Carroll: Liisan seikkailut ihmemaassa

 

Lewis Carroll

Liisan seikkailut ihmemaassa

(Alice´s Adventures in Wonderland, 1865)

Suomennos: Anni Swan, 1906

Kuvitus: Tove Jansson, 1966

WSOY

125 s.

 

Yhtäkkiä juosta vilisti silloin valkoinen  punasilmä kani aivan hänen ohitsensa.

Tässä ei tietysti ollut mitään erittäin ihmeellistä, tuskinpa siinäkään, että kani juostessaan itsekseen mutisi:

"Voi minua poloista! Voi minua poloista! Nyt totta vie myöhästyn kun myöhästynkin!" Muistellessaan sitä jälestäpäin Liisa ihmetteli, ettei tämä seikkä häntä sen pahemmin kummastuttanut, mutta silloin hänestä kaikki tuntui aivan luonnolliselta.

Vasta silloin hänen silmänsä levisivät ihmetyksestä selälleen, kun kani toden totta otti kellon liivintaskustaan, katseli sitä ja kiirehti sitten kulkuaan. Liisa hypähti pystyyn, ei hän elämäniässään ollut nähnyt kanien käyttävän liivejä tai ottavan kelloa liivintaskusta. Hehkuen uteliaisuudesta hän lähti juoksemaan kanin jäljestä nurmen poikki ja sattui juuri parahiksi näkemään, kuinka se pujahti suureen reikään pensaikon alle.

Siinä tuokiossa Liisa hyppäsi sen jäljestä hetkeäkään ajattelematta, millä keinoin hän pääsisi takaisin ylös.

Kaikki varmasti tietävät, minne tämä kuuluisa kaninkolo Liisan johtaa?

Tietysti ihmemaahan, jossa kaikki on nurin kurin, kovin kummallista ja hassua, jossa on omituisia otuksia, jotka käyttäytyvät vieläkin omituisemmin.

Olin odottanut innosta pinkeänä paluuta lapsuuteni lukukokemukseen, mutta lopputulos oli sittenkin hieman pettynyt. En tiedä miksi. Ehkä olin odottanut liikaa kirjalta, johon olin kuvitellut rakastuvani päätä pahkaa?

Kirja ei missään nimessä ollut mielestäni huono, mutta kokemus huomattavasti laimeampi kuin olin odottanut.

No mutta: kirjan hyvät puolet? 1800-luvun englantilaisuus on ihastuttavaa. Ja ihastuttavin juttu tässä kirjassa on se, että vaikka ihmemaa on todella ihmemaa, paikka jossa tapahtuu ihmeellisiä ja epätavallisia asioita, joka on kaukana ihmisten arkitodellisuudesta, on kaikki kirjassa niin perin 1800-lukulaista ja englantilaista.

Vain englantilaisen kirjailijan luomaa voi olla mielikuvitusfantasia, jossa on hullut teekutsut ja jossa kuninkaalliset pelaavat krokettia. Lisäksi mielestäni perin englantilaisia ovat liiveihin pukeutuneet kanit, jotka kaivavat kellon taskustaan puhumattakaan oikuttelevasta kuningattaresta, joka huutaa lähes kaikille "pää poikki!"

Lisäksi hupaisaa ovat ne monet absurdit asiat ja hahmot, joihin ihmemaassa Liisa ja lukija törmäävät. Eityisen ihastunut olin piippuaan polttelevaan, filosofiseen ja verkkaiseen kaalimatoon sekä omahyväiseen valekilpikonnaan.

Ja viimeisillä sivuilla minua odotti yllätys, joka paitsi aiheutti mitä suurimman pettymyksen, mutta myös tarjosi sitä, mitä olin tarinalta suuresti aiemmin kaivannut: merkityksen ja tarkoituksen.

Petyymys oli se, että Liisan seikkailut eivät olleetkaan totta. Se olikin vain unta. Siis höh. Minä luulin ja muistin, että ihmemaa on todellin paikka!

Mutta tätä paljastusta seurasi opetus:

 

Viimein hän kuvitteli, miten hänen pikku sisarensa kerran kasvaa naiseksi ja kuinka hän vielä täysi-ikäisenäkin säilyttää lapsuutensa teeskentelemättömän ja hellän sydämen ja kuinka hän kokoaa ympärilleen toisia lapsia ja saa heidän silmänsä loistamaan jännityksestä kertomalla heille monta ihmeellistä tarinaa, ehkäpä juuri unten ihmemaasta, jonka hän näki monta, monta vuotta sitten. Ja vielä hän kuvitteli, kuinka pikku Liisa vanhana ihmisenäkin ymmärtää lasten yksinkertaiset huolet ja nauttii heidän pikku iloistaan muistellen omaa lapsuuttaan ja sen onnellisia kultapäiviä.

 

 

 

 

 Myös Tove Janssonin kuvitus ilostutti.