sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Ulla-Lena Lundbergin upea Leo

Kylä on tässä. Yhteensä täällä on kaiketi sata ihmistä ja satakunta elukkaa. Jos kaikki ihmiset ja kaikki elukat päästäisivät yhtäaikaa ilmoille huudon, joka meihin on kertynyt, maailma ratkeaisi liitoksistaan. Kaikki, mikä tapahtuu, tapahtuu kuitenkin tipoittain ja erillään, ja me pidättelemme huutoa niin kauan kuin pystymme. Itsehillintä se luo järjestyksen ja tavat ja pitää maailman pystyssä.

Ulla-Lena Lundbergin Leo-romaani oli lukupiirikirja, jota en ehtinyt lukea juuri alkua pidemmälle ennen lukupiiritapaamista. Alku oli takkuisa, sekava ja hankala - kaikkea muuta kuin mikä soveltui kiireisen opettajan elämäntilanteeseen. Kuitenkin merentuoksuinen saaristoelämän kuvaus ajalta kauan kauan sitten antoi olettaa, että kirjassa voisi olla sitä jotakin, jos ja kun vain pääsisi kunnolla vauhtiin tarinan kanssa.

Ne lukupiirikaverini, jotka olivat päässseet kirjan loppuun asti, olivat myös ehdottomasti sitä mieltä, että teos oli upea, vaikka vaikeasti aloitettava ja alkuun kovin hidastempoinen. Oikeassa olivat. Kun sinnikkäästi jatkoin luku-urakkaa, alkoi joskus jonkin verran sadan sivun päästyäni kirja kutkuttamaan niin, että halusin vain lukea ja lukea, vaikka monet opettajan kotityökiireet vaativasti muistuttivat itsestään.

Leo sijoittuu lundbergmaiseen tapaan merellisiin saaristolaismaisemiin Ahvenanmaalle. Tarina sijoittuu kauas menneistyyteen jonnekin 1800-luvulle, jolloin ahvenanmaailaiset talonpojat hylkäsivät vilejyksensä ja keskittyivät rakentamaan ja varustamaan laivojaan ja purjehtimaan pitkin maailman meriä. Teos kertoo erään pikku torpparikylän elämästä meren ja laivojen äärellä. 

Kirjan henkilöitä en viitsi esitellä, sillä heitä on suuri ja lukuisa joukko, ja koska teoksen alku meni minulta lukukokemuksen pirstaloitumisen vuoksi vähän ohitse, olen edelleen kirjan luettuani hieman pihalla monien henkilöiden välisistä suhteista. Yhtä tai muutamaa päähenkilöä tässä ei ole, vaan tarina keskittyy moneen ihmiselämään ja kohtaloon, jotka kaikki lomittuvat tavalla tai toisella toistensa kanssa. Tarinassa on muutama keskeinen torppa, joiden asukkaiden elämään teos keskittyy. Juonen aikajänne on pitkä, ja koska 1800-luvulla syntyi ja kuoli lapsia yhtä mittaan, käy teoksen henkilögalleriassa aikamoinen vilinä ja vilske. Teoksessa on kuitenkin eräs Leander-niminen mies minäkertojana, mikä miltei meinaa unohtua välillä teosta lukiessa. Leander ei nimittäin korosta itseään ja omia kokemuksiaan samalla tavoin kuin yleensä minäkertojat, vaan keskittyy enemmän toisten, ympärillään olevien ihmisten elämän kuvaamiseen.

Teemoiltaan teos on rankka ja traaginen, koskettavakin. Elämä saaristossa 1800-luvulla on kovaa. Kuolema on jatkuvasti läsnä. Lapsia menehtyy välillä nopeampaa kuin uusia syntyy. Myös monen teoksen keskeisen aikuishenkilön elämä päättyy ennen aikojaan. Teos kuvaa mielestäni elämän pohjatonta traagisuutta ja muistuttaa ihmisen katoavaisuudesta. Me kaikki joskus häviämme, mutta tarinat ja muistot jäävät elämään.

Naisen osa teoksen maailmassa on kova. Nainen uupuu loputtomista synnytyksistä ja lasten itkun täyttämistä öistä. Ja monet itkut johtavat siihen, että lapsi lopulta kuolee. Lisäksi on juopottelevia ja väkivaltaisia aviomiehiä. On myös pakkoavioliittoja, jotka saavat nuoren tytön harkitsemaan karkaamista tai mereen hukuttautumista - mutta ehkä lopulta on parempi vain alistua ja hammasta purren kestää osansta.

Tämä kaikki ei suinkaan tee Leosta mitään onnellista hyvänmielenkirjaa, vaan kaikkea muuta. Teos oli hyvin rankka lukukokemus ja sai minut valtoimenaan parkumaan elämän loputonta julmuutta. Kuitenkin teoksen synkkyydessä ja traagisuudessa on jotakin kaunista. Ulla-Lena Lundbergin kieli ja kerronta ovat rosoisen viehättäviä ja pitävät lukijan otteessaan. Tämän jälkeen halajan tutustua myös muihinkin Lundbergin teoksiin ja koettamaan uudelleen aikoinaan kesken jäänyttä ja paljon kohuttua ja kehuttua Finlandia-palkittua Jää-romaania.


Ulla-Lena Lundberg
Leo (Leo, 1989)
Suom. Leena Vallisaari
Gummerus
358 s.

lauantai 19. syyskuuta 2015

Ingallsin Lauran tarina lähenee loppuaan: Onnen kultaiset vuodet


Kirjabloggaukseni laahaavat auttamattomasti jäljessä. Elokuussa juuri opetustöideni alun kynnyksellä luin fiilistelykirjaksi Laura Ingalls Wilderin Onnen kultaiset vuodet -kirjan, joka kertoo Lauran seikkailuista opettajana.

Matkani loppu iki-ihanan Pieni talo preerialla -sarjan parissa alkaa häämöttää. Keväästä asti olen kolunut sarjaa läpi ja palannut sen myötä lapsuuteni rakkaimpien lukumuistojen pariin. Onnen kultaiset vuodet on sarjan toiseksi viimeisin kirja, ja nyt edessäni on enää Neljä ensimmäistä vuotta.

Kuten jo ehkä nimestä aavistaa, on Onnen kultaiset vuodet onnellinen kirja, joka sai minut hyvälle tuulelle. Se on ehdottomasti yksi sarjan ihanimpia kirjoja.

Kirjassa kuvataan Lauran ensiaskelia opettajana, vaikka ne eivät ainakaan alkuun ole kovin onnellisia askelia. Juuri opettajantodistuksen käteensä saanut tuskin 16-vuotta täyttänyt Laura suuntaa opetustöiden perässä toiselle paikkakunnalle ja joutuu muuttamaan kotoa pois. Täysihoitopaikassa on kireä ja arvaamaton emäntä, mikä tekee Lauran olon tukalaksi. Onneksi kuitenkin Almanzo Wilder, eräs kotikaupungin nuoriherra, joka tuntuu viihtyvän kummallisen hyvin Lauran seurassa, alkaa säännöllisesti ajaa nopealla hevosellaan ja kiitävällä reellään perjantaisin Lauran luokse hakeakseen hänet viikonlopuksi kotiin. Lauraa kummastuttaa kovin, miksi nuori herra hänen vuokseen ajaa niin pitkän matkan kerta toisensa jälkeen. Lauran oppilaat sen sijaan tuntuvat tietävän Lauraa paremmin, mistä on kyse, ja alkavat tirskua kuullessaan perjantaisin jo kaukaa kulkusten kilinästä "opettajan sulhasen" tulevan noutamaan Lauraa. Vaikkei Laura voikaan aluksi sietää ajatusta siitä, että Almanzo havittelisi häntä morsiamekseen, kiintyy Laura ajan mittaan Almanzoon. Kiintymys johtaa siihen, että he vihdoin menevät kirjan lopussa naimisiin monen vuoden reki- ja kärryajeluiden jälkeen.

Kirjassa pidin ensinnäkin siitä, että siinä kuvataan opettajuutta. Vaikka oma suhteeni opettajuuteen on hyvin erilainen kuin Lauran, joka ei antaudu opettajan uralle kutsumuksesta, vaan pelkästä rahantarpeesta, oli mielestäni opettajan työtä kuvattu hienosti ja realistisesti kirjassa. Pystyin samaistumaan Lauraan, tuntemaan jännityksen vatsanpohjassani hänen aloittaessaan työnsä. Eläydyin siihen tunteeseen, miltä tuntuu astua uudessa koulussa uuden ryhmän eteen ja tuntea lasten suuret viattomat tapittavat silmät itsessään. Kirjaa lukiessani olin pian kokemassa itse saman, minkä vuoksi oli ihanaa heittäytyä seuraamaan Lauran opettajanaskelia.

Toiseksi pidin siitä, kuinka kauniisti Lauran ja Almanzon rakkaustarina oli kuvattu. Heidän rakkaustarinansa on hyvin vähäeleinen, eikä sitä ole suurilla siirappisilla tunteilla tai hattaraisella romantiikalla pilattu. Laura ei juuri puhu tunteistaan Almanzolle, eikä myöskään kaikkitietävä kertoja niitä paljasta lukijalle. Kuitenkin lukija voi aistia, että heidän hitaasti edennyt seurustelunsa johtaa avioliittoon, joka perustuu todelliselle kiintymykselle, kunnioitukselle ja rakkaudelle.

 Hämärä hälveni pienten tähtien haaletessa ja kuun noustessa ja lipuessa korkeammalle. Hopeinen valo tulvi taivaalle ja preerialle. Tuuli joka tuon koko kesäisen päivän oli kuiskinut ruohikossa lepäsi nyt hiljaa, ja hiljaisuus vallitsi kuutamossa kylpevän maan yllä.
- Suurenmoinen ilta, Almanzo sanoi.
- Kaunis maailma, Laura vastasi ja muistoissaan hän kuuli isän viulun äänen ja erään sävelmän kaiun:

Kultaiset vuodet ohi vierivät vain,
nämä kultaiset onnen vuodet.

Laura Ingalls Wilder
Onnen kultaiset vuodet
(These Happy Golden Years, 1943)
Suom. Inkeri Pitkänen
Gummerrus
287 s.

perjantai 4. syyskuuta 2015

Äidinkielenopettajan ensiaskelia - elokuun kooste ja kuulumisia

Elokuu riensi ohi lämpimänä, kesäisenä sekä jännittävänä ja haasteellisena - mutta valitettavasti vähäkirjaisena ja vähäbloggauksisena. Tapani mukaan on jälleen kuun vaihtumisen kunniaksi aika koota niin kirjallista kuin muutakin elämää blogiini.

Opetustyöni alkoi elokuun toisella viikolla, ja nyt tässä on jo nelisen viikkoa totuteltu ensimmäistä kertaa elämässäni äidinkielenopettajan arkeen, joka ei ole ollut ihan pelkkää juhlaa ja ruusuilla tanssimista, mutta itse asiassa aika paljon sitäkin. 

Äidinkielenopettajan työ on mielestäni paljon mielenkiintoisempaa kuin "ykkösammattini" ruotsinopettaja. Mutta ruotsin opettaminen on niin hirveän yksinkertaista ja helppoa! Äidinkielentuntien suunnitteleminen on joskus aika tuskaa ja korjauspinot valtaisat. Oppisisältöjen hallinta on vaativaa, koska äidinkieli ja kirjallisuus on oppiaineena paljon laajempi ja äidinkielenopettajan tulisi (ainakin lukiossa!) tietää suunilleen ihan kaikesta ihan kaikki (ihan turhaan ei lukiotason äidinkielenopettajalta vaadita kolme kertaa niin paljon opintoja kuin muissa ns. toissijaisesti opetettavissa aineissa eli aineissa, jotka eivät ole opettajan pääaine). Oma pohjani äidinkielenopettamiseen on lisäksi sen vuoksi aika heikko, että aiempi työkokemukseni oppiaineesta miltei nolla ja opetusharjoitteluni olen suorittanut pääaineessani ruotsia opettaen. Sen vuoksi päätä on saanut hakata seinään tuntien suunittelussa kerran jos toisenkin, mutta on ilo huomata, että näinkin lyhyessä ajassa on suunnittelu hieman helpottunut. Kun menen luokkaani ja näen opiskelijoiden suloiset sekä iloiset ja innokkaat kasvot, unohdan kuitenkin tuskani ja iloitsen siitä, että olen opettaja.

Uuden työn aloittaminen, uuteen ja ensimmäiseen omaan kotiin asettuminen, ystävän häät ja polttarit sekä niiden suunittelu on pitänyt minut sen verran kiireisenä, etten ole hirmusti ehtinyt lukemaan ja itse asiassa sitäkin vähemmän bloggaamaan. (Elokuun lopussa aloitin tämän kaiken lisäksi myös kirjoittamisen opinnot Jyväskylän avoimessa yliopistossa - huh!) Elokuu oli blogissani siitä poikeuksellinen kuukausi, etten saanut sen kuluessa aikaan yhtään kirjabloggausta sellaisesta kirjasta, jonka olisin lukenut elokuun aikana.

Sen sijaan bloggasin jo heinäkuusa luetusta F. E. Sillanpään Hiltu ja Ragnar -teoksesta. Tämä on itse asiassa ainoa elokuussa aikaan saatu perinteinen kirjabloggaus.

Elokuussa kuitenkin luin seuraavat neljä kirjaa:

1. Laura Ingalls-Wilder: Onnen kultaiset vuodet
2. William Golding: Kärpästen herra
3. Johanna Sinisalo: Linnunaivot
4. Erlend Loe: Supernaiivi

 
Näistä kolme viimeistä eli Kärpästen herra, Linnunaivot ja Supernaiivin luin suurimmaksi osaksi elokuun yhteislukumaratonin nimissä, jonka nimesin omalta osaltani äidinkielenopettajan lukumaratoniksi. Maratonissa nimittäin tavoitteenani oli saada luetuksi äidinkielen kursseihini liittyvät yhteisesti ryhmän kanssa luettava kirjat, jotta osaisin laatia opiskelijoille sopivat keskustelukysymykset ja käsitellä kirjoja ryhmieni kanssa. Äidinkielenopettajan lukumaraton oli ihana kokemus ja itse asiassa miltei parasta tähän astisen äidinkielenopettajanurani varrella. Ajatella, että sitä voi tehdä "töitä" sohvalla maaten, hyviä kirjoja lukien ja herkkuja syöden!

Kaikki elokuun luetut kirjat ovat olleet enemmän tai vähemmän positiivisia lukukokemuksia. Työkirjat toivat tavanomaiseen lukumakuuni mukavaa erilaisuutta, mikä oli piristävää.




Elokuussa julkaistiin verkossa vihdoin lempikirjaani eli L. M. Montgomeryn ensimmäistä Anna-kirjaa käsittelevä kirjallisuustieteen sivuaineen tutkielmani "God night, dear Lake of Shining Waters" - Luonto L. M. Montgomeryn Anne of Green Gables -teoksessa. Sen vuoksi julkaisin elokuussa (ylipitkän!) bloggauksen tutkijan matkastani Vihervaaran Annan seurassa. Tämä matka on ollut aika tuskaisa, mutta myös antoisa ja mielenkiintoinen.


Vaikka töissä on ollut paljon kivaa, lukemani kirjat ovat olleet huippuja ja uusi asuntoni myös ihana, on parasta elokuussa kuitenkin ollut se, että sain uuden balettikouluni opettajalta luvan ostaa ensimmäiset kärkitossuni ja että pienen etsiskelyn ja yksien palautettujen tossujen jälkeen löysin itselleni (ja vaivaisenluillenikin!) sopivat tossut. Kärkitossut on yksi niitä asioita elämässä, joita ei saa pelkällä rahalla - niitä ei nimittäin myydä, ellei ole opettajan lupaa niiden hankkimiseen. Olen luullut, että en ikinä saa sellaisia, koska olen aloittanut liian vanhana baletin. Uudessa balettikoulussani ei kuitenkaan suhtauduta yhtä ryppyotsaisesti kärkitossuihin kuin entisessä (tasokkaamassa) balettikoulussani, jossa kyllä edelleen aion käydä kerran viikossa. Ihanaa on, että olen saanut myös vihdoin kunnon tanssipeilit balettitangolleni, joka oli ensimmäinen omaan asuntooni hankkima huonekalu.

 
Syyskuun olenkin aloittanut innokkaasti kärjillä tanssien ja Ulla-Lena Lunbergin Leo-romaania lukien (sekä flunssaani parannellen). Toivotaan, että bloggausintoni ja -mahdollisuuteni olisivat syyskuussa hieman elokuuta paremmat, vaikka ensisijaisesti aion keskittyä selviytymään kunnialla opetustyöstäni, jossa on haasteellisemmat ajat tiedossa syyskuussa korjauspinojen kasvaessa ja ensimmäisen koeviikon lähestyessä.

Hyvää syksyn alkua kaikille! Mitä kirjoja syyskuu tuo tullessaan elämäänne?