Zacharias Topelius: Morsian ja muita kauhunovelleja

Ja morsian katsoi kohti metsää hiljaisena, mielessään aavistus, mutta käänsi kirkkaan ja hellän katseensa rakastettunsa, elinikäisen ystävänsä puoleen. Siitä, mitä he sanoivat, ei vanujen takana ollut nainen kuullut mitään, mutteivät myöskään sisällä olleet  huomanneet häntä. Mutta se, joka olisi voinut kuulla ne toisinaan tuon onnettoman olennon huulia koskettavat katkonaiset sanat, olisi ehkä aavistanut, että everstille ja hänen lapselleen olisi ollut parempi kulkea halki halkeilevan jään, suuret syvyydet allaan kuin matkata vaunuilla, joiden sisällä vallitsee rakkauden autuus mutta ulkopuolella mielipuolen viha.

Tämä on katkelma tänä syksynä Faroksen julkaiseman Morsian ja muita kauhunovelleja -novellikokoelman niminovellista, joka on minun suomentamani. Yritämättä olla yhtään omakehuinen, on vain pakko todeta, että "Morsian" on mielestäni kokoelman upein novelli. Se on koskettava tarina traagisen lopun saavista häistä, äidinrakkaudesta ja siitä, kuinka ymmärtämättömyydessä tehty rakkauden teko voi johtaa tuhoisiin seurauksiin. Novelli saa kiinnitämään huomion siihen, kuinka kohtelemme mielisairaita ja siihen, että "hullun" ääntä ei saa vaientaa vain siksi, että hän on hullu. "Morsian" on novelleista mielestäni se romanttisin ja lyyrisin, sen kieli on monin kohdin hyvin kaunista ja herkkää. En tarkoita tällä vain omaa suomennostani, vaan tämä kuvaus koskee ennen kaikkea alkukielistä ruotsinkielistä versiota, jonka tyylin toivon tavoittaneeni suomennoksessani.

Novellikokoelma sisältää yhteensä neljä novellia, joilla kaikilla on eri suomentaja. Novellit ovat alun perin ilmestyneen jatkokertomuksina Helsingfors Tidningar -lehdessä ja ilmestyvät nyt ensi kertaa suomeksi. Novellikokoelma syntyi yliopistossamme toteutetun käännöstyöpajan tuloksena, jossa kaikki mukaan ilmoittautuneet opiskelijat saivat kukin oman novellin suomennettavakseen. (Käännösprojektista tarkemmin täällä.) Nämä muut novellit "Morsiamen" (1946) lisäksi ovat "Yöstä aamuun" (1843), "Susi" (1846) ja "Vänrikkivainaan tohvelit"(1847). 

Pidin suunnattomasti myös novellista "Vänrikkivainaan tohvelit", jossa poiketen "Morsiamen" hartaasta vakavuudesta ja sydäntäsärkevästä traagisuudesta vallitsee kepeä leikkimielisyys. Onko jo yksitoista vuotta sitten kuollut vänrikkivainaa alkanut kummittelemaan, kun hänen kuolonkamaristaan alkaa kuulua toisinaan askelten ääniä? Liittyvätkö hänen erikoislaatuiset tohvelinsa tapaukseen? Nuo kummalliset tohvelit, joihin hän eläessään oli niin kovin kiintynyt? Tätä tapausta alkaa selvittämään Pehr Garbin, joka skeptisyydessään pitää moisia kummitusjuttuja vain hameväen pötypuheina.

"Susi"-novellista pidin myös sen viehättävän tarinan ja ennen kaikkea kauniin kielen vuoksi, joka kohoaa erityisesti luontokuvauksissa suorastaan lyyriseen kauneuteen. Pidin myös tarinan kertojanäänestä, joka aloitti tarinan hitaasti ja kuvaillen yksityiskohtia ennen varsinaiseen tarinaan menemista hyvin vanhanaikaiseen kerrontatyyliin:

Syvällä Hämeen sydämessä, synkänvihreiden kukkuloiden juurella ja niemien poimuttaman järven rantamilla, sijaitsi vuosia sitten pappila, pieni kappalaisenpuustelli, joka punaisiksi maalattuine seinineen, valkoisine ikkunaluukkuineen ja tervattuine nurkkineen oli todennäköisesti muinoin ollut mitä mukavin koti vaatimattoman pappisperheen asua. 

"Yöstä aamuun" on jännittävä ja melko juonivetoinen kuolemantapausnovelli, josta löytyy itse asiassa hämmästyttävän samoja teemoja kuin "Morsian"-novellista. Vastikään kuolleen kirkkoherran kuolemaan näyttäisi liittyvän hieman outoja seikkoja, jotka kaipaavat selvitystä ja laittavat miettimään murhan mahdollisuutta. Kauhuromanttisen yliluonnollista tunnelmaa rakennetaan enkelimäisen kauniin ja hyvän Beata-neidon avulla, kuolleen kirkkoherran tyttären, joka toisinaan vaipuu transsinkaltaiseen sekavaan olotilaan, jossa hän näkee ja tietää asioita, joita muut eivät kykene. 

Hyytävää kauhua ja kiihtyneitä sydämensykkeitä Topeliuksen kauhunovellit tuskin tarjoavat, mutta sen sijaan ne tarjoavat hyvin viihdyttävää lukemista, jota tahdittavat toki jännittävät juonenkäänteet, koristaa ja elävöittää Topeliuksen kaunis ja ilmaisuvoimainen kieli ja ihastuttaa hänen vanhanaikainen kerrontatapansa. Näkisin Topeliuksen kauhunovellit ennen kaikkea viihdekirjallisuutena, mutta sille joka haluaa löytää kirallisuudesta aina jonkin elämää suuremman sanoman tai ajatuksen, luulisin Topeliuksen novelleilla olevan myös jotakin annettavaa. Topeliuksen viihdekään ei ole ikinä täysin pinnallista ja ulkokohtaista.

Olen huomannut jo aiemmin pitäväni tavattomasti Topeliuksen tyylistä, kielestä ja tavasta kertoa ja Morsian ja muita kauhunovelleja  istutti minuun kunnon Topelius-innon ja halun tutustua hänen tuotantoonsa laajemminkin.

"Morsiamen" loppu.

Zacharias Topelius

Morsian ja muita kauhunovelleja

Suom. Petra Enges-Pyykönen, Anna Järvenpää, Kalle Keijonen ja Hemmo Määttänen

Faros, 2013

168 s.

Kauhuromanttista tunnelmointia 1800-luvulta: Topeliuksen Linnaisten kartanon viheriä kamari

Zacharias Topelius:

Linnaisten kartanon viheriä kamari

(Gröna kammaren i Linnais gård, 1859)

WSOY

205 s
 

Odotin hyytävää kauhua, mutta en juuri sitä kohdannut. Sen sijaan kohtasin viehättävän ja kiehtovan, vanhan ajan (kauhu)romanttista henkeä huokuvan kuvauksen 1800-luvun alkupuolen kartanoelämästä jännittävine ihmissuhdekiemuroineen Topeliuksen vertaansa vailla olevan, tiukasti otteessaan pitävän kertojaäänen kertomana. Toki pientä kutkuttavaa jännitystä tarjosi kartanon aavemysteeri, mutta se tuskin sai edes pienintäkään vilunvärettä aikaiseksi.

Suurin jännitys näyttää syntyvän romanttisista suhteista ja siitä suuresta kysymyksestä, kuka saa kenet. Jos kaikki miehet ovat rakastuneet samaan neitoon ja kaikki neidot puolestaan samaan mieheen, niin voi arvata, että parien muodostuminen ei käy kiemuroitta ja särkyneittä sydämittä.

Linnaisten kartanon viheriä kamari kertoo Linnaisissa asuvasta Littowin aatelisperheestä, Isä Littowista ja hänen kahdesta tyttärestään Annasta ja Ringasta sekä siitä, kuinka perheen kohtalo kietoutuu yhteen kartanoon arkkitehdin ominaisuudessa saapuvan nuori herra Lithaun kanssa. Littowin ja Lithaun sukujen kesken näyttää vallitsevan jokin kumman kiinteä historiallinen side, jota kirjassa selvitellään. Jollakin merkillisellä tavalla sukusalaisuudet kietoutuvat Linnaisten kartanon viheriään kamariin, jossa huhu kertoo kummiteltavan. Lopulta viheriän kamarin aaveen mysteeri selviää, ja niin mainiolla tavalla, ettei voi muuta kuin nauraa!

Tämä on kirja sukusalaisuuksista sekä syntyperän merkityksestä. Mitä merkitsee olla aatelinen, ja mitä merkitsee olla aateliton? Onko aateluus vain titteli, vai onko se sielun ominaisuus? Mitä merkitsee olla sydämeltään, muttei nimeltään aatelinen? Kirja ottaa kantaa 1800-luvun alun polttavaan, Ranskan suuren vallankumouksen esiin repimään kysymykseen säädystä ja sen merkityksestä.

Minua kirjassa viehätti kovin sen kieli, kuten esimerkiksi Morreakin  (joka muuten näin ohimennen sanoen piti minusta poiketen kirjaa väristyksiä nostattavana). Jo teoksen suomenkielinen nimi tiivistää hyvin sen vanhanaikaisen viehättävyyden, joka kielessä on. Lisäksi tunnelmassa on jotakin hyvin vangitsevaa, menneen maailman nostalgiaa, jollaisen parissa olisin viihtynyt pidemmänkin romaanin verran.

 Suurta huomiota kiinnitin lisäksi kiintoisiin ihmiskuviin.  Topeliuksen tapa kuvata sisarukset Ringa ja Anna toistensa kontrastisiksi vastakohdiksi on kiehtova ja saa aikaan miltei taiteellisen vaikutelman. Vanhempi sisar Anna on vakavamielinen, jäykkä, käytössääntöjen muodollisuuksien viimeisintäkin piirtoa noudattava ja hieman ylpeämielinen. Pikkusisko Ringa on puolestaan alati naurava, avoin ja hupsutteleva sekä lapsenmielisen hupakkomainen, mutta silti sydämeltään kultainen. Erityisen hienosti sisarusten eroavaisuudet piirtyvät esiin kohtauksessa, jossa Ringa riemuitsee, kun on saanut vangittua arkkitehdin varjokuvan tämän tietämättä. Hänen vakavamielinen siskonsa ilmaisee syvämietteisen mielipiteensä varjokuvista ja niiden paheksuttavuudesta:

 – Minä en pidä varjokuvista, virkkoi Anna neiti keskeyttääkseen tuosta aiheesta puhumisen. – Silmättömät kuvat näyttävät sieluttomilta ihmisiltä ja sisällyksettömiltä pinnoilta. Varjokuvat ovat yksipuolisimpia kuvia, mitä tiedän. Niissä on vain puolet muodoista ja tuskin aavistustakaan luonteesta, ne korottavat nenän ja leuan henkilön tärkeimmiksi tuntomerkeiksi ja ovat sen tähden vain irvikuvia niistä, joita ne kuvaavat.

Mutta kirjan mainioin tyyppi ehdottomasti – ja äkkiseltään koko lukuhistoriani yksi mainioimmista henkilökuvista on naapurin herra kapteeni Winterloo, joka kolikon kuvat silmissään kiiluvan äitinsä käskemänä yrittää tavoitella Ringa neitiä omakseen. Kapteenin karkea käytös, pieni sikamaisuus ja alati hänen suustaan kirosanojen muodossa iloisesti ulos pomppivat sammakot eivät tee siniverisen neidon sydämen vangitsemisesta kovin helppoa tehtävää. Kapteeni Winterloon kaunopuheisuuteen pyrkivät, mutta surkuhupaisaan moukkamaisuuteen sortuvat puheet saivat aikaan yhden jos toisenkin naurunpyrskähdyksen:

Otaksukaa, että minä olen Napoleon; kiitän nöyrimmästi, kuka hemmetissä on sanonut, etten minä voisi olla Napoleon? Pyydän naisilta anteeksi, että kirosin, mutta se ei tuhat tulimmaista enää tapahdu.

Vanhemman kirjallisuuden ystäville tutustumisen arvoinen teos!

Huomautettakoon lopuksi, että kirja on päätynyt myös valkokankaalle, ja aikeenani olisikin joskus lähitulevaisuudessa fiilistellä teoksen tunnelmia vielä elokuvan parissa.

P.s Kirjasta on kirjoittanut myös Kirjahullun päiväkirjan Ruusa, joka myös näyttää pitäneen Topeliuksen tunnelmista.

Kauhistuttava Topelius: ”Bruden”-novelli

Olen yliopistolla mukana projektissa, jossa me opiskelijat saamme mitä hienoimman ja upeimman tehtävän suomentaa Zacharias Topeliuksen vielä toistaiseksi suomentamattomia kauhunovelleja.  Kukin mukanaolevista saa suomennettavakseen yhden novellin ja minun osalleni on langennut ”Bruden”-novellin eli suomeksi "Morsiamen" suomentaminen.  Suomennokset ovat määrä julkaista ensi syksynä Turun kirjamessuilla.  Olen vähintääkin innoissani!

 Jo viime keväänä kyseltiin yliopiston sähköpostilistan kautta alustavasti ketkä olisivat kiinnostuneita lähtemään mukaan projektiin, ja siitä lähtien olen odottanut kuin kuuta nousevaa tätä mahdollisuutta. Olen viidennen vuoden ruotsin pääaineopiskelija sekä opiskellut kirjallisuutta jo useita vuosia sivuaineenani sekä tästä syksystä lähtein myös suomen kieltä.  Projektissa yhdistyy siis aika sopivasti kaikki opiskelemani alat!

Suomennostyötä en ole vielä aloittanut. Vasta tällä viikolla jaettiin novellit osallistujien kesken.  Olen nyt lukenut kertaalleen ajatuksella läpi novellini, ja tulen tulevien kuukausien aikana lukemaan varmasti monta kertaa vielä.  Tässä bloggauksessa aion ensinnäkin käsitellä Bruden-novellin taustaa, kertoa juonesta sekä tarinan herättämistä ajatuksista. Jos jotakuta kiinnostaa lukea itse alkuperäinen novelli, sen sekä muita vielä suomentamattomia Topeliuksen  kauhunovelleja löytää netistä täältä.

Taustaa: Jukka Sarjala kertoo varhaista kauhuromantiikkaa Suomen kirjallisuudessa käsittelevässä kirjassaan Salonkien aaveet ”Bruden”-novellin syntyhistoriasta. Eräänä keväisenä iltana vuonna 1846 Topeliuksen omassa kodissaan istui viettämässä teehetkeä seurue, jonka puhe kääntyi Eugène Suen Pariisin salaisuudet-teokseen ja siihen,  kuinka Sue pysyi kirjoittamaan romaanin kauheat kuvauksen olleessaan itse onnellisissa oloissa perheensä ympäröimänä. Epäiltiin, onko sellainen mahdollista. Niinpä joku seurueessa sai päähänsä, että jotta voitaisiin todistaa, onko kauheuksien kirjoittaminen onnellisissa oloissa mahdollista, on järjestettävä asiasta palkintokilpailu! Kaksi onnellista miestä, Zacharias Topelius ja Fredrik Berndtson päättivät tarttua härkää sarvista ja osoittaa, mihin riittää onnellisen miehen mielikuvituksen kauheus. ”Bruden”-novelli oli Topeliuksen panos tähän kilpailuun. Molempien kilpailijoiden tuotokset julkaistiin lehdessä jatkokertomuksina. Mainittakoon, että vaikka Topeliuksen novelli on hyvin vaikuttava, vei Berndtson ”En svart saga”- kirjoituksellaan voiton tässä kilpailussa, jossa tuomareina toimi nuoria säätyläisneitoja.  Tämä siitä huolimatta, että voittaja ei saattanut jatkokertomustaan loppuun asti – sen kauheudet kuulemma ryöstäytyivät niin pahasti käsistä, ettei tekijä kyennyt kirjoittaa tarinaa loppuun asti. Kilpailun tärkeimpänä kriteerinä olikin nimenomaan mahdollisimman kauheiden asioiden esittäminen.

Tarina: Topeliuksen kilpailunovelli kertoo mielisairaasta Lotta Lenning-nimisestä naisesta sekä hänen äidinrakkaudestaan, joka saa mitä kammottavimman muodon.

 

Teoksessa käytetään kauhuromantiikan hyvin yleistä elementtiä, hullua naista, mistä löytyy hyvä esimerkki myös esimerkiksi kaikkien tuntemassa Kotiopettajattaren romaanissa.  Lotta Lenning on nuorena ollut ihailtu kaunotar ja ollut kihloissa Rudolf-nimisen miehen kanssa. Sittemmin hän kuitenkin menetti järkensä ja hänet oli suljettava hullujenhuoneelle.

 Tarina alkaa siitä, kuinka Kruunupyyn mielisairaalasta karannut nainen käyskentelee metsässä puhuen puille ja vaatien puilta, joita puhuttelee entisen rakastettunsa nimellä, takaisin pois riistettyä lastaan, Clara Lovisea.

 

Pian metsän läpi kulkevaa tietä pitkin tulevat vaunut, joissa on eversti Rudolf von Hagen sekä onnea hehkuva vastanainut nuoripari, von Hagenin kasvattitytär Cecilia sekä tämän sulho Carl Krona. Seurue on matkalla vihkikirkosta hääjuhlapaikalle. Kun hullu Lotta Lenning huomaa vaunujen tulevan, heittäytyy hän tielle vaunujen eteen vaatien riistettyä lastaan entiseltä sulhaseltaan - joka sattumoisin onkin juuri vaunuissa oleva Rudolf von Hagen:

Den vansinniga rörde sig ej ur fläcken. Vid öfverstens tillrop lyftade hon endast på hufvudet och bad med den bevekligaste röst: »mitt barn, Rudolf! gif mig igen mitt barn!»

Keskeytyksen jälkeen matka jatkuu. Vaunujen joutuessa väistämään äkisti tien sivuun pyörtyi vaunuissa ollut morsian, joka kuitenkin matkan aikana saadaan virkoamaan. Miehet eivät näe aiheelliseksi kertoa hänelle mitään hullusta. Kauhun tunnelmaa aletaan kuitenkin jo rakentamaa, ja morsiamen mieleen hiipii pahoja aavistuksia:

Vet du, det är något hemskt i denna skog, det är löjligt, men jag erfar precis samma känsla, som när en spindel kryper på min hals

Raivoisa Lotta Lenning lähtee kuitenkin juoksemaan vaunujen perään, ja saavuttaa vaunut… Matkustajien tietämättä hyppää nainen vaunujen takaosaan salamatkustajaksi ja saapuu myös hääjuhlapaikalle.

 

Kuinka käy ja mitä mielipuolella naisella on mielessään?

 

Hieman ajatuksiani ja arviotani novellista:

 

"Bruden”-novelli on mielestäni hyvin vaikuttava ja tiivistunnelmainen kauhunovelli. Sen kauheus

    perustuu siihen, kuinka rakkaus yhdistyy ymmärtämättömyydessä tehtyyn kauhistuttavaan tekoon

hullun mielipuolen mielessä. Näin novellin esiin maalaava kauhu saa hyvin surullisen ja traagisen

piirteen.

 

Traagisuutta sisältyy paisi siihen, kuinka nuori morsian elämänsä onnellisimpana päivänä

tempaistaan pois onnensa keskeltä, myös siihen, kuinka epätoivoinen, lastaan ikävöivä nainen

tappaa lapsensa rakkaudesta ymmärtämättä tekoaan.  Novellin loppu on suorastaan liikuttava. (Ei

ole kovin moni kauhugenren edustaja saanut minua ennen itkemään…)

 

Novelli herättää ajatuksia myös mielisairaiden kohtelusta ja heihin suhtautumisesta. Lenningiin

suhtautudutaan kuin epäinhimilliseen petoon. Kuitenkin hänen rakkaudessaan tyttäreensä on jotakin

hyvin inhimillistä ja koskettavaa. Mielisairasta ei myöskään oteta milloinkaan vakavasti. Novelli olisi saanut huomattavasti onnellisemman lopun, jos sairaan naisen puhe olisi otettu vakavasti. Hullun

puhetta ei kuitenkaan kuunnella.