Elämää jonossa

- Toverit, kuka on viimeisenä?

- Minä kai, mutta minun takanani on vielä nainen sinisessä takissa.

- Minä olen sitten sen takana.

- Kyllä. Se tulee ihan heti. Käykää minun taakseni siihen asti.

- Ja te siis aiotte seisoa?

- Kyllä.

- Haluaisin poistua minuutiksi, todellakin vain yhdeksi minuutiksi.

- Parempi olisi kyllä odottaa sitä naista. Jos se tulee, niin mitä minä voin selittää? Se sanoi, että se tulee pian.

- Olkoon. Minä odotan. Oletteko seisonut jo kauan?

- No  en varsin...

- Satutteko tietämään, montako ne antavat?

- Piru tietää... En ole edes kysynyt. Tiedättekö te, montako annetaan?

- Tänään en tiedä. Kuulin tota, että eilen annettiin kaksi.

- Kaksi?

- Juu. Aluksi ihan neljä, sitten kaksi.

- Voi kun vähän! Ei kannattaisi kyllä jonottaa...

Näin alkaa Vladimir Sorokinin Jono. Se on ensimmäiseni kyseiseltä venäläiseltä kirjailijalta ja perin eriskummallinen teos. Se on romaani jonosta ja jonottamisesta, jonossa elävien ihmisten elämästä. Jonossa olevat "jonolaiset" jonottavat jotakin, ja tähän jonossa olevien ihmisten elämän kuvaukseen kirja keskittyy.

 

 

Eriskummallisen teoksesta tekee ensinnäkin se, että teos koostuu ainoastaan vuorosanoista. Kertojaa ei ole. Vuorosanoista muodostuu jokseenkin kaaottinen kokonaisuus, eikä aina oiken teidä, kuka puhuu ja mitä. Se ei oikestaan olekaan tärkeää. Se onkin kirjan pointti. On vain hahmotonta massaa, tovereita, ja yksilöt häipyvät taka-alalle.

Toiseksi, absurdia vaikutelmaa lisää erityisesti se, että lukijalle ei missään vaiheessa paljasteta, mitä jonossa olevat ihmiset jonottavat. Jotakin epämääräisia vihjeitä lukija saa tietää jonotettavan asian ominaisuuksia, mutta tarkka identifoiminen jää mysteeriksi. On vain jono ja jonottaminen.

Varsinaisen juonen hahmottaminen tästä hieman kaaottiselta vaikuttavasta teoksesta olisi aika hankalaa, sillä sillä mitään suurta juonta ei oikeastaan ole. Jonkinlaisia pieniä irrallisia episodeja teoksesta hahmottuu.

Jonoon sisältyy eittämättä purevaa yhteiskuntakritiikkiä kommunistista järjestelmää kohtaan.  Kommunistisessa valtiossa elävän ihmisen tai toverin elämä näyttäytyy ainaisena jonottamisena, jossa yksilöt hajoavat suuren massan sekaan.

Luin tämän paitsi opintojani varten "pakkolukemisena", mutta lisäksi tulin samalla korkanneeksi omalta osaltani Täällä toisen tähden alla -blogin Venäjää valloittamaan - vaikka kirja kerrallaan -haasteen.

Teos on luonteeltaan sellainen, johon tuskin olisin tohtinut tarttua, ellei olisi ollut pakko. Olen kuitenkin enimmäkseen iloinen, että tartuin, koska kirja oli erilaisuudessaan perin mielenkiintoinen lukukokemus, ja sitä voisi pohtia yhdeltä jos toiseltakin kannalta.

Myönnettäköö, että toisinaan kuitenkin kärsin pienestä tylsistymisestä loputtomien vuoropuheluiden keskellä, joiden merkitys jäi joskus ilmaan ikävästi roikkumaan.

Vladimir Sorokin

Jono, 1990

Alkuteos: Очередь, 1985

Suom. Jukka Mallinen

SN-KIRJAT

212 s.