Margaret Mitchellin klassikkoromaani Tuulen viemää päättyy romantiikannälkäisen ja onnellisia loppuja haikailevan lukijan kannalta epätyydyttävästi: rakastavaiset eivät saakaan toisiaan, ja pääparin Scarlettin ja Rhettin suhteen tulevaisuus jää ilmaan roikkumaan Rhettin kääntäessä vaimolleen selkänsä. "Eihän tämän näin kuulu mennä!" on varmaan moni lukija tuumannut vihaisesti mielessään. Onneksi kuitenkin Alexandra Ripley on tarjonnut näillä ärsyyntyneille lukijoille toisen mahdollisuuden, lähes 60 vuotta Tuulen viemän kirjoittamisen jälkeen. Ripleyn teos Scarlett (1991) jatkaa Scarlettin ja Rhettin tarinaa siitä, mihin se Tuulen viemää -teoksessa jäi.
Rhett on jättänyt Scarlettin, mutta Scarlett on päättänyt saada takaisin Rhettinsä. Päättäväinen ja tarmokas Scarlett on tottunut saamaan, mitä haluaa. Hän on jälleen valmis antamaan kaikkensa haluamansa eteen, mutta riittääkö se? Rhett kuitenkin karttaa Scarlettia kuin ruttoa. Onko Scarlettin mahdollisuus iäksi menetetty vai onnistuuko hän voittamaan uudelleen aviomiehensä rakkauden? Scarlett pääpiirteissään rakentuu. Tämän kuvion ympärille Alexandra Ripleyn
831-sivuisen romaanin aikana ehtii tapahtua yhtä sun toista muutakin, ja Scarlett vaihtaa maisemaa useasti teoksen aikana. Vaihtelevat miljööt tuovatkin mielestä mukavaa jännitystä ja vaihtelua teokseen. Seikkaillaan paitsi useassa eri Amerikan kaupungissa, mutta matkataan myös Valtameren taakse Irlantiin. Isänsä puolelta irlantilaista sukujuurta oleva Scarlett pääse ensi kertaa elämässään tutustumaan isän puoleisiin sukulaisiinsa ja löytää samalla sisäisen irlantilaisensa. Tämä itsensälöytämisprosessi onkin mielestäni rakkausteeman lisäksi tärkein teema kirjassa. Scarlett kasvaa ja kehittyy romaanin kuluessa myös muin tavoin. Muuttuu ja aikuistuu.
Tuulen viemää on minulle yksi elämäni lumoavimmista lukukokemuksista. Se on tiiliskiven kokoinen kirja, joka tempaisi minut niin mukaani, että sitä oli vaikea laskea käsistäni. Se on kirja, joka paitsi viihdytti ja tarjosi suuren tarinan taikaa, mutta joka myös kosketti ja puhutteli, sivisti ja avarsi. Sellaisen kirjan jatko-osalta odottaa paljon, ja pelkäsin pettymystä. Ripleyn Scarlett yllätti minut kuitenkin iloisesti. Sain enemmän kuin odotin.
Ripley on teoksessaan tavoittanut uskomattoman hyvin Mitchellin romaanin maailman ja luonut romaanin, joka elää yhtä vahvasti kuin alkuteos. Toisen kirjailijan kirjoittamassa jatko-osassa lienee usein tärkeintä se, että jatko-osa on uskottava ja istuu hyvin samaan maailman kuin alkuteoskin. Tässä Ripley on mielestäni onnistunut hyvin. Lisäksi hän on saavuttanut jotakin vieläkin enemmän: Tuulen viemää oli ainakin minulle romaani, jonka aloitettuani olisin vain halunnut lukea ja lukea enkä laskea kirjaa ollenkaan käsistäni. Ripley on saanut luotua Scarlett-teokseensa yhtä vahvan lukuimun. Vaiherikas ja luomoava tarina tempaa mukaansa, eikä juonellisesti rikkaasta teoksesta tapahtumien käänteitä puutu!
Se, mikä teoksen kuitenkin erottaa edeltäjästään on se, ettei Ripleyn teos ole mielestäni kuitenkaan temaattisesti niin rikas kuin Tuulen viemää. Scarlett on ennen kaikkea rakkaustarina, mutta Tuulen viemää sen lisäksi niin paljon muutakin. Esimerkiksi sota ja sen kauheus ja pahuus on yksi keskeisimpia teemoja Tuulen viemässä. Ripleyn teoksessa onkin selvästi viihteellisempi ote, ja teoksen perimmäinen tarkoitus onkin tyydyttää uteliaisuus sellaisissa lukijoissa, joita on jäänyt vaivaamaan Scarlettin ja Rhettin kohtalo.
Toinen teoksia erottava seikka on Scarlettin hahmon hienoinen inhimillistyminen ja pehmentyminen. Kirjaneito on myös lukenut teoksen ja huomauttaa Scarlettin tulevan Ripleyn teoksessa "siedettävämmäksi ihmiseksi". Hän sanoo myös pitävänsä Scarlettista enemmän tässä teoksessa. Tässä olen samoilla linjoilla Kirjaneidon kanssa. Tuulen viemän Scarletthan on perin ristiriitainen hahmo: kova, häikäilemätön, jopa julma. Keinoja kaihtamaton nainen, joka ottaa sen mitä haluaa muiden tunteista juuri välittämättä. Ripleyn Scarlettissa nähdään kuitenkin selvästi kehitystä inhimillisempään suuntaan. Hänestä nähdään myös hieman herkkä ja haavoittuvaisempi puoli. Silti hän on yhä se sama vahva ja tulisieluinen Scarlett, suurromaanin arvoinen sankaritar. Hän on kuitenkin vähän kasvanut ja aikuistunut, ottanut opikseen virheistään ja katunut niitä sekä löytänyt vähän inhimillisemmän itsensä.
Alexandra Ripley
Scarlett, (1991)
Suom. Juhani Lindholm
Otava
831 s.