Tarina, joka loi valoa: Kate DiCamillon Desperon taru

Tämä tarina alkaa linnan muurien sisältä, missä syntyi hiiri. Pieni hiiri. Vanhempiensa viimeinen poikanen ja pesyeensä ainoa elävänä syntynyt. 
"Missä minun vauvat on?" sanoi uupunut emo, kun koettelemus oli ohi. "Näyttäkää minun vauvat."
Isähiiri nosti korkealle yhden ainoan pienen hiiren.
"Muita ei ole kuin tämä", hän sanoi. "Muut kuolivat."
"Mon dieu, yksi ainoako hiirivauva vain?"
"Yksi ainoa. Antaisitko hänelle nimen?"
Sellainen vaiva tyhjän takia", emo sanoi. Hän huokaisi."Oo, kuinka surullista. Oo, mikä pettymys." Hän oli ranskalainen hiiri ja oli tullut linnaan kauan sitten vierailleen diplomaatin matkatavaroissa. "Pettymys" oli hänen lempisanojaan. Hän käytti sitä usein.
"Antaisitko hänelle nimen?" isähiiri toisti.
"Antaisitko hänelle nimen? Antaisitko hänelle nimen? Tietysti annan hänelle nimen, mutta hän vain kuolee niin kuin muutkin. Oo kuinka surullista. Oo mikä tragedia."
Emohiiri painoi nenäliinaan sieraimilleen ja heilutti sitten sitä kuononsa edessä. Hän niiskautti. "Annan hänelle nimen. Niin. Annan tälle hiirelle nimeksi Despero tämän paikan monien murheiden ja desperaation aiheiden vuoksi. No niin, missä minun peili on?

Kate DiCamillon Desperon taru on tarina pienestä Despero Tilli -nimisestä hiirestä, joka on täysin viallinen yksilö syntyessään: Hän on niin pieni, ettei yksikään hiiri ole aiemmin (edes Tillien suvussa) syntynyt niin pienikokoisena. Kaiken lisäksi hänen korvansa on niin suuret, ettei vastaavaa olla nähty. Kaikken pahin ja varmin merkki hänen viallisuudestaan on kuitenkin se, että hänen silmänsä oli auki jo vastasyntyneenä. Koko suku on yhtä mieltä siitä, ettei näin viallinen ja sairaalloinen hiiri voi jäädä eloon. Kuitenkin, kuten tarinan kertoja ensimmäisen luvun päätteeksi toteaa "silti, lukija, hän jäi eloon."

Kirjailija on omistanut teoksensa "Lukelle, joka pyysi satua epätodennäköisestä sankarista". Ja sitä tämä satu on: tarina hyvin epätodennäköisestä sankarista. Pienestä hiirestä, jonka ei edes olisi pitänyt jäädä henkiin, mutta joka kohoaa sankariksi ja uhmaa kohtaloaan apunaan neula ja lankarulla.

Hän ei uhmaa kohtaloaan pelkästään jäämällä henkiin epätodennäköisistä olosuhteista huolimatta, vaan uhmaa sitä ennen kaikkea tekemällä jotakin täysin ennenkuulumatonta ja täysin hiiren arvolle sopimatonta: hän rakastuu ihmisprinsessaan nimeltä Papu. Ja kaiken lisäksi ritarillisen rohkeasti paitsi seisoo rakkautensa takana, myös syöksyy pohjattomaan pimeyteen pelastamaan rakastettuaan.

Tämä hiiren ja prinsessan rakkaus on mielestäni mitä liikuttavin, mutta samalla se tuntui miltei koomisen ajankohtaiselta: luin tarinaa loppuvuodesta istuessani bussissa matkalla Helsinkiin (kulkien myös Eduskuntatakon ohi!) samana päivänä, jona eduskunta äänesti sukupuolineutraalin avioliittolain puolesta. Myös tässä kirjassa on kyse tavallaan siitä, mikä on "sopivanlainen" rakkaus ja kuinka sitä on sallittua osoittaa sekä siitä, kuinka yhteistö tuomitsee yksilön, jos hänen rakkautensa ei sovi yleisiin normeihin.

Paitsi, että tämä on tarina epätodennäköisestä sankarista, haluatteko kuulla, mitä muuta tämä tarina on? Lyhyesti sanottuna se on ihanin satu, mitä olen koskaan lukenut! Kate DiCamillo on onnistunut loihtimaan monitasoisen sadun, jossa on elämää suurempia merkityksiä. Sadun, joka varmasti toimii lapsille, mutta riemastuttaa myös varttuneempaa lukijaa, joka osaa nähdä pintaa syvemmälle. Tämä on tarina rakkaudesta ja rohkeudesta, tarina tarinoiden merkityksestä, maagisista sanoista Olipa kerran ja elämänsä onnellisina loppuun asti.

Niin, sitä kaikkea tämä tarina on. Jos haluat tietää, mitä kaikkea muuta se on, niin kehoitan lämpimästi lukemaan itse ja heittäytymään mukaan seikkailuun, joka vie lukijan kuninkaanlinnan vankityrmien kosteisiin ja sokkeloisiin käytäviin, rottien valtakuntaan, mutta myös sieltä ylös valoon ja siihen kaikkeen, mitä valo edustaa.

Yksi aivan ihastuttava piirre Desperon tarussa on se, kuinka kertoja puhuttelee jatkuvasti lukijaa luoden samalla tunteen, että kertoja on täysin läsnä lukijalle. Tunteen, että nämä sanat ovat sanottu juuri minulle. Lopetan siihen, mihin kertoja lopettaa tarinansa:


Muistatko, kuinka Despero istui vankityrmässä vanginvartija Gregoriuksen kämmenellä ja kuiskaili tarinaa ukon korvaan?

Minusta olisi kovin mieluisaa, jos ajattelisit minua hiirenä joka kerron sinulle tarinaa, tätä tarinaa koko sydämestäni, kuiskailen sitä korvaasi, jotta pelastuisin pimeydestä ja jotta sinäkin pelasuisit pimeydestä.

"Tarinat ovat valoa", vanginvartija Gregorius sanoi Desperolle.

Lukija, toivon että olet löytänyt tästä hiukan valoa.

Ja aivan loppujen lopuksi haluan vastata näihin kertojan sanoihin: tämä tarina todella onnistui luomaan valoa ja pelastamaan minut pimeydeltä. Desperon taru kävi suoraan sydämeeni!

Kate DiCamillo

Desperon taru – kertomus hiirestä, prinsessasta, keitosta ja lankarullasta

Suom.  Pirkko Biström

Otava, 2009

262 s.

Riemastuttavia satuja: Päivi Alasalmen Turhamainen aasi

Asuipa kerran syvällä metsässä suuressa linnassa hirviö nimeltä Reinar. Hänellä oli vain yksi palvelija, nainen nimeltään Reetta. He olivat asuttaneet linnaa kahdestaan niin kauan, että eivät edes muistaneet, kuinka kauan. Heillä ei vieraillut kukaan, eivätkä he käyneet kenenkään luona kylässä. He vain kyhjöttivät linnassa ja pitivät mykkäkoulua.

Mykkäkoulu ei ole koulu puhekyvyttömille lapsille, vaan mykkäkouluun joutuvat aikuiset, jotka eivät halua puhua mitään toisilleen, vaikka osaisivatkin. He ovat siihen liian kiukkuisia. Ja kun kiukulle antaa vapaat kädet, pinna kiristyy, pultti irtoaa, vieteri katkeaa ja hälytyskello alkaa soida Mykkyyden noidan keittiössä. Mykkyyden noita taikoo seuraavaksi heidän äänijänteensä kireäksi, äänensä kimeäksi ja suunsa kuivaksi. Sitten puhe ei enää tule heidän huuliltaan kovin helposti, vaikka he taas haluaisivatkin puhua ja pyytää anteeksi. Mykkäkoulu on hyvin vaarallinen olotila, jos se jää pysyväksi. Silloin Mykkyyden noita on saanut taas yhden pisteen taistelussa Onni-keijua vastaan.

Päivi Alasalmen satukokoelma Turhamainen aasi on täynnä toinen toistaan riemastuttavampia satuja, joiden taika-aineksena toimii hyvin perinteiset satuelementit sekoitettuna samaan keitokseen uusien, raikkaiden ja oivallisen riemastuttavien ainesosien kanssa. Tästä satukokoelmasta löytyy niin prinssiä kuin prinsessaa, kuningasta ja kuningarta, lohikäärmettä kuin ilkeää noitaakin. Tuttuja juoniasetelmia löytyy, mutta osa hieman päälaelleen käännettynä.

Kirjailijan leikittely perinteisten ja tuttujen satuainesten kanssa tuntuu suorastaan ihastuttavalta ja nerokkaalta. Esimerkiksi sadussa Prinsessa Rusosuun vaarallinen vastustaja prinsessa saa pelastaa prinssinsä lohikäärmeen kynsistä eikä päinvastoin! Vielä riemastuttavin on mielestäni Pieni sammakkoystävä-satu, jossa kohdataan tuttu juonikuvio sammakoksi loihditusta prinssistä, jonka voi pelastaa vain aito rakkaus. Mutta tämä prinssi ei muutukaan miksikään komeaksi nuorukaiseksi sammakonmuodosta päästyään, vaan "hurmaavaksi hopeahiuksiseksi kuninkaaksi" – hän nimittäin oli joutunut odottamaan rakkautta niin kauan, että oli jo ehtinyt vanhentua odotellessaan. Ja mikäs siinä, sillä hänen "prinsessansa" olikin jo omien sanojensa mukaan "tällainen ikäkulu eukko". Satu on hauskalla tavalla kantaaottava: oletko ikinä miettinyt, miksi ihmeessä kaikkien suurten tarinoiden ja loistokkaiden satujen  ihailtavat sankarit ja sankarittaret ovat nuoria? Eikö vanhuksilla ole sankarin osaa?

Satujen lomassa esiintyy toisinaan aika kiperää moraaliopetusta. Mutta ei mitään vanhanaikaista, topeliaanista kodin, isänmaan ja uskonnon pyhään kolminaisuuteen keskittyvää, vaan moraaliopetusta, jonka uskoisin miellyttävän myös useimpia nykyvanhempia. Esimerkiksi yllä oleva kuvaus mykkäkoulun pitämisen turmiollisuudesta on hauska esimerkki tällaisesta moraaliopetukesta. Toisinaan moraaliopetukset lähtevät hieman vakavampisävyisimmillekin poluille. Pidin tästä moraalisesta piirteestä saduissa. Mielestäni on hyvä, jos sadut pystyvät olemaan samaan aikaan sekä viihdyttäviä että opettavia. Tässä tehtävässä Alasalmen sadut onnistuvat mielestäni erinomaisesti.

Minusta yksi kiehtovimmista ja yllättävimmistä saduista kokoelmassa on juuri Hirviö ja palvelijatar -satu, jonka alkua olen siteerannut yllä. Se kertoo hirmuisen äksystä hirviöstä, joka asuu palvelijattarensa kanssa linnassa. Palvelijatar hoitaa tehtävänsä kuin pitääkin, mutta välttelee hirviötä niin paljon kuin mahdollista ja on hirviön kanssa mykkäkoulussa. He eivät enää edes muista, mistä syystä ja milloin ovat mykkäkoulunsa aloittaneet – niin kauan he ovat olleet mykkinä. Erään kerran linnaan tulee käymään poika. Hän soittaa ihmeellistä taikapilliään. Sen sävelen kuulleessaan sanoo hirviö Reinar aivan tahtomattaan palvelijalleen Reetalle "Saanko luvan, kaunis Reetta". "Tottakai, rakas Reinar", vastaa Reetta yhtä tahtomattaan ja vihaisena itselleen moisesta ystävällisyydestä. Tanssin jälkeen poika näyttää parille toista taikakaluaan, peiliä. Pari kurkistaa peiliin, ja he näkevät siellä leveästi hymyilevan prinsessan ja prinssin ruusutarhan keskellä hoviväen ympäröimänä. Hirviö ja palvelijatar ei tunnista peilikuvan henkilöitä. Mutta poika kertoo, että he ovat prinssi Reinar ja prinssi Reetta. Tämä taikapeili näyttää katsojilleen heidät onnellisimmillaan. Reinar ja Reetta ovat vihanpitonsa keskellä unohtaneet, että olivat joskus onnellinen aviopari. Muistaessaan tämän saa pari takaisin puhekykynsä ja rakkautensa.

Minusta tarina on hyvin nerokas ja opettavainen – myös aikuisille. Hirivö ja palvelijatar -tarinassa on kuvattu monen avioliiton tarina. Mitä tapahtuu, kun antaa katkeruudelle vallan avioliitossa ja ryhtyy välttelemään puolisoaan? Toinen muuttuu kenties hirviöksi, toinen palvelijattareksi, jonka tehtävä avioliitossa on vain tehdä kotityöt ja toimittaa päivällinen pöytään oikeaan aikaan päivästä.

Tämä satukokoelma on nököttänyt kirjahyllyssäni melko lukematta parisen vuotta saman kirjailijan Sinnikäs meripoika -nimisen sisarteoksen vieressä. Nyt päätin tarttua härkää (tai Alasalmea) sarvista ja lukea vihdoin koko satukokoelman kannesta kanteen. Lukukokemus oli sen verran ihastuttava, että ennustan Sinnikkään meripojan esiintyvän myös blogissani melko lähitulevaisuudessa!

Päivi Alasalmi

Turhamainen aasi, 2009

Kuv. Riikka Jäntti

Gummerrus

Tove Jansson: Näkymätön lapsi

Kulkeminen oli ollut kevyttä, sillä selkäreppu oli melkein tyhjä eikä ollut huolta mistään. Nuuskamuikkunen oli tyytyväinen metsään ja ilmaan ja itseensä. Huominen ja eilinen olivat yhtä kaukana, mutta juuri tällä hetkellä aurinko helotti koivujen välissä kirkkaan punaisena ja ilma oli vilpoinen ja leuto.

Tämä ilta on laulun ilta, ajatteli Nuuskamuikkunen. Uuden laulun, jossa on yksi osa odotusta, kaksi osaa kevätkaihoa ja loput vain hillitöntä hurmaa siitä, että saa vaeltaa, olla yksin ja viihtyä oman itsensä seurassa.

Tove Janssonin iki-ihana Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia -kokoelma alkaa tällä hyvin ajankohtaisella Kevätlaulu-tarinalla. Novellikokoelma on täynnä toinen toistaan lumoavampia tarinoita tutuista muumihahmoista. Kyllä, minäkin olen tuntenut kevätkaihoa sekä yksinäisyyden hillitöntä hurmaa! Nuuskamuikkuseen on helppoa samaistua näinä kauniina auringonpaisteisina kevätpäivinä. Ah, kuinka nautin tätä lukiessani!

Kuka voisi vangita sanoihin muumien lumon? Minusta tehtävä on vaikea. Tove Janssonin muumikirjojen tyyli on vain niin ihanaa ja piste. Sen tarkempi argumentointi on hankalaa. Sanat vievät mennessään ja tuntuu, että sielu lepää lukiessa. Tuntuu hyvälle ja onnelliselta. Tekee mieli vain hymyillä. Stressi kaikkoaa ja kaikki muu ympäröivä maailma katoaa. On vain sanat paperilla ja se lumoava rauhanomainen maailma, jonka Jansson on onnistunut luomaan muumikirjoihinsa. Tämä kaikki koskee mielestäni kaikkia muumikirjoja, mutta jostain syystä tuntuu, että eniten juuri Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia -kokoelmaa. Voi ihanuutta!

Tätä lukiessani (ja usein myös monia muita muumikirjoja lukiessani) hämmästelin sitä psykologista tarkkanäköisyyttä, joka Tove Janssonilla on. Sanoisin, että Tove Jansson on psykologisen ihmiskuvauksen mestari. Tai pitäisikö sanoa psykologisen muumikuvauksen mestari. Tove Jansson on pystynyt piilottamaan niin paljon näiden pintapuolin lapsellisilta ja yksinkertaisilta vaikuttavien hahmojen sisään. Eivät muumit ole vain muumeja, vaan he ovat kuvia ihmisistä ja ihmisyydestä.

Jokainen meistä voi löytää sisältään muumin, kuten myös voimme löytää lähimmäisistämme heidän sisäiset muuminsa. Tunnetko sinä sen yksinäisyyttä kaipaavan Nuuskamuikkusen, joka ei halua olla riippuvainen kenestäkään tai mistään? Entä sen Vilijonkan, joka koko ajan elää pelossa ja pelkää pahinta? Oletko kuullut niistä lapsista, jotka tulevat näkymättömiksi, koska he eivät saa rakkautta ja hyväksyntää, vaan heitä kohdellaan ilkeästi?

Aurinkoista ja muumimaista kevätpäivää kaikille!

Tove Jansson

Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia

(Det osynliga barnet och andra berättelser, 1962)

Suom. Laila Järvinen

WSOY

167 s.

Lennä ulos ikkunasta ja karkaa puistoon keijukaisten pariin: Peter Pan Kensingtonin puistossa

Jos kysyt äidiltäsi, tiesikö hän Peter Panista ollessaan pieni tyttö, hän sanoo. "No, tokihan minä tiesin", ja jos kysyt häneltä, ratsastiko Peter Pan vuohella tuolloin, hän sanoo: "Mikä hupsu kysymys, totta kai hän ratsasti". Jos taas kysyt isoäidiltäsi, tiesikö hän Peter Panista ollessaan tyttö, hänkin sanoo: "No tokihan minä tiesin", mutta jos kysyt häneltä, ratsastiko Peter Pan vuohella tuolloin, hän sanoo, ettei ole koskaan kuullut tällä olleen vuohta. Ehkäpä hän on unohtanut, aivan niin kuin hän joskus unohtaa  nimesi ja kutsuu sinua Mildrediksi, mikä on äitisi nimi. Silti, tuskinpa hän voisi unohtaa niinkin tärkeän asian kuin vuohen. Senpä vuoksi vuohta ei ollut, kun isoäitisi oli pieni tyttö. Tämä todistaa, että Peter Panista kerrottaessa vuohesta aloittaminen (kuten useimmat tekevät) on yhtä hölmöä kuin takin pukeminen ennen paitaa.

Tietenkin se myös todistaa, että Peter on melkoisen vanha, mutta oikeasti hän on kuitenkin saman ikäinen, joten sillä ei ole mitään väliä. Hän on viikon vanha, ja vaikka hän syntyikin kauan sitten, ei hänellä koskaan ole ollut syntymäpäivää, eikä sellaisen viettämiseen ole koskaan pienintäkään mahdollisuutta. Syy on siinä, että hän pakeni ihmisenä olemista, kun hän oli seitsemän päivän ikäinen; hän pakeni ikkunasta ja lensi takaisin Kensingtonin puistoon. 

Näin alkaa J. M. Barrien Peter Pan Kensingtonin puistossa, joka on ensimmäinen kirja, jossa esiintyy Barrien luoma satuhahmo ikinuoresta, vastuuttomasta Peter Panista. 

Tämä on siis täysin eri tarina Peter Panista kuin se kaikille tuttu tarina, jossa Darlingin perheen lapset Wendy, John ja Michael lentävät Peter Panin mukana Mikä-Mikä-Maahan (tai uuden suomennoksen mukaan Kaukamaahan), jossa seuraa jännittävä merirosvoseikkailu Kapteeni Koukkuineen ja kadonneine poikineen. Tämä tarina kerrotaan J. M. Barrien vuonna 1911 julkaisemasta teoksessa Peter Pan, jonka luin viime keväänä. Peter Pan -teosta ei voida pitää minään jatko-osana Peter Pan Kensingtonin puistossa -teokselle, vaikka siinä esiintyykin sama hahmo ja vanhempana kuin Peter Pan Kensingtonin puistossa -teoksessa. Pikemminkin Peter Pan -teos on saman hahmon ja aiheen kehittelyä pidemmälle. Peter Pan -hahmoissa on selkeästi monia yhteneväisiä piirteitä, paljon muutakin kuin nimi, mutta ne ovat kuitenkin siksi erilaisia,  että näkisin kyseessä olevan kuitenkin eri hahmojen. Peter Pan Kensingtonin puistossa on alunperin osa aikuisille tarkoitettua romaania The Little White Bird (1902).

Peter Pan Kensingtonin puistossa -teoksessa Peter Pan on vasta seitsemän päivän ikäinen vauva ja sellaisena hän ikuisesti pysyykin. Tosin mainittakoon, että hän on taidoiltaan ja kyvyiltään aivan yliluonnollisen taidokas ja neuvokas vauva, mutta tämähän on satu ja tässä on monia muitakin saduille tyypillisiä yliluonnollisen ihmeellisiä aineksia. Viikonvanha pikku Peter pakenee ihmisenä olemista ikkunasta lentämällä Kensingtonin puistoon keijujen pariin. Aina illalla puiston sulkeuduttua keijut ryömivät piiloistaan ja puistoon syntyy aivan oma  sadunhohtoinen maailmansa. Tässä tarinassa on taikaa!

Olipa mukavaa lukea vihdoin tämä Turun kirjamessu -löytöni! Pidin tarinasta ja sen sadunhohtoisuudesta. Tarinan pienet absurdit ja hullunkuriset piirteet tuovat etäisesti mieleen myös Liisan Ihmemaassa. Mutta ennen kaikkea pidin kirjan tyylistä, jota minun on vaikea kuvailla sanoin. Jos sanon, että pidin tyylin lapsenomaisuudesta ja leikittelevyydestä, niin olen varmaan aika lähellä tarkoittamaani. Mutta ennen kaikkea pidin siitä, että tämän lapsenomaisuuden ja leikittelevyyden, näennäisen yksinkertaisyyden taakse kätkeytyy niin paljon. Paljon jotakin sellaista, joka ei oikeastaan ole ollenkaan lapsellista. Teksti tihkuu merkityksiä, jotka odottavat löytäjäänsä. Nämä asiat ovat omianisia myös Peter Pan -teokselle, ja pidin niistä myös siinä. Erityisesti seuraava virke jäi elämään mieleeni. Ajatella, mitä kaikkea siihen voi ajatella kytkeytyvän!

Syy siihen, miksi linnut osaavat lentää ja me emme, on yksinkertaisesti se, että ne luottavat itseensä täysin, sillä jos on luottamusta, on myös siivet.

Erityisen vaikuttava oli mielestäni teoksen loppu, joka oli itse asiassa yllättävän raju ja synkkä verrattuna aiemmin vallinneeseen hilpeään ilmapiiriin. Pidin lopusta ennen kaikkea sen vuoksi, että se avasi erittäin monia metaforisia ja allegorisia tulkintamahdollisuuksia.

Teoksen rakenne oli jotenkin aika hajanainen, vaikka alku ja loppu tuntuivat selkeiltä. Mutta se, mitä siinä välissä tapahtuu, tuntui toisinaan vähän irralliselta ja huonosti jäsennellyltä. Mutta ei se oikeastaan haittaa. Kirja tarjosi nimittäin kuitenkin ennen kaikkea hyviä hetkiä ja tuokioita. Hetkiä sanojen ja merkitysten maailmassa. Tässä kirjassa jokainen sana on nautinto. Pala vapautta ja leikkiä lapsenomaisessa maailmassa Peter Panin kanssa. Paluu sinne, jossa elämäni aloitin.

Mielenkiintoisinta teosta lukiessa oli miettiä, kuka tuo Peter Pan oikeastaan on ja mitä hän edustaa? Tuo poika, joka on tuttu jokaisella lapselle? Onko hän se avuton ja vastuuton osa jokaista ihmistä, se osa, joka vain haluaa lentää ikkunasta ulos, mennä tanssimaan keijujen kanssa ja pysytellä aina pienenä ja vapaana? Se osa, joka on meissä ollessamme pikku lapsia, joka haluaa vain pistää ranttaliksi ja olla hankala, mutta se osa, joka normaalisti kuitenkin pikku hiljaa katoaa kasvun myötä? Mutta se osa, jonka kuitenkin aina muistamme ja jota ehkä hieman kaiholla ajattelemme? Lapsen viattomuus ja autuas tietämättömyys maailman murheista ja aikuisen vastuista?

Tietysti voi myös ajatella, että Peter on vain Peter. Poika, joka lentää ulos ikkunasta eikä vanhene koskaan. Mutta niin tämä kuin aiemmin lukemani  Peter Pan -teos antaa mielestäni olettaa, että Peter Pan voisi olla paljon muutakin kuin pelkkä Peter Pan.

Pidin myös teoksen omalaatuisista, persoonallisista, hieman kömpelöllä jäljellä tehdyistä kuvista, joissa korostuu satumaisuus. Keijujen valtakunta ja puiston vihreys piirtyvät niiden avulla elävinä eteeni.

(Itse Peter Pan näyttää tosin kuvissa mielestäni hieman omituiselta – aivan kuin hän olisi jokin pikkulapsen, vanhan ukon ja keijukaisen risteymä.)

Loppuhuomautus

Jos haluat, että sinulle jää tämän jutun lukemisesta ainoastaan hyvä mieli ja haluat elää siinä illuusiossa, että J. M. Barrie oli mainio kirjailija, niin lopeta lukeminen tähän. Jos puolestaan haluat hieman järkyttää itseäsi, niin jatka.

Peter Pan Kensingtonin puistossa -kirjassa oli eräs kohta, joka hieman tökkäsi silmääni pahalla tavalla ja toi yhtäkkiä mieleeni Sallan lukupäiväkirjan Peter Pan -bloggauksesta joskus lukemani seikan, että J. M. Barriesta olisi olemassa pedofiiliahuhuja, joita ei kuitenkaan ole voitu täysin varmistaa, vaikkei myöskään täysin tyrmätä.

Tuo kohta oli seuraava:

Maimie polki jalkaansa kiukkuisena ja oli pyyhkimässä silmiään, kun hän kuuli ystävällisen äänen sanovat: "Älä itke, pieni lapsi, älä itke", ja sitten hän kääntyi ympäri ja näki valloittavan pienen alastoman pojan katsovan häntä kaihoisasti. Hän tiesi välittömästi, että pojan täytyi olla Peter Pan.

Olenko minä ainoa, jonka mielestä tämä kohta kuulostaa... no jotenkin vähän epäilyttävältä? Siis valloittava pieni alaston poika ja kaihoisa katse...! (Tai sitten vain ylitulkitsen Sallan lukupäiväkirjasta saamaani taustatietoa vasten.)

J. M. Barrie

Peter Pan Kensingtonin puistossa

(Peter Pan in Kensington Gardens, teoksessa: The Little White Bird (1902))

Suom. Mikko Vuorinen
Ulkoasu ja kuvitus: Matti Mitroshin 

BTJ Kustannus

76 s.

Oscar Wilde: Onnellinen prinssi ja muita tarinoita

Kuninkaan poika oli menossa naimisiin, joten valtakunnassa juhlittiin. Hän oli odottanut morsiantaan kokonaisen vuoden, ja lopulta tämä oli saapunut. Morsian oli venäläinen prinsessa ja tullut kaukaa Suomesta saakka kuuden poron vetämässä reessä. Reki oli suuren kultaisen joutsenen muotoinen, ja joutsenen siipien välissä lepäsi pieni prinsessa itse. Hänen pitkä kärpännahkaturkkinsa ylsi jalkateriin, päässään hänellä oli pikkuinen hopeakankainen lakki, ja itse hän oli vaalea kuin lumipalatsi, jossa hän oli elänyt ikänsä. Hän oli nin vaalea, että ihmiset olivat ihmeissään, kun hän ajoi katua pitkin. "Hän on vaalea kuin ruusu!" he huudahtelivat ja heittivät parvekkeelta kukkia hänen päälleen. 

Oscar Wilden Onnellinen prinssi ja muita tarinoita sisältää Dorian Grayn muotokuvasta tunnetun irlantilaiskirjailijan koko yhdeksänsatuisen satutuotannon, ensi kertaa suomeksi yksiin kansiin koottuna. Kokoelma on piilotellut omassa hyllyssäni jo ainakin parisen vuotta, mutta nyt 1800-luvun kirjat -haasteen loppukirissä päätin sen vihdoin ja viimein lukea. Sitä lukiessani en voinut muuta kuin hämmästellä ja taivastella paitsi tarinoiden upeutta, myös sitä, miksi ihmeessä olen antanut tälläisen aarteen, suoranaisen satujen jalokiven odotella hyllyssäni lukijaansa niin kauan.

Nämä sadut, tarinat – kummaksi niitä nyt haluaa kutsua – ovat sanalla sanoen satumaisia. Kieli on uskomattoman kaunista, hiottua, koristeellista, mutta vailla yhtään turhaa sanaa. Maailma, jonka sanat loihtivat esiin, on värikäs, lumoava, eksoottinen ja kiehtova. Suorastaan taianomainen. Lukiessani niitä kaikki aistini heräsivät eloon kokemaan sen kaiken, mitä saduissa kuvattiin. Silmäni ahmivat kauneutta. Henkeni salpautui ja sydäntäni sattui, kun satakieli laulaen lävistää sydämensä ruusun okaa vasten, jotta saa luotua punaisen ruusun, jotta rakastunut ylioppilas saisi tanssin rakastamansa neidon kanssa. Kuulin monien lintujen laulun ja maistoin sen ihmeellisen makean viinin maun.

Näissä saduissa on prinssejä ja prinsessoita, kuninkaita ja kerjäläisiä. Myös kääpiö sekä jättiläinen. On kalastaja, joka menee rakastumaan merenneitoon ja on valmis luopumaan sielustaan sen tähden, että voisi viettää elämänsä meren valtakunnassa yhdessä rakastettunsa kanssa. Mutta mitä tulee sielusta, jolla ei ole enää sydäntä? On tähtilapsi, joka löytyy keskeltä kylmää lumihankea vailla vanhempia. Kuka ottaisi hänet luokseen? Kukkaset, kasvit ja eläimet puhuvat. Myös ilotulitusraketit, jotka odottavat laukaisuaan prinsessan ja prinssin häiden kunniaksi, heräävät henkiin ja puhuvat

sadussa "Merkittävä raketti", mikä oli mielestäni aivan mahdottoman ihastuttavaa!

Kun hiljaisuus oli täydellinen, raketti yski kolmannen kerran ja aloitti. Hän puhui hyvin hitaasti ja selkeästi aivan kuin olisi sanellut muistelmiaan ja katseli aina sen tulitteen olan yli, jolle osoitti puheensa. Hänen käytöstapansa olivat itse asiassa erittäin hienostuneet.

"Mikä onni kuninkaan poikaa onkaan kohdannut", hän totesi, "kun hän avioituu juuri sinä päivänä jolloin minut laukaistaan. Onnellisemmin hänen asiansa eivät todellakaan voisi olla, vaikka ne olisi järjestetty etukäteen; mutta ainahan prinssit ovat onnekkaita."

"Hyvänen aika!" sanoi pikku sähikäinen, "minä luulin, että asia olisi aivan päinvastoin, ja että meidät ammuttaisiin prinssin kunniaksi."

Useimmat tarinat ovat koskettavia ja niitä lukiessa tuntee elämän tuskan ja epäoikeudenmukaisuuden. Osa tarinoista on suorastaan uskonnollisia; muutamat tarinat on mielestäni luettavissa suoriksi allegorioiksi Kristuksesta. Satumaisen keveän ja kiiltävän ulkokuoren alla useimmissa saduissa piilee mielestäni sen verran rankkoja teemoja, etten missään nimessä suosittelisi näitä lapsille. Mutta oi aikuiset, lukekaa!

Oscar Wilde

Onnellinen prinssi ja muita tarinoita

Jaana Kapari-Jatta

Teos

206 s.

Satupäivän kunniaksi: hykerryttävä prinsessasatu Prinsessa Wilhelmiina ja kohtalon lantti!

Tänään perjantaina 18.10 vietetään satupäivää, ja jotkut kirjablogistit ovat juhlineet koko viikkoa satuviikkona. Minä päätin juhlistaa tätä päivää lainaamalla kirjastosta jonkin sopivan yhdeltä istumalta luettavan sadun ja lukea ja blogata siitä.

Kun eilen kirjaston satuosastolla harhailin, enpä arvannut millaiseen hykerryttävän ihastuttavaan ja hupaisaan helmeen käteni osuivatkaan tarttuessani Emilia Lehtisen kirjoittamaan ja Laura Valojärven kuvittamaan Prinsessa Wilhelmiina ja kohtalon lantti -nimiseen kuvakirjaan. Teoksen alaotsikko on Kertomus lohikäärmeiden kasvatuksen asiantuntijoille, mikä paljastaa kenties jotakin teoksen sisällöstä.

Aluksi

Kun seuraat tätä tarua

neljä eri väristä narua

eri loppuihin johtaa.

Kuka LOHIKÄÄRMEEN kohtaa?

Lieskoja kipinöitä, sauhua.

Tutinaa ja kauhua.

Onko sinulla kanttia

heittää kohtalon lanttia?

Olen vieläkin niin tämän sadun hauskuuden ja ihastuttavuuden lumoissa, että siitä on kerrassan hankala kirjoittaa! Nimittäin niin mielelläni kirjoittaisin kopioisin koko tarinan kaikkien nähtäville, jotta saisin jakaa kanssanne kaiken tarinan ilon! Mutta en sitä kuitenkaan tee.

Teoksen kuvitus saa jokseenkin surrealistisa piirteitä, mikä sopiikin mainiosti tarinan miltei surrealistisiin mittasuhteisiin yltävään hulvattomuuteen. Värimaailma on aika synkkä, ja toisaalta mietin, onko se ehkä tarpeettomankin synkeä, sillä tarina ei itsessään ole niin synkkä (vaikka loppupuolla kohdataankin hyvin hurjia seikkailuja!). Toisaalta tähän epäkonventionaaliseen ja prinsessan aktiivisuutta korostavaan, hurjia seikkailuja sisältävään ja hullun hauskaan tarinaan ei missään nimessä sovi myöskään perinteisen hennon herkkä ja hempeä prinsessasatukuvitus. Mutta kenties joku välimaasto värimaailman suhteen, esimerkiksi hilpeän iloisia ja voimmakkaita värejä sisältävä paletti olisi istunut tarinaan paremmin? Mutta yhtä kaikki; kuvitus on hieno ja ilahduttavan persoonallinen ja sillä on omat ansionsa.  

Yksi teoksen ilahduttavimmista piirteistä on sen runomuoto. Koko tarina on kirjoitettu loppusoinnutettuun runomuotoon. Koska koko sadun sävy on leikittelevä, loppusoinnut tuovat ikään kuin iloisia yllätyksiä tarinaan: mikä hauska pila kätkeytyykään seuraavaan loppusointuun?

Prinsessa Wilhelmiina ja kohtalon lantti on monella tapaa hyvin epätavanomainen prinsessasatu, ja rikkoo monia prinsessasadun konventioita hulvattomalla tavalla. Itse asiassa kertoja aivan suoraan hyökkää monia ihmisten "harhakuvitelmia" vastaan koskien prinsessoja ja prinsessasatuja, osoittaen miltei moralistisella otteella (tässä haiskahtaa hieman feministinen naiskuva!), kuinka lukijan on syytä heittää moiset kuvitelmat romukoppaan: 

Muistatko tarujen prinsessan

jolla oli hurjan pitkä tukka?

Hän muka vankina tornissa kyyhötti

ja prinssiä odottaa nyhjötti

ihan kuin joku avuton rukka.

Sattuiko kenelläkään tulemaan mieleen

että tyttö voisi sitoa lettinsä

koska tahansa ikkunan pieleen

ja ottaa esille kynsienhoitosettinsä?

Naks! Saksilla tilanteen ratkaista,

niskasta letin katkaista,

alas lettiä pitkin kavuta

ja antaa käärmeen lieskojen savuta.

Mutta mistä kertookaan itse tämän sadun tarina? Prinsessa Wilhelmiinaa ei miellytä tavalliset prinssit, sillä itse asiassa tämän sadun maailmassa ei kukaan prinsessa jaksa sellaisia. 

Kaikki prinsessat ovat kosijoiden suhteen nirsoja.

He saavat prinsseiltä kukkasia

mutta jakavat säälimättömästi rukkasia.

( – –)

On prinsessoilla suru,

yhteinen vatsanpuru:

entä jos kaikki prinssit ovat torvia?

Entä jos prinsessa rakastuu

ihan tavalliseen poikaan

joka tykkää kioskilla lorvia

  ja kaivelee nenää ja korvia?

Mikä hirmuhuuto silloin soikaan?

No kyllähän voi arvata, kuinka käy! Tämä epäkonventionaalinen prinsessa menee ja rakastuu ihan tavalliseen poikaan ja saa aikaan kuninkaan taholta hirmuhuudon. Mutta mitä tehdä, kun prinsessa tulee aivan rakkaudesta sairaaksi?

Kohtaloa ei käy kiertäminen ja lukija saa osallistua tämän tarinan tekoon heittämällä aina kohtalon lanttia eri kosijaehdokkaiden edessä! Tuleeko kruuna vai klaava, kuka onkaan prinsessan saava?

Lukija kohtaa kerta toisensa jälkeen seuraavaan kysymykseen: ONKO SINULLA KANTTIA / HEITTÄÄ KOHTALON LANTTIA?

Lantin tuloksen määräämänä lukija ohjataan kääntämään jokin tietty sivu, ja tarina jatkuu. Mutta koska lukija ei kuitenkaan ikinä ole tyytyväinen lantin antamaan loppuratkaisuun, johtaa itse asiassa koko tarina lopulta siihen yhteen ja samaan ratkaisuun, jota lukija toivoo. 

Mutta sinne ei päästä helposti: Wilhelmiina kasvattaa vahingossa tuittupäisyydellään taikaruukusta lohikäärmeen, joka täyteen mittaan kasvettuaan uhmaa koko kuningasskunnan olemassaoloa. Kuka pelastaa vai pelastaako kukaan Wilhelmiinan ja koko kuningaskunnan lohikäärmeen kynsistä? Seuraa hurja seikkailu lohikäärmeen ruuansulatuselinten sokkeloissa, ja kaikki ei pääty kuitenkaan ihan sillä perinteisellä onnellisimmalla tavalla, vaikka tavallaan se päättyykin juuri sillä tavalla! Tästä kirjasta ei yllätyksiä puutu!

Lopuksi, itse tarinan päätyttyä ohjeistetaan vielä hyvillä käytännön neuvoilla lukijaa (tämä tuli kuin pisteenä i:n päälle kaiken tämän hauskuuden jälkeen ja oli lempikohtani teoksessa):

Oi ja voi, kuinka silmittömän rakastunut olen tähän hupaisista hupaisimpaan prinsessasatuun! Satujen maailmassa on taikaa ja viehätystä sekä mielikuvituksen juhlaa, mikä jaksaa vedota myös 24-vuotiasiin prinsessoihin!

Emilia Lehtinen (kirj.) ja Laura Valojärvi (kuv.)

Prinsessa Wilhelmiina ja kohtalon lantti (2012)

WSOY

50 s.

Satumaista satupäivää kaikille lukijoilleni! Muistakaa panna hanttiin, jos kaikki ei mene mielen mukaan!

Astrid Lindgren: Mio, Min Mio

Jag tänkte på Brunnen som viskar om kvällen och på alla sagorna som jag hade hört. Det var särskilt en som jag tyckte om. Den började så här:

Det var en gång konungason som var ute och red i månskenet.

Tänk, det skulle ju nästan kunna vara jag! Jag var ju en konungason.

Vi kom närmare och närmare Gröna Ängars ö, och Miramis hovar dånade som åskan. Och hela tiden tänkte jag på den där sagan och tyckte att det lät så vackert:

Det var en gång en koungason som var ute och red i månskenet.

Palasin lapsuuteni satuklassikon Mio, poikani mio ääreen, mutta tällä kertaa ruotsiksi oikeastaan Lue ihminen! -blogin innoittamana, sillä sen kirjoittaja kuvasi kirjaa mielestäni uskomattoman kauniisti bloggauksessaan. 

Kirja todella on uskomattoman kaunis, lyyrinen ja koskettava. Saduista satumaisin. Satu, joissa saduista tulee totta.

Bo Vilhelm Olsson on 9-vuotias ihan tavallinen poika, joka asuu viheliäisten ottovanhempien luona, jotka kohtelevat häntä huonosti ja vailla rakkautta. Oikeista vanhemmistaan hän ei tiedä mitään. Eräänä päivänä kaikki kuitenkin muuttuu, ja erään satumaisen tapahtumasarjan seurauksena poika matkustaa toiseen ulottuvuuteen, eräänlaiseen satumaailmaan nimeltään Landet i Fjärran hengen seurassa, joka on varta vasten lähetetty häntä etsimään. 

Siellä häntä odottaa hänen oikea isänsä, joka on valtakunnan kunigas ja asustaa hienossa linnassa kauniin ruusutarhan ympäröimänä. Hän saa tietää, että hänen nimensä on oikeasti Mio, "Mio, min Mio", rakastavan isän ainoa, rakas lapsi. Elämä rauhallisessa kaukaisuuden maassa on ihanaa, etenkin kun on rakastava isä seuranaan, hyvä ystävä nimeltään Jum-Jum ja ihan oma heppa nimeltään Miramis. 

Mutta kaikki ei ole niin hyvin mitlä ensin näyttää. Mion isän hallitseman saaren vastakkaisella rannalla on Landet på andra sidan. Siellä hallitsee julma, julma ritari Kato, ja prinssi Miolla on tehtävä. Jo aikojen alusta on määrätty, että Mion on määrä taistella ritari Katon pahuutta vastaan. Kaikki muut paitsi Mio  tietävät sen, kuiskiva kaivo kuiskii satuja siitä, koko luomakunta odottaa vapautusta, mutta kestää aikansa, ennen kuin prinssi Mio on valmis suureen tehtäväänsä ja aika on kypsä... Voiko pieni prinssi Mio surmata julman ritarin, jolla sydän on kivestä?

Ei tarvitse olla kovinkaan fiksu huomatakseen, että teos sisältää runsaasti Raamattualluusioita. Kuningas, jonka ainokainen poika on määrätty vapauttamaan maailma pahuuden kahleista. Myös kielen tasolla leikitään monien Raamatun kuvien avulla. Leipä, jota syödään on Brödet som mättar hunger ja vesi jota juodaan on Vattnet som släcker törst.

Oli kiva lukea pitästä aikaa jotakin ruotsiksi, ja kirjan kieli oli minusta hyvin helppolukuista ja yksinkertaista huolimatta siitä, että se oli hyvin kaunista.

Tämä on hieno ja koskettava tarina isänrakkaudesta ja lämpimästä isä-poika-suhteesta. Kirjassa on myös kaunista ja ihanaa satumaailman hohtoa, vaikka synkät sävyt ovat todella synkkiä. (Pienenä muistan kirjan olleen todella pelottava!) Mutta hyvä kuitenkin lopulta voittaa ja kaiken sen kamalan synkeyden jälkeen jälkeen jää jäljelle ilo ja riemu ja onni. Suosittelen niin isoille kuin pienillekin satujen ystäville!

Astrid Lindgren

Mio, Min Mio (1954)

Raben & Sjögren Bokförlag

175 s.