Jumala, salaisuutesi olet minulta salassa pitänyt, et ole minulle ilmoittanut tietoasi. Meidän rintoihimme on tullut tuska, murhe on asettunut kotiimme, nauru on talostamme kaikonnut. Jumala, miksi et anna auringon paistaa sieluihimme, miksi sinä meidät hylkäät, miksi sinä lapsesi unohdat? Kyyneleitä et ota silmistämme, kyyneleitä et vieritä sydämeltä. Tuska asuu nyt pienessä rinnassani, lastasi minä kannan sydämeni alla. Anna oi Jumala valon jo paistaa, anna ikävän mennä...
Ylen 101 -kirjaa projekti on sukeltanut vuosikymmenten halki jo 60-luvulle. 100-vuotiaan Suomi-vanhuksen kunniakkaan juhlavuoden kunniaksi Yle on järjestänyt 101 kirjaa -projektin, jossa Seppo Puttonen ja Nadja Nowak ovat yhteistuumin valinneet jokaiselta itsenäisyyden vuodelta yhden kirjan. Valintaperusteista ja valinnan vaikeudesta Puttonen kirjoittaa tarkemmin täällä. Lyhykäisyydessään ideana on, että jokaisen vuoden kirjavalinta tiivistäisi jotain olennaista kyseisen ajan ja vuoden hengestä, ja yhdessä nämä kaikki 101 kirjaa piirtäisivät kattavat kuvan siitä, mitä Suomi, suomalaisuus ja suomalainen yhteiskunta ovat.
Yhtenä osana projektia on, että kirjabloggaajat bloggaavat jokaisesta näistä kirjasta. Teokset arvottiin projektiin mukaan halunneiden kirjabloggaajien kesken. Arvonta herätti minussa, kuten varmaan muutamassa muussakin kanssabloggaajassa, paitsi vatsanpohjaa iloisesti kutittelevan jännityksen, mutta myös pienen pelon ja kauhun tunnetta. Entä jos joutuukin lukemaan jotakin ihan kamalaa? Oma pahin pelkoni oli, että joutuisin lukemaan Alastalon salissa. Tämä pelko ei kuitenkaan toteutunut - tuo suomalaisen modernistisen tajunnanvirtaproosan suurin huipentuma ei yllättävästi lopulta edes päätynyt listalle. (Ironista kyllä, tänä kesänä päätin ottaa projektikseni ihan vapaaehtoisesti lukea Alastalon salissa!) Sen sijaan mieleeni ei edes juolahtanut, että minua voisi kohdata niin kova kohtalo, että joutuisin lukemaan Timo K. Mukkaa. Kirjallisuustieteen opintojani varten lukemani Maa on syntinen laulu on jättänyt mieleeni pahat traumat mielenrauhaani järisyttäneellä liian naturalistisella ja suorasukaisella seksuaalikuvauksellaan. Hieman siis hampaat irvessä lähdin lukemaan minun kohtalokseni arpoutunutta vuoden 1965 Timo K. Mukan Tabu-teosta.
Jos haluan nähdä teoksessa jotakin hyvää, niin paras puoli siinä on ehdottomasti teoksen lyhyys. Tabu on ainoastaan 128 sivun mittainen pienoisromaani. Mielestäni on äärimmäisen hienoa, että kirjailija on edes sen verran armollinen lukijakunnalleen, että jos hän haluaa kirjoittaa järkyttävän romaanin, että hän kirjoittaa sen vain lyhyeksi pienoisromaaniksi. Siinä suhteessa Tabu voittaa Maa on syntinen laulu -teoksen, joka taisi olla ainakin puolet pidempi.
Tabun aihe ja juoni teoksen nimen mukaisesti on aika radikaali - teos rikkoo tabuja ja järisyttelee sovinnaisia moraalisääntöjä. Päähenkilönä ja minä-kertojana teoksessa on eräässä pienessä pohjoissuomalaisessa kylässä 50-luvulla äitinsä kanssa asusteleva 15-vuotias Milka-tyttö. Isä on kuollut, ja tytär asuu kahden äitinsä kanssa keskellä karua pohjoista maaseutua. Käy niin, että nuori Milka rakastuu palavasti perheessä auttelemassa käyvään Kristus-Perkeleeksi kutsuttuun mieheen. Mies tuskin suuremmin Milkasta välittää, mutta käyttää tätä leikkikalunaan omien tarpeidensa tyydyttämiseen, eikä korviaan myöten rakastuneella nuorella ja kokemattomalla tytöllä ole siihen mitään vastaan sanomista. Päinvastoin: hän on onnellinen - aina siihen asti, kunnes tajuaa että hänen äidilläänkin on suhde saman miehen kanssa. Pahemmin Milkan maailma kuitenkin hajoaa, kun Kristus-Perkele eräänä päivänä katoaa jäljettömiin. Lukijalle annetaan epämääräistä vihiä siitä, että katoamisen taustalla lienee se, että mies tajuaa saattaneensa Milkan raskaaksi ja haluaa lähteä lipettiin. Niin äiti kuin tytärkin jäävät suremaan kadonnutta miestä, eikä Milkalla, 15-vuotiaalla raskaana olevalla ja jätetyksi tulleella naimattomalla tytöllä, ole edessään kovin ruusuiset tulevaisuudennäkymät.
Teos käsittelee aika rankkoja kysymyksiä, ja sen sävy on toivoton. Teoksen tunnelmaa värittää vahva melankolia ja surumielisyys. Tabu käsittelee pientä ihmistä suurten ongelmien keskellä. Asiat vain ikään kuin tapahtuvat, eikä ihmisellä ole vaikutusmahdollisuuksia kohtalonsa edessä. Siinä mielessä Tabun maailmankuvaa värittää deterministinen asenne, ja niin siitä kuin teoksen tyylistä ja miljöön kuvauksesta johtui etäisesti mieleeni nobelistimme Frans Emil Sillanpään teokset ja niiden maailma.
Tabu ei siis toden totta ole mikään onnellinen hyvänmielenkirja, eikä toki tarvitsekaan olla, mutta omassa lukukokemuksessa pahinta oli teoksen avoin ja vääränlaisen seksuaalisuuden kuvaus, joka aiheutti suoranaista moraalista kuvotusta ja teki lukemisesta vaikeaa. Seksisuhde 15-vuotiaan pienen tytön ja keski-ikäisen miehen välillä on väärin ja rikos. Ehkä yleensä tällaisista suhteista ajattelemme, että tyttö on pieni ja viaton uhri, joka on joutunut ison ja pahan ukon manipuloitavaksi. Tässä suhteessa Tabu kuitenkin rikkoo tabuja: Milka se ensin palavasti ihastuu mieheen ja suorastaan tekee itseään tykö - joskus siis näinkin päin. Toisaalta myös mies tekee väärin. Eikö hänen aikuisena ihmisenä pitäisi toimia järkevästi ja suojella nuorta tyttöä, joka nuoren ihmisen naiivissa ihastumisessa ei ymmärrä parastaan? Mutta toisaalta taas, jos yksinäisen miehen syliin suorastaan hyppää rakastunut tyttö, joka on enemmän kuin valmis menemään tämän kanssa sänkyyn, onko ymmärrettävää, että mies ei osaa vastustaa? Teos siis heittää ilmaan moraalikysymyksiä, joihin ei ole kaikkiin ihan helppoja ja yksinkertaisia vastauksia.
Erityisen vaikeaa ja ahdistavaa luettavaa teoksesta teki mielestäni vielä se, että siinä monin tavoin alleviivataan Milkan ja miehen suurta ikäeroa - Milkan pikkutyttömäisyyttä ja Kristus-Perkeleeksi kutsutun miehen aikuisen miehen kypsyyttä. Milkaa kuvataan hyvin lapsenomaisena ja myös pienikokoisena hahmona, ja myös Kristus-Perkele kohtelee ja puhuttelee häntä kuin pikkuista lasta, toisinaan jopa kuin pikkuista vauvaa - mutta samaan aikaan myös makaa tämän kanssa. Tämä puolestaan alleviivaa heidän suhteensa vääryyttä, nurinkurisuutta ja ikäeron aiheuttamaa epäsuhtaa, joka saa heidän suhteensa vaikuttamaan enemmän hyväksikäytöltä ja pedofilialta kuin tasa-arvoiselta ja terveeltä parisuhteelta.
Raskaaksi tulo ja vastuu lapsesta kuitenkin heittää Milkan ennenaikaisesti aikuisen elämään. Elämän vaikeuksien keskellä kohdataan eksistentiaalisia ongelmia ja pohditaan ikuista kärsimyksen problematiikkaa. Jumala ei vastaa ja maailma on loputtoman lohduton paikka.
Teos oli sen verran ahdistava, että täytyy todeta, ettei se tosiaankaan ollut minun kirjani. Silti teoksen lyhyyden lisäksi löysin siitä edes jotakin muutakin hyvää: teoksessa viehättää taidokas kieli ja karun kaunis ja vähäeleinen miljöökuvaus. Mukan sanat ovat tarkoin harkittuja, ja teoksen kielessä on lyyrisyyttä ja myös herkkää kauneutta - kaiken karuuden keskellä. Yhdessä teoksen synkän ja surumielisen sisällön kanssa teos saakin vähän balladimaisia piirteitä. Pohjoinen maaseutumiljöö on kuvattu sekä karuksi ja rosoiseksi että kauniiksi ja idylliseksi. Joskus olisin halunnut astua teoksen maisemaan. Onkin hämmästyttävää ajatella, että Mukka kirjoitti Tabun vain 20-vuotiaana - teos on kuitenkin todella hyvin kirjoitettu kenelle tahansa kirjailijalle ja varsinkin niin nuorelle.
Tabu kyllä sopii hyvin kuvaamaan vuotta 1965. 60-luvun keskimmäinen vuosi tiivistää koko 60-luvun hengen: vuosikymmen tunnetaan Suomen kirjallisuushistoriassa sinä vuosikymmenenä, jolloin tabuja kaadettiin ja rajoja rikottiin. Meidän suomen kirjallisuushistoriaa käsittelevässä äidinkielen oppikirjassamme 60-lukua käsittelevä luku on nimetty kuvaavasti otsikolla "Radikaali 60-luku". Kirjallisuudessa ja taiteessa käytiin rajankäyntiä siitä, mistä kaikesta saa kirjoittaa ja mitä saa kuvata. Oli muun muassa oikeudenkäynti Hannu Salaman Juhannustansseista ja sen jumalanpilkkaa sisältävästä pilasaarnakohtauksesta. Timo K. Mukka itse herätti suurta pahennusta vuonna 1964 julkaistulla Maa on syntinen laulu -teoksellaan, joka kyllä omankin muistikuvani mukaan järisyttelee tabuja vielä enemmän kuin itse Tabu seksuaalisuuden saralla. Kenties osittain sen takia Tabu on jäänyt jälkipolvien silmissä Maa on syntinen laulu -teoksen varjoon, joka on Mukan tunnetuin teos ja joka yleensä mainitaan lähes kaikissa kirjallisuushistorioissa, kun puhutaan 60-luvun suomalaisesta kirjallisuudesta. Omasta mielestäni ihan kaikkia niitä tabuja, joita 60-luvulla kirjailijat ja taiteilijat kaatoivat, ei olisi tarvinnut kaataa. Ihan kaikkea en haluaisi itse kirjoistakaan välttämättä lukea, ja tämän bloggauksen kirjoittamisen jälkeen sukellankin helpottunein mielin takaisin Pienen runotytön kauniin viattomaan maailmaan.
Teos käsittelee aika rankkoja kysymyksiä, ja sen sävy on toivoton. Teoksen tunnelmaa värittää vahva melankolia ja surumielisyys. Tabu käsittelee pientä ihmistä suurten ongelmien keskellä. Asiat vain ikään kuin tapahtuvat, eikä ihmisellä ole vaikutusmahdollisuuksia kohtalonsa edessä. Siinä mielessä Tabun maailmankuvaa värittää deterministinen asenne, ja niin siitä kuin teoksen tyylistä ja miljöön kuvauksesta johtui etäisesti mieleeni nobelistimme Frans Emil Sillanpään teokset ja niiden maailma.
Tabu ei siis toden totta ole mikään onnellinen hyvänmielenkirja, eikä toki tarvitsekaan olla, mutta omassa lukukokemuksessa pahinta oli teoksen avoin ja vääränlaisen seksuaalisuuden kuvaus, joka aiheutti suoranaista moraalista kuvotusta ja teki lukemisesta vaikeaa. Seksisuhde 15-vuotiaan pienen tytön ja keski-ikäisen miehen välillä on väärin ja rikos. Ehkä yleensä tällaisista suhteista ajattelemme, että tyttö on pieni ja viaton uhri, joka on joutunut ison ja pahan ukon manipuloitavaksi. Tässä suhteessa Tabu kuitenkin rikkoo tabuja: Milka se ensin palavasti ihastuu mieheen ja suorastaan tekee itseään tykö - joskus siis näinkin päin. Toisaalta myös mies tekee väärin. Eikö hänen aikuisena ihmisenä pitäisi toimia järkevästi ja suojella nuorta tyttöä, joka nuoren ihmisen naiivissa ihastumisessa ei ymmärrä parastaan? Mutta toisaalta taas, jos yksinäisen miehen syliin suorastaan hyppää rakastunut tyttö, joka on enemmän kuin valmis menemään tämän kanssa sänkyyn, onko ymmärrettävää, että mies ei osaa vastustaa? Teos siis heittää ilmaan moraalikysymyksiä, joihin ei ole kaikkiin ihan helppoja ja yksinkertaisia vastauksia.
Erityisen vaikeaa ja ahdistavaa luettavaa teoksesta teki mielestäni vielä se, että siinä monin tavoin alleviivataan Milkan ja miehen suurta ikäeroa - Milkan pikkutyttömäisyyttä ja Kristus-Perkeleeksi kutsutun miehen aikuisen miehen kypsyyttä. Milkaa kuvataan hyvin lapsenomaisena ja myös pienikokoisena hahmona, ja myös Kristus-Perkele kohtelee ja puhuttelee häntä kuin pikkuista lasta, toisinaan jopa kuin pikkuista vauvaa - mutta samaan aikaan myös makaa tämän kanssa. Tämä puolestaan alleviivaa heidän suhteensa vääryyttä, nurinkurisuutta ja ikäeron aiheuttamaa epäsuhtaa, joka saa heidän suhteensa vaikuttamaan enemmän hyväksikäytöltä ja pedofilialta kuin tasa-arvoiselta ja terveeltä parisuhteelta.
Raskaaksi tulo ja vastuu lapsesta kuitenkin heittää Milkan ennenaikaisesti aikuisen elämään. Elämän vaikeuksien keskellä kohdataan eksistentiaalisia ongelmia ja pohditaan ikuista kärsimyksen problematiikkaa. Jumala ei vastaa ja maailma on loputtoman lohduton paikka.
Teos oli sen verran ahdistava, että täytyy todeta, ettei se tosiaankaan ollut minun kirjani. Silti teoksen lyhyyden lisäksi löysin siitä edes jotakin muutakin hyvää: teoksessa viehättää taidokas kieli ja karun kaunis ja vähäeleinen miljöökuvaus. Mukan sanat ovat tarkoin harkittuja, ja teoksen kielessä on lyyrisyyttä ja myös herkkää kauneutta - kaiken karuuden keskellä. Yhdessä teoksen synkän ja surumielisen sisällön kanssa teos saakin vähän balladimaisia piirteitä. Pohjoinen maaseutumiljöö on kuvattu sekä karuksi ja rosoiseksi että kauniiksi ja idylliseksi. Joskus olisin halunnut astua teoksen maisemaan. Onkin hämmästyttävää ajatella, että Mukka kirjoitti Tabun vain 20-vuotiaana - teos on kuitenkin todella hyvin kirjoitettu kenelle tahansa kirjailijalle ja varsinkin niin nuorelle.
Tabu kyllä sopii hyvin kuvaamaan vuotta 1965. 60-luvun keskimmäinen vuosi tiivistää koko 60-luvun hengen: vuosikymmen tunnetaan Suomen kirjallisuushistoriassa sinä vuosikymmenenä, jolloin tabuja kaadettiin ja rajoja rikottiin. Meidän suomen kirjallisuushistoriaa käsittelevässä äidinkielen oppikirjassamme 60-lukua käsittelevä luku on nimetty kuvaavasti otsikolla "Radikaali 60-luku". Kirjallisuudessa ja taiteessa käytiin rajankäyntiä siitä, mistä kaikesta saa kirjoittaa ja mitä saa kuvata. Oli muun muassa oikeudenkäynti Hannu Salaman Juhannustansseista ja sen jumalanpilkkaa sisältävästä pilasaarnakohtauksesta. Timo K. Mukka itse herätti suurta pahennusta vuonna 1964 julkaistulla Maa on syntinen laulu -teoksellaan, joka kyllä omankin muistikuvani mukaan järisyttelee tabuja vielä enemmän kuin itse Tabu seksuaalisuuden saralla. Kenties osittain sen takia Tabu on jäänyt jälkipolvien silmissä Maa on syntinen laulu -teoksen varjoon, joka on Mukan tunnetuin teos ja joka yleensä mainitaan lähes kaikissa kirjallisuushistorioissa, kun puhutaan 60-luvun suomalaisesta kirjallisuudesta. Omasta mielestäni ihan kaikkia niitä tabuja, joita 60-luvulla kirjailijat ja taiteilijat kaatoivat, ei olisi tarvinnut kaataa. Ihan kaikkea en haluaisi itse kirjoistakaan välttämättä lukea, ja tämän bloggauksen kirjoittamisen jälkeen sukellankin helpottunein mielin takaisin Pienen runotytön kauniin viattomaan maailmaan.
Suurin osa luku-urakkaani taittui ruusujen ympäröimänä, mikä auttoi vähän kestämään teoksen ahdistavuutta.
Timo K. Mukka
Tabu, kokoelmassa Tabu, 1965
Gummerus
180 s.
Timo K. Mukka
Tabu, kokoelmassa Tabu, 1965
Gummerus
180 s.
Juuri muutama päivä sitten mietin tätä teosta ja sen lukemista kun pohdin, mitä lappilaista kirjallisuutta ottaisin mukaani Lapin reissuun. Mutta en sitten ehtinyt hakea Tabua kirjastosta.
VastaaPoistaLuin Maa on syntisen laulun joitakin vuosia sitten ja pidin kirjasta. Siis "pidin", sillä tavalla kuin siitä nyt pitää voi. Mutta luonnon, kyläyhteisön ja sen asukkaiden väkevä kuvaus teki minuun vaikutuksen. Siinä mielessä tämänkin lukeminen kiinnostaa. Mutta nuo moraalilkysymykset joita nostit esiin... tabuistahan tosiaan on kysymys. Toisaalta mieleeni tuli, ettei lastensuojelu ollut 60-luvulla vielä ollenkaan sellaista kun nykypäivänä. Ehkä kirjailija on halunnut korostaa suhteen vääryyttä myös herätelläkseen aikalaislukijoita.
Hieno postaus kirjasta ja harmi, kun sait kirjan, joka ahdisti sinua paljon. Kirja löytyy kirjahyllystäni ja voisin jälleen pitkästä aikaa lukea hänen teoksia. Aihepiirit ovat synkkiä ja ahdistavia, joten ne ovat minun genreäni.
VastaaPoistaVoisin jopa väittää, että vielä tuohon aikaan oli tytön tai yksinäisen naisen oma syy, jos tuli raskaaksi. Oli huono nainen. Häpeä koko perheelle.
Mukan kirjat eivät tosiaan ole niitä kaikkein miellyttävimpiä, mutta miehen lyyrinen kirjoitustyyli vei mukanaan. Tabua en ole vielä lukenut, mutta tuli heti mieleen Vladimir Nabokovin Lolita (myöskin paikoin aika lyyrinen kuvaukseltaan), jossa nuori tyttö viettelee aikuisen miehen. Tosin asetelma on sellainen, että minäkertojana on aikuinen mies, joten tämän luotettavuus on vähintäänkin kyseenalainen.
VastaaPoistaAmman tapaan minullekin tuli mieleen, että Mukka on voinut ehkä haluta kritisoida ajan yhteiskuntaa ja saada ihmiset huomaamaan, että raskaaksi tulemiseen tarvitaan kaksi ihmistä, eli vastuun ei pitäisi olla vain naisen harteilla.
Kaikesta huolimatta hieno pieni romaani. Kaunista sujuvaa kieltä. Miten tietämättömiä nuoret tytöt olivatkaan 50-luvulla.
VastaaPoistaOma teini-ikäni sijoittuu juuri 60-lukuun, ja Mukan kirjat eivät minua hätkähdytä. Sitä aikaa ei voi arvioida nykyajan moraalilla, kuten ei yleensä mitään muutakaan mennyttä aikaa.
VastaaPoistaMukalla on ollut Lapin rajun elämän ja mystiikan kuvaajana seuraajia joka vuosikymmenellä, esim. Rosa Liksom, Maria Peura, Katja Kettu ja Hanna Hauru. Pidän heistä kaikista.