Supernaiivisti Supernaiivista

Luin Erlend Loen Supernaiivin. Itse asiassa jo kolmatta kertaa elämässä. Kaksi kertaa töiden tähden, ekan kerran vapaaehtoisesti joskus teininä. Nyt löysin kirjasta paljon enemmän kuin koskaan aiemmin.

Supernaiivi on kiva kirja. Se on sympaattinen ja saa hymyn lukijan huulille. Mutta se voi olla myös tylsä kirja ja ärsyttävä kirja. Sitä mieltä olivat suurin osa oppilaistani, jotka joutuivat lukemaan teoksen. En ole itse samaa mieltä.Ymmärrän kuitenkin, miksi joku on.

Sillä Supernaiivi on erilainen. Siinä ei tapahdu mitään. Mutta kuitenkin siinä tapahtuu ihan hirveästi. Päähenkilön elämä on suurten muutosten kourissa. Teoksen päähenkilö on 25-vuotias nuori mies. Nimeä ei kerrota. Hänellä on eksistentiaalinen kriisi. Hän on kadottanut elämänsä merkityksen ja hän ei ymmärrä aikaa. Hän haluaisi löytää kadonneen merkityksen ja hän haluaisi ymmärtää aikaa. Siksi hän teoksen alussa lopettaa yliopiston, myy lähes kaiken omaisuutensa ja muuttaa veljensä luo, joka on lähtenyt kahdeksi kuukaudeksi Afrikkaan tai sitten jonnekin muualle. Päähenkilö ei oikein ole edes varma. Veljensä asunnossa ollessaan hän tekee listoja, etsii ratkaisua, ostaa pallon ja ostaa hakan. Silloin kun hän ei heittele palloa tai hakkaa hakalla, lukee hän professori Paulin kirjaa, joka kertoo ajasta. Tai tekee jotakin vähän muuta.

Onkohan koko aikaa olemassa? Onko elämällä mitään merkitystä? Kääntyykö kaikki lopulta hyväksi?

Supernaiivi on nimensä mukaisesti hyvin lapsellinen kirja, joka on kirjoitettu yksinkertaisella ja lapsenomaisella tyylillä. Aivan kuten tämä bloggauskin. Tyyli tarttuu, ja haluan kokeilla kirjoittaa supernaiivisti. Haluan päähenkilön tavoin löytää sisäinen lapseni ja sitä kautta itseni.

Sitä kautta myös ehkä elämän merkityksen.

Sillä siten tulkitsin teoksen lapsenomaisuuden, joka näkyy paitsi minäkertojalla kirjoitetun romaanin kielessä, konkreettisessa ja yksinkertaisessa tyylissä myös päähenkilön tekemisissä ja ajatusmaailmassa. Hän etsii kadonnutta elämäniloaan silla, että yrittää saada kosketuksen sisäiseen lapseensa. Tekee niitä asioita, jotka olivat hänelle tärkeitä lapsena. Palaa perusasioiden äärelle, yksinkertaisuuteen. Ehkä elämä tarkoitus on niissä?

Supernaiivi puhutteli. Aikuistenkin on hyvä tehdä joskus lapsellisia asioita. Eikä olla niin olevinaan. Olen melkein aina ollut tätä mieltä. Siksi muun muassa luen Anna-kirjoja, jotka ovat lempikirjojani. Pitääkseni yllä kosketustani sisäiseen lapseeni. Siihen ihmiseen joka kerran olin, ja siihen ihmiseen, joksi kerran synnyin. Siihen ihmiseen, joka voi tulla onnelliseksi pienistä ja ihanista asioista. Väreistä, auringonpaisteesta, hitaasti taivaalta leijailevista lumihiutaleista. Katsoa lapsen sädehtivin silmin maailman kauneutta ja ihmeellisyyttä. Mielestäni traagisinta, mitä ihmiselle voi tapahtua, on se, että hän kadottaa sisäisen lapsensa. Silloin hän kadottaa suuren osan itsestään. Siksi on mielestäni äärettömän tärkeää, että on olemassa sellaisia kirjoja kuin Supernaiivi.

Jos koet tätä lukiessasi piston sydämessäsi siksi, että siitä on niin kauan aikaa, kun olet viimeksi hakannut hakkaa tai heitellyt palloa, mene kirjastoon ja lainaa se Loen punainen kirja. Lue se. Tai sitten menet suoraan päätä lelukauppaan ja ostat pallon tai hakan. Tai ihan vaikka molemmat. Tai vieläkin parempi, jos ostat sekä pallon että hakan ja lisäksi lainaat ja luet kirjan. Elämäsi voi muuttua.

Tai sitten ei. Riippuu siitä, miten ryppyotsaisesti suhtaudut kirjaan.

Se, mitä jäi teoksesta erityisesti mieleen.

Erlend Loe

Supernaiivi

(Naiv. Super, 1996)

Suom. Outi Menna

Like

222 s.