Suomen suurimman herätysliikkeen vanhoillislestadioilaisuuden tunnetuin tavaramerkki lienee ulkopuolisen silmissä ehkäisykielto ja sen seurauksena syntyneet suurperheet, joiden koolle harvoin löytyy vertaista muun suomalaisen nykyväestön keskuudesta. Aila Ruohon ja Vuokko Ilolan toimittama uutuuskirja Usko, toivo ja raskaus kertoo tositarinoita vanhoillislestadiolaisuuden kulissien takaa siitä näkökulmasta, miten ehkäisykielto ja suurperheellisyys vaikuttaa vanhoillislestadiolaisen liikkeen piirissä elävien ihmisten elämään.
Vanhoillislestadiolaisuus ja heidän ehkäisykieltonta on ollut monen kirjabloggaajan ja tietysti laajemmankin yleisön huulilla erityisesti Pauliina Rauhalan Taivaslaulun ilmestymisen jälkeen. Kyseinen kirja taisi minuunkin istuttaa vakavamman kiinnostuksen aihetta kohtaan. Mielestäni Rauhalan kaunokirjallinen teos ja Ruohon ja Ilolan asiateos hienosti täydentävät toisiaan aiheen tiimoilta. Suosittelen kirjaa ehdottomasti kaikille sellaisille, jotka pitivät Taivaslaulun sanomaa tärkeänä. Siinä missä Taivaslaulu kosketti kaunokirjallisuuden keinoin, tarjoaa Usko, toivo ja raskaus faktaperäisempää kosketuspintaa vanhoillislestadiolaisuuteen ja ehkäisykieltoon.
Kirjassa ovat päässeet ääneen parisenkymmentä entistä tai nykyistä vanhoillislestadiolaista, jotka kertovat paitsi ihan omia kokemuksiaan, myös niitä kokemuksia, joita ovat vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä sivusta seuranneet. Vaikka varsinainen otanta on melko pieni, syntyy toisen käden tietojen kautta kuva melko laajasta ryhmästä vanhoillislestadiolaisia. Suuri osa kirjan teksistä siis koostuu täysin autenttisista vanhoillislestadiolaisten kokemuksista, mutta välissä kuuluu aina kirjan toimittajien ääni, kun he kokoavat yhteen, jäsentävät ja pohtivat käsiteltäviä aiheita.
Usein ehkäisykiellosta puhutaan naisen oikeuksien näkökulmasta, mikä näin itse minulle naisena tuntuukin hyvin relevantilta näkökulmalta. Kuitenkin tämä kirja nostaa myös hyvin selvästi ja vahvasti esiin, että kyse ei ole vain naisen oikeuksista (ja niiden polkemisesta). Vähintään yhtä paljon on kyse jo syntyneiden lasten oikeuksista. Jo syntyneiden lasten oikeuksista hyvään lapsuuteen ja hyviin elämän eväisiin: oikeudesta syntyä toivottuna, oikeudesta olla rakastettu, oikeudesta tulla huomatuksi, oikeudesta hyvään huolenpitoon, oikeudesta olla ja saada olla lapsi, silloin kuin vielä on sitä, oikeudesta vanhempiin, joilla on aikaa lapsilleen – oikeudesta kaikkeen siihen, mikä on välttämätöntä lapsen normaalin psyykkisen kehityksen ja kasvun sekä onnellisen elämän kannalta.
Ruohon ja Ilolan teoksen piirtämän kuvan mukaan näissä oikeuksissa olisi paljon korjaamisen varaa vanhoillislestadiolaisissa suurperheissä, joissa lapsia syntyy paljon pelkästä helvetinpelosta eikä vanhempien omasta toiveesta. Kuvittelehan, miltä tuntuisi ja mitä se saisi aikaan itsetunnollesi, jos kuulisit pienestä asti vanhempiesi suusta "emme me sinua enää olisi haluttu, mutta ei voinut mitään"? Ja toisaalta: kuvittelehan, jos olisit se äiti, joka olisi synnyttänyt jo monta lasta ikään kuin ulkopuolisen pakon sanelemana ja jonka voimavarat olisivat aivan lopussa. Jaksaisitko aina välittää lapsillesi sen viestin, että he ovat toivottuja ja rakastettuja? Väitätkö, ettet ikinä missään epätoivon puuskassa, valvotun yön jälkeen tiuskaisi lapsellesi, etten sinua oikeasti olisi halunnut? Minä en ainakaan jaksaisi enkä väittäisi. Siksi en pysty edes syyllistämään niitä monia äitejä, jotka tämän kirjan mukaan ovat erehtyneet sellaista tekemään.
Ruohon ja Ilolan teoksen piirtämän kuvan mukaan näissä oikeuksissa olisi paljon korjaamisen varaa vanhoillislestadiolaisissa suurperheissä, joissa lapsia syntyy paljon pelkästä helvetinpelosta eikä vanhempien omasta toiveesta. Kuvittelehan, miltä tuntuisi ja mitä se saisi aikaan itsetunnollesi, jos kuulisit pienestä asti vanhempiesi suusta "emme me sinua enää olisi haluttu, mutta ei voinut mitään"? Ja toisaalta: kuvittelehan, jos olisit se äiti, joka olisi synnyttänyt jo monta lasta ikään kuin ulkopuolisen pakon sanelemana ja jonka voimavarat olisivat aivan lopussa. Jaksaisitko aina välittää lapsillesi sen viestin, että he ovat toivottuja ja rakastettuja? Väitätkö, ettet ikinä missään epätoivon puuskassa, valvotun yön jälkeen tiuskaisi lapsellesi, etten sinua oikeasti olisi halunnut? Minä en ainakaan jaksaisi enkä väittäisi. Siksi en pysty edes syyllistämään niitä monia äitejä, jotka tämän kirjan mukaan ovat erehtyneet sellaista tekemään.
Naisten ja lasten oikeuksien lisäksi on toki kyse myös isän oikeuksista. Vastuu suurpeheestä on suuri myös isälle vähintääkin symbolisesti ja taloudellisesti, kun on kyse yhteisöstä, joka korostaa miehen asemaa perheen päänä ja elättäjänä.
Surullista kuitenkin, että liikkeen viralliset tahot eivät juurikaan välitä sen paremmin naisten, syntyneiden lasten kuin isienkään oikeuksista hyvään elämään, vaan syntymättömien lasten oikeudesta elämään. Mielestäni se on täsmälleen yhtä järkevää kuin se, että nousisin barrikadeille ja alkaisin vaatia keijukaisille oikeuksia – keijukaisethan ovat toki ihania, kuten (syntymättömät) lapsetkin, mutta ongelma on vain se, että kumpiakaan ei ole olemassa. Sen sijaan olisi mielestäni kristillisten hyveiden mukaisempaa huolehtia niistä, jotka jo todella ovat olemassaolossa.
Usko, toivo ja raskaus on hyvin tärkeä kirja. Erittäin hyvä puheenvuoro hyvin tärkeästä aiheesta. Lukukokemuksena se oli minulle hyvin intensiivinen ja mukaansatempaava, mutta ennen kaikkea hyvin raskas sekä ajatuksia ja tunteita herättävä. Kirja ahdisti, itketti, vihastutti ja ihmetytti. Miten on mahdollista, että tällaista tapahtuu? Miten on mahdollista, että sellaista tapahtuu kristillisissä piireissä, joissa ylimpänä moraaliperiaatteena pitäisi olla lähimmäisenrakkaus, huolenpito lähimmäisistä ja heidän hyvinvoinnistaan?
En ole itse vanhoillislestadiolainen, mutta uskovainen. Siksi pystyn monessa kohdin samaistumaan kirjan ajatusmaailmaan. Siihen, että on jokin meidän itsemme yläpuolella oleva suurempi voima, jonka tahto on meidän omaa tahtoamme tärkeämpi. Siihen, että tämä jokin on meitä itseämme viisaampi ja tietää meitä itseämme paremmin, mikä meille on hyvästä ja mikä tarpeellista. Kuitenkin se minun jokin, jota myös Jumalaksi kutsun, on armollinen, ymmärtäväinen ja rakastava Jumala, joka haluaa todella parastani. Se jumalakuva, joka muodostuu vanhoillislestadiolaisten Jumalasta Usko, toivo ja raskaus -kirjan kautta, vaikuttaa haluavan vain munasolujen ja siittöiden parasta (tai pikemminkin niiden hedelmöittymistä), mutta vähät välittää olemassaolevista ihmisistä. Siinä mielessä kirjan nimi on aika osuva: rakkauden arvo on vaihtunut raskauden arvoon. Siinä missä muiden kristittyjen motto on "usko, toivo ja rakkaus, suurin niistä on rakkaus", on vanhoillislestadiolaisten elämää ohjaaviksi periaatteiksi muodostuneet usko, toivo ja raskaus – joista suurin ja tärkein periaate on raskaus.
Mielestäni tässä ajatusmallissa on muutama olennainen epäloogisuus:
1. Jos muna- ja siittiösolut ovat niin tärkeitä, niin mikseivät tämän ajatusmallin kannattajat pakkonaita nuoria heti, kun he tulevat sukukypsiksi, jottei näitä arvokkaita soluja menisi niin paljon hukkaan? Ajatella minuakin, 25-vuotiasta naimatonta sinkkua – mikä määrä hukkaan heitettyjä munasoluja ja menetettyjä mahdollisuuksia äitiyteen!
2. Miksei naimisissa olevia velvoiteta laskemaan ovulaatiota kalenterista ja harrastamaan ehdottomasti seksiä silloin, jottei munasoluja menisi hukkaan? Tai ihan vain varmuuden vuoksi harrastamaan seksiä vaikkapa joka päivä, sillä periaatteessa nainenhan voi ovuloida ihan missä vaiheessa vain kiertoa?
3. Miksi selibaatti on ainoa hyväksytty ehkäisykeino? Sehän on ainoa täysin pettämätön ehkäisykeino, eikä siten jätä sijaa "Jumalan tahdolle".
Tällaisia ajatuksia ja kysymyksiä kirja herätti. Meni ehkä hieman saarnaamisen puolelle, mutta oli pakko löytää jokin foorumi kirjan nostattamien ajatusten tuulettamiseen.
Lopuksi vielä paloja kirjassa kokemuksiaan jakavien nykyisten tai entisten vanhoillislestadiolaisten elämästä:
Se oli aina ensimmäinen pelko ja "hullun" toive, että välttyisin suurperheeltä. Ihan sama, vaikka ei tulisi yhtään lasta. Itse asiassa se vaihtoehto oli aina ollut ykköstoiveeni. Pidin kaikkia niitä, jotka menivät kaksikymppisinä naimisiin, pähkähulluina, koska "tiesin" heidän kohtalonsa joutua suuren perheen huoltajiksi. – – Enemmän kuin mitään muuta asiaa koko maailmassa pelkäsin suurta perhettä. En kauhukuvissakaan olisi pahempaa kohtaloa kenellekään voinut kuvitella kuin kymmenen tai vielä enemmän lapsia. Vähiten sitä toivoin itselleni. Elämässäni vaillitsi niiltä osin kauhun tasapaino: poikamieselämä ei ollut vaihtoehto, ehkäisyasia oli kuoleman syntinä pois suljettu ja suurperhe suurin mahdollisin onnettomuus, katastrofi, jonka elämässäni voisin kohdata. Tuota katastorifai kohti tietämättäni kuljin XX ensimmäistä avioliittovuotta.
(– –)
Raskaudenpelon vuoksi emme ole uskaltaneet opetella hellyyttä ja kosketusta, koska se usein johtaa rakasteluun ja sitä kautta raskauteen. Se on mielestäni ollut ja on edelleen avioliittomme kipein kohta. Olemme eläneet todella pitkiä aikoja selibaatissa tai olemme rakastelleet erittäin harvoin. Sitä me kumpikaan emme oikeasti ole toivoneet. On uskomattoman raskasta, että kumpikin välttää kaikenlaista fyysistä kontaktia, jota kipeästi tarvitsisi, sen vuoksi, että sen seurannaisvaikutuksiin liittyy niin valtavasti pelkoa. Asia on tuonut parisuhteeseemme paljon etäisyyttä ja kipeitä tunteita.
(– –)
Jouduin aina jollakin tavalla olemaan vastuullinen nuoremmistani, koska olin perheen vanhin lapsi. Olin usein nuorempien sisarusteni kanssa leikkimässä. Vastuu oli ennemminkin henkistä vastuuta kuin fyysistä hoitoa. Lisäksi olin usein tätini suurperheessä lastenhoitajana, kun vanhemmat lähtivät lomalle. Olin ensimmäisen kerran yksin viiden lapsen kanna viikonlopun noin 14-vuotiaana. Enimmäkseen siivosin taloa ja yritin siinä välissä ehtiä tekemään ruuat, vaihtamaan vaipat, antamaan lääkkeet ja suurin piirtein pitämään lapset kasassa. T'ämä oli melkoisen rankka ja traumaattinen kokemus, ja sen perusteella en ole ehkä ikinä halunnutkaan monta lasta.
Ja vielä ihan loppujen lopuksi sellainen huomio, että vaikka tässä postauksessa kuten myös Ruohon ja Ilolan kirjassa suurperheellisyys näyttäytyy pitkälti negatiivisessa valossa, liittyy siihen toki omassa ajatusmaailmassani kuten myös kirjassakin positiivisia sävyjä. Suuri perhe voi olla monella tapaa myös rikkaus, minkä itse viisilapsisen perheen kuopuksena ymmärrän (olen aina toivonut, että minulla olisi vähän enemmänkin sisaruksia). Mutta – se voi olla myös kirous.
Surullista kuitenkin, että liikkeen viralliset tahot eivät juurikaan välitä sen paremmin naisten, syntyneiden lasten kuin isienkään oikeuksista hyvään elämään, vaan syntymättömien lasten oikeudesta elämään. Mielestäni se on täsmälleen yhtä järkevää kuin se, että nousisin barrikadeille ja alkaisin vaatia keijukaisille oikeuksia – keijukaisethan ovat toki ihania, kuten (syntymättömät) lapsetkin, mutta ongelma on vain se, että kumpiakaan ei ole olemassa. Sen sijaan olisi mielestäni kristillisten hyveiden mukaisempaa huolehtia niistä, jotka jo todella ovat olemassaolossa.
Usko, toivo ja raskaus on hyvin tärkeä kirja. Erittäin hyvä puheenvuoro hyvin tärkeästä aiheesta. Lukukokemuksena se oli minulle hyvin intensiivinen ja mukaansatempaava, mutta ennen kaikkea hyvin raskas sekä ajatuksia ja tunteita herättävä. Kirja ahdisti, itketti, vihastutti ja ihmetytti. Miten on mahdollista, että tällaista tapahtuu? Miten on mahdollista, että sellaista tapahtuu kristillisissä piireissä, joissa ylimpänä moraaliperiaatteena pitäisi olla lähimmäisenrakkaus, huolenpito lähimmäisistä ja heidän hyvinvoinnistaan?
En ole itse vanhoillislestadiolainen, mutta uskovainen. Siksi pystyn monessa kohdin samaistumaan kirjan ajatusmaailmaan. Siihen, että on jokin meidän itsemme yläpuolella oleva suurempi voima, jonka tahto on meidän omaa tahtoamme tärkeämpi. Siihen, että tämä jokin on meitä itseämme viisaampi ja tietää meitä itseämme paremmin, mikä meille on hyvästä ja mikä tarpeellista. Kuitenkin se minun jokin, jota myös Jumalaksi kutsun, on armollinen, ymmärtäväinen ja rakastava Jumala, joka haluaa todella parastani. Se jumalakuva, joka muodostuu vanhoillislestadiolaisten Jumalasta Usko, toivo ja raskaus -kirjan kautta, vaikuttaa haluavan vain munasolujen ja siittöiden parasta (tai pikemminkin niiden hedelmöittymistä), mutta vähät välittää olemassaolevista ihmisistä. Siinä mielessä kirjan nimi on aika osuva: rakkauden arvo on vaihtunut raskauden arvoon. Siinä missä muiden kristittyjen motto on "usko, toivo ja rakkaus, suurin niistä on rakkaus", on vanhoillislestadiolaisten elämää ohjaaviksi periaatteiksi muodostuneet usko, toivo ja raskaus – joista suurin ja tärkein periaate on raskaus.
Mielestäni tässä ajatusmallissa on muutama olennainen epäloogisuus:
1. Jos muna- ja siittiösolut ovat niin tärkeitä, niin mikseivät tämän ajatusmallin kannattajat pakkonaita nuoria heti, kun he tulevat sukukypsiksi, jottei näitä arvokkaita soluja menisi niin paljon hukkaan? Ajatella minuakin, 25-vuotiasta naimatonta sinkkua – mikä määrä hukkaan heitettyjä munasoluja ja menetettyjä mahdollisuuksia äitiyteen!
2. Miksei naimisissa olevia velvoiteta laskemaan ovulaatiota kalenterista ja harrastamaan ehdottomasti seksiä silloin, jottei munasoluja menisi hukkaan? Tai ihan vain varmuuden vuoksi harrastamaan seksiä vaikkapa joka päivä, sillä periaatteessa nainenhan voi ovuloida ihan missä vaiheessa vain kiertoa?
3. Miksi selibaatti on ainoa hyväksytty ehkäisykeino? Sehän on ainoa täysin pettämätön ehkäisykeino, eikä siten jätä sijaa "Jumalan tahdolle".
Tällaisia ajatuksia ja kysymyksiä kirja herätti. Meni ehkä hieman saarnaamisen puolelle, mutta oli pakko löytää jokin foorumi kirjan nostattamien ajatusten tuulettamiseen.
Lopuksi vielä paloja kirjassa kokemuksiaan jakavien nykyisten tai entisten vanhoillislestadiolaisten elämästä:
Se oli aina ensimmäinen pelko ja "hullun" toive, että välttyisin suurperheeltä. Ihan sama, vaikka ei tulisi yhtään lasta. Itse asiassa se vaihtoehto oli aina ollut ykköstoiveeni. Pidin kaikkia niitä, jotka menivät kaksikymppisinä naimisiin, pähkähulluina, koska "tiesin" heidän kohtalonsa joutua suuren perheen huoltajiksi. – – Enemmän kuin mitään muuta asiaa koko maailmassa pelkäsin suurta perhettä. En kauhukuvissakaan olisi pahempaa kohtaloa kenellekään voinut kuvitella kuin kymmenen tai vielä enemmän lapsia. Vähiten sitä toivoin itselleni. Elämässäni vaillitsi niiltä osin kauhun tasapaino: poikamieselämä ei ollut vaihtoehto, ehkäisyasia oli kuoleman syntinä pois suljettu ja suurperhe suurin mahdollisin onnettomuus, katastrofi, jonka elämässäni voisin kohdata. Tuota katastorifai kohti tietämättäni kuljin XX ensimmäistä avioliittovuotta.
(– –)
Raskaudenpelon vuoksi emme ole uskaltaneet opetella hellyyttä ja kosketusta, koska se usein johtaa rakasteluun ja sitä kautta raskauteen. Se on mielestäni ollut ja on edelleen avioliittomme kipein kohta. Olemme eläneet todella pitkiä aikoja selibaatissa tai olemme rakastelleet erittäin harvoin. Sitä me kumpikaan emme oikeasti ole toivoneet. On uskomattoman raskasta, että kumpikin välttää kaikenlaista fyysistä kontaktia, jota kipeästi tarvitsisi, sen vuoksi, että sen seurannaisvaikutuksiin liittyy niin valtavasti pelkoa. Asia on tuonut parisuhteeseemme paljon etäisyyttä ja kipeitä tunteita.
(– –)
Jouduin aina jollakin tavalla olemaan vastuullinen nuoremmistani, koska olin perheen vanhin lapsi. Olin usein nuorempien sisarusteni kanssa leikkimässä. Vastuu oli ennemminkin henkistä vastuuta kuin fyysistä hoitoa. Lisäksi olin usein tätini suurperheessä lastenhoitajana, kun vanhemmat lähtivät lomalle. Olin ensimmäisen kerran yksin viiden lapsen kanna viikonlopun noin 14-vuotiaana. Enimmäkseen siivosin taloa ja yritin siinä välissä ehtiä tekemään ruuat, vaihtamaan vaipat, antamaan lääkkeet ja suurin piirtein pitämään lapset kasassa. T'ämä oli melkoisen rankka ja traumaattinen kokemus, ja sen perusteella en ole ehkä ikinä halunnutkaan monta lasta.
Ja vielä ihan loppujen lopuksi sellainen huomio, että vaikka tässä postauksessa kuten myös Ruohon ja Ilolan kirjassa suurperheellisyys näyttäytyy pitkälti negatiivisessa valossa, liittyy siihen toki omassa ajatusmaailmassani kuten myös kirjassakin positiivisia sävyjä. Suuri perhe voi olla monella tapaa myös rikkaus, minkä itse viisilapsisen perheen kuopuksena ymmärrän (olen aina toivonut, että minulla olisi vähän enemmänkin sisaruksia). Mutta – se voi olla myös kirous.
Aila Ruoho & Vuokko Ilola
Usko, toivo ja raskaus – vanhoillislestadiolaisten perhe-elämää (2014)
Atena
399 s.
Erittäin hyviä ja tärkeitä asioita nostit esille. En ole lukenut tätä tai Taivaslaulua, mutta aihe on jotensakin tuttu lestadiolaisen naapurina elämisestä ja uutisista. Hyvä ja kamala sitaatti tuo, missä kerrotaan ettei uskalleta edes koskettaa rakastaan.
VastaaPoistaKiitos fable kommentistasi! Suosittelen lämpimästi molempia kirjoja, jos suinkin kiinnostaa.
PoistaTuo mainistemasi sitaatti oli omalla tavallaan ehkä koskettavin tässä kirjassa esiin tuoduista kokemuksista ja siksi halusin sen tässäkin ottaa esiin.
Tosi hyvä bloggaus ja ajatuksiaherättävä aihe. Olen itsekin pohtinyt paljon monia mainitsemiasi seikkoja. Minulla on ollut luokkakavereina vanhollislestadiolaisia kavereita, joten olen nähnyt jotain melko läheltä.
VastaaPoistaKiitos, Reta ja hyvä, jos herätti ajatuksia! Itselläni ei ole ollut koskaan kunniaa tuntea yhtäkään vanhoillislestadiolaista, olisi kenties ihan kiinnostavaakin nähdä sitä maailmaa lähempää.
PoistaOlen itse usein vanhoillislestadiolaisista puheen ollessa miettinyt samoja kysymyksiä kuin sinä. Se kulttuuri on kuitenkin niin erilainen, että noihin kysymyksiin eivät varmasti osaisi edes seurakunnanvanhimmat vastata.
VastaaPoistaMinusta on kuitenkin kurjaa, että monilapsisuus näytetään yleensä nykyaikana vain ikävässä valossa. Sillä tavalla että "useat lapset rajoittavat elämää", eikä oikeastaan siitä lasten näkökulmasta. Lähipiirissäni on suurperheitä (omasta tahdostaan ja lapsien välillä on useita vuosia), ja olen itsekin sellaisesta haaveillut ja haaveilen vieläkin, vaikka kaikenlainen aiheen mustamaalaus on etenkin median suunnasta vahvaa.
Mukavaa kuulla, etten ole yksin kysymysteni kanssa. Luultavasi eivät osaisikaan vastata ja luultavasti sen vuoksi, että ehkäisykiellolla ei ole oikeasti kovin vahvaa raamatullista perustaa.
PoistaTuo on ihan totta, mitä sanot monilapsisuudesta. Tuntuu, että automaattisesti oletetaan, ettei monilapsisen perheen vanhemmat sen paremmin kuin lapsetkaan voi olla onnellisia. Lestadiolaisten kuten myös muidenkin keskuudesta löytyy varmasti paljon perheitä, joissa monilapsisuus on nimenomaan rikkaus. En haluaisi itse kovin montaa lasta, mutta mielestäni on ollut hienoa, että meidän perheessä on ollut niinkin monta lasta kuin viisi – ja tosiaan, kuten bloggauksessa sanoin, mielestäni olisi ollut kivaa, jos niitä olisi ollut vähän enemmänkin.
Mielenkiintoinen aihe ja kirjan lukemistakin voisin harkita. Kasvoin kylässä, jossa asui lestadiolaisperhe. Perheen tytöiltä ilmeisesti vaadittiin huivin käyttöä, mutta heti koulun pihaan tultaessa ottivat ne pois. En ikinä tutustunut heihin sen kummemmin (lapset kävivät jonkin matkan päässä toista koulua, jossa oli tuttujani), koska ikinä ei oikein tullut tilaisuutta alkaa jutella, mutta olisi jotenkin kiva tietää mitä heille nykyään kuuluu. Kovin ujoilta vaikuttivat ja pysyttelivät tiiviisti toistensa seurassa, mutta olivat kuulemma todella mukavia. Jo senkin takia harmittaa, että kaikki uskovaiset saavat niskaansa kuraa, vaikka kaikkien ihmisryhmien sisällä on sekä hyviä että niitä vähemmän mukavia ihmisiä.
VastaaPoistaSuurperhettä en kyllä ikinä voisi ajatella itselleni, enkä vain siksi että se olisi rajoittavaa (varsinkin jos mies ei osallistuisi kotitöihin), vaan en uskoisi olevani kykenevä antamaan kaikille lapsille yhtä paljon huomiota. Niin kuin sanoit, niitä olemassa olevia lapsia pitäisi ajatella. Mutta perheitä on tosiaan erilaisia, ja mielestäni kaikilla pitäisi olla halutessaan mahdollisuus hyvään perhe-elämään, jota ei varjosta pelko tai syyllisyys.
Vähän aikaa sitten tuli muuten televisiosta Suurperhe Bates -sarja, jossa seurattiin yksitoistalapsisen perheen elämää. Perhe tuntui olevan kovin hitsautunut yhteen, täynnä rakkautta ja kaikki lapset olivat hyvin käyttäytyviä. Ennen ravintolaan menemistäkin harjoiteltiin pöytätapoja. Tulin ajatelleeksi, että miten noin monen lapsen kasvatus voi joillain näyttää noin helpolta, mutta toiset eivät jaksa kasvattaa edes kahta tai kolmea. Ruokakaupassa esimerkiksi voi tulla vastaan kaikenlaista, vaikka äiti joka lähinnä katsoo vierestä kun lapsi koskee käsillä irtokarkkeja tai pudottelee hyllyistä tavaroita.
Kiitos Suvi mielenkiintoisesta ja monipuolisesta kommentistasi! :)
PoistaLuultavasti olivat esikoislestadiolaisia nuo etäältä tuntemasi tytöt. Esikoisilla on käsittääkseni tapana käyttää jonkin verran huivia, vanhoillisilla ei kaiketi niinkään. Se tosiaan ikävää, että valtaväestöllä voi olla todella negatiivinen kuva uskovista joidenkin tiettyjen, pinnalle nostettujen juttujen vuoksi, joita mediassakin rouditaan. Yksilöitähän kaikki loppujen lopuksi on ja niistä "mukavista" ja kunnollisista uskovaisista ei uutisoida mitään, koska heissä ei ole mitään uutisoitavaa. Siksi voi syntyä vääristynyt kuva ulkopuolisille.
En itsekään haluaisi suurperhettä ihan vastaavista syistä kuin sinä. Vanhoillislestaidolaisilla on ilmeisesti tapana ajatella, että on itsekästä käyttää ehkäisyä ja rajoittaa lapsilukua – halutaan vain elämä helpommaksi. Minusta puolestaan on itsekästä ja vastuutonta hankkia lapsia kysymättä itseltään, olenko minä kyvykäs hoitamaan niitä ja vastaamaan heidän tarpeisiinsa. On viisautta käyttää ehkäisyä silloin, jos ei koe olevansa kyvykäs vanhemmuuden vaatimuksiin.
Hauska juttu tuo, mitä kerrot tv-sarjan perheestä. Olen itsekin joskus nähnyt erään videon youtubesta yhdestä 17-lapsisesta perheestä, jonka arki tuntui sujuvan oikein hyvin ja kaikki oli järjestetty sujuvasti kuin jossakin kasvatuslaitoksessa :D Luulen, että on paljon persoonasta kiinni, kuka pystyy kontrolloimaan suurta lapsilaumaa. Itse olen niitä ajatuksiinsa vaipuvia haaveilijoita, jonka lapset varmasti ihan sujuvasti maistelisivat kaupassa irtokarkkeja ilman, että huomaisin reagoida :P
Kiinnostavan oloinen kirja ja sinulla paljon hyviä, miettimisen arvoisia pointteja tässä.
VastaaPoistaMinusta olet tuolla yllä kommentoinut hyvin tuosta itsekkyydestä. Minäkin pidän sitä itsekkäänä, että hankkii lapsia, vaikka ei ehkä olisikaan valmis tai kyvykäs niistä huolehtimaan. Tai ei vain haluaisi. Koska lapsia täytyy mielestäni haluta, jotta niistä on oikeasti valmis pitämään huolta. Minä pidän lapsista, mutta olen tehnyt lasten kanssa niin paljon töitä, että tiedän lasten olevan todella vaativia. Jo ajatuskin omasta lapsesta tuntuu minulle aika mahdottomalta ja jos ajattelisin, että täytyisi kaitseta vaikka 3, 5 tai 12 lasta niin... huh huh!
Lestadiolaisten joukossa on varmasti onnistuneita ja rakkautta huokuvia suurperheitä, joissa kaikki on hyvin. Eikä siinä kai ole kenellekään mitään ongelmaa. Mutta kun löytyy niitäkin perheitä, joissa ei asiat ole hyvin, joissa äiti ei enää oikeasti pystyisi, voisi tai haluaisi synnyttää yhtäkään lasta eikä isäkään niitä enää tahtoisi, niin se on jonkinlainen ongelma. Ongelma, joka pitäisi ratkaista niin, että jokainen voisi vaikuttaa lapsilukuunsa. Jotta jokainen lapsi olisi oikeasti haluttu, rakastettu ja että jokaisesta lapsesta olisi mahdollista pitää huolta.
No, se on minun mielipiteeni.
Kiitos Katri kommentistasi!
PoistaVarmasti totta, mitä sanot lasten haluamisesta. Ihan varmasti se, haluaako lapsia tai ei, heijastuu siihen, kuinka niitä lapsia kohdellaan. Kyllä jokaisella syntyneella lapsella pitäisi oikeus olla haluttu. Ja lapset ovat todella vaativia, enkä usko kaikilla olevan "lahjoja" äitiyteen (tai isyyteen) tai varsinkaan suurperheen äitiyteen.
Itse asiassa olla äitinä oleminen jollekin 10–20 lapselle on siinä mielessä vähän luonnotontakin, että ennen vanhaan, kun elämä kulki luonnonmukaisemmin, luontoäiti korjasi lapsia pois sairauksien avulla pois sitä tahtia, ettei kenenkään äidin "taakaksi" ehtinyt kertyä niin kovin montaa lasta. Olen lukenut, että keskiajalla perheessä olisi ollut keskimäärin noin 4–5 lasta kerrallaan elossa, sillä lapsikuolleisuus niin suuri.
Silmiäavaava, tärkeä kirja. Kiitos erinomaisesta bloggauksesta! Tämän voisi lukea.
VastaaPoistaKiitos itsellesi kommentista! :) Suosittelen kyllä lämpimästi lukemista! :)
Poista