Viime kuussa tulin katsoneeksi monta elokuvaa, jotka perustuvat kirjoihin. Ajattelin, että olisi kiva kirjoittaa näistä lyhyesti tänne blogiinkin. Elokuvien katsomiesta on tovi, joten yksityiskohtaista selostusta en osaakaan enää antaa. Kaikki elokuvat olivat kirjastosta ja olen palauttanut ne jo aikoja sitten (jota ennen kuitenkin muistin onneksi napata kuvan!), joten en nyt laita yksityiskohtaisia tietoja elokuvista.
Vaimoja ja tyttäriä (1999)
Elizabeth Gaskellin romaanin perustuva elokuva (tai oikeastaan mini tv-sarja) oli ihanaa katsottavaa. 1800-luvun henkeä, romanttisia juonia ja ihmissuhdedraamaa. Näistä on täydellinen elokuvakokemus tehty. Olen nähnyt tämän joskus joitakin vuosia aiemminkin, kun se (muistaakseni) tuli Yleltä. Ihastuin silloin ja ihastuin nyt. Tämä on itse asiassa ainoa näistä, jonka pohjalla olevaa kirjaa en ole lukenut. Siksi en osaa juurikaan sanoa mitään siitä, kuinka hyvin alkuperäisen teoksen henki toteutui tässä.
Koska veikkaan, että Vaimoja ja tyttäriä on näistä yleisestikin ottaen vähiten tunnetuin tarina, pieni selostus juonesta: Päähenkilönä on Molly Gibson, stereotyyppinen 1800-luvun "kunnon tyttö". Hänen äitinsä on kuollut ja hän asuu yhdessä leski-isänsa kanssa. Velvollisuuden tunnosta tytärtään kohtaan monien kahdestaan vietettyjen vuosien jälkeen isä saa yllättäen päähänsä, että hänen onkin hankittava vaimo, jotta tyttärellä olisi äitihahmo. Hän menee naimisiin erään leskirouvan kanssa, mutta velvollisuudentunnosta solmittu avioliitto ei ole järin onnellinen ja äitipuoli on varsinainen ärsytys. Molly itse on kaikkea muuta kuin innoissaan isänsä avioliitosta ja uudesta äitipuolestaan. Onneksi äitipuolella on kuitenkin Mollyn ikäinen tytär Cynthia, ja sisarpuolista tulee hyvät ystävät. Cynthia – mukavuudestaan huolimatta – ei ole lainkaan niin "kunnollinen" kuin vakavamielinen ja muista ihmisistä välittävä ja huolehtiva Molly. Suurena punaisena lankana juonessa kulkee toisaalta jännite kasvatusäidin ja Mollyn välillä, toisaalta, ja vielä suurempana lankana Mollyn ja Cynthian seikkailut avioliittomarkkinoilla (kuinkas muutenkaan!).
Pikku naisia (1978)
Kaksiosainen elokuva kertoo ihastuttavien pikku naisten tarinan (Pikku naisia I ja Pikku naisia II). Tämä elokuva oli hyvin erilainen kuin Winona Ryderin tähdittämä 90-luvulla tehty Pikku naisia, joka oli tätä ennen minulle ainoa (ja myös se "oikea") valkokankaan Pikku naisia. Tämä vuonna 1978 tehty elokuva totta puhuen näyttää ja kuulostaa aika 70-lukulaiselta – sekä hyvässä että pahassa (mutta enemmän siinä jälkimmäisessä).
Pahiten 70-luvusta kärsi minusta ehkä puvustus, joka ei näyttänyt minusta siltä oikealta. Liikaa vaaleaa ja pastellia, ja jotenkin puvustuksesta (vaikka en ole mikään asiantuntija asiassa) välittyi hieman halpa vaikutelma. Toinen asia, mihin oli vaikea tottua, oli näyttelijöiden suurieleinen ja melodramaattinen näyttelytapa, johon kuului myös erittäin voimakas ja kimakka äänenkäyttö. Näistä 70-luvun pikku naisista sai aikamoisen äänekkään ja meluisan kuvan, mikä soti ainakin omassa päässäni kirjan perusteella syntynyttä mielikuvaa Marchin perheen neljästä, rauhallisesta ja hyvätapaisesta pikku enkelistä.
Selvittyäni kuitenkin pienen pienestä yllämainittujen seikkojen aiheuttamasta alkujärkytyksestä, elokuva imi mukaansa ja heittäydyin silmilläni ja sielullani tarinan ja elokuvan vietäväksi. Ja olivathan ne puvutkin todella ihania, vaikka ei juuri sellaisia kuin mielestäni pitäisi! Kaiken kaikkiaan kokemus oli ihana ja jäi huomattavasti enemmän plussan kuin miinuksen puolelle!
Ole luonani aina (2010)
Kazuo Ishiguron Ole luonani aina -romaaniin perustuva klooneista kertova elokuva on mielestäni erinomainen ja siinä on säilynyt hienosti kirjan tunnelma ja henki; melankolia, surumielisyys, kasvava ahdistus, salatut asiat ja puolitotuudet. Kerrassaan hieno elokuva. Koskettava. Juuri muuta minulla ei ole tästä sanottavaa.
Jane Eyre (2011)
Yllättäen tämä minun mielestäni maailman toiseksi parhaaseen kirjaan Kotiopettajattaren romaaniin perustuva elokuva oli minusta näistä elokuvista huonoin. Ei, ei ja vielä kerran ei. En tykännyt yhtään; elokuva oli suorastaan ikävystyttävä. Jane ei näyttänyt ollenkaan siltä kuin pitää, ei myöskään Mr. Rochester. Oikeastaan mikään ei näyttänyt siltä kuin pitää, eikä mikään ollut niin kuin pitää.
Elokuvan julistaminen huonoksi on ehkä vähän rohkeaa. Itse asiassa elokuva näyttää siltä, että luulisin monien kriitikoiden ja muiden alan fiksujen arvostavan elokuvaa. Itse en kuitenkaan syttynyt. Yksi asia, mikä minua harmitti, oli kirjan kronologian pistäminen uuteen järjestykseen: elokuva alkaa kohdasta, jossa Jane Eyre on paennut Thorfield Hallista ja vaeltelee yksinään keskeltä nummia etsien paikkaa, johon asettua. Varinainen tarina alkaa myöhemmin flashbackinä.
Elokuva oli visuaalisesti ottaen hyvin karu (jonkun mielestä ehkä taiteellinen), ja siinä oli yleisesti ottaen mielestäni liian melankolinen tunnelma. Pääosan näyttelijä oli todella ilmeetön (luultavasti ihan tarkoituksella), mutta en itse pysty eläytymään täysin ilmeettömiin kasvoihin. En nähnyt myöskään sitä suurta kipinää elokuvan Jane Eyren ja Mr. Rochesterin välillä.
Luulen, että vahvaan negatiivisen asennoitumiseeni vaikuttaa paljon se, että olen katsonut useita kertoja Ylenkin kanavilta useaan otteeseen tulleen BBC:n minisarjan, joka on mielestäni maailman ihanin ja edustaa minulle sitä oikeaa Jane Eyreä. Tämä oli todella erilainen, enkä kerta kaikkiaan lämmennyt.