Murakamin ja Kafkan kanssa kylmällä rannalla

 

Haruki Murakami

Kafka rannalla, 2002

Alkuteos: Umibe no Kafuka

Suomenennos: Juhani Lindholm, 2009,

pohjautuu englanninkieliseen käännökseen Kafka on the Shore

639 s.

 

 

Tein ensimmäistä kertaa tuttavuutta japanilaisen kirjailijan Haruki Murakamin kanssa lukemalla hänen teoksensa Kafka rannalla.

 

En oikein tiedä mitä ajatella. Siis en osaa millään päättää, pidinkö teoksesta vai en. Tuntemukset tämän suhteen vaihtelivat teoksen kuluessa laidasta laitaan. Luulen, että loppusaldo jäi enemmän miinuksen puolelle. Olisin varmasti jättänyt kesken, ellei teos olisi kuulunut   pakollisena opintoihini.

 

Kirja taisi olla myös ensituttavuuteni maagisen realismin kanssa – tyylisuunta, joka on houkutellut minua jo pitkään tekemään tuttavuutta. Maaginen realismi ei kuitenkaan ollut ainakaan tämän kirjan perusteella mitään niin maagisen lumoavaa kuin olin odottanut.

 

Toisaalta, minulla ei ollut myöskään niin sanoakseni mitään ongelmaa kirjan maagisten piirteiden kanssa. Minusta on ihan mukava, että taivaalta saattaaa sataa kaloja ja iilimatoja tai että kissat puhuvat.

 

Juoni: 

 

Kafka rannalla  kertoo 15-vuotiaasta pojasta, joka karkaa kotoaan Tokioasta ja ottaa itselleen nimeksi Kafka Tamura. Hänen isänsä on langettanut hänelle oidipaalisen kirouksen, jonka mukaan hän on tappava isänsä ja makaava äitinsä ja siskonsa. Kafka haluaa paeta kirouksen voimaa jättämällä kotinsa. Hän asettuu Takamatsuun ja muuttaa asumaan erääseen muistokirjastoon.

 

Kafkaa kuitenkin vaivaa, miksi hän kerran herää sekavassa tilassa kädet verissä ja miksi hän saa tietää myöhemmin isänsä löytyneen murhattuna juuri tuolloin, samana ajankohtana. Voiko ihminen olla kahdessa paikassa yhtä aikaa, tietämättään?

 

Kafkan tarinan rinnalla kerrotaan Nakata-nimisen vanhan miehen tarinaa. Nakata on hyvin yksinkertainen mies, joka menetti älynsä eräässä mystisessä tapaturmassa sota-aikana. Tyhmyydestään huolimatta hänellä on joitakin sellaisia kykyjä, joita tavallisilla ihmisillä ei ole. Hän osaa esimerkiksi puhua kissojen kanssa. Kaikki on kuitenkin Nakatan elämässä hyvin, kunnes  eräs kissoja murhaava erikoinen mies pakottaa Nakatan tappaamaan itsensä.

 

Loppua kohti edetessä Kafkan ja Nakatan erilliset tarinat alkavat kietoutua yhteen. Tarinasta muodostuu varsinainen sekametelisoppa, joka on täynnä mitä erilaisimpia yhteyksiä ja rinnastuksia. Lukijaa ei päästetä kovin helpolla. Johtomotiiviksi nousee Kafkan kirjastonhoitajalta oppima lausahdus kaikki on metaforaa, mikä viittaa luultavasti itse teoksen tulkintaankin.

 

Arvio:

 

Ensinnäkin, pidin kirjaa pääosin melko mielenkiinnottomana ja pitkäveteisenä. Kirjasta tosin löytyi joistakin kohdin tiettyjä juonellisia aineksia, jotka jäivät kiehtomaan ja saivat minut intensiivisen lukukokemuksen valtaan. Esimerkiksi viimeiset vajaat sata sivua alkoi tuntua jo huomattavan mielenkiintoiselta. 

 

Kirjan kieli tuntui enimmäkseen kuivalta, liian minimalistiselta ja liian yksinkertaiselta. Siinä ei ollut mielestäni tarpeeksi kauneutta ja tunnetta. Toisin sanoen, kieli oli liian proosallista.

Mutta ei kuitenkaan koko ajan. Toisinaan kirjan kieli kurottautui kohti lyyristä kauneutta ja herkkyyttä sekä metaforista monimerkityksisyyttä, mistä pidin.  Näissä kohdin aistin myös  sen maagisen tunnelman, jota olin tavallaan odottanut maagiselta realismilta.

Istumme ja katselemme maisemaa. Pilvet ajelehtivat taivaalla, ja kuu laikuttaa merta. tuuli puhaltaa mäntymetsissä ja kuulostaa siltä kuin joukko ihmisiä lakaisisi maata samaan aikaan. Kouraisen hiekkaa kämmenelläni ja annan sen valua sormieni lomasta. Se putoaa takaisin rannalle ja muuttuu osaksi sitä, mitä siellä jo on – kuin kadonnut aika. Teen sen monta kertaa peräkkäin.

 

En tykännyt yhtään siitä, että kirjassa oli mielestäni ihan liikaa seksiä. Tai no, jos rehellisiä ollaan, ei olisi tarvinnut olla mielestäni yhtään. Lisäksi nämä seksikohtaukset oli kuvattu sellaisiksi että olisi pitänyt varata oksennuspussi viereen pahoinvointikohtausten varalta. Pelkkää himoa vailla rakkautta. Voisin kirjoittaa toki muutaman esimerkkisitaatin, mutta jätän mielummin väliin, sillä en halua kirjoittaa blogiini mitään niin rumaa ja etoavaa.

Kirja oli myös joissakin muissa kohdin makuuni liian naturalisitinen. Tarviiko esimerkiksi sanoa, että henkilö käy kakalla?

 

Lisäksi minulle tuli joissakin kohdin kamala ärsytys kirjailijan ääntä kohtaan. Kirjassa oli joitakin kohtia, joissa minusta tuntui, että kirjailija oli tarkottanut kohdat jotenkin "hauskoiksi", mutta omasta mielestäni ne eivät ollee yhtään hauskoja. Minua alkoi ärsyttämään tämä huonoja vitsejä kertova kirjailija.

 

Kuitenkin, kirjassa oli kohtia, jotka lumosivat minut. Pintatasolla kirja – juuri lähinnä sen tyyli ja sisältöaines tapahtumien tasolla – tuntui ampuvan ohi omien mieltymysteni. Kirjan vangitsevuus löytyi kuitenkin pintaa syvemmältä, teemojen tasolta.   Esimerkiksi ennaltamääräämisen tematiikka, identiteetin rakentuminen, alitajunta ja metaforisuus jäivät jokseenkin kiehtomaan mieltäni. Voin aistia, että teemojen tasolta olisi löytynyt vielä vaikka mitä muuta löydettävää, jos niiden äärelle olisi ollut aikaa pysähtyä kunnolla.

Vaikka lukukokemus jätti enimmäkseen kylmäksi, ehkä annan Murakamille myös toisen mahdollisuuden?

 

Muissa blogeissa:

Murakami ja myös nimenomaan Kafka rannalla on ollut varsin suosittua luettavaa blogeissa. Tässä pieni, mutta ei mitenkään kattava katsaus muihin blogeihin.

Satu oli lumoutunut kirjan tunnelmasta, vaikka ei oikein ymmärtänytkään kaikkea.

Myös Maria piti teosta kiehtovana.

Linnea ilmiselvästi myös lumoutui teoksesta ja luonnehtii sitä paitsi hämmentäväksi ja kauniiksi, mutta myös pelottavaksi ja palkitsevaksi.

Booksy piti ensimmäistä viittäkymmentä sivua tervanjuontina, mutta heittäytyi sen jälkeen tarinan vietäväksi.

Katja luki teosta jalat maassa, mutta pää pilvissä ja sanoo teoksen olleen kuluvan vuoden (2011) yksi parhaista lukuelämyksistä.

Olenkohan minä ainoa, joka on suhtautunut teokseen näin kriittisesti?