Juhani Ahon Juha

Juhani Aho

Juha (1911)

Teoksessa: Kodin suuret klassikot - Juhani Aho II osa

Toim. Juhani Nieminen

s. 117-228

Olen käynyt rohkeasti Suomen kirjallisuushistorian kirjapaketin kimppuun, josta kirjoitin kunnon valitusvirren. Suurista ennakkoluuloistani huolimatta lähes koko kurssin kirjallisuutta ja myös Juhaa kohtaan, oli ainakin Juha täydellinen yllätys.

Lukukokemus oli vahva ja heittäydyin kirjan pyörteisiin aivan ensimmäisestä sivusta ja ensimmäisistä sanoista lähtien koko sieluni voimalla. Kerrontatyyli oli otteessaan pitävä ja luin kirjan melko nopeasti. Vanha tyyli ja vanha rauhallien maaseutuympäristö, kaukana jossakin loi vangitsevan kokemuksen, joka vei täydellisesti mukanaan. En olisi malttanut laskea kirjaa käsistäni, vaikka olosuhteiden pakosta jouduin senkin muutamaan kertaan tekemään.

Juha on onneton kirja. Oikeastaan suuri osa sen lumovoimasta muodostuukin sen pohjattomasta traagisuudesta ja inhimillesestä julmuudesta. Se on koskettava ja aivan sydäntäsärkevän riipaiseva.

Kirves nousee ja laskee, irtautuu ja uppoo; kun puu parahtaa, toinen jo tutisee - ja niin kuin on työn tahti, niin on tekijän ajatusten kulku. Yhdet tulee, toiset menee, jatkuen siitä, mihin olivat päättyneet, päättyen siihen, mistä olivat alkaneet, aina sama vaikeus niistä päästä ja tulla niiden kanssa toimeen.

- Pitipähän taas epäsovussa erottaman - pitipähän taas sanottaman ne katkerat sanat. Että se saattoikin sen sanoa, vaikka olikin totta - mutta että se saattoi sanoa: "vanha kanttura, vääräsääri, väkäleuka!" Sillä minkä minä sille mahdan, minkä minä mahdan sille, mikä on minussa luonnon vika? Näthän sen ottaessasi, tiesithän sen minulle tullessasi, että vasemmukseni ontuu - vaan että saatoit sen minulle sanoa?

Päähenkilö Juha on vanha ja ruma vääräsäärinen mies. Hän on naimisissa nuoren orpotytön Marjan kanssa, jonka on itse myöskin kasvattanut. Vaan nuori Marja ei ole tyytyväinen vanhan ja ruman úkon vaimona, vaikka Juha on kaikin puolin kunnollinen mies. Talolle saapuu yösijaa pyytämään nuori ja salskea, hirmuisen komea karjalaismies, Shemeikka, jolla on maine naistenmiehenä. Ja kuinka käy? Sen voi varmaan arvata, ainakin osittain.

Tarina on julma kuten voi jo melko alusta arvata, mutta kirja paljastui vieläkin julmemmaksi ja surullisemmaksi kuin ikinä olisin voinut kuvitellakaan. Loppuun tultuani olisin halunnut itkeä silmäni päästä irti.

Tämä on tietyllä tavalla tarina rakkaudesta ja käsittelee teemoja, joista on monet muutkin tarinat kerrottu. Mitä merkitsee rakkaus ja mitä siihen vaaditaan? Voiko rakastaa miestä, jolla on sydän puhdasta kultaa, mutta ulkoinen olemus paremmat päivänsä nähnyt? Entä onko mies, jota luontoäiti on siunannut komeudella, muttei juuri muilla arvostettettavilla ominaisuuksilla rakkauden arvoinen ja voiko hän tehdä naisen onnelliseksi? Mitä onneen vaaditaan?

Toisaalta: vaikka mies on kaikin puolin kunnon mies ja hyvä vaimolleen, mutta jos hän on naista huomattavasti vanhempi, eikä tämän sydämen valittu, voiko nainen vain oppia rakastamaan miestä kaikesta kunnollisuudesta huolimatta? Onko oikeus valittaa ja etsiä jotakin suurempaa? Ja mikä lopulta on suurempaa, kun kun aidan toisella puolella oleva ruoho on lopulta kaikkea muuta kuin vihreää, kun sitä pääsee lähemmin tarkastelemaan?

Kaikki nämä suuret, rakkauden teeman ympärille kietoutuvat kysymykset tekevät mielestäni Juhasta hyvin ajattoman, sillä nämä kysymykset eivät vanhene koskaan.

Juhannus muumien seurassa: Vaarallinen juhannus

Tove Jansson

Vaarallinen juhannus

(Farlig midsommar, 1957)

Suomentanut: Laila Järvinen

WSOY

140 s.

 

 

 

 

Vihdoin ja viimein tuli aamu.
Se syttyi kapeasta juovasta, joka hapuili kauan pitkin taivaanrantaa ennen kuin uskalsi nousta korkeammalle.
Oli tyyni ja kaunis ilma.
Mutta laineet vyöryivät kiihkeänä sekamelskana yli uusien rantojen, jotka eivät koskaan ennen olleet kohdanneet merta. Tulta syöksevä vuori, joka oli saanut kaiken tämän aikaan, oli nyt rauhoittunut. Se huokaili väsyneenä ja puhalsi vain silloin tällöin tuhkaa taivasta kohti.
Herätyskello soi seitsemältä.
Muumiperhe heräsi heti ja ryntäsi ikkunaan katsomaan. Pikku Myyn oli päästävä ikkunalaudalle, ja Mymmelin tytär piteli häntä hameesta kiinni, ettei hän tipahtaisi alas. Koko maailma oli muuttunut.
Poissa olivat jasmiinit ja sireenit, poissa silta ja koko joki. Kuohuvasta vedestä pisti esiin vain vähän puuvajan kattoa. Siinä istui pieni hytisevä seurue, nähtävästi metsän väkeä, tarrautuneena kiinni katonharjaan.

 

Muumilaakossa tapahtuu kummia. Tulivuori on herännyt eloon ja purkauksellaan aiheuttanut maanjäristyksiä ja tulvan. Kaikki laaksossa on veden vallassa, myös muumitalo. Muumiperhe menee talonsa katolle värjöttelemaan ja katsovat ohi virran mukana lipuvia tavaroita ja huonekaluja. Jokin kumma ja iso lähestyy muumitaloa. Mitä se voi olla? Onko se vaarallinen? Ei, se on selvästikin jokin talo.

 

Muumiperhe kumppaneineen muutaakin asumaan tähän kelluvaan, virran mukana heittelehtivään taloon, koska eivät enää Muumitalossakaan voi asua. Mutta uusi talo on yllätyksiä täynnä. Siellä on esimerkiksi huone, jonka ovessa lukee Rek-vi-siit-ta. Onko Rekvisiitta kotona? Ilmeisesti ei, koska hän ei ainakaan vastaa Homssun kohteliaaseen koputukseen. Niinpä Homssu ja Mymmelin tytär menevät sisään ja kohtaavat suuren määrän kaikenlaista tavaraa, joka ei olekaan sitä, mitä esittää olevansa:

 

Mutta Homssu oli huolissaan. Jokainen esine hänen ympärillään oli olevinaan joki muu kuin se todellisuudessa oli, nuo tavarat pettivät häntä kauniilla väreillään, ja kun hän ojensi kätensä, ne olivatkin vain paperia, puuta tai kipsiä. Kukat eivät olleet hauskan painavia, kukat olivatkin paperikukkia, viuluissa ei ollut kieliä eikä laatikoissa pohjia, eikä kirjoja saanut edes auki.

 

Muumit ovat siis muuttaneetkin asumaan teatteriin, vaikka kestää aika pitkä tovi, ennen kuin he sen tajuavat. He eivät edes tiedä, mikä teatteri on. Muumiperhe pääsee tutustumaan ihmeelliseen teatterin maailmaan oppaanaan vanha teatterirotta Emma. Muumipapasta tulee käsikirjoittaja ja jokainen voi olla oman elämänsä päätähti ja irtaantua tavanomaisesta roolistaan.

 

Päätin lukea Juhannuksen kunniaksi Vaarallisen juhannuksen, joka kuuluu niihin muumikirjoihin, joita en ole vielä koskaan lukenut. Lukukokemus oli huikea. Täytyy vain sanoa, että muumit ovat niin mainoita! Tämä oli myös hyvää juhannusfiilisten nostattelua, sillä kirjan tapahtumat sijoittuvat juhannuksen aikaan. Oli hauskaa lukea "tyttöjen" juhannustaioista, kuinka tulevan puolison kasvoja etsittiin kaivon kuvastimesta.

 

Oli myös hauskaa ja mielenkiintoista seurata sitä, kuinka muumit reagoivat uuteen kotiinsa ja sen kummallisuuksiin. Lukijalle on selvää alusta pitäen, että kyseessä on teatteri, mutta lukija kokee teatteriympäristön uusin silmin samaistumalla tietämättömiin muumeihin. Rekvisiitta voikin olla jokin henkilö, joka asuu oven takana, johon on kirjoitettu rekvisiitta. Lavasteet onkin vain mahdottoman iso taulu.

 

Ja oletko tullut koskaan ajatelleeksi sitä, kuinka julmaa rekvisiitta voikaan olla? On toista, mitä esittää? Kukka ei olekaan kukka, vaan paperia. Jälleen muumit johdattivat minut suurten ja filosofisten kysymysten pariin oudonnuttamalla arkipäiväisen ja osoittamalla suuren kysymyksen itsestäänselvien asioiden takana.

 

Muumiperhe ottaa tyynesti vastaan elämänmuutoksen. Vaikka koti on veden vallassa, otetaan muitta mutkitta vieraat vastaan kuin ei mitään. Muumimamma toimii jälleen kerran rauhoittavana voimana, joka luo kodin ja lämmön ilmapiirin ympärilleen, vaikka maailma on mullin mallin. Vaikka maanjäristys pauhaa ja tulva nousee, menee Muumimamma rauhassa nukkumaan. Niin, muumien ja erityisesti Muumimamman stooalaisen tyynestä elämänasenteesta voi ottaa oppia. Tulipa lukiessa mieleen muumit-tv-sarjan tunnarin sanat "Karkeloi kansa ja kunnailla soi, muumeilta elämää oppia voi, hei muumit!"

 

Muumien maailma on mielestäni aivan uskomattoman lumoava ja kiehtova. Se maailma on niin ystävällinen ja lempeä, eräänlainen rauhan tyyssija kaukana jossakin, poissa tämän maailma melskeestä. Melkeinpä mielenmaisema, johon voi on ihana sukeltaa mukavana kesäpäivänä. Lisäksi siellä täällä voi Muumien seurassa kohdata pieniä ja teräviä, mutta ystävällisen lempeitä huumorin pilkahduksia, jotka saavat minut nauraa kihertämään melkein pahemmin kuin minkään muun kirjan huumori. Oi, rakastan muumeja!

 

Hyvää Juhannusta kaikille, toivottavasti se ei ole vaarallinen! :)

Muualla:

Jokken kirjanurkassa on eilen blogattu myös Vaarallisesta Juhannuksesta

Carroll: Liisan seikkailut ihmemaassa

 

Lewis Carroll

Liisan seikkailut ihmemaassa

(Alice´s Adventures in Wonderland, 1865)

Suomennos: Anni Swan, 1906

Kuvitus: Tove Jansson, 1966

WSOY

125 s.

 

Yhtäkkiä juosta vilisti silloin valkoinen  punasilmä kani aivan hänen ohitsensa.

Tässä ei tietysti ollut mitään erittäin ihmeellistä, tuskinpa siinäkään, että kani juostessaan itsekseen mutisi:

"Voi minua poloista! Voi minua poloista! Nyt totta vie myöhästyn kun myöhästynkin!" Muistellessaan sitä jälestäpäin Liisa ihmetteli, ettei tämä seikkä häntä sen pahemmin kummastuttanut, mutta silloin hänestä kaikki tuntui aivan luonnolliselta.

Vasta silloin hänen silmänsä levisivät ihmetyksestä selälleen, kun kani toden totta otti kellon liivintaskustaan, katseli sitä ja kiirehti sitten kulkuaan. Liisa hypähti pystyyn, ei hän elämäniässään ollut nähnyt kanien käyttävän liivejä tai ottavan kelloa liivintaskusta. Hehkuen uteliaisuudesta hän lähti juoksemaan kanin jäljestä nurmen poikki ja sattui juuri parahiksi näkemään, kuinka se pujahti suureen reikään pensaikon alle.

Siinä tuokiossa Liisa hyppäsi sen jäljestä hetkeäkään ajattelematta, millä keinoin hän pääsisi takaisin ylös.

Kaikki varmasti tietävät, minne tämä kuuluisa kaninkolo Liisan johtaa?

Tietysti ihmemaahan, jossa kaikki on nurin kurin, kovin kummallista ja hassua, jossa on omituisia otuksia, jotka käyttäytyvät vieläkin omituisemmin.

Olin odottanut innosta pinkeänä paluuta lapsuuteni lukukokemukseen, mutta lopputulos oli sittenkin hieman pettynyt. En tiedä miksi. Ehkä olin odottanut liikaa kirjalta, johon olin kuvitellut rakastuvani päätä pahkaa?

Kirja ei missään nimessä ollut mielestäni huono, mutta kokemus huomattavasti laimeampi kuin olin odottanut.

No mutta: kirjan hyvät puolet? 1800-luvun englantilaisuus on ihastuttavaa. Ja ihastuttavin juttu tässä kirjassa on se, että vaikka ihmemaa on todella ihmemaa, paikka jossa tapahtuu ihmeellisiä ja epätavallisia asioita, joka on kaukana ihmisten arkitodellisuudesta, on kaikki kirjassa niin perin 1800-lukulaista ja englantilaista.

Vain englantilaisen kirjailijan luomaa voi olla mielikuvitusfantasia, jossa on hullut teekutsut ja jossa kuninkaalliset pelaavat krokettia. Lisäksi mielestäni perin englantilaisia ovat liiveihin pukeutuneet kanit, jotka kaivavat kellon taskustaan puhumattakaan oikuttelevasta kuningattaresta, joka huutaa lähes kaikille "pää poikki!"

Lisäksi hupaisaa ovat ne monet absurdit asiat ja hahmot, joihin ihmemaassa Liisa ja lukija törmäävät. Eityisen ihastunut olin piippuaan polttelevaan, filosofiseen ja verkkaiseen kaalimatoon sekä omahyväiseen valekilpikonnaan.

Ja viimeisillä sivuilla minua odotti yllätys, joka paitsi aiheutti mitä suurimman pettymyksen, mutta myös tarjosi sitä, mitä olin tarinalta suuresti aiemmin kaivannut: merkityksen ja tarkoituksen.

Petyymys oli se, että Liisan seikkailut eivät olleetkaan totta. Se olikin vain unta. Siis höh. Minä luulin ja muistin, että ihmemaa on todellin paikka!

Mutta tätä paljastusta seurasi opetus:

 

Viimein hän kuvitteli, miten hänen pikku sisarensa kerran kasvaa naiseksi ja kuinka hän vielä täysi-ikäisenäkin säilyttää lapsuutensa teeskentelemättömän ja hellän sydämen ja kuinka hän kokoaa ympärilleen toisia lapsia ja saa heidän silmänsä loistamaan jännityksestä kertomalla heille monta ihmeellistä tarinaa, ehkäpä juuri unten ihmemaasta, jonka hän näki monta, monta vuotta sitten. Ja vielä hän kuvitteli, kuinka pikku Liisa vanhana ihmisenäkin ymmärtää lasten yksinkertaiset huolet ja nauttii heidän pikku iloistaan muistellen omaa lapsuuttaan ja sen onnellisia kultapäiviä.

 

 

 

 

 Myös Tove Janssonin kuvitus ilostutti.

 

Dostojevski: Alistetut ja loukatut

 

F.M. Dostojevski

Alistetut ja loukatut

(Unizennyje i oskorblennyje, 1861)

Suom. Pekka Alarik Pesonen

Karisto

401 s.

 

 

Dostojevskin Alistetut ja loukatut kuuluu varmaan niihin vähän vähemmän tunnettuihin Dostojevskeihin. Ainakaan itse en ollut edes kuullut moisesta teoksesta ennen kuin sen kirjaston hyllystä viime viikolla bongasin ja hetken mielijohteesta nappasin mukaani kesälukemiseksi. Kirja on aikaisemmin ilmestynyt myös nimellä Sorrettuja ja solvattuja, ja se on Dostojevskin ensimmäinen laajempi romaani.

 

Minulla ei ollut mitään muita ennakkotietoja teoksesta kuin mitä takakansi kertoi, ja olikin ilo heittäytyä sellaisen romaanin pyörteisiin, josta ei tiennyt yhtään mitä odottaa. Nautin oikein paljon tästä odottamattomasta lukukokemuksesta. Matkustin tunnelmissani hieman viime kesän lukukokemuksiini Tolstoin Sodan ja rauhan parissa. Tai ei nämä romaanit lähemmin tarkasteltuina kovin samanlaisia olleet, mutta molemmat teokset veivät minut kiehtovaan 1800-luvun venäläiseen maailmaan, jossa on oma viehätyksensä.

 

Alistetetut ja loukatut -teoksen kertojana on nuori kirjailijanalku Vanja, joka toimii oikeastaan eräänlaisena sivustakatsojana itse suuressa tarinassa. Päähenkilöiksi nousevat rakastavaiset Natasha ja Aljosha, joiden väliseen suureen tunnedraamaan koko teos lopulta keskittyy.  Rakastavaisten vanhemmat ovat huonoissa väleissä keskenään erään oikeusjutun vuoksi ja Natasha karkaa kotoaan asuakseen yhdessä Aljoshan kanssa. Aljosha on hyvin ailahtelevainen nuorukainen ja tekee Natashan hyvin onnettomaksi, koska ei pysty pitämään sanaansa. Aljoshan isä yrittää saada poikansa jättämään Natashan ja naimaan erään rikkaan perheen tyttären Katjan.

 

Kuinka käy, käykö Aljosha kiinni isänsä virittämään ansaan ja rakastuu Katjaan vai pysyykö hän uskollisena Natashalleen? Tämän jännitteen varaan romaani rakentuu.

 

Täytyypä vain sanoa, että huh-huh ja voi että, millainen älykääpiö Aljosha oli romaanihahmona. Onko lapsellisempaa ja ailahtelevaisempaa hahmoa nähtykään? Mietin kovasti, millaisia psykiatrisia diagnooseja antaisin nuorukaiselle. No ainakin epävakaan persoonallisuushäiriön ja narsismin.

 

Romaani oli mielestäni hieno, mutta Aljoshan hahmo todella ärsytti minua ja vaikutti huikentelevaisuudessaan ja ailahtelevaisuudessaan ihan epätodelliselta.

 

Kirja on hidastempoinen ja juoni hitaasti rakentuva, mutta onnistui kuitenkin pitämään minut melko tiukassa otteessa. Oikeastaan juuri oikeanlainen kirja leppoisiin, verkalleen eteneviin kesäpäiviin. Perusjännite oli kuitenkin mielestäni mielenkiintoinen ja halusin tietää, kuinka jutussa lopulta käy. Juoni sahasi jännästi edes takaisin. Ikään kuin yksi edistysaskel ja sitten taas kaksi askelta taaksepäin, jonka jälkeen ei enää tiedäkään yhtään, mihin tässä lopulta päädytään. 

 

Syynä tähän oli Aljoshan ailahtelevainen mieli, joka liikutti juonta milloin minnekin - ja tunteiden varassa tämä suuri tunnedraama lopulta kuitenkin oli. Tämän juonen edestakaisen liikkeen vuoksi luulen, että moni voisi pitää kirjaa tylsänä, vaikka en itse kuitenkaan tätä mieltä ollut.

 



Miksi rakastaa Vihervaaran Annaa?

L.M. Montgomery

Annan nuoruusvuodet

(Anne of Green Gables, 1908)

Hilja Vesalan uudistettu ja tarkistettu suomennos 1961

Wsoy

282 s.

Olen alkuvuodesta blogannut L. M. Montgomeryn Anne of Green Gables -teoksesta. Nyt olen lukenut saman teoksen eli Annan nuoruusvuodet suomeksi ja koska olen siis melko hiljattain blogannut kirjasta perinteisen bloggauksen, ajattelin nyt kokoeilla vähän epäperinteisempää.

 

Montgomeryn Anna-sarja on minun lempisarjani ja tämä sarjan ensimmäinen osa Annan nuoruusvuodet minun kaikkien aikojen lempikirjani. Monissa jatko-osissa on hieman väkisin kirjoitetun jatko-osan makua, mitä ne itse asiassa ovatkin. Silti niitäkin lukee erittäin mielellään, kun  on ensin rakastunut korviaan myöten Annaan ja haluaa tietää kaiken hänen myöhemmistä vaiheistaan.

 

Sulevi Riukulehto on kommentoinut sarjan jatko-osia näin artikkelissaan "Haaveilijoita ja intiaaneja" (Politiikkaa lastenkirjoissa):

 

Kaikki sarjan osat ovat kaavamaisia. Kustantaja halusi uusia seikkailuja mahdollisimman nopeasti. Haluttomanakin Montgomery teki vaaditut työt - ja oli tyytymätön lopputulokseen. Kustantaja ei valittanut: yleisö rakasti jokaista uutta Anna-kirjaa. Tarinahan oli jäänyt hieman auki - ainakaan se ei ollut saanut suuren lukijakunnan toivomaa ratkaisua. Ryhdikäs kieltäytyminen olisi varmasti ollut tarinan kannalta  - ja ehkä myös kirjailijan uran kannalta - parempi ratkaisu.

 

Sanomattakin lienee selvää, etten ole lainkaan samaa mieltä Riukulehdon viimeisen virkkeen kanssa. (Arvatkaas, miten vihaiseksi tulinkaan, kun ensi kertaa luin tämän artikkelin!) Silti myönnän, että monet jatko-osat ovat kaavamaisia, mutta olen kuitenkin Montgomerylle ikuisesti kiitollinen, että hän kirjoitti ne.
 

 

Sen sijaan Annan nuoruusvuodet on oikea kirjallinen helmi ja mielestäni ansainnut asemansa yhtenä kaikkien aikojen suurimpana tyttökirjaklassikkona. Siispä aion esitellä:

10 syytä, miksi rakastan Annaa ja Annan nuoruusvuosia

 

1. Annan nuoruusvuodet on hauska kirja! Siinä on paljon komiikkaa ja hauskoja tilanteita. Suurin syy tähän on se, että Anna on niin ihana hölösuu ja hänellä on suuri lahja joutua hankaliin tilanteisiin.

 

2. Kuitenkin: Annan nuoruusvuosissa näkyy myös elämän vakava puoli ja erittäin hienosti kuvattuna. Eräs tärkeä henkilö kuolee ja jättää syvän varjon Annan elämään. Kaikesta kuitenkin selvitään ja elämä jatkuu.
 

3. Annan nuoruusvuodet on kaunis kirja! Sekä kieleltään että sisällöltään.

 

4. Anna on inhimillisyydessään oivallinen tyttökirjasankari: hänessä on tarpeeksi ihannetta, jotta häntä voi pitää sankarina, mutta hän on persoonallinen ja kaukana täydellisyydestä. Annan viehätys rakentuukin mielestäni hänen inhimillisen epätäydellisyyden varaan.

 

5. Annan nuoruusvuodet tarjoaa unohtumattoman miljöökuvauksen Prinssi Edwardin saaren Avonelasta, luonnonläheisestä ja kauniista maaseutuympäristöstä. Luonto ja  luontokuvaus on keskeisellä sijalla teoksessa ja Montogomery osaa tehdä oikeutta luonnon kauneudelle.

6. Annan nuoruusvuodet tarjoaa mitä kauneimman ja herttaisimman kuvan tyttöjen välisestä ystävyydestä. Sukulaissielut Anna ja Diana ovat vailla vertaa!

Vannotko olevasi minun ystäväni aina ja ikuisesti? kysyi Anna innokkaasti.
Diana näytti kauhistuneelta.
- Vannominen on hirveän rumaa, hän sanoi moittivasti.
- Äh, ei - ei sellainen vannominen, jota minä tarkoitan. Vannomista voi olla kahta lajia, tiedäthän.
- Olen kuullut vain yhdestä lajista, vastasi Diana yhä epäluuloisena.
- Niin, näetkös, on toinenkin laji. Ja se ei ole ensinkään syntistä. Siinä annetaan vain juhlallinen lupaus. Se ei ole vaarallista.
- No sitten, sanoi Diana melkoisen keventyneenä. - Kuinka se tapahtuu?
- Ojennamme toisillemme kätemme, kas näin, sanoi Anna vakavasti. - Sen pitäisi oikeastaan tapahtua juoksevan veden yli. Kuvitellaan, että tämä hiekkakäytävä on juokseva vesi. Nyt minä sanelen valan. Minä lupaan ja vannon juhlallisesti olevani uskollinen parhaalle ystävälleni Diana Barrylle niin kauan kuin aurinko ja kuu kiertävät rataansa. Sano nyt sinä samoin ja pane minun nimeni omasi tilalle.
Diana toisti valan hihittäen aluksi ja lopuksi. Sitten hän sanoi:
- Sinä olet metka tyttö, Anna. Olin kyllä kuullut ennenkin, että sinä olet merkillinen. Mutta luulen, että tulen pitämään sinusta oikein paljon.

7. Annan nuoruusvuodet on optimistinen kirja. Sitä lukiessa tulee aina hyvälle mielelle ja tulee muistutetuksi siitä, kuinka paljon elämässä on kauniita ja ihania asioita, joista voi olla kiitollinen. Kiitos Annan hienon elämänasenteen, josta voi ottaa opiksi!
 
8. Annan nuoruusvuosissa on romantiikkaa.

9. Anna on minulle henkilökohtainen hahmo. Hänessä on paljon minua, joten pystyn samaistumaan häneen.

10. Anna on ihana!


 

 Mikä teitä lukijoitani viehättää Annassa ja Annan nuoruusvuosissa?

 

Suloinen yllättäjä: Tähdikki - Aavikon taikaponi

 

Sarah Kilbride (kirjoittanut) ja Sophie Tilley (kuvittanut)

Prinsessa Eveliinan ponit: Tähdikki - Aavikon taikaponi

Princess Evie´s Ponies: Star the Magic Sand Pony (2010)

Suom. Tytti Träff

Karisto

 

 

Tähtitalleilla oli läkähdyttävän kuuma päivä, joten prinsessa Eveliina vei poninsa varjoisen puron rantaan vilvoittelemaan."Kuka tahtoo lähteä seikkailemaan?" hän kuiskasi ponien hörppiessä vettä. "Mihin taikatunneli mahtaakaan meidät tänään viedä?"

 

Eveliinan ponit eivät olleet mitä tahansa poneja. Ne olivat taikaponeja! Kun Eveliina nousi niiden selkään, ne veivät hänet lumotun maan ihmeellisiin seikkailuihin.

 

Isäni päätti kerran ilahduttaa minua ja lainasi kirjastosta minulle kaksi prinsessakirjaa, sillä tiesi minun pitävän prinsessasaduista. (Kenen muun isä muuten raahaa kirjastosta 24-vuotiaalle tyttärelleen prinsessakirjoja?) Toinen vaikutti kiinnostavalta (en ole vielä lukenut), mutta tämä toinen Prinsessa Eveliinan ponit -sarjaan kuuluva Tähdikki - Aavikon taikaponi vaikutti ei-voisi-vähempää-kiinnostaa-kirjalta. Päätin kuitenkin koettaa, sillä satu oli lyhyt ja käden käänteessä luettu.

 

Koska odotukset eivät olleet korkealla, kävi niin että tämä ponikirja yllätti suloisuudellaan ja taianomaisella itämaisella hengellään.

 

Tähdikki -Aavikon taikaponi ei ole mikään päätähuimaavan omaperäinen prinsessakirja, joka hurmaisi ennenkuulumattoman upealla tarinalla tai henkeäsalpaavan taidokkaalla ja taiteellisella kuvituksella.

 

Se on melko tavanomainen prinsessakirja, jossa on kuitenkin häviähdys eksotiikkaa, joka kohottaa sen aavistuksen monien muiden tavanomaisten prinsessakirjojen yläpuolelle. Lisäksi siinä oli vain sitä jotakin, joka lumosi ja joka pakenee analyyttistä määritelmääni. Ehkä se oli mielikuvituksen voima, tuo lumottu maa, jonne prinsessa Eveliinan ponit vievät myös lukijan?

 

 

 

 

Prinsessa Eveliinalla on poneja, joiden selkään hyppäämällä hän pääsee taikatunnelia pitkin lumottuun maailmaan, joka tarjoaa joka kerta toinen toistaan ihmeellisempiä seikkailuja. Tämän kirjan aiheena on seikkailu, joka johdattaa hänet valtavalle hiekka-aavikolle, kauniin itämaisen prinsessan Saran kotiovelle. Prinsessa Sara odottaa luokseen saapuvaksi serkkujaan, seitsemää tähtiprinsessaa. Kaikki yhdeksän prinsessaa viettävät pyjamajuhlia, mikä on oikein hauskaa. Tapahtuu kuitenkin myös vähän jännittäviä ja pelottaviakin asioita.

 

Lopulta on Prinsessa Eveliinan matkattava takaisin Tähdikki-poninsa selässä, ja ilmaan jää leijumaan kysymys, oliko hän mielikuvitusmatkalla vai onko prinsessa Sara ja vaaleanpunainen aavikko totta? Violetti, tähtikirjailtu sikkipyjama prinsessa Eveliinan sägyllä antaa kuitenkin olettaa, että taikamaa on oikeasti olemassa.

 

Pidän tällaisista lastenkirjoista, joissa mielikuvitus ja todellisuus sekoittuvat yhteen jättäen jälkeensä hämmentävän tunteen ja uskon siihen, että mikä tahansa voi olla mahdollista.

 

Kirjan kuvitus on aavistuksen liian vaaleanpunainen ja imelä (tämä on paljon sanottu minulta, suurelta vaaleanpunaisen ystävältä!), mutta silti siinä on jotakin hyvin kaunista ja satumaisen ihanaa. Jäin haikean tunteen vallassa tuijottelemaan kuvia, jotka veivät minut taianomaiseen ja valloittavaan satumaailmaan, jonne minäkin mielelläni lentäsin ponin selässä.

Muualla:

En löytänyt muista blogeista arviota juuri samasta kirjasta, mutta Sinisen linna kirjastossa on luettu samaan sarjaan kuuluva Hopea - lumimaan taikaponi.


 
 

Kirjallisuudenopiskelijan valitusvirsi

Saanen tehdä jotakin sellaista, mitä hyvin harvoin teen. Nimittäin valittaa.

 

Tiedän, että se on hyvin tyhmää, mutta joskus se helpottaa hieman oloa, joten ajattelin koettaa.

 

Valitukseni aihe koskee Suomen kirjallisuudenhistorian kurssia, joka on meille äidinkielenopettajaksi aikoville yleisen kirjallisuustieteen opiskelijoille pakollinen. Kurssista saa ainoastaan kuusi opintopistettä ja se suoritetaan itsenäisesti lukemalla ensin vino pino kirjoja ja menemällä sitten tentiin.

Tässä kurssiin kuuluva lukemisto:

Teoria

1. Laitinen, Suomen kirjallisuuden historia (s. 1 - 569)
2. Lassila (toim.), Suomen kirjallisuushistoria 3. Rintamakirjeistä tietoverkkoihin (s. 157 - 300)

Kaunokirjallisuus

1.Runeberg, Vänrikki Stoolin tarinat
2. Kalevala (Kullervo-runot 31–36)
3. Wecksell, Daniel Hjort (blogattu jo!) 
4. Kivi, Seitsemän veljestä
5. Canth, Työmiehen vaimo
6. Aho, Juha
7. Leino, Helkavirsiä I & II
8. Jotuni, Rakkautta (koko kokoelma)
9. Sillanpää, Hurskas kurjuus
10. Södergran, Samlade dikter (suomennosvalikoima Tulevaisuuden varjo) (blogattu jo!)
11. Kallas, Sudenmorsian  (blogattu jo)
12. Haanpää, Noitaympyrä
13. Manner, Tämä matka
14. Kilpi, Alastalon salissa I
15. Linna, Tuntematon sotilas
16. Meri, Manillaköysi
17.Mukka, Maa on syntinen laulu
18. Kihlman, Gerdt Bladhs undergång (Gerdt Bladhin tuho)
19. Krohn, Tainaron;
20.Oksanen, Puhdistus.

 

Siis yhteensä teoriaa yli seitsemän sadan sivun verran ja kaunokirjallisuutta yhteensä 19 kokonaista kirjaa plus pieni osa Kalevalasta. Ja vain kuusi vaivaista opintopistettä kaikesta tästä tuskasta!

 

Ja tuskaa tämä on, sillä minulla ei ole mitään inspiraatiota tämän lukupinon valloittamiseen. Listaan ei ole eksynyt ainoatakaan sellaista kirjaa, jonka kimppuun lähtisin innosta puhisten. Lukemista on mielestäni aivan liiaksi suhteutettuna opintopisteisiin puhumattakaan siitä, että monista näistä kirjoista pitäisi maksaa mielestäni tylsyys- tai raskauslisä opintopisteissä!

 

No myönnettäköön: Maa on syntinen laulu houkuttaa hieman. Edes yksi kirja, jonka lukemista odotan.

 

Listaa tutkaillessa ei voi muuta kuin huokaista, että kirjallisuuden opiskelu on todellista orjatyötä. Olen huomannut sen toki aiemminkin, mutta tämän kurssin kohdalla entistä selvemmin.

 

 Olin suunnitellut tekeväni tämän kurssin elokuun kesätentissä, mutta eilen vilkaistessani listaa pitkästä aikaa tajusin, että turha toivo - jos nimittäin aion yhtään ehtiä nauttia kesälomasta. (Olen yrittänyt urakkaan tarttumista jo aiemmin; muutamasta kirjasta olen blogannut jo ennen joulua)  Yritän varmaan hiljakseen kesälomalla kuitenkin huventaa pinoa ja tehdä tentin joskus syyslukukaudella, mutta lukemisto tarvitsee mielestäni ehdottomasti jotakin mukavaa ja kevyttä lukemista oheensa.

 

No huh. Valitusvirsi loppuun laulettu ja olo sen johdosta hivenen helpottuneempi.

 

Voitte yrittää rohkaista ja kannustaa minua kehumalla, kuinka mielenkiintoisia, houkutteleiva, hyviä ja lukemisen arvoisia listassa olevan kirjat oikeasti ovatkaan!