni talo preerialla -sarjan 5. osan eli Pitkä talvi preerialla -teoksen. Teoksen lumiset tunnelmat eivät ehkä ole omiaan tähän vuoden aikaan, mutta koska haluan lukea sarjan alusta loppuun asti järjestyksessä ja lukuhinku on kova, ei voi mitään.

Pitkä talvi preerialla kertoo, kuinka poikkeuksellisen pitkä ja ankara talvi ravistelee niitä seutuja, joilla Ingallsien perhe asuu. Ingallsit asuvat nyt pienessä kaupungissa, joka syntyi uudistilallisten rynnätessä ottamaan maata omakseen edellisen osan eli Hopeajärven rannalla -teoksen lopussa. Ingallsien uudistila sijaitsee vähän kaupungin ulkopuolella, ja kun isä Kaarle saa vihiä, että ankara talvi on tulossa, vie hän perheensä aivan kaupungin keskustassa sijaitsevaan kaupparakennukseen, jonka on itse rakentanut. Siellä on turvallisempaa ja lämpöisempää. Kun talvi tulee, ei lumen tulosta näy loppua, loputtoman pitkät lumimyrkyt raivoavat halki talven haudaten kaikki talot täysin lumen alle siten, että taloista on kaivettava tunnelit ulos. Junat eivät pääse kulkemaan ja ruokatavarat alkavat loppua. Kuitenkin kaikki tietysi päätyy onnellisesti, ja kun junat lopulta pääsevät kulkemaan ja joulupaketit tulevat vihdoin niiden mukana, vietetään hilpeää ja lämminhenkistä joulua toukokuun auringonpaisteessa.

Minusta oli mukavaa jatkaa jälleen seikkailujani Lauran kanssa preerialla, mutta toisaalta tämä teos ei onnistunut herättämään mitään suuria ajatuksia tai tunteita. Jollain tavalla tämä teos tuntui tähän asti lukemistani sarjan mielenkiinnotomimmalta teokselta, mutta sen lukeminen oli silti miellyttävää. Mielenkiintoisen lisävivahteen teokseen toi kuitenkin se, että teoksessa seurataan Lauran perheen lisäksi myös paljon Wilderin poikien Almanzon ja Royalin tekemisiä. Nämä pojat ilmaantuivat aivan mainintana edellisosan lopussa kuvioon mukaan, ja koska tiedän, että Laura sarjan loppuosassa menee naimisiin Almanzon kanssa, oli hauskaa tutustua häneen ja hänen veljeensä. Odotin jo pienten Amorin nuolten ja sydänten lentelyä, mutta niitä ei valitettavasti vielä ilmaantunut. (Toisaalta ihan hyvä niin, sillä Laura on vasta 14, mutta Almanzo 19 vuotta!) Siispä entistä innokkaammin odotan, että pääsen yhä jatkamaan eteenpäin Lauran tarinan parissa.

Laura Ingalls Wilder

Pitkä talvi preerialla

(The Long Winter, 1940)

Suom. Esko Jämsen

Gummerus

265 s.

Lauran tarina jatkuu edelleen: Hopeajärven rannalla

Matkani Laura Ingalls-Wilderin Pieni talo preerialla -sarjan parissa jatkui sarjan neljänteen osaan Hopeajärven rannalla -romaaniin. Tämä lapsuudesta rakkaan kirjasarjan pariin palaaminen on herättänyt aiemmin minussa pelkkiä ihastuksen tunteita, mutta Hopeajärven rannalla onnistui kirvoittamaan sen sijaan yllättäen ristiriitaisia ajatuksia.

Aluksi lukiessani hoin vain mielessäni, että en pidä tästä, en pidä! Ensinnäkin, aikaa edeltävästi teoksesta Luumujen poukamasta on ehtinyt vierähtää useampi vuosi ja perheeseen on yhtäkkiä putkahtanut aivan tyhjästä uusi lapsi, pikkusisko Marketta. Koin lukijana itseni petetyksi (tästä kirjasta minulla ei ole lapsuudesta säilynyt muistoja). Miksi minulle ei kerrota kaikkea? Kuulin tosin myöhemmin sarjan syntytaustaan paremmin perehtyneeltä kaveriltani, että Ingallsien perheessä oli kuulemma tänä aikana ollut niin paljon vastoinkäymisiä (sisältäen myös poikavauvan syntymisen ja kuolemisen), ettei Laura ei halunnut kirjoittaa tästä ajasta. Tämän selityksen vuoksi olen täysin valmis antamaan Lauralle anteeksi muutaman vuoden pimittämisen. Toinen vielä suurempi pettymys kirjassa oli se, että Ingallsien perhe jättää Hopeäjärven rannalla -teoksessa iki-ihanan luumujen poukaman taakseen ja suuntaa omasta mielestäni ankeammille asuinsijoille. Edeltävä teos Luumujen poukama oli mielestäni aivan ihana, siihen mennessä eli sarjan kolmesta ensimmäisestä osasta sarjan paras ja ihastuttavin kirja, eikä suinkaan vähiten vehreän ja kauniin miljöönsä vuoksi.

Ingallsien perheen toimeentulo luumupoukaman varrella ei ole kuitenkaan taattu, joten isä Kaarle haluaa lähteä kauas Etelä-Dakotaan, jonne rakennetaan rautatietä ja josta hänelle tarjotaan työtä kirjanpitäjänä. Isä lähtee edellä ja muu perhe jää odottamaan joiksikin kuukausiksi, jotta kovasta sairaudesta toipuva ja sen seurauksena myös juuri sokeutunut Lauran isosisko Marja vahvistuisi matkaa varten. Päähenkilölle Lauralle maisemanvaihdos ei ole lainkaan onneksi niin ikävä juttu kuten se oli minulle (sekä Katriina-äidille ja Marja-siskolle), vaan Lauran villi ja kesytön luonne vetää häntä seikkailuun ja preerian kesyttömyyteen samoin kuin hänen isäänsä.

Aluksi perhe muuttaa rautatietyöläisten leiriin asumaan Hopeajärven rannalle Etelä-Dakotaan, mutta talven lähestyessä leiri puretaan ja työläiset kaikkoavat paikalta. Ingallsien perhettä pyydetään jäämään talonvahdiksi maanmittareiden taloon ja asumaan siellä talven yli, mihin he suostuvat. Talvi on yksinäinen, sillä lähimain ei asu ristin sieluakaan. On vain villi avara preeria sekä yksi yksinäinen talo, jonka takkatulen lämmössä isä, äiti sekä neljä tytärtä lämmittelevät ja pitävät seuraa toisilleen. Kevään tullessa kuitenkin tapahtuu suuri ihmisryntäys, kun uudistilaa tavoittelevat amerikkalaiset saapuvat sankoin joukoin rakentamaan tilojaan. Pian paikalla on kokonainen kaupunginalku. Myös Ingallsien isä Kaarle on rekisteröinyt tontin omalle uudistilalleen ja alkaa rakentaa perhelleen omaa tilaa.

Lukemiseni edetessä lämpenin kuitenkin myös Hopeajärven rannalla -osalle. Se ei ole lainkaan yhtään niin ihana kuin Luumujen poukama, jonka henki on väriltään auringonkeltainen ja ruohonvihreä ja tuoksultaan luonnonkukkien sulostuttama. Hopejärven rannalla on rusehtavankellertävän preerian värinen, sen hengessä ei aurinko paista eikä ruoho viheriöi, mutta sen sijaan se viehättää seikkailun tuoksullaan ja vaaran värillään, tuulen tuoksullaan ja kesyttömyydellään, mutta myös tasaisesti etenevillä hiljaisilla arkipäivillään. Jokaisella näillä kirjalla on oma henkensä, eikä niitä käy vertaileminen. Hopejärven rannalla -kirjassa Ingallsien elämä tuntuu monella tapaa arvaamattomammalta kuin aiemmissa osissa, eikä teos tunnu yhtä idylliseltä. Rautatietyöläiset ovat karkeaa joukkoa, eivät yhtä puhtoisen uskonnollisia ja hyveellisiä kuin Ingallsien perhe. He esimerkiksi uhkaavat käydä Lauran isän kimppuun, kun eivät saa tältä mielestään tarpeeksi palkkaa. Lisäksi kirjassa tapahtuu myös murha. Uudistiloja rakentamaan ryntäävät miehet ovat ahneita ja saattavat yrittää viedä toisten tontit. Monien uhkaavilta tuntuvien asioiden vastapuolena on kuitenkin rauhallinen ja vakaa, toisiaan rakastava ja toisistaan huolen pitävä Ingallsien perhe. Olosuhteet ja asuinpaikat muuttuvat, mutta keskiössä on jälleen tämän ihanan pikku perheen kaunis perheidylli.  Ingallsien perheestä säteilee valoa ja lämpöä lukijan sydämeen asti.

Laura sanoi Marjalle: – Tämä preeria on kuin suunnaton niitty. Se ulottuu joka suuntaan aina maailman loppuun asti. 

Pilvettömän taivaan alla aaltoileva ääretön kukkiva ruohoaavikko herätti Laurassa kummallisen tunteen. Hän ei osannut sanoa, miltä hänestä tuntui. He kaikki, vankkurit, hevoset, jopa isäkin näyttivät pieniltä.

Koko aamun isä ajoi tasaista vauhtia seuraten tuskin näkyviä pyöränjälkiä, eikä mikään muuttunut. Mitä kauemmas länteen he tulivat, sitä pienemmiltä he näyttivät. Tuntui kuin he eivät olisi liikkuneet ollenkaan. Ruohoaavikko aaltoili tuulessa aina samalla tavalla, hevosten kavioiden ja pyörivien pyörien ääni oli aina sama. Istuinlaudan tärinä oli aina samaa tärinää. Laura ajatteli, että he voisivat ajaa ikuisesti ja kuitenkin pysyä aina tässä samassa muuttumattomassa paikassa, joka ei edes tietäisi, että he ovat siinä.

Laura Ingalls Wilder

Hopejärven rannalla

(By the Shores of Silver Lake, 1939)

Suom. Heidi Järvenpää

Gummerrus

328 s.

Lauran tarina jatkuu: Luumujen Poukama

Olen keväällä lukenut jo Laura Ingalls Wilderin Pieni talo suuressa metsässä ja Pieni talo preerialla -kirjat ja palannut niiden myötä lapsuuteni rakkaimpien lukumuistojen pariin. Nyt matkani saman kirjasarjan parissa jatkui sarjan kolmanteen osaan Luumujen poukamaan, ja ihastuksellani ei ole määrää. Olen hehkuttanut melko suurisanaisesti jo aiempia sarjan kirjoja, mutta Luumujen poukama on ehdottomasti tähän menessä suosikkini.  Tämä on vain niin ihana!

Laura lähti varovasti laskeutumaan alas. Rinne kasvoi hänen takanaan, kunnes hän ei enää nähnyt vankkureita. Oli vain korkea taivas hänen yläpuolellaan ja hiljaa itsekseen jutteleva vesi hänen alapuolellaan. Laura otti muutaman askeleen. Polku pysähtyi hetkeksi pienelle tasanteelle, missä se kääntyi ja laseutui portaiksi muuttuneena alas purolle. Sitten Laura näki oven.

Ovi oli ruohon peittämässä rinteessä juuri siinä, missä polku kääntyi. Se oli aivan tavallinen talon ovi, mutta kaikki, mitä sen takana oli, oli maan sisässä.

( - -)

Oven molemmin puolin riippui törmän nurmiseinästä köynnöksiä, ja ne olivat täynnä kukkia. Punaisia, sinisiä ja sinipunaisia ja ruusunpunaisia kukkia, ja kaikkien terälehdet olivat auki aivan kuin ne olisivat laulaneet aamun ylistystä. Ne olivat aamulaulukukkia.

Laura meni laulavien kukkien alitse majaan. Siinä oli vain yksi, valkoinen huone. Multaseinät oli tasoitettu ja kalkittu valkoisiksi. Multalattia oli sileä ja kova.

Äidin ja Marjan tullessa ovelle huone pimeni. Seinässä oven vieressä oli pieni öljypaperi-ikkuna. Mutta seinä oli niin paksu, että ikkunasta tuleva valo lakaisi huonetta vain ikkunan lähellä.

Majan etuseinä oli rakennettu turpeesta. Hanson  oli ensin kaivanut majan törmään ja sitten irrottanut preeriasta pitkiä turpeita ja latonut ne päällekkäin etuseinäksi. Se oli hyvin paksu seinä, eikä siinä ollut yhtään rakoa. Kylmyys ei tunkeutuisi lävitse.

Äiti oli tyytyväinen. Hän sanoi: - Pienihän se on, mutta se on siisti ja miellyttävä.

Ingallsien uudisraivaajaperhe joutui jättämään preerialle rakentamansa talon ja suuntaamaan vankkureineen yhä pidemmälle preerialle etsimään uutta asuinsijaa. He ostavat eräältä norjalaiselta mieheltä maan sisään rakennetun asumuksen ja asettuvat taloksi luumupoukaman varrelle. Muistan kuinka ihmeelliseltä pieneä minusta tuntui tämä maan sisään rakennettu maja. Ja niin ihanan ihmeelliseltä se tuntui nytkin! Voi kun voisin itsekin asua samanlaisessa kolossa! En tiedä, mikä mystinen rakkaus minulla on maan sisään rakennettuihin majoihin, sillä aina Taru sormusten herraa katsoessani haikailen, että haluaisin asua samanlaisessa maamajassa kuin Konnun hobitit.

Myöhemmin Ingallsien perhe kuitenkin  muuttaa pois maansisäisestä talostaan, ja isä rakentaa lähistölle oikean talon, joka onkin hienoin talo, mikä heillä koskaan on ollut. 

Luumujen poukamassa minua ennnen kaikkea kiehtoi kirjan ihmeellinen miljöö, jonka kauneudella ei ollut rajaa. Luumujen poukama on vehreä paikka, jossa ruoho viheriöi, luumupuut notkuvat luumuista ja kukkaset loistavat kilpaa toistensa kanssa. (No okei, myöhemmin tulevat heinäsirkat ja syövät kaiken kauniin vihreyden ja myös koko vehnäsadon pois.) Sitten on vielä ihmeellinen puro, jossa Laura voisi viettää kaiket päivät leikkien. Kertoja kuvaa ympäröivää luontoa todella kauniisti ja suloisesti, ja lukijana eläydyn täysin hänen loihtimaansa maailmaan ja kuvittelen itseni keskelle avaraa ja viheriöivää preeriaa leikkimään yhdessä Lauran ja Marjan kanssa. Luumujen poukama on ruohon ja luonnonkukkien tuoksuinen kirja.

Myös kirjan muu sisältö on mielestäni kiehtovampi ja tapahtumarikkaampi kuin aiemmat osat. Ingallsien uusi asuinpaikka on vain muutamien kilometrien päässä kaupungista, ja kaupungin läheisyys tuo perheen elämään paljon väriä. Laura ja Marja aloittavat koulunkäynnin ja saavat sieltä kavereita. Sunnuntaisin perhe alkaa käydä yhdessä kirkossa, mistä muodostuukin viikon kohokohta koko perheelle. Elämä on monella tapaa kuitenkin hyvin yksinkertaista ja osin kovaakin, mutta sitä sulostuttavat monet arjen pienet suuret ilot. Teoksen viehätys on ihastuttavan luontokuvauksen ohella yksinkertaisuuden kauneudessa, arjen pienissä iloissa sekä lapsuuden viattomuudessa.

Luumujen poukamasta kuten myös sarjan aiemmista osista välittyy vahvasti lapsen näkökulma. Niitä lukiessa on jälleen itsekin lapsi ja pystyy kokemaan maailman ihmeellisyyden pienen ihmettelevän ihmisen silmin.

Laura Ingalls Wilder

Luumujen poukama, 1964)

(On the Banks of Plum Creek, 1937)

Suom. Heidi Järvenpää

Runot suom. Kirsi Kunnas

Gummerrus

337 s.

Yhä suloisten lapsuusmuistojen lumoissa: Pieni talo suuressa metsässä

Viulun vaiettua Laura kysyi: - Mitä ovat kultaiset päivät, isä?
- Niillä tarkoitetaan aikaa, joka on ollut kauan sitten, isä vastasi. - Nukuhan nyt. 

Mutta Laura makasi vielä hetken valveilla kuunnellen isän viulun hiljaista soittoa ja tuulen surullista huhuilua suurissa metsissä. Tulen lämmin hehku valaisi hänen ruskeaa tukkaansa  ja partaansa ja välkkyi hunajanruskean viulun pinnassa. Hän katseli äitiä, joka istui sukkaa neuloen keinutuolissa.

Hän ajatteli itsekseen: - Tämä kaikki on nyt.

Hän oli onnellinen siitä, että kodikas viihtyisä talo, isä ja äiti, lieden tuli ja musiikki olivat nyt. Ne eivät unohtuisi, Laura ajatteli, sillä nyt on nyt. Se mikä on nyt, ei voi koskaan olla kauan sitten.

Laura Ingalls Wilderin Pieni talo suuressa metsässä tuuditti minut samanlaisiin suloisiin ja nostalgisiin tunnelmiin kuin aiemmin keväällä lukemani ja bloggaamani Pieni talo preerialla. Suloisten lapsuusmuistojen herättämä tunnemyrsky ei ollut tällä kertaa kuitenkaan aivan yhtä ravisteleva, sillä Pieni talo preerialla tietysti sarjan ensimmäisenä aikuisella iällä luettuna kirjana sai vastaan suurimman reaktion. Nyt vain jatkoin tunnelmointia samojen, jo heränneiden muistojen virrassa.

En muistanut etukäteen, mitä Pieni talo suuressa metsässä pitää tarkkaan sisällää, mutta oli hauskaa ja hämmästyttävää, miten paljon lukemastani tuntui lukemisen aikana tutulta. Oikeastaan luulen, että tätä kirjaa on lapsuudessani luettu meille sarjan kaikista kirjoista eniten, sillä muistikuvani mukaan se oli myös sarjasta ainoa, joka meillä oli omana kirjahyllyssämme.

Kuitenkin oli jännä huomata, että kirjassa kuvatuista tanssiaisista ja sitä edeltävästä naisväen suuresta pukeutumis- ja valmitautumisoperaatiosta minulla ei ollut mitään muistikuvaa, vaikka nyt tämä kirjan kohta tuntui kaikkein kiehtovimmalta ja mieleenpainuvimmalta. Olin suorastaan hämmästynyt, että oliko kirjassa muka myös tällainen osa. Lapsena kiehtoi eri asiat kuin näin 25-vuotiaana.

Isoisän luona pidetään tanssiaiset, ja naisten pynttäytymiseen uhrataan sivukaupalla tilaa. Voi sitä yksityiskohtien herkullista runsautta (ja alushameiden monilukuisuutta)! Tämä on pala naisen elämän kulttuurihistoriaa:

Sitten he vetivät jalkaansa kauniit valkoiset pitsikuvioiset sukat, jotka he olivat itse neuloneet pumpulilangasta, ja napittivat parhaat kenkänsä. Pukiessaan korsetteja ylleen he auttoivat toinen toistaan. Mirja-täti kiskoi voimiensa takaa Aila-tädin korsetinnyörejä, ja kun Aila-täti vuorostaan kiristi Mirja-tädin korsettia, Mirja-täti piti kiinni sängyn tolpasta.

- Vedä, Aila, vedä! pyysi Mirja-täti hengästyneenä. - Vedä kireämmälle. Ja niin Aila-täti tuki jalkansa lujasti lattiaan ja veti. Mirja-täti mittaili vyötäröään sormillaan ja hengähti lopulta: - Nyt sitä ei taida enää saada kireämmälle.

Mirja-täti lisäsi: - Katriina on sanonut, että silloin kun he menivät Kaarlen kanssa naimisiin, Kaarlen sormet ylettyivät hänen vyötärönsä ympäri.

Katriina oli Lauran äiti, ja Laura oli ylpeä kuullessaan, mitä tädit sanoivat äidistä.

Sitten Mirja-täti js Aila-täti pukivat ylleen flanelliset alushameensa ja niiden päälle tavalliset yksinkertaiset alushameensa ja päällimmäiseksi valkoisen jäykäksi kovetetun alushameensa, jonka reunaa kiersi virkattu pitsi. Ja sitten he pukivat ylleen kauniit leninkinsä.

Mirja-tädin leninki oli tummansininen ja siinä oli punaisia kukkia ja vihreitä lehtiä. Ylhäältä alas asti kulki rivi mustia nappeja, jotka olivat niin erehdyttävästi mehukkaiden suurten karhunvatukoiden näköisiä, että Lauran teki mieli maistaa niitä.

Aila-tädin leninki oli viininpunaista pumpulikangasta ja siinä oli vaaleammanpunainen sulkamainen kuvioitus. Sen napit olivat kullanvärisiä, ja jokaiseen nappiin oli kaivettu pieni linna ja puu

Pieni talo suuressa metsässä on omaelämäkerrallinen lastenkirja, joka perustuu kirjoittajan omiin lapsuudenmuistoihin kuten koko sen aloittama kirjasarja. Pieni talo suuressa metsässä on siis laajemman kirjasarjan ensimmäinen osa. Siinä Ingalssien uudisraivaajaperhe asuu vielä turvallisesti suuressa, tutussa metsässä. Itse asiassa kirjaa lukiessa ajattelin, kuinka sääli on, kun seuraavassa kirjassa, Pieni talo preerialla -teoksessa perhe muuttaa pois tutusta kotimetsästään ja -mökistään suunnaten kohti avaraa ja tuntematonta preeriaa.Täällä metsän keskellä kaikki asiat on niin hyvin ja sukulaisiakin asuu sen verran lähietäisyydellä, että toisinaan voi käydä puolin ja toisin vierailulla. Preerialle lähdeettyyään Ingallssien perhe nimittäin heittää hyvästit myös suvulle.

Pieni talo suuressa metsässä kuvaa seuraavan osan tavoin tavallisia arjen tapahtumia ja toimia tunnelmoiden ja luoden tuokiokuvia kirjoittajan lapsuudesta. Tämä ei ole juoniromaani vaan arjen makuinen pienten hetkien romaani. Kuitenkin verrattuna Pieni talo preerialla -kirjaan on suuren metsän talossa enemmän vilinää ja vilskettä, tapahtumia ja toimintaa. Seuraava osa on tunnelmaltaan selvästi rauhallisempi ja pysähtyneempi. Tämä johtuu pitkälti siitä, että suuressa metsässä asuessaan Ingallsien perheellä on enemmän ihmiskontakteja, ja serkuista riittää toisinaan leikkiseuraa päähenkilölle Lauralle ja hänen siskolleen Marjalle. Lisäksi tässä kirjassa lukija pääsee Lauran ja tämän perheen matkassa ihmeelliselle kaupunkimatkallekin, kun taas Pieni talo preerialla -kirjassa kaupunkimatkalle lähtee vain isä, ja lukija jää päähenkilön seuraksi tietysti kotiin odottamaan isän paluuta.

Pieni talo suuressa metsässä oli ihanaa luettavaa kevääseeni ja odotan jo innolla tulevia seikkailujani Lauran seurassa preerialle suuntaavien vankkureiden kyydissä. Aion nimittäin lukea läpi koko sarjan.

Haasteet: Tämä kirja on kolmas kirjani Maalaismaisemia-haasteeseen.

Laura Ingalls-Wilder

Pieni talo suuressa metsässä, 1961

(Little House in the Big Woods, 1932)

Suom. Heidi Järvenpää

Runot suom. Kirsi Kunnas

Gummerrus

194 s.

Lapsuuden nostalgiaa: Pieni talo preerialla

Kauan aikaa sitten, kun nykyiset isoisät ja isoäidit vielä olivat pikkupoikia ja pikkutyttöjä tai ihan pieniä sylivauvoja tai eivät olleet edes syntyneetkään, lähtivät isä ja äiti ja Mary ja Laura ja Carrie-vauva Wisconsiniin Suuressa Metsässä olevasta talostaan. He ajoivat pois, ja talo jäi yksinäisenä ja autiona isojen puiden väliin raivatulle aukiolle, eivätkä he nähneet sitä enää koskaan.

Laura Ingalls Wilderin Pieni talo preerialla kuljetti minut ajassa kauas taakse. Muistoissani se kuljetti minut omaan lapsuuteeni, miltei 20 vuoden taakse, mutta mielikuvituksissani vielä sitäkin kauemmas, 1800-luvun loppun Amerikkaan, villille preerialle, jossa tuuli ujeltaa, villipedot vaanivat ja intiaanit huutavat hurjia sotahuutojaan.

Laura Ingalls Wilderin Pieni talo preerialla -sarja kuuluu lapsuuteni ehdottomiin suosikkeihin ja olen pitkään halunnut koettaa, miltä ne tuntuisivat aikuisen silmin luettuina. Johonkin niin pyhän lapsuudenlukumuiston pariin palaaminen on aina hyvin riskialtista, ja minua hieman jännitkin, kuinka minun ja kauniiden muistojeni käy. Särkyykö lapsuuden kultainen muisto vai onnistuuko tarina yhä lumoamaan?

Pelkoni oli turha. Pieni talo preerialla lumosi minut täysin heti ensimmäisiltä riveiltä. Ja tuskin vähiten sen vuoksi, että se herätti niin rakkaita ja nostalgisia muistoja. Olin jälleen pieni tyttö, tiukasti peittoihin käärittynä hämärässä huoneessa kuuntelemassa iltasatua. Kuulin äidin äänen ja hänen hengityksensä. Ja kuulin itseni sanovan: "Äiti, vielä vähän. Lue vielä vähän!" 

Voi kultainen lapsuus!

Mieleni teki itkeä melkein koko ajan kirjaa lukiessa, sillä se onnistui herättämään niin suloisia muistoja vuosien takaa. Muistoja, joiden olemassaoloa en enää edes kunnolla muistanut, mutta jotka tulivat kuin tulvien mieleeni lukiessani tätä kirjaa.

Pieni talo preerialla -kirja on osittain omaelämäkerrallinen lastenkirja, joka kertoo Ingallsien uudisraivaajaperheestä. Tarina kertoo, kuinka Ingallsit jättävät taakseen tutun ja turvallisen metsämökkinsä ja suuntaavat kohti tuntematonta preeriaa vankkureineen ja rakentavat uuden kodin villille preerialle. Perheeseen kuuluvat isä, äiti, lapset Mary, Laura ja pieni Carrie-vauva. Yksi osa kirjan lumoa on se kaunis ja onnellinen perheidylli tästä ihanasta pikku perheestä, jonka taivalta kirjassa kuvataan.

Kirja on osa kokonaista kirjasarjaa ja on sen ensimmäisenä suomennettu, muttei kuitenkaan ensimmäinen teos. Hämäännyin itse kuitenkin luulemaan tätä ensimmäiseksi teokseksi, mikä on syy siihen, että aloitin tästä. Kuitenkin Pieni talo preerialla on vasta sarjan toinen teos ja sitä edeltää Pieni talo suuressa metsässä, joka on juuri tällä hetkellä lukemisen alla. (Tai kolmas teos, jos lasketaan mukaan Farmarin lapset, joka kertoo Lauran tulevan aviomiehen lapsuudesta.)

Paitsi että kirja toi mieleen nostalgisia muistoja kultaisista lapsuusvuosista oli toki kirjassa itsessäänkin säilynyt vielä jotakin lumovoimaa. Mietin, mitä ihmettä se on? Koska periaatteessa kirja tuntui niin yksinkertaiselta, ettei siinä ikään kuin ole mitään. Ja mietittyäni kauan tulin siihen tulokseen, että salaisuus on juuri siinä. Siinä tunteessa, että kirjassa ei ole juuri mitään – ja juuri siksi siinä onkin niin paljon.

Pieni talo preerialla lumoaa nimittäin yksinkertaisuuden kauneudellaan. Se on kuvaus hyvin, hyvin vaatimattomasta elämästä hyvin, hyvin kauan sitten. Siinä on aidon elämän ja kokemisen makua omaelämäkerrallisuuden vuoksi. Se tarjoaa aidontuntuisen kosketuksen hyvin toisenlaiseen elämään kuin omani. Elämään, jota en oikeastaan itse haluaisi elää, koska nykyään kaikki on "vain niin paljon helpompaa ja mukavampaa", mutta kuitenkin sellaiseen elämään, jossa on jotakin sellaista lumoa, joka vetää puoleensa. Ja tätä lukiessa tulee kuitenkin miettineeksi, onko sittenkin niin, että ennen elämä olikin paljon helpompaa ja yksinkertaisempaa kuin nykyään?

Kirjan perusjuoni on tiivistettävissä siihen, että perhe pakkaa kimpsunsa ja kampsunsa, suuntaa hevosineen ja vankkureineen kohti preeriaa, asettuu sinne asumaan, rakentaa talon, ovat hetken tyytyväisiä ja pakkaavat jälleen kimpsunsa ja kampsunsa ja jättävät kotinsa lähtien etsimään uusia asuinsijoja. Sen pituinen se. 

Kirja ei siis ole kovin juonivetoinen. Ja se on mielestäni juuri yksi kirjan ihanuuden avaimista. Se, miten pienistä asioista tehdään suuria ja kertomisen arvoisia. Esimerkiksi talon rakentamisprosessi on kerrottu kirjassa hyvin yksityiskohtaisesti. Luvussa "Talo preerialla" kerrotaan hyvin tarkasti, kuinka isä rakentaa talolle seinät lähtien aina puiden kaadosta asti. Luvussa "Kaksi lujaa ovea" puolestaan kuvataan tarkoin ovien rakentaminen, luvussa "Takkavalkea" taaseen kerrotaan, kuinka mökkiin saadaan takka ja luvussa "Katto ja lattia" kuvataan katon ja lattian rakentaminen.

Myös tavallisia arjen toimia ja töitä kuvataan tarkasti. Kirja tarjoaakin mielenkiintoisen ajankuvan kaukaiseen aikaan, jolloin ihmisen arki oli hyvin erilaista ja jolloin ihmiset tekivät eri tavalla asioita itse alusta loppuun. Nykylukijalle näyttäytyy myös hämmästeltävänä ja ajattelemisen aihetta herättävänä se, kuinka vähään ihmiset tyytyivät ja kuinka vähästä he iloitsivat. Valkoinen sokeri on harvinaisuus, ja kun isä hakee sellaista pussillisen kaupungista, on kaikkien perheenjäsenten vuorollaan maistettava sitä lusikalla. Ja kuinka ihmeelliseltä se maistuukaan!

Rakastan suunnattomasti kauniita luontokuvauksia, ja pidin siitä, että myös niitä löytyy tästä kirjasta. Erityinen rakkaudenkohteeni on aina ollut öinen tähtitaivas (menen usein suorastaan onnesta ja kauneudesta sekaisin tuijottaessani tähtiä!) ja pidin siitä, miten kirjassa toistuivat romantisoidut tähtitaivaan kuvaukset. Kirjan kieli on melko yksinkertaista, sillä se on kirjoitettu siten, että melko pienikin lapsi sitä ymmärtää. Kertoja silti pystyy luomaan vähäeleisellä ja yksinkertaisella kuvauksella jotakin tavattoman kaunista ja koskettavaa:

Avoimen purjekangaskatoksen alareunann kohdalla riippui suuria, tuikkivia tähtiä. Laura ajatteli, että isä pystyisi koskettamaan niitä. Hän toivoi, että isä poimisi suurimman tähden nyöristä, jonka varassa se riippui taivaalla, ja antaisi sen hänelle. Hän oli ilmivalveilla, häntä ei nukuttanut hiukkaakaan, mutta äkkiä hän hämmästyi kovasti. Suurin tähti vilkutti hänelle silmää!
Sitten hän heräsi, seuraavaan aamuun.

Odotan malttamattomana, että pääsen jatkamaan seikkailujani Lauran ja Maryn kanssa sarjan muiden osien parissa!

(Tällä kirjalla korkkaan osaltani Maalaismaisemia-haasteen)

Laura Ingalls Wilder

Pieni talo preerialla

(Little House on the Prairie, 1935)

Suom. S. s. Taula

336 s.