perjantai 10. elokuuta 2018

Karmivan viehättävä goottilaisklassikko: Shirley Jacksonin Linna on aina ollut kotimme

Minun nimeni on Mary Katherine Blackwood. Olen kahdeksantoista vuotta vanha ja asun sisareni Constancen kanssa. Mietin toisinaan, että jos onni olisi vähänkin potkaissut, olisin syntynyt ihmissuhtena, sillä kummankin käteni etu- ja keskisormi ovat samanpituiset, mutta tähän minä joudun tyytymään. En pidä peseytymisestä, koirista enkä metelistä. Pidän sisarestani Constancesta ja Englannin Richard Plantagenetistä ja Amanita phalloidesista, kavalakärpässienestä.

Kun viimeksi vilkaisin keittiön hyllyssä lojuvia kirjaston kirjoja, ne olivat yli viisi kuukautta myöhässä, ja mietin, olisinko valinnut toisin jos olisin tiennyt, että ne olisivat kirjoista viimeiset, ne jotka jäisivät keittiön hyllyyn ikuisiksi ajoiksi. Me siirtelimme tavaroita vain harvoin: rauhattomuus ja kuohunta ei kuulunut Blacwoodien tyyliin. Me huolehdimme pienistä, näkyvistä ja tilapäisistä esineistä, kirjoista ja kukista ja lusikoista, mutta niiden alla oli aina jotain pysyvää omaisuutta johon saatoimme luottaa.

Näin eriskummallisella esittelyllä alkaa amerikkalaisen Shirley Jacksonin Linna on aina ollut kotimme -teos. Ja kovin eriskummallinen on kirjan minäkertojana toimiva Marykin ja kovin eriskummallinen on koko kirjakin. Ihan teoksen ensisanoista lähtien viehätyin teoksen hahmojen herttaisesta kummallisuudesta, joka näyttäytyi silmissäni sympaattisena. Pikku hiljaa teoksen edetessä se, mikä aluksi oli herttaiselta, saakin yhä karmivampia piirteitä. Mitään verta hyytävää kauhua ei ole tässä goottilaista kauhua edustavassa kirjassa luvassa, mutta selkäpiitä kutkuttavia psykologisia kauhuelementtejä teos tarjoaa. Oikeastaan kaikki kauhea on tapahtunut jo vuosia sitten, mutta menneisyys ja sen salaisuudet alkavat avautua pikku hiljaa lukijalle kuin vierivä lankakerä teoksen edetessä.



Teos kertoo Blacwoodien perheestä, johon kuuluu minäkertojana toimiva Merricatiksi kutsuttu Mary Katherine, hänen isosiskonsa Constance sekä Julian-setä, jonka elämä on pyörätuoliin sidottua. He kaikki asuvat saman katon alla, Blackwoodien suvun hulppeassa sukutalossa, jonka ulkomuoto ja sisustus antavat olettaa, että on kyse hyvin varakkaasta perheestä. Vain nämä kolme henkilöä ovat jäljellä perheestä, joka joskus on ollut paljon suurempi. Muut ovat kuolleet jonkin kamalan sattumuksen vuoksi vuosia aiemmin. Kyläläiset karttavat perhettä, ja Merricat on perheestä ainoa, joka poistuu kotitalosta kylälle hoitamaan asioita ja ostamaan ruokaa. Sen hänkin tekee aina äärimmäisen varovaisesti, vastahakoisesti ja ahdistunein mielin. Jotakin synkkää ja salaista leijuu eristäytyneen perheen yllä. Pikku hiljaa alkaa kuroutua auki salaisuuksien verkko paljasten, mikä on ollut muun perheen kohtalona ja miksi perhe on niin eristynyt muusta maailmasta.

Linna on aina ollut kotimme lienee yksi erikoisimmista teoksista, mitä olen koskaan lukenut. Se sekä ihastutti että vähän värisytti inhosta ja kammottavuudesta. Tavallaan teoksessa ei tapahtunut mitään kovin ihmeellistä tai pahaa,  mutta teoksen henkilöhahmot tai varsinkin eräs niistä paljastaa itsestään niin ristiriitaisia piirteitä, että kyseessä on yksi karmivimmista kirjallisuudessa tapaamistani henkilöhahmoista. Tässä tarinassa ei ole erikseen hyviksiä ja pahiksia, vaan hyvyys ja pahuus kietoutuvat yhteen. 

Teoksen tyyli ja kieli saivat ihastukseni osakseen. Kieli on vivahteikasta, ja tyyli ihmiskuvauksineen hienovaraista ja tarkkaa. Kirjailija piirtää ihmiskuvansa esiin elävin yksityiskohdin. Pidänkin yhtenä teoksen suurimmista vahvuuksista psykologista tarkkanäköisyyttä. Teoksen tunnelma on viehättävä ja kutkuttava: unelias ja pysähtynyt pikkukaupunki, joka on hieman kiinni menneessä ja jossa ei ajattelisi tapahtuvan mitään maininnan tai tarinan arvoista, mutta jossa pinnan alla kytee salaisuuksia ja jännittäviä ihmiskohtaloita. Vaikka teoksessa on synkkiä salaisuuksia ja kauhun elementtejä, on siinä silti jotakin tavattoman lempeää ja sympaattista - pienistä kauhunväristyksistä huolimatta.

Alkuteos on julkaistu jo vuonna 1962, mutta suomeksi teos ilmestyi vasta tänä vuonna. Takakansitekstissä teosta tituleerataan "goottilaisen kirjallisuuden kauniiksi ja merkilliseksi klassikoksi". Myös esimerkiksi Lumiomena pohtii teoksen klassikkoasemaa ja löytää tukea sille. Itsekin ajattelen, että tämä käsiini vähän sattumalta joutunut teos on oikea helmi kirjaksi, jossa voi aistia klassikon ainekset.

Shirley Jackson
Linna on aina ollut kotimme, 2018
(We Have Always Lived in a Castle, 1962)
Suom. Laura Vestanto
Fabriikki Kustannus
198 s.


1 kommentti:

  1. Tämä kirja herätti huomioni jo aiemmin kirjastoon tulleiden uutuuksien joukossa, mutta en vielä lainannut. Sinun tekstisi perusteella tämä vaikuttaa oikein kiehtovalta luettavalta, joten nyt viimeistään lisään tämän pitkälle ja päättymättömälle lukulistalleni. :)

    VastaaPoista