Postmoderni yllättäjä: Valkoinen kohina

Omenoita ja sitruunoita putoili kaksin ja kolmin kappalein lattialle, kun joku otti hedelmän tietystä kohdasta kekoa. Omenoita oli kuutta lajia, meloineita lukuisia eri pastellisävyjä. Kaikki näytti tuoreelta, suihkutetulta, kiillotetulta, iloiselta. Ihmiset repivät kelmupusseja telineistä ja yrittivät päätellä, kummasta päästä ne saa auki. Tajusin, että paikka oli hukkumassa meluun. Yksitoikkoiset järjestelmät, kärryjen kitinä ja luisuminen, kovaääninen ja kahviautomaatit, lasten huuto. Ja sen kaiken yllä, tai sen kaiken alla, sävytön paikantamaton mylvintä, kuin jokin inhimillisen käsityskyvyn ylittävä kuhisevan elämän laji.

 

Jack Gladney on ihan tavallinen amerikkalainen mies. Hän asuu Blacksmith-nimisessä pikkukaupungissa ja opettaa historiaa Kukkulan Collegessa. Hän on erikoistunut Hitler-tutkimukseen ja yrittää opiskella saksaa. Hänellä on vaimo Babette ja lapsia molempien edellisistä liitoista.  Elämä koostuu turvallisista ja tavallisista keskiluokkaisista rutiineista.

 

Viikon kohokohta on ostosmatka supermarketiin, joka kuvataan amerikkailaisen elämäntavan ruumiillistumana. Jack kuitenkin kärsii kuolemanpelosta. Vielä kamalampaa kuin se, että itse kuolee, on se että vaimo ehtisi kuolla ensin. Ja vaimo puolestaan ei halua, että Jack kuolisi ennen häntä.

 

Kaikki on kuitenkin hyvin siihen asti, kunnes tapahtuu merkillinen "ilmassa liikkuva myrkkytapahtuma". Ilmoille pääsee myrkyllinen kaasupivi ja perheen on lähdettävä evakkoon. Jackin kuolemanpelko konkretisoituu tilanteessa, jossa kuolema miltei on käsinkosketeltavissa. Se leijuu ilmassa valmiina iskemään milloin vain.

 

Don De Lillon Valkoinen kohina on postmodernin kirjallisuuden klassikko, josta olen toki kuullut paljon aiemmin, mutta johon en ole tohtinut tarttua ennakkoluulojeni vuoksi postmodernismia kohtaan. Nyt kuitenkin minun oli luettava tämä opintojani varten ja yllätyin. Tämä oli perin mielenkiintoinen lukukokemus ja pidin kirjan tyylistä.

 

Ainoa vika vain oli se, että olen lukenut tätä hieman kiireellä, joten jotkin asiat jäivät vähän epäselviksi keskityksen puutteen vuoksi.

Hitaamalla ja keskittyvämmällä lukemisella olisi saanut varmasti paljon enemmän irti.

 

Minuun puri kirjan satiirisen ironinen huumori. Tämä on ilahduttavan purevasti kirjoitettu. Päähenkilö on tarkkasilmäinen ja älykäs havainnoja, ja kerronta välittyy hänen tietoisuutensa kautta. Kirjassa on paljon metaforsutta ja kuvallisuutta. Kirjassa tehdään modernin maailman proosallisista ja arkisistä ilmöistä ikään kuin runoutta. Esimerkiksi kuvaukset supermarketissa käymisestä saavutta miltei lyyrisen tason. Esimerkiksi yllä olevassa supermarkettikuvauksessa hedelmien kauneus romantisoidaan.

 

Kuolemasta ja kuoleman pelosta puhutaan kirjassa paljon. Kuolema saa filosofiset mittasuhteet, ironisella huumorilla höystettynä. Lukijalle kuolema on yhtä aikaa sekä ahdistava, että huvittava.

 

Heräsin kylpien kuoleman hiessä. Kykenemättä puolustautumaan omia kiduttavia pelkojani vastaan. Olemassaoloni ytimessä oli tauko. Minulla ei ollut tahtoa eikä fyysistä voimaa  nousta vuoteesta ja kulkea pimeän talon läpi tarttuen seiniin ja portaikkojen kaiteisiin. Tunnustella tietäni palata ruumiiseeni, laskeutua uudelleen maailmaan. Hiki norui pitkin kylkiäni. Kelloradion digitaaliluku oli 3.51. Parittomia numeroita aina tällaisina hetkinä. Mitä se tarkoittaa? Onko kuolema paritonlukuinen? Onko olemassa elämää vaalivia numeroita, toisia jotka huokuvat uhkaa?

 

Minun mieleeni jäi elämään lentävän lauseen tavoi, että kuolema on paritonlukuinen. Mitäköhän se tarkoittaa? Hmmm...

 

Don DeLillo

Valkoinen kohina

(White noise, 1985)

Suom. Helena Kortekallio

Tammi

 

Prinsessoja kerrakseen! Prinsessor – sju sagor

För länge sedan levde en kung och en drottning som så gärna ville ha ett barn. Varje dag sa de till varandra:
– Tänk om vi ändå fick en son eller en dotter.
Åren gick och kungen och drottninen förblev barnlösa. Men en dag när drottningen badade i en skogssjö hände något märkvärdigt. En groda kravlade sig upp på land och sa:
– Din högsta önskan ska bli uppfylld. Inom ett år ska du få en liten dotter.

 Näin alkaa Ylva Blomqvistin kirjoittaman Prinsessor – sju sagor -prinsessasatukokoelman ensimmäinen satu, Törnrosa (Prinsessa Ruusunen). Tilasin kirjan viime syksynä Adlibriksestä, ja olen alustavasti esitellyt sitä postauksessani Satumaista postia Adlibriksestä.

Tämä ruostinkielinen satukokoelma on vallan ihana, suorastaan aivan hurmaavan pökerryttävän ihastuttava. Ainakin minä olin aivan mennyttä tyttöä sitä lukiessani ja katsellessani!

Luin suurimman osan saduista itsekseni ääneen. Tämä oli mielenkiintoinen ja antoisa tapa lukea satuja. Itse asiassa siinä täytyykin satujen perimmäinen tarkoitus. Luultavasti lapsille ääneenluettavaksi nämä sadut ovatkin lähinnä kirjoitettu. Lapset vain minulta puuttuivat, mutta mitä pienistä puutteista :)

Ulkoinen olemus ja kirjan kuvitus ovat kirjan paras osa. Vaaleanpunaiset prinsessakannet, joissa on kuvattuna prinsessan Törnrosa eli eli prinsessa Ruusunen prinssinsä kanssa. Kuvia on sopivan runsaasti. Eri kuvittajia on yhteensä peräti kahdeksan. Eri satujen kuvitukset siis poikkeavat toisistaan jonkin verran, mutta erilaiset kuvitustyylit kuitenkin toimivat sulassa sovussa keskenään samojen kansien välissä, sillä niissä löytyy paljon samaa.

Kaikki kuvat ovat tyyliltään hauskan kömpeloita ja lapsellisia. Ei mitään tusinatuotekuvituksia, vaan omaperäisen persoonallisia. Värit ovat syvät ja raikkaan voimakkaat, samaan aikaan sekä iloiset että hieman prinsessamaisen hempeät. Kokonaisuus on herkullinen kuin kirkasvärinen karamelli, jossa löytyy makeutta, mutta myös aavistus kirpeyttä  Tätä kirjaa on mukava selailla edes takaisin ja hypistellä käsissään. Ihana kirja!

Satukokoelman sisältö

Satukokoelmaan sisältyy seitsemän ihanaa klassista satua uudelleenkerroittuina. Nämä sadut järjestyksessä ovat: Törnrosa (Prinsessa ruusunen), Askungen (Tuhkimo), Snövit (Lumikki), Rapunsel (Tähkäpää) Prinsessan på ärten (Prinsessa ja herne / Todellinen prinsessa), Skönheten och Odjuret (Kaunotar ja hirviö) sekä Prinsessan och kung Trastskägg (En tiedä nimeä suomeksi?).

Tämä satukokoelma on kuitenkin hyvin moniulotteinen! Kokoelmasta löytyy nimittäin muutakin kuin satuja!

Kokoelman aloittaa vallan ihastuttava runo "Mitt Mandelträd", jonka on Lennart Hellsingin ruotsintama ja joka pienen googlailun perusteella vaikuttaisi tuntemattoman runoilijan kirjoittamalta. Runo kertoo mantelipuusta, joka ei kanna hedelmää, mutta jossa roikkuu yksi ainokainen hopeinen manteli sekä kultainen päärynä ja jota Espanjan kuningaskin purjehtii katsomaan:

Jag har ett litet mandelträd,

som inga frukter bär.

Bara en silvermandel

och ett guldpärön hänger där.

Kungen av Spaniens dotter,

liten och blek och späd

seglade dit för att titta

på mitt lilla mandeträd.
 

Kirjan lopussa on "Törnrosa var ett vackert barn" -laulun nuotit ja sanat. En osaa nuotteja, mutta nähdessäni sanat ryhdyin laulamaan sitä samalla sävelellä kuin suomeksi lauletaan sitä "pahan noidan pauloissa" -lastenrenkutusta, ja sävel istui hyvin sanoihin :)


Eikä tässä vielä kaikki! Kirja huipentuu sammakonkuvaan, jonka yhteydessä on hyvin järkevä käytännön neuvo kaikille pikku prinsessoille:

Pussa en groda? (= sammakko)

Kanske är grodan du möter i gräset en förtrollad (=noiduttu) prins eller prinsessa. Pussa den så får du se!

(Kts. viimeinen kuva täältä.)

Prinsessan och kung Trastskägg 

Kaikki muut sadut olivat minulle ennestään tuttuja, mutta viimeistä Prinsessan och kung Trastskägg -satua en ennen muista kuulleeni. Enkä nopealla googlauksella onnistunut myöskään löytämään sille suomennosta. Johtuu ehkä sadun tuntemattomuudesta, mutta taisin pitää tästä eniten. Seuraavaksi tulee perusteellinen spoilaus sadun sisällöstä, mutta koska kyseessä lyhyt lasten satu, en usko, että kukaan loukkaantuu :)

Prinsessan och kung Trastskägg -satu kertoo kauniista, mutta varsin oikullisesta  ja pilalle hemmotellusta prinsessasta. Sadussa on hieman sama idea kuin Adalmiinan helmi -sadussa: huonotapainen prinsessa mutttuu pienten vastoinkäymisten ja kuninkaallisen elämäntavan väliaikaisesti menettämisen jälkeen "kunnon ihmiseksi". 

Kungas pitää juhlat ja kutsuu paikalle kaikki hänen tyttärensä kättä tavoittelevat miehet, ja asettaa heidät riveihin. Prinsessa katsastaa rivit ja riimittelee kaikille loukkauksia heidän ulkonäöstään. Kaikki miehet ovat joko liian sitä tai tätä kelvatakseen nirson prinsessan puolisoksi:

Den ena var för tjock:

– Rundare än ett troll, riktig iserboll, sa hon.

Den andra var för lång:

– Lång och vinglig som ett strå, benig och klen som få, sa prinsessan.

Den tredje var för kort:

– Liten som en småsten, stor mage och korta ben, rimmade hon vidare.

Den fjärde var för blek:

– Hemska öden, blek som döden.

Den femte var för röd:

– Släck spisen, de har skållat grisen.

Den sjätte var en aning snedväxt:

– Ben som är krumma, böjd i kroppen som en gammal gumma.
 

Nämä prinsessan riimittelyt kosijaehdokkaiden ulkonäöistä oli mielestäni mitä hupaisinta luettavaa! Ehdottomasti huvittavin oli kosija numero neljän saama tuomio: hemska öden, blek som döden (kohtalo kamala, kalpea kuin kuolema).  Mutta kun prinsessa eteneee rivissä sellaisen kosijaehdokkaan eteen, jolla on leuka vinossa, rupeaa hän nauramaan niin, että unohtaa jopa riimittelyn. Hän saa prinsessalta nimekseen kung Trastskägg.

Prinsessan isä saa tarpeekseen tyttärensä oikullisuudesta ja julistaa aikovansa naitattaa tyttärensä seuraavalle kerjäläiselle, joka tulee linnaan. Pian eräs pelimanni poikkeaa linnaan, ja vastentahtoisen prinsessan on lähdettävä tämän varattoman miehen vaimoksi. Matkalla uuteen kotiinsa prinsessa ihmettelee monia ympäristössä näkyviä asoita. Kuka omistaa tuon runsassatoisen pellon? Kuka omistaa tuon suuren kaupungin? Miehen vastaus on aina: "Det gör kung Trastskägg, hustru min. Hade du gift dig med honom så var det din." Prinsessa toivoo, että olisi mennyt naimisiin kung Traskskäggin kanssa!

Elämä köyhän miehen vaimona on karua ja kovaa mukavuuksiin tottuneelle prinsessalle. Ylpeän prinsessan on nöyrryttävä tekemään työtä ansaitakseen elantonsa.

Mutta lopussa odottaakin yllätys! Tada-da-da-daa! Prinsessan mies paljastuukin kuningas Räsyparraksi! Kungas ei ollut löytänyt muuta keinoa saada itselleen rakastamaansa prinsessaa kuin pukeutumalla kerjäläiseksi, kun oli kuullut prinsessan isän uhkauksen. Lopuksi onnellinen pari viettää uudestaan häitä, tällä kertaa komeasti, kuten kunnon prinsessan kuuluukin!
 

Minua viehätti sadun idea siitä, että kaikki prinsessat eivät välttämättä olekaan luonnostaan enkeleitä. Lisäksi hienointa sadussa oli se, että prinsessan oikullisuudesta ja hankaluudesta huolimatta kung Trastskägg rakastuu prinsessaan tosissaan ja että hän on valmis näkemaan paljon vaivaa saadakseen hänet itselleen ja saadakseen hänet rakastumaan itseensä. Ilkeän ulkokuoren alla Trastskägg näkee rakastettavan olennon, jonka voi saada vielä puhkeamaan kukkaan.

Tietääkö ketään teistä lukijoistani tämän sadun nimeä suomeksi?


Sokerina pohjalla

Ehdottomasti yksi lukukokemuksen huippuhetkistä oli, kun sain tietää, miten yksi klassisten satujen tunnetuimmista kohtauksista kuuluu ruotsin kielellä:

– Spegel, spegel på väggen där, säg mig vem som vackrast i landet är!
 Spegeln svarade:
– Drottning, du är vackrast här, men Snövit tusen gånger vackrare är. Hon bor långt borta i skogen nu, hos dvärgarna sju.

Aivan huikeat riimit! Lausukaa ihmeessä tämä katkelma ääneen ja kuunnelkaa, kuinka upealta se kuulostaa! Itse opettelin tämän katkelman niin hyvin ulkoa, että osaisin se jo unissani.

Lisäksi minua ilahdutti tavattomasti Skönheten och Odjuret -sadun (Kaunotar ja Hirviö -sadun) kuvittajan tulkinta hirviöstä, joka on perin mielenkiintoisen näköinen:



 

 

 

 

 

Haasteiden ja tunnustusten päivä

Sain Mari A:lta haasteen ja tunnustuksen. Haaste ja tunnustus ovat periaatteessa erillisiä, mutta päätän ratkaista asian samalla tavoin kuin Mari, että laitan tunnustuksen ja haasteen samalla kertaa samoille henkilöille ja päästän itseni hieman helpommalla.

Sain saman tunnustuksen samana päivänä lisäksi Lurulta. Kauniit kiitokset teille molemmille! :)

Haasteen ja tunnustuksen saajat voivat ratkaista aisan miten haluavat – laittaa haasteen ja tunnustuksen samoille tai sitten eri henkilöille.

Haasten sääntöihin kuuluu:

1. Kiitä haasteen antajaa
2. Jaa haaste kahdeksalle bloggaajalle
3. Ilmoita näille kahdeksalle haasteesta
4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi

Vastasin aika lailla samaan haasteeseen viime marraskuussa (erona on vain, että tuolloin haaste kulki A blog with Sbstance -tunnustuksen nimellä). Silloin luettelin kahdeksan kirjallista samaistumiskohdettani.

Tälläkin kerralla ajattelin kietoa vastaukset kirjateeman ympärille, mutta rajata aiheen ajakohtaisten kirrjallisiin asioihin, lähinnä kesken oleviin lukuprojekteihin.
 

 

1. Minulla on tällä hetkellä kaksi aktiivisesti kesken olevaa kaunokirjallista kirjaa: Don DeLillon Valkoinen kohina ja J.M. Barrien Peter Pan.

 

2. Tällä viikolla aloitin kuuntelemaan youtubesta äänikirjana Jane Austenin Pride and Prejudice -teosta, mikä on ensimmäinen kerta, kun tutustun tähän teokseen alkukielellä.

 

3. Lisäksi minulla on monia nukkuvasti keskeneräisiä kaunokirjallisia teoksia:  Ulla Lena Lundbergin Is, Shakespearen Loppiaisaatto, Christer Kihlmanin Gerdt Bladhin tuho sekä Walter Scottin Ivanohoe.

 

4. Ivanohoe on lukuprojektieni häpeäpilkku, sillä se on ollut kesken viime kesäkuusta lähtien! Mutta olen päättänyt, periksi en anna! En aio palauttaa kirjaa mistään hinnasta kirjastoon ennen kuin olen loppuun päässyt.

 

Keskeneräisten kirjojen pino


5. Asiaproosan puolelta kesken on tällä hetkellä ainakin Ralph Waldo Emersonin Luonto, johon yritän perehtyä proseminaarityötäni varten. Lisäksi minulla loputon pino muutakin asiaproosaa ja tieteellistä kirjallisuutta proseminaarityötäni varten odottamassa, että lukuinto syttyisi.

 

6. Minusta tuntuu, että tällä hetkellä hukun kaikkiin kirjoihin, jotka pitäisi lukea. Tänä keväänä sattuu opintojen puolesta olla lukemista aivan liikaa. Lisäksi, kun lasketaan mukaan ne kirjat, jotka itse haluaisin lukea, on koossa aikamoinen soppa.

 

7. Tällä hetkellä keskeneräisista kirjoistani minun tekisi eniten mieli tarttua Peter Paniin.

 

8. Jos minulla sattuisi olemaan tällä hetkellä ajallisia resursseja aloittaa (ja myös lukea loppuun!)  aivan mikä tahansa kirja, mikä ei kuulu opintoihin, marssisin empimättä kirjastoon lainaamaan Pikku naisia.

 (Onneksi minulla on hyllyssä odottamassa kaveriltani lainaama Pikku naisia -elokuva, joka toivottavasti tyydyttää suurimman pikkunaistennälkäni)

 

 

 

 

 

 

Tunnustuksen sääntöihin kuuluu:
 

- linkittää bloggaaja, jolta tunnustuksen sai

- valita viisi ihanaa blogia, joilla on alle 200 lukijaa (ja kertoa se valituille jättämällä kommentti heidän blogiinsa)
 

- toivoa, että tunnustuksen saaneet laittavat tunnustuksen eteenpäin.


Laitan sekä tunnustuksen ja haasteen eteenpäin seuraaville, jotka ovat viisi sellaista uusinta lukijaani,  joiden blogin osoitteen tiedän.

1. Kuuttaren lukupäiväkirja 
2. Lukutoukan blogi
3. 100 kirjaa ja yksi pieni elämä
4. Todella vaiheessa
5. The Wonderful World of Books

Olette tunnustuksenne ansainneet!

Ei minkäänlaisia paineita haasteen tai tunnustuksen eteenpäin laittamisesta! :)
 

 

 

Murakamin ja Kafkan kanssa kylmällä rannalla

 

Haruki Murakami

Kafka rannalla, 2002

Alkuteos: Umibe no Kafuka

Suomenennos: Juhani Lindholm, 2009,

pohjautuu englanninkieliseen käännökseen Kafka on the Shore

639 s.

 

 

Tein ensimmäistä kertaa tuttavuutta japanilaisen kirjailijan Haruki Murakamin kanssa lukemalla hänen teoksensa Kafka rannalla.

 

En oikein tiedä mitä ajatella. Siis en osaa millään päättää, pidinkö teoksesta vai en. Tuntemukset tämän suhteen vaihtelivat teoksen kuluessa laidasta laitaan. Luulen, että loppusaldo jäi enemmän miinuksen puolelle. Olisin varmasti jättänyt kesken, ellei teos olisi kuulunut   pakollisena opintoihini.

 

Kirja taisi olla myös ensituttavuuteni maagisen realismin kanssa – tyylisuunta, joka on houkutellut minua jo pitkään tekemään tuttavuutta. Maaginen realismi ei kuitenkaan ollut ainakaan tämän kirjan perusteella mitään niin maagisen lumoavaa kuin olin odottanut.

 

Toisaalta, minulla ei ollut myöskään niin sanoakseni mitään ongelmaa kirjan maagisten piirteiden kanssa. Minusta on ihan mukava, että taivaalta saattaaa sataa kaloja ja iilimatoja tai että kissat puhuvat.

 

Juoni: 

 

Kafka rannalla  kertoo 15-vuotiaasta pojasta, joka karkaa kotoaan Tokioasta ja ottaa itselleen nimeksi Kafka Tamura. Hänen isänsä on langettanut hänelle oidipaalisen kirouksen, jonka mukaan hän on tappava isänsä ja makaava äitinsä ja siskonsa. Kafka haluaa paeta kirouksen voimaa jättämällä kotinsa. Hän asettuu Takamatsuun ja muuttaa asumaan erääseen muistokirjastoon.

 

Kafkaa kuitenkin vaivaa, miksi hän kerran herää sekavassa tilassa kädet verissä ja miksi hän saa tietää myöhemmin isänsä löytyneen murhattuna juuri tuolloin, samana ajankohtana. Voiko ihminen olla kahdessa paikassa yhtä aikaa, tietämättään?

 

Kafkan tarinan rinnalla kerrotaan Nakata-nimisen vanhan miehen tarinaa. Nakata on hyvin yksinkertainen mies, joka menetti älynsä eräässä mystisessä tapaturmassa sota-aikana. Tyhmyydestään huolimatta hänellä on joitakin sellaisia kykyjä, joita tavallisilla ihmisillä ei ole. Hän osaa esimerkiksi puhua kissojen kanssa. Kaikki on kuitenkin Nakatan elämässä hyvin, kunnes  eräs kissoja murhaava erikoinen mies pakottaa Nakatan tappaamaan itsensä.

 

Loppua kohti edetessä Kafkan ja Nakatan erilliset tarinat alkavat kietoutua yhteen. Tarinasta muodostuu varsinainen sekametelisoppa, joka on täynnä mitä erilaisimpia yhteyksiä ja rinnastuksia. Lukijaa ei päästetä kovin helpolla. Johtomotiiviksi nousee Kafkan kirjastonhoitajalta oppima lausahdus kaikki on metaforaa, mikä viittaa luultavasti itse teoksen tulkintaankin.

 

Arvio:

 

Ensinnäkin, pidin kirjaa pääosin melko mielenkiinnottomana ja pitkäveteisenä. Kirjasta tosin löytyi joistakin kohdin tiettyjä juonellisia aineksia, jotka jäivät kiehtomaan ja saivat minut intensiivisen lukukokemuksen valtaan. Esimerkiksi viimeiset vajaat sata sivua alkoi tuntua jo huomattavan mielenkiintoiselta. 

 

Kirjan kieli tuntui enimmäkseen kuivalta, liian minimalistiselta ja liian yksinkertaiselta. Siinä ei ollut mielestäni tarpeeksi kauneutta ja tunnetta. Toisin sanoen, kieli oli liian proosallista.

Mutta ei kuitenkaan koko ajan. Toisinaan kirjan kieli kurottautui kohti lyyristä kauneutta ja herkkyyttä sekä metaforista monimerkityksisyyttä, mistä pidin.  Näissä kohdin aistin myös  sen maagisen tunnelman, jota olin tavallaan odottanut maagiselta realismilta.

Istumme ja katselemme maisemaa. Pilvet ajelehtivat taivaalla, ja kuu laikuttaa merta. tuuli puhaltaa mäntymetsissä ja kuulostaa siltä kuin joukko ihmisiä lakaisisi maata samaan aikaan. Kouraisen hiekkaa kämmenelläni ja annan sen valua sormieni lomasta. Se putoaa takaisin rannalle ja muuttuu osaksi sitä, mitä siellä jo on – kuin kadonnut aika. Teen sen monta kertaa peräkkäin.

 

En tykännyt yhtään siitä, että kirjassa oli mielestäni ihan liikaa seksiä. Tai no, jos rehellisiä ollaan, ei olisi tarvinnut olla mielestäni yhtään. Lisäksi nämä seksikohtaukset oli kuvattu sellaisiksi että olisi pitänyt varata oksennuspussi viereen pahoinvointikohtausten varalta. Pelkkää himoa vailla rakkautta. Voisin kirjoittaa toki muutaman esimerkkisitaatin, mutta jätän mielummin väliin, sillä en halua kirjoittaa blogiini mitään niin rumaa ja etoavaa.

Kirja oli myös joissakin muissa kohdin makuuni liian naturalisitinen. Tarviiko esimerkiksi sanoa, että henkilö käy kakalla?

 

Lisäksi minulle tuli joissakin kohdin kamala ärsytys kirjailijan ääntä kohtaan. Kirjassa oli joitakin kohtia, joissa minusta tuntui, että kirjailija oli tarkottanut kohdat jotenkin "hauskoiksi", mutta omasta mielestäni ne eivät ollee yhtään hauskoja. Minua alkoi ärsyttämään tämä huonoja vitsejä kertova kirjailija.

 

Kuitenkin, kirjassa oli kohtia, jotka lumosivat minut. Pintatasolla kirja – juuri lähinnä sen tyyli ja sisältöaines tapahtumien tasolla – tuntui ampuvan ohi omien mieltymysteni. Kirjan vangitsevuus löytyi kuitenkin pintaa syvemmältä, teemojen tasolta.   Esimerkiksi ennaltamääräämisen tematiikka, identiteetin rakentuminen, alitajunta ja metaforisuus jäivät jokseenkin kiehtomaan mieltäni. Voin aistia, että teemojen tasolta olisi löytynyt vielä vaikka mitä muuta löydettävää, jos niiden äärelle olisi ollut aikaa pysähtyä kunnolla.

Vaikka lukukokemus jätti enimmäkseen kylmäksi, ehkä annan Murakamille myös toisen mahdollisuuden?

 

Muissa blogeissa:

Murakami ja myös nimenomaan Kafka rannalla on ollut varsin suosittua luettavaa blogeissa. Tässä pieni, mutta ei mitenkään kattava katsaus muihin blogeihin.

Satu oli lumoutunut kirjan tunnelmasta, vaikka ei oikein ymmärtänytkään kaikkea.

Myös Maria piti teosta kiehtovana.

Linnea ilmiselvästi myös lumoutui teoksesta ja luonnehtii sitä paitsi hämmentäväksi ja kauniiksi, mutta myös pelottavaksi ja palkitsevaksi.

Booksy piti ensimmäistä viittäkymmentä sivua tervanjuontina, mutta heittäytyi sen jälkeen tarinan vietäväksi.

Katja luki teosta jalat maassa, mutta pää pilvissä ja sanoo teoksen olleen kuluvan vuoden (2011) yksi parhaista lukuelämyksistä.

Olenkohan minä ainoa, joka on suhtautunut teokseen näin kriittisesti?

Elämää jonossa

- Toverit, kuka on viimeisenä?

- Minä kai, mutta minun takanani on vielä nainen sinisessä takissa.

- Minä olen sitten sen takana.

- Kyllä. Se tulee ihan heti. Käykää minun taakseni siihen asti.

- Ja te siis aiotte seisoa?

- Kyllä.

- Haluaisin poistua minuutiksi, todellakin vain yhdeksi minuutiksi.

- Parempi olisi kyllä odottaa sitä naista. Jos se tulee, niin mitä minä voin selittää? Se sanoi, että se tulee pian.

- Olkoon. Minä odotan. Oletteko seisonut jo kauan?

- No  en varsin...

- Satutteko tietämään, montako ne antavat?

- Piru tietää... En ole edes kysynyt. Tiedättekö te, montako annetaan?

- Tänään en tiedä. Kuulin tota, että eilen annettiin kaksi.

- Kaksi?

- Juu. Aluksi ihan neljä, sitten kaksi.

- Voi kun vähän! Ei kannattaisi kyllä jonottaa...

Näin alkaa Vladimir Sorokinin Jono. Se on ensimmäiseni kyseiseltä venäläiseltä kirjailijalta ja perin eriskummallinen teos. Se on romaani jonosta ja jonottamisesta, jonossa elävien ihmisten elämästä. Jonossa olevat "jonolaiset" jonottavat jotakin, ja tähän jonossa olevien ihmisten elämän kuvaukseen kirja keskittyy.

 

 

Eriskummallisen teoksesta tekee ensinnäkin se, että teos koostuu ainoastaan vuorosanoista. Kertojaa ei ole. Vuorosanoista muodostuu jokseenkin kaaottinen kokonaisuus, eikä aina oiken teidä, kuka puhuu ja mitä. Se ei oikestaan olekaan tärkeää. Se onkin kirjan pointti. On vain hahmotonta massaa, tovereita, ja yksilöt häipyvät taka-alalle.

Toiseksi, absurdia vaikutelmaa lisää erityisesti se, että lukijalle ei missään vaiheessa paljasteta, mitä jonossa olevat ihmiset jonottavat. Jotakin epämääräisia vihjeitä lukija saa tietää jonotettavan asian ominaisuuksia, mutta tarkka identifoiminen jää mysteeriksi. On vain jono ja jonottaminen.

Varsinaisen juonen hahmottaminen tästä hieman kaaottiselta vaikuttavasta teoksesta olisi aika hankalaa, sillä sillä mitään suurta juonta ei oikeastaan ole. Jonkinlaisia pieniä irrallisia episodeja teoksesta hahmottuu.

Jonoon sisältyy eittämättä purevaa yhteiskuntakritiikkiä kommunistista järjestelmää kohtaan.  Kommunistisessa valtiossa elävän ihmisen tai toverin elämä näyttäytyy ainaisena jonottamisena, jossa yksilöt hajoavat suuren massan sekaan.

Luin tämän paitsi opintojani varten "pakkolukemisena", mutta lisäksi tulin samalla korkanneeksi omalta osaltani Täällä toisen tähden alla -blogin Venäjää valloittamaan - vaikka kirja kerrallaan -haasteen.

Teos on luonteeltaan sellainen, johon tuskin olisin tohtinut tarttua, ellei olisi ollut pakko. Olen kuitenkin enimmäkseen iloinen, että tartuin, koska kirja oli erilaisuudessaan perin mielenkiintoinen lukukokemus, ja sitä voisi pohtia yhdeltä jos toiseltakin kannalta.

Myönnettäköö, että toisinaan kuitenkin kärsin pienestä tylsistymisestä loputtomien vuoropuheluiden keskellä, joiden merkitys jäi joskus ilmaan ikävästi roikkumaan.

Vladimir Sorokin

Jono, 1990

Alkuteos: Очередь, 1985

Suom. Jukka Mallinen

SN-KIRJAT

212 s.

Kuka rakastaisi hirviötä? Mary Shelleyn Frankenstein

Kirjastosta lainaamassani Mary Shelleyn Frankenstein-teoksessa on ehkä oivallisin takakansiteksti, johon olen koskaan törmännyt. Se kuuluu kokonaisuudessaan näin:

Kuka rakastaisi hirviötä?

 

Goottilaisen kauhukirjallisuuden kulmakivi vuodelta 1818.

 

 

Ensimmäiseen lauseeseen on tiivistetty teoksen sisällöstä keskeisin punainen lanka. Toinen, vaillinnainen lause puolestaan tiivistää ytimekkäästi teoksen kontekstin. 

 

Tarvisiko tästä välttämättä muuta enää sanoa? Kaikki olennainen on sanottu jo upeasti tehdyssä takakansitekstissä. Loistavaa tiivistystä!

 

No, yritän kuitenkin sanoa vähän muutakin. 

 

Ensinnäkin, tämä oli hieno kirja. Kannattaa ihmeessä lukea, jos ei sitä ole vielä tehnyt. Vaikken itse ollut teosta aiemmin lukenut, on Frankestein kuitenkin sellainen klassikko, josta tiesi tavallaan yhtä jos toista ennen lukemistakin.

 

Kuitenkin, minulle tuli monta yllätystä. Suurin yllätys liittyi teoksen nimeen. Olin hyvin hämmentynyt, kun lukiessani huomasin, että Frankenstein ei suinkaan ole hirviön nimi, vaan hirviö luojan nimi. Hirviö sen sijaan on ihan vain hirviö, nimeä vailla.

 

Myös teoksen rakenne yllätti. Teos alkaa kehystarinalla, joka koostuu pohjoisnavan seudulla purjehtivan kapteeni Robert Waltonin sisarelleen lähettämistä kirjeistä. Kapteenin johtamalle laivalle ilmaantuu mystinen ja synkeä mies, nimeltään Frankenstein, joka alkaa kiehtomaan ja kiinnostamaan kapteenia.

 

Lopulta tämä mies avaa suunsa ja ryhtyy kertomaan tarinaansa. Tästä tarinasta alkaa varsinainen "tarina", mutta laivalla tapahtuvaan kehystarinaan palataan uudestaan kirjan loppumetreillä. Lisäksi Frankensteinin kertoma tarina sisältää myös melko pitkän sisätarinan, jossa hirviö kertoo Frankensteinille aiemmista vaiheistaan. Kerronnan tasot ovat siis moninaiset.

 

Frankenstein alkaa kertoa elämäntarinaansa aivan lapsuudestaan ja nuoruudestaan lähtien. Opiskeluiässä Frankensteinia alkaa kiehtomaan suunnattomasti tieteiden salat ja hän uppooaa suurella innolla opintojensa pariin.

 

Hän tekee tieteellisen kokeilun,  jossa rakentaa elävän olennon. Hieman ihmisen kaltaisen, mutta kookkaamman ja voimakkaamman. Mutta voi - kun olento herää henkiin.... On lopputuloksena aivan uskomattoman kammottavan näköinen kuvatus, jonka rumuuden edessä jokainen katsoja tuntee ääretöntä pelkoa ja inhoa.

 

Kuka rakastaisi hirviötä?

 

Ei ilmeisesti kukaan, sillä hänen luojansakin vihaa häntä.

 

Mitä käy olennolle, jolla on kuitenkin tunteva sydän, jos kukaan ei häntä rakasta? Kykeneekö ihminen - tai hirviö - olemaan hyvä, jos kohtaa muiden taholta vain vihaa, inhoa ja väkivaltaa? Onko rakkauden puute kaiken pahuuden alku ja juuri?

 

Tämä oli lopultakin hyvin surullinen ja traaginen tarina. Minun kävi ihan kamalasti sääli hirviötä, jota kukaan ei näyttänyt rakastavan hänen rumuutensa tähden. Taisinpa muutaman kyyneleenkin vuodattaa hänen puolestaan. Heräsi kysymys, eivätkö ihmiset kykene näkemään fyysisiä silmiänsä pidemmälle?

 

Missä on se sydämen silmä, jota Pikku Prinssi peräänkuuluttaa niin ponnekkaasti kuuluisassa lausahduksessaan "Vain sydämellään näkee hyvin. Tärkeitä asioita ei näe silmillä."?

 

Tämä teos todellakin herätti monenalaisia, voimakkaita tunteita ja laittoi miettimään. Hirviön säälin lisäksi koin myös huomattavia agressiivisia tunteita muita teoksen henkilöitä kohtaan, erityisesti Frankensteinia kohtaan. Kyllä hänen olisi mielestäni pitänyt pitää huoli siitä, minkä oli luonut!

 

Kirottu, kirottu luojani. Miksi minä elin? Miksen minä sammuttanut tuona hetkenä elon kipinää jonka sinä olit niin kevytmielisesti sytyttänyt?

 

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

 

Me emme eroa ennen kuin olet luvannut täyttää pyyntöni. Minä olen yksinäinen ja kurja; ihmiset eivät huoli minua seuraansa; mutta nainen, joka olisi yhtä ruma ja kauhistuttava kuin minä ei voisi kieltää minua itseltään. Elämänkumppanini pitää olla samaa heimoa kuin minä, ja hänellä pitää olla samat puutteet ja heikkoudet kuin minulla. Sinun on luotava minulle tällainen olento.

 

Olin havaitsevinani hirviön ja tämän luojan, Frankensteinin suhteessa vertauskuvan Jumalan ja tämän luomusten, ihmisten välisestä suhteesta . Onko Jumala hyljännyt omien kättensä työn? Tässä suhteessa teokseen oli kätkettynä pientä kritiikkiä kristinuskoa kohtaan.

 

Tyylillisesti kirja oli mielestäni upeasti kirjoitettu. Romanttinen, jalolta kuulostava ja suuria sanoja hyödyntävä kirjoitustyyli kuulostaa todella hienolta.

Toisaalta, näin nykyajan lukijan korvissa, tyylin ylitsevuotava tunteellisuus myös häritisi toisinaan. Vuolas tunteiden paatos myös vieraannutti lukukokemusta jonkin verran, vaikka enimmäkseen nautin suurien sanojen vietäväksi heittäytymisestä.

Mary Shelley

Frankestein, 2008

Alkuteos: Frankenstein, or the Modern Prometheus, 1818

Suom. Paavo Lehtonen

Otava 

 

Kalevalan kamaluus ja ihanuus

Minulla oli syylukukauden loppupuolla yliopistossa Kalevalaa kielitieteellisestä näkökulmasta käsittelevä kurssi, jonka oheislukemistoon kuului Kalevala. Jokin niistä monista, suuren klassikkoteoksen lukemattomista eri versioista.

 

Minä marssin suurta intoa ja tarmoa täynnä kirjaston Kalevala-hyllylle, joka totta tosiaan oli kokonainen hylly täynnä erilaisia Kalevaloita. Niitä oli erikokoisia, -värisia ja -tyylisiä - jokaiselle jotakin. Kurssin vetäjä olisi suositellut Martti Haavion toimittamaa Pienois-Kalevalaa. Minä päätin kuitenkin, että jos nyt Kalevala luetaan, niin luetaan sitten jokin kunnon Kalevala!

 

Suuressa tarmon puuskassani tartuin empimättä siihen suurimpaan ja hienoimpaan, Taiteilijoiden Kalevalaan, jonka mahtava koko, valkea henkevyys ja modernit kuvat tekivät minun suuruudenhulluun ja kauneutta janoavaan sieluuni vaikutuksen. 

 

Kirjaa olisi ollut mahdotonta edes yrittää änkeä kassiin, joten minun oli kannettava se käsivarsillani kotiin. Tunsin itseni varsin älykkään näköiseksi talsiessani halki kaupungin kainalossani suuri klassikkoteos, jonka suunnaton koko käänsi ehkä pään jos toisenkin.

 

 

Minulla on kouluajoilta jäänyt kamalat traumat Kalevalan puuduttavasta kamaluudesta, mutta nyt päätin kurssin puitteissa päästä eroon vanhoista muistoista ja ennakko-olettamuksista. Päätin pitää Kalevalasta.

 

Mutta kuinkas kävi?

 

Lukuprojekti sujui vaivalloisesti ja hitaasti. Ohessa luin kasoittain muita kirjoja, joiden juoni tuntui luistavan nopeammin. Lopulta tulin siihen tulokseen, että on ihan turha toivo yrittää lukea täyspitkää Taiteilijoiden Kalevalaa tenttipäivään mennessä ja annoin periksi muistaakseni jo hieman yli kahdensadan sivun jälkeen.

 

Niinpä minun oli nöyttyttävä hakemaan kirjastosta Martti Haavion Pienois-Kalevala, jonka parissa jatkoin luku-urakkani loppuun.
 

Suurin syy siihen, miksi en nyt ole aivan korvia myöten rakastunut Kalevalaan on sen vanha ja vaikeatajuinen kieli, joka vieraannuttaa lukukokemuksen siinäkin määrin, että joissakin kohdin en oikeasti tiennyt, mitä tarinassa tapahtuu. Ongelmana ovat paitsi itse erikoiset sanat, myös nykykielestä hävinneet taivutusmuodot ja kieliopilliset kategoriat.

 

Se tekee lukemisesta todella hidasta ja vaivalloista, miksi lukukokemuksesta tulee väistämättä jokseenkin puuduttava - etenkin kun on tavoitteena saada koko teos luetuksi tiettyyn määräpäivään mennessä.

 

Tulin siihen tulokseen, että Kalevala vaikeaselkoisuudessaan vaatisi hidasta sulattelemista. Sanojen merkityskin saattaisi aueta paremmin, jos olisi aikaa pysähtyä rauhassa niiden äärelle.

 

En missään nimessä väitä, että Kalevalan kieli olisi "huonoa". Ei - päinvastoin. Kalevalan kieli on ilmaisuvoimaista ja värikästä, jotkin sanonnat suorastaan riemastuttavia.

 

Erityisen ihastunut olen sanontaan kaiken kallella kypärin, joka nykysuomeksi tarkoittaa, että on allapäin tai surullinen. Jos avataan tätä ilmausta, se on varsin osuva. Kun on murheissaan, olemus on hieman nuutunut, ryhti huono, pää ei ole pystyssä. Siispä on kypärä kallellaan - jos siis vain sattuu olemaan kypärä päässä!

 

Jos joku tulee minulta huonona päivänä kysymään, mitä kuuluu, luulen, että ryhdyn tästä lähtien vastaamaan "Olen hieman kallella kypärin tänään". Kalevalan kieli voisi toimia nykykielenkin rikastuttajana!

 

Mitä tulee itse juoneen ja teoksen sisältöön, olin yllättynyt, kuinka inhimilliseltä ja toisaalta ajankohtaiselta se vaikutti.

 

Väinämöinen, jonka olin mieltänyt vanhaksi, ällöttäväksi raavaaksi ukoksi, paljastuikin herkkätunteiseksi ja vähän säälittäväksi olennoksi. Kyllä kävi ukkoraukkaa aika lailla sääliksi, kun hän ei millään onnistunut itselleen vaimoa saamaan ja joutui tämän murheen vuoksi vuodattamaan aika monta kyyneltä.

 

Ja kyllä - Kalevalassa miehet vuodattavat kyyneliään aivan valtoimenaan! Kyynelten ja herkkien tunteiden ilmaisemisen mieltäminen yksinomaan naiselliseksi ominaisuudeksi on mitä ilmeisemmin myöhempi ajatus.

 

Minua yllätti myös juonen varsin modernit ainekset. Kalevalahan on mitä jännittävin seikkailu- ja tunnedraama, jossa olisi ainekset vaikka minkälaiseen saippuasarjaan.

Sinkkumiehet vaeltavat vaikka maan ääriin etsiessään itselleen vaimoa. On juonien punomista, kostonhimoa, viettelyä, tragediaa ja vaikka mitä. Naistenmies Lemminkäinen kaataa naisia kuin viljaa. Hänestä tulee väkisinkin mieleen Kauniiden ja rohkeiden Ridge. Yliluonnolliset ainekset tuovat fantasiaelementtejä teokseen. Kaiken kaikkiaan juonelliset ainekset haastavat yleisen käsityksen Kalevalasta pölyisenä ja kuivana teoksena.

Jos Kalevala tuotaisiin esille kouluissa vain sopivanlaisessa muodossa, en näkisi mitään syytä sille, miksi koululaisia ei voisi saada innostumaan teoksesta. Kieli on vanhaa, mutta sisältö on täynnä seikkailuja ja juonia, jotka ovat kautta aikan kiehtoneet ihmisiä.

Kaksi Kalevalaa

Lopuksi vielä asiaa Pienois-Kalevalan ja Taiteilijoiden Kalevalan ulkonäköeroista. Kalevaloita lukiessani mietin sitä, kuinka suuri merkitys onkaan kirjan ulkonäöllä ja graafisella olemuksella.

Taiteilijoiden Kalevala miellytti minua ehdottomasti enemmän. Teksti on selkeää ja sivut ovat väriltään joko valkoiset tai hyvin vaalean pastelliset. Tilaa tekstin ympärillä on runsaasti, mikä yhdistettynä taustan vaaleuteen tuo mielestäni keveyttä muuten raskaalta tuntuvaan lukukokemukseen. Musta teksti erottuu selkeänä lukijan silmään.

Kuvat, joista vastaa useat eri suomalaiset taiteilijat, ovat upeita, ja niiden modernisuus ja keveät värit tekevät vanhasta ja vaikeaselkoisesta tekstistä mielestäni helpommin lähestyttävämmän ja nuorekkaamman. Toki synkempiäkin kuvatulkintoja mahtuu mukaan. Taiteilijoiden Kalevalan ulkoasu viestittää lukijalle, ettei tämä teos suinkaan kuulu vain historian pölyihin, vaan 2000-luvun ihmisen käteen.

Taiteilijoiden Kalevala ei ole ainoastaan kuvataiteilijoiden Kalevala, vaan kirjan takaosasta löytyy myös kolme cd:tä, jotka sisältävät eri säveltäjien Kalevala-aiheisia sävellyksiä.

Mustavalkoinen Pienois-Kalevala on kyllä sinänsä myös graafisesti tyylikkäästi toteutettu. Sen synkeän puhutteleva musta värimaailma toisaalta sopii Kalevalan vanhaan, myyttiseen sisältöön hyvin. Synkkä ulkoasu kuitenkin korostaa mielestäni liiaksikin Kalevalan sisällön mustia sävyjä ja tekee kirjasta miltei luotaantyöntävän pelottavan näköisen.

Suurin ongelma Pienois-Kalevalassa kuitenkin oli itselleni, että se on aivan liian levoton graafisesti. Mustavalkoiset värit alkoivat vilkkua silmissä. Jossakin kohdin tekstin fonttia on suurennettu ja sanat ovat kirjoitettu isoin kirjaimin hyvin pienellä rivivärillä. Tällaisisa kohdissa oli hyvin vaikea saada selkoa, mitä tekstissä lukee. Nämä suurennetut tekstit tosin usein sisältyvät myös "normaaliin" tekstiin, ja nämä ovat vain keskeisten kohtien kohostamista kertaamalla.

Joskus kuitenkin jäi epäselväksi, ovatko suurennetut tekstit toistoa vai se ainoa kohta, jossa ilmaistaan kyseiset sanat. En siis aina tiennyt, onko minun yritettävä tihrustaa epäselviä kirjaimia vai voinko suosiolla hypätä yli. Lopputulos oli ärsyttävän epäselvä.

Lisäksi harmitti, että tekstin rivejä ei ole jaettu Kalevalan nelipolvisen trokeen mitan mukaan kahdeksantavuisiin säkeisiin, vaan rivit ovat kirjoitettu täysinäisiksi. Näin on tehty ilmeisesti tilansäästön vuoksi. Kuitenkin trokeen mitan noudattaminen myös säkeissä olisi antanut tekstille ilmavuutta, joka olisi keventänyt lukukokemusta.

Tietysti Pienois-Kalevalan sisältöä olisi myös kiinnostava verrata täysimittaiseen Kalevalaan. Kuinka teosta on lyhennetty ja millaisena juoni kokonaisuudessaan näyttäytyy verrattuna kokonaiseen Kalevalaan. Tämän lukuprojektin puitteissa minulla ei kuitenkaan riittänyt energiaa sellaiseen.

Tässä kuvassa Pienois-Kalevala. Myös ylempänä tässä alaluvussa oleva kuva on Pienois-Kalevalasta. Edellisessä alaluvussa olevat kaksi värikkäämpää kuvaa ovat Taiteilijoiden Kalevalan sivuilta.

Muissa blogeissa

Salla on kuunnellut Kalevalan äänikirjana, mikä olisikin aivan loistava idea.

Myös Jonna on lukenut melko hiljan Kalevalan.

 

Taitelijoiden Kalevala                                                        Pienois-Kalevala

Toimittanut: Ulla Piela                                                    Toimittanut: Martti Haavio, 1938
Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2009                         Typografia ja grafiikka:                             
763 s.                                                                                  Marjaana Virta, 2009

                                                                                           Wsoy

                                                                                           288 s.

Haaste ja tunnustuksia

Sain blogista Ei vain mustaa valkoisella haasteen. Vähän myöhemmin, ennen kuin olin ehtinyt vastata, sain saman haasteen myös Kirjakaapin avain -blogista.   Vastaan samalla molempien haastajien kysymyksiin.

 

Kiitos haastajille! Haasteet ovat aina mukavia!

Tämän pienen palkinnon tarkoitus on löytää uusia blogeja ja auttaa huomaamaan heitä joilla on alle 200 lukijaa.

 

1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.

2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.

3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.

4. Heidän pitää valita 11 bloggaajaa jolla on alle 200 lukijaa.

5. Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut.

6. Ei takaisin haastamista

 

Tässä 11 asiaa itsestäni:

1. Osaan tehdä spagaatin.

2. Tykkään haaveilusta.

3. Alaluokkalaisena toivoin olevani poika.

4. Jälkeenpäin olen tullut siihen tulokseen, että on oikein mukavaa olla syntynyt tytöksi. Saa esim. rauhassa käyttää vaaleanpunaista sekä pukeutua mekkoon herättämättä epäilyksiä.

5. Minulla on kolme isosiskoa ja yksi isoveli.  

6. Luulen olevani varsin onnellinen.

7. Olen ollut yhden päivän elämässäni lähihoitajaopiskelija, mutta se olikin aivan kamalaa.  Heti seuraavana päivänä päätin, että menen takaisin sinne mistä tulinkin eli yliopistoon ja ryhdyn ruotsin opettajaksi.

8. Viimeiset kolme kesää olen viettänyt myymällä mansikoita viehättävässä, pääosin ruotsinkielisessä saaristokunnassa.

9. Rakastan mansikoita ja niiden myymistä. Ehdoton lempimansikkalajikkeeni ja oikeastaan lempiruokanikin on sonata-mansikat <3

10. Opiskelin japania ensimmäisen yliopistovuoteni ajan. En tosin enää muista muuta kuin ”Watashi no namae wa Anna desu”.

11. Rakastan opiskelua enkä haluaisi lopettaa koskaan yliopistoa!
 

Vastaukset Ei vain mustaa valkoisella –blogin minulle esittämiin kysymyksiin:
 

1. Milloin aloitit bloggaamisen ja minkä vuoksi?

Lokakuun 2012 alkupuolla saadakseni pontta lukuharrastukseen, harjoittaakseni kirjoitustaitojani, oppiakseni enemmän lukemistani kirjoista sekä aloittaakseni uuden, jännittävän harrastuksen.

2. Kirja, jonka ottaisit mukaan autiolle saarelle.

Raamattu.

3. Kuvaile blogiasi 3 sanalla.

Nuori, kasvava ja vaaleanpunainen.

4. Fiktiivinen hahmo, jonka haluaisit tavata myös tosielämässä

Ensin meinasin vastata Vihervaaran Anna, mutta sitten tulin ajatelleeksi, että se voisi olla vähän huono juttu, koska voisin tulla kateelliseksi ja mustasukkaiseksi hänestä.  Hän on tavallaan hyvin samanlainen kuin minä, mutta täydellisempi versio minusta, joten ehkä on hyvä, että Anna pysyy vain kirjojen sivuilla ja minä voin rauhassa kuvitella olevani hän. Siksi vastaankin Herra Guppy Dickensin Koleasta talosta – hän oli varsin mielenkiintoinen ja hupaisa heppu.

5. Paras kohde, jonne olet joskus matkustanut?

Yhdysvaltojen Indiana.

6. Jos voisit muuttaa johonkin fiktiiviseen paikkaan (kuten Pottereiden Tylypahka), mihin muuttaisit?
Vihervaaraan

7. Vaikuttavatko vuodenajat siihen, millaista musiikkia kuuntelet?
Eipä juuri.

8. Viimeisin saavutuksesi?

Onnistuin saamaan yhdestä kaunokirjallisuuden kirjatenttipaketista vitosen, vaikka olin jättänyt kummatkin tenttiin kuuluvat teoriakirjat lukematta.

9. Asia/asiat, joiden toivoisit tapahtuvan tulevan vuoden aikana?

Toivon selviytyväni kunnialla keväällä pitämistäni lukiokursseista. Toivoisin, että vuosi loppuisi myös yhtä aurinkoisissa ja iloisissa merkeissä kuin se alkoi.

10. Mieleenpainunein tyylimokasi lapsuudessasi/nuoruudessasi?

Pukeuduin 16-vuotiaana veljeni häissä valkoiseen pitsikuvioiseen mekkoon, jossa vieläpä tylliä helmassa. Taisin näyttää vähän liian morsiamelta, mutta kukaan ei ollut kertonut, etteivät häävieraat saisi pukeutua valkoiseen!

11. Kuvaile unelmiesi kirjahyllyä sisältöineen.

Se on valkoisella patinalla maalattua puuta, se on suuri ja kaunis. Siihen mahtuu tosi paljon kirjoja. Sisältö koostuu pääosin suurista klassikoista, ja mukana runsaasti lastenkirjallisuutta. Kirjat on järjestetty lajin ja aakkosjärjestyksen mukaan.

Vastaukset Kirjakaapin avain –blogin kysymyksiin

1. Kumpi on sinun mielestäsi parempi vuodenaika, kevät vai kesä?

Kesä - ehdottomasti!

2. Mikä on lempivärisi?

Vaaleanpunainen.

3. Mitä sarjoja seuraat televisiosta?

Meillä ei ole televisiota. Joskus seuraan joitakin sarjoja Yle areenalta. Tällä hetkellä lähinnä vain Satuhäitä.

4. Ensimmäinen kirjamuistosi?

En muista mikä oli ensimmäinen. Lapsuudesta jäänyt mieleen jokailtaiset iltasatuhetket, jolloin äiti luki minulle ja samassa huoneessa asuvalle siskolleni kirjoja. Esim. Onneli ja Anneli ja Pieni talo Preerialla -kirjat ovat jääneet mieleen noista hetkistä.

5. Mihin maahan haluaisit matkustaa, jos budjetti ja aika olisi rajaton? (Vain yksi maa.)

Fidzi-saarille.

6. Käytätkö koruja? Jos käytät, millaisia mieluiten?

Ainakin kaulakoruja käytän aika usein. Erityisesti valkoisia ja vaaleanpunaisia helmikaulakorujani käytän mielelläni, lisäksi myös hopearistini on mieleeni.

7. Mitkä täytteet valitset pizzan päälle?
Äh, vaikea kysymys, kun olen vain muutamia kertoja elämässäni tilannut itselleni oikeaa pitsaa! Mitä edes niiden pitsojen päälle laitetaan? En edes kunnolla muista! Ainakin pepperonista muistan pitäneeni.

 8. Minkä elokuvan kävit viimeksi katsomassa elokuvateatterissa?

En jostakin syystä pysty muistamaan! Vaikka siitä onkin vain noin 2 kuukautta, kun viimeksi kävin.

 9. Mikä muumimuki on mielestäsi kaikkein hienoin?

Se vaaleanpunainen Sosulin häämuki on yksi lemppareistani.

 10. Kuka on mielestäsi mielenkiintoisin historian hahmo?

Jeesus.

11. Kuka on eniten arvostamasi ihminen?

Hmm… Taas vaikea kysymys. Arvostan niin monia ihmisiä, ja eri ihmisiä hieman eri tavalla. Ehkäpä voisin vastata, että parasta ystävääni.

11 kysymystä haastetuille:

1. Mitä sinun tekisi mieli syödä juuri nyt?

2. Ranta- vai kaupunkiloma?

3. Mielenkiintoisin asia, jonka olet oppinut tänä vuonna?

4. Mitä kirjaa et mistään nimessä suosittelisi ystävällesi? Miksi?

5. Minkä kirjan toivoisit kaikkien maailman ihmisten lukevan?

6. Mitä bloggaaminen sinulle merkitsee?

7. Mikä on lempivärisi ja miksi?

8. Jos et olisikaan juuri siinä ammatissa kuin olet/ opiskelisi sitä alaa kuin opiskelet, mitä voisit tehdä sen sijasta?

10. Minkälaisessa talossa tai asunnossa asut?

11. Jos vain taivas olisi rajana ja rahaa kuin roskaa, minkälaisessa asumuksessa mieluiten asuisit? (yksityiskohdat ja mielikuvituksen käyttö plussaa!)

 

Haastan seuraavat 11 blogia:

Anna minun lukea enemmän

Cilla in Wonderland

Elegia

Haastavaa lukemista

Jokken kirjanurkka

Luettua elämää

Nannan kirjakimara

Ofelia outolintu

Opuscolo - kirjasta kirjaan

Vauhkon kirjat ja kirjaimet

Vinttikamarissa

Ei mitään paineita haastetuille osallistumisesta! Tarttukaa haasteeseen, jos haluatte tai sitten ette!