Alice Hoffmanin lumoava Punainen puutarha

Alice Hoffmanin Punainen puutarha päätyi kesäloman alun kynnyksellä tehdyn kirjastoreissun yhteydessä haalimani suuren kesäkirjapinon mukaan ihan äkillisen päähänpiston aikaansaamana. Nimi oli entuudestaan etäisesti tuttu, mutta en tiennyt kirjasta mitään. Kirjan kaunis kansi ja nimi vain näyttivät kutsuvan minua ja antavan lupauksen hyvästä kesälukemisesta. Kuulemani kutsu piti lupauksensa: Punainen puutarha oli lumoava lukukokemus ja täydellinen kirja kesään.

Blackwellin kaupunki Yhdysvaltain Massachusetissa muutti nimensä vuonna 1786. Perustamisensa yhteydessä vuonna 1750 se oli ristitty Bearsvilleksi, mutta varsin pian kävi selväksi, että ettei karhuihin viittaava nimi ollut omiaan houkuttelemaan lisää uudisasukkaita. Läheisissä metsissä oli kyllä silloin lähes yhtä paljon mustakarhuja kuin mäntyjä, mutta yhtä lailla oli kaupungin ohi virtaavassa joessa enemmän ankeriaita kuin sen penkereillä saniaisversoja. Jos työnsi matalikossa kätensä joen sameanvihreään veteen, saattoi saada saaliiksi puolenkymmentä ankeriasta ilman syöttiä. Jos rohkeni kahlata vyötäisiään myöten veteen, joutui oitis ympäröidyksi. Kuitenkaan kukaan ei edes harkinnut kutsuvansa paikkaa Eelsvilleksi, vaikka kaikki söivät säännölliseksi ankeriaspiirasta ja monet miehet käyttivät ankeriaannahasta valmistettuja vöitä ja saappaita. He sanoivat, että kun yllä oli ankeriasta, onni suosi heitä korttipelissä, mutta mitä tuli muuhun elämään, esimerkiksi rakkauteen ja kaupankäyntiin, heillä ei ollut onnea lainkaan.

Näin alkaa Punainen puutarha, ja tiesin jo heti aloituksesta, että tulisin pitämään kirjasta. Pidän tarinoista, jotka alkavat perinteisellä tyylillä, hitaasti ja laveasti miljöötä kuvaillen. In medias res -aloitukset eivät ole minun makuuni, vaan haluan tarkan kuvan yksityiskohdista, ennen kuin olen valmis hyppäämään tarinan vietäväksi. Parasta Punaisessa puutarhassa onkin se, että vaikka juonessa loppujen lopuksi tapahtuukin yhtä ja toista ja kaikenlaista, perin jännittäviäkin juonenkäänteitä, on kerronnassa läpi teoksen paljon tarkkaa ja tunnelmoivaa kuvailua. Pidin kovasti Punaisen puutarhan kauniista ja hieman taianomaisesta tunnelmasta.

Punaisen puutarhan rönsyilevä juoni kuljettaa lukijan vuosisatojen halki Blackwellin kaupungin asukkaiden matkassa kaupungin perustamisesta aina nykypäivään asti. Rikkaan henkilögallerian suhteiden seuraaminen on välillä vaikeaa, mutta on hauskaa, miten eri henkilöiden tarinat limittyvät ja lomittuvat - vaikka kaikkia yhteyksiä ei ihan huomaisikaan. Vaikka ajat muuttuvat, ihmisyys ei. Samat teemat ihmiskohtaloissa toistuvat halki aikojen.

Teoksen kauniin viipyilevä kieli, lumoava ja elävä luontokuvaus,  tapahtumarikas ja värikäs juoni - sekä kannen iloinen ja kukkaloistoinen ulkoasu - tekivät siitä mielestäni erinomaisen kesäkirjan. Hassua kuitenkin, että esimerkiksi Nenä kirjassa -blogin Norkku argumentoi teoksen sopivan hyvin syksyyn, "hetkeen, jossa hyvästellään kesä". No, miksei niinkin.

Punaisen puutarhan kustantaneen Gummeruksen sivuilla teosta nimitetään romaaniksi, mutta aika moni muu kirjabloggaaja, kuten esimerkiksi Lumiomenan Katja tai Sinisen linnan kirjaston Maria, on arvioissaan nimennyt sen tarinakokoelmaksi. Oikeastaan en lukiessani tullut ajatelleeksi teosta tarinakokoelmana - niin asennoitunut olin romaanin lukemiseen. Jälkikäteen mietittynä mielestäni molemmat tulkinnat teoksesta ovat mahdollisia - jonkinlainen vahva yhtenäisyys teoksessa on, mutta kuitenkin eri ihmisten tarinat mudostavat hyvin myös oman kokonaisuutensa ja muodostavat itsessään draaman kaaren.


Alice Hoffman

Punainen puutarha

The Red Garden, 2011

Gummerus

292 s.

Kesälomani suurin saavutus: Luin Alastalon salissa!

Hurraa!

Minä tein sen! Luin kuulkaas Alastalon salissa, tuon Volter Kilven suuren modernistisen luomuksen, jonka loppumattomille sivuille on moni lukija tuupertunut ja jonka lukemista kirjaharrastajalle voi pitää samanlaisena suursaavutuksena kuin Mount Everestin valloitusta vuorikiipeilijälle. Itse asiassa minäkin olen tuupertunut kerran aikaisemmin tällä samalla kirjanvalloitusmatkalla, mistä olen kirjoittanut täällä.

Helppo matkani tuon kirjallisen Mount Everestin huipulle ei suinkaan ollut. Ensimmäisten vajaan kolmensadan sivun parissa tarvoin tahmeasti usean kuukauden. Sitten otin suuren loppuspurtin ja alle viikossa kirisin yli 500 sivua, sillä matkani loppuhuipennus alkoi luoda painetta: tavoitteenani nimittäin oli saada teos luettua ennen visiittiäni Kustavin jokavuotisilla Volter Kilpi -päivillä, jonne minun oli määrä mennä siskojeni kanssa perjantaina 14.7. ja joilta minun oli tarkoitus ostaa se kuuluisa paita, jossa lukee ”Olen lukenut Alastalon salissa”. Vähän tiukkaa teki tuon tavoitteen saavuttaminen ajallaan. Viimeisellä viikolla oli ohjelmassa yhtä jos toista, ja monena yönä nukkumaanmeno viivästyi sen takia, että olin yömyöhään nenä kiinni kirjassa. Parikymmentä viimeistä sivua jäi luettavaksi automatkalla Kustaviin. Jossakin Taivassalon kohdalla, ehkä puolisentuntia ennen etappiamme, käänsin vihdoin viimeisen sivun. Viimeisen, noin seitsemän riviä pitkän, virkkeen luin ääneen autossa olleille kahdelle siskolleni raikuvien aplodien saattelemana. Voi sitä suurta onnen tunnetta! Olin paitani ansainnut!

Tuon paidan saaminen oli oikeastaan se juttu, joka minua motivoi suureen ja uhkarohkeaan yritykseen. Sen saaminen minulle merkitsi vähän samaa kuin aikoinaan valkolakin painaminen päähäni tai maisterintodistuksen saaminen käteeni symbolina kovasta uurastuksestani sivistyksen polulla. Illalla tullessamme takaisin Kustavista pysähdyimme ihastelemaan Mannerheimin syntymäkodin, Louhisaaren kartanon, tiluksia. Tyhjällä parkkipaikalla puin paidan vihdoin päälleni ja siskoni räpsi minusta ”valmistujaiskuvia” upeassa kartanomiljöössä.

Alastalon salissa

Alastalon salissa on teos, joka ei monellekaan kauheasti esittelyitä kaipaa. Tämä vuonna 1933 julkaistu modernistinen tajunnanvirtaromaani on Volter Kilven pääteos. Teoksen tapahtumat kattavat kuusi tuntia ja sijoittuvat Alastalo-nimisen herran saliin. Kylän miehet on kutsuttu koolle parkkilaivahankkeen nimissä. Alastalo on tehnyt piirustukset laivasta, ja illan aikana toivotetaan vieraat tervetulleiksi, valitaan piippua tarkasti, poltellaan piippua, nautitaan juomia, luodaan silmäyksiä, ajatellaan syntyjä syviä, kerrotaan kaskuja ja tarinoita, vähän väännetään ja kinastellaan – kunnes päästään asiaan ja esitellään piirustukset sekä merkitään nimet ja osuudet parikkilaivasta asiakirjoihin. Tämän jälkeen herrat kutsutaan illalliselle ja vieraat siirtyvät toiseen huoneeseen. Alastalon sali hiljenee – ja tadaa: teos loppuu!

Juoni ei siis ole järin jännittävä, ja olen pahoillani, jos jonkun mielestä spoilasin kertomalla jopa loppuratkaisun. Kilven viivyttelevä kerronta ottaa jokaisesta hetkestä kaiken irti: henkilöiden kaikki toimet, jokainen askel, jokainen liike ja jokainen katse kerrotaan ja analysoidaan tuiki tarkkaan. Samoin henkilöiden lukuisat mielensisäiset ajatukset ja jokainen ääneen lausuttu sana tuodaan julki. Ja kun salissa riittää populaa kylän joka nurkalta, voi vain kuvitella, että sanoja ja sitäkin enemmän ajatuksia saliin mahtuu illan aikana. Kaikesta tästä Volter Kilpi on onnistunut kirjoittamaan kaksiosaisen suurromaanin, joka on yhteensä yli 800 sivua pitkä. Teoksen kuuluisin kohtaus on ns. piipunvalintakohtaus, jossa vanhapoika Härkäniemi astelee piippuhyllyn luokse ja todellisena piippujenymmärtäjänä liuttaa katsettaan piippuvalikoimaa pitkin analysoiden jokaista piippua päänsä sisällä ja lopulta valiten itselleen sopivan. Tämä noin 70-sivuinen kohtaus, jossa pintatasolla on kyse vain piipuista, on loppujen lopuksi kyse koko maailmasta ja ihmismielen saloista. Se on myös syvääluotaava henkilökuvaus itse Härkäniemestä. Piipunvalintakohtaus tiivistää myös oivallisesti, mistä modernistisessa tajunnanvirtatekniikassa huikeimmillaan on kyse.

Kilpi venyttää kerrontaansa myös sillä, että hän käyttää kuvauksessaan Kalevalan ja kansanrunouden mieleen tuovaa toisteisuutta: sama asia mainitaan usein kahteen tai usempaan kertaan toisenlaisin sanankääntein siten, että kuvattava asia ikään kuin analysoidaan tarkemmin. Upeinta teoksessa onkin Kilven ilmiömäinen kielenkäyttökyky. Kilven kieli on rikkaampaa kuin yhdenkään toisen lukemani suomalaiskirjailijan. Tämä tekee teoksesta myös äärimmäisen haastavan lukijalleen, sillä teos vilisee sanoja, joita en ole ikinä kuullutkaan. Veikkaampa, että monia niistä ei löytyisi minkään maailman sanakirjoistakaan, edes vanhemmista, vaan Kilpi itse on muovannut kieltä mielensä mukaisesti. Teoksen kielessä onkin paljon onomatopoeettisuutta ja kuvailevuutta, ja hyvällä tyyliaistilla varustettu lukija pystyykin monen sanan merkityksen itse aistimaan ja päättelemään.

Lukukokokemukseni Alastalon salista oli hyvin kahtalainen. On tunnustettava, että teoksen lukeminen oli sen vaativuuden vuoksi ajoittain ihan sanoinkuvaamatonta tuskaa. Välillä olin pihalla kuin lumiukko. Tajunnanvirran seuraaminen vaatii ihan ääretöntä keskittymiskykyä, ja toisinaan, kun keskittymiskykyni herpaantui, putosin pahasti kärryiltä ja niille kärryille pääseminen saattoi kestää pitkän tovin. Mutta kuitenkin samalla Alastalon salissa oli minusta ihan äärettömän upea teos! Niinä hetkinä, kun pääsin syvään keskittymisen tilaan ja pystyin lipumaan tajunnanvirran vietävänä, teos avautui minulle loputtoman kielellisen rikkauden ja humoristisen veikeyden lähteenä. Alastalon salissa on oikeasti hauska teos, ja tarjosi minulle monet makeat naurut. Tämän lisäksi teoksen kuvaamassa vanhassa saaristolaiselämässä oli kaunista viehätystä ja nostalgiaa.

Saipa Alastalon salissa minut lopulta myös vähän itkemään haikeudesta: kun sali teoksen lopussa hiljenee ja tyhjenee ja kertoja kuvailee tätä tapahtumaa hieman kaunopuheisin sanakääntein, täyttyi mieleni haikeudesta ja silmät kyynelistä. Kun oli viettänyt teoksen parissa niin monta ja pitkää hetkeä, tuli miltei ikävä teoksen maailmaa ja sen henkilöitä. Luulen, että haluan palata tämän teoksen pariin vielä uudemman kerran elämässäni – mutta en ehkä seuraavaan kymmeneen vuoteen.

Lempparihahmoni teoksessa on ehdottomasti vanhapoika Malakias Härkäniemi, joka sympaattisuudellaan suorastaan valloitti sydämeni. Lopetankin bloggaukseni erääseen mainioon lainaukseen siitä kuuluisasta punvalintakohtauksesta, jossa Härkäniemi valitsee itselleen piippua ja tuumailee yhtä ja toista samalla.

Malakias Afrodite Härkäniemi siis hommasteli piippuhyllyn edessä salin peränurkassa, hän oli semmoisessa toimituksessa, jonka järkimies, ja vasitenkin Härkäniemen kaltainen mies aina suorittaa kiirehtimättä ja visulla harkinnalla. Hyvässäkin talossa ja hyvälläkin piippuhyllyllä on monenkaltaisia piippuja, hyviä ja vielä parempia, ja mies, joka pitää suutansa kunniassa, valikoi hampaisiinsa parhaan. Ei naimisiinkaan mennä kenen kanssa hyvänsä, vaan valikoidaan vaimoväkeä, sortteerataan ja jätetään hyllylle vieläkin parempaa sihdatessa, eikä suinkaan ihminen suutansa huonompana astiana pidä kuin sänkyänsä. Minä, joka olen ymmärtänyt pysyä naimattomana miehenä tähän ikään asti, kuinkas minä piipun vaalissakaan olisin kevytmielinen? arveli Härkäniemi tunnontuskissaan jo ennen kuin oli ensimmäistäkään koreata ehtinyt hypistellä piippuhyllyllä. Tuon Alastalo on ostanut Memelistä! Härkäniemi katseli parastikään korttelin korkuista valkeata posliinipesää viimeisenä vasemmalla: mukavaa sitä oli katsella, heloposkinen mamsellin kuva nauraa hirvitteli kyljessä, niin että mieltä hempeytti, mutta ottikos tupakkamies semmoisen kapineen kouraansa? Omaatuntoakin soimaisi, kun kämmen pitelisi hempukkaa, ja miltäs savu maistuu posliinista? Ei ihminen tupakan makua kädellänsä pitele, hän tuntee sen suussansa, ja posliinipesän haiku on kovaa. Minä en ole koskaan uskonut semmoisiin miehiin, jotka tupakoivat posliinipiipusta, se, jonka suu ei sano tupakan-tuntoa, sen järki hutiloi muissakin miesten asioissa!

Vietimme mukavan kesäpäivän Kustavissa ja kävimme moikkamassa myös herra Kilpeä kirkkomaalla.

Volter Kilpi

Alastalon salissa I ja II ( 1933)

Otava

421 + 405 s.

Ihastuttavia rakkausrunoja: Rakkaudennukkaa-antologia

Lukaisin kepeäksi kesälukemiseksi kirjastosta käteeni yllättäen tarttuneen Rakkaudennukkaa-nimisen runoantologian. Antologia sisältää vuonna 2007 järjestetyn rakkausrunokilpailun satoa. Kilpailun järjestivät yhteistyönä tunnettua rakkausrunot.fi-runosivustoa ylläpitävä Rakkaurunot ry ja Ylen Teksti-TV.

Runokilpailussa oli erikseen yleinen sarja ja nuorten sarja. Antologia sisältää molempien sarjojen finalistirunot sekä läpileikkauksen koko kilpailun runosadosta. Kantavana teemana on rakkaus. Rakkausteema sitoo kokoelman runot yhteen, mutta viehättävää kokoelmassa onkin juuri se, kuinka erilaisia ja erityylisiä runoja se sisältää.

Runojen taiteellinen taso vaihtelee, ja osa runoista antaa myös aavistaa, että ne on kirjoitettu enemmän läpällä kuin rakkauden suurella vakavuudella. Nautin kokoelman lukemisesta suunnattomasti. Runojen kirjoittajat ovat ns. amatöörejä runouden harrastajia, eikä tämä haitannut lukukokemusta yhtään vaan itse asiassa yllättäen miltei päinvastoin: minusta tuntuu, että ihastuin kokoelmassa juuri siihen pieneen epätäydellisyyteen ja hienoiseen hiomattomuuteen, joka silmissäni piirtyi aitoudeksi. Näissä runoissa on tunnetta! Tunnetta, jota ei ole yritetty etäännyttää liian taiteelliseen ja hiottuun muotoon.

Ehdoton lempirunoni kokoelmassa oli nuorten sarjan voittajaruno, Sanni Surkan kirjoittama Earl Grey -niminen runo, johon kirjarakkaan teeriippuvaisen ihmisen on helppo samaistua:

Perin liikuttava oli mielestäni myös Olavi Peltosen kirjoittama Piilotetut sanat -runo, joka kertoo rakkaudesta miesten silmin - osin kyllä vähän kliseisesti, mutta osin niin kovin osuvasti:

Antologia taittui minulta yhdeltä istumalta eräänä kesäisenä iltapäivänä kahvilassa lattekupin äärellä. Runot olivat mielestäni helppolukuisia ja kenties sen vuoksi, että ovat ns. tavallisten ihmisten kirjoittamia, vähän tavallista runoutta helpompitajuisempia.

Rakkaudennukkaa

Pilot-kustannus, 2007

98 s.

101 kirjaa ja vuosi 1965: Timo K. Mukan Tabu

Jumala, salaisuutesi olet minulta salassa pitänyt, et ole minulle ilmoittanut tietoasi. Meidän rintoihimme on tullut tuska, murhe on asettunut kotiimme, nauru on talostamme kaikonnut. Jumala, miksi et anna auringon paistaa sieluihimme, miksi sinä meidät hylkäät, miksi sinä lapsesi unohdat? Kyyneleitä et ota silmistämme, kyyneleitä et vieritä sydämeltä. Tuska asuu nyt pienessä rinnassani, lastasi minä kannan sydämeni alla. Anna oi Jumala valon jo paistaa, anna ikävän mennä...

Ylen 101 -kirjaa projekti on sukeltanut vuosikymmenten halki jo 60-luvulle. 100-vuotiaan Suomi-vanhuksen kunniakkaan juhlavuoden kunniaksi Yle on järjestänyt 101 kirjaa -projektin, jossa Seppo Puttonen ja Nadja Nowak ovat yhteistuumin valinneet jokaiselta itsenäisyyden vuodelta yhden kirjan. Valintaperusteista ja valinnan vaikeudesta Puttonen kirjoittaa tarkemmin täällä. Lyhykäisyydessään ideana on, että jokaisen vuoden kirjavalinta tiivistäisi jotain olennaista kyseisen ajan ja vuoden hengestä, ja yhdessä nämä kaikki 101 kirjaa piirtäisivät kattavat kuvan siitä, mitä Suomi, suomalaisuus ja suomalainen yhteiskunta ovat.

Yhtenä osana projektia on, että kirjabloggaajat bloggaavat jokaisesta näistä kirjasta. Teokset arvottiin projektiin mukaan halunneiden kirjabloggaajien kesken. Arvonta herätti minussa, kuten varmaan muutamassa muussakin kanssabloggaajassa, paitsi vatsanpohjaa iloisesti kutittelevan jännityksen, mutta myös pienen pelon ja kauhun tunnetta. Entä jos joutuukin lukemaan jotakin ihan kamalaa? Oma pahin pelkoni oli, että joutuisin lukemaan Alastalon salissa. Tämä pelko ei kuitenkaan toteutunut - tuo suomalaisen modernistisen tajunnanvirtaproosan suurin huipentuma ei yllättävästi lopulta edes päätynyt listalle. (Ironista kyllä, tänä kesänä päätin ottaa projektikseni ihan vapaaehtoisesti lukea Alastalon salissa!)  Sen sijaan mieleeni ei edes juolahtanut, että minua voisi kohdata niin kova kohtalo, että joutuisin lukemaan Timo K. Mukkaa. Kirjallisuustieteen opintojani varten lukemani Maa on syntinen laulu on jättänyt mieleeni pahat traumat mielenrauhaani järisyttäneellä liian naturalistisella ja suorasukaisella seksuaalikuvauksellaan. Hieman siis hampaat irvessä lähdin lukemaan minun kohtalokseni arpoutunutta vuoden 1965 Timo K. Mukan Tabu-teosta.

Jos haluan nähdä teoksessa jotakin hyvää, niin paras puoli siinä on ehdottomasti teoksen lyhyys. Tabu on ainoastaan 128 sivun mittainen pienoisromaani. Mielestäni on äärimmäisen hienoa, että kirjailija on edes sen verran armollinen lukijakunnalleen, että jos hän haluaa kirjoittaa järkyttävän romaanin, että hän kirjoittaa sen vain lyhyeksi pienoisromaaniksi. Siinä suhteessa Tabu voittaa Maa on syntinen laulu -teoksen, joka taisi olla ainakin puolet pidempi.

Tabun aihe ja juoni teoksen nimen mukaisesti on  aika radikaali - teos rikkoo tabuja ja järisyttelee sovinnaisia moraalisääntöjä. Päähenkilönä ja minä-kertojana teoksessa on eräässä pienessä pohjoissuomalaisessa kylässä 50-luvulla äitinsä kanssa asusteleva 15-vuotias Milka-tyttö. Isä on kuollut, ja tytär asuu kahden äitinsä kanssa keskellä karua pohjoista maaseutua. Käy niin, että nuori Milka rakastuu palavasti perheessä auttelemassa käyvään Kristus-Perkeleeksi kutsuttuun mieheen. Mies tuskin suuremmin Milkasta välittää, mutta käyttää tätä leikkikalunaan omien tarpeidensa tyydyttämiseen, eikä korviaan myöten rakastuneella nuorella ja kokemattomalla tytöllä ole siihen mitään vastaan sanomista. Päinvastoin: hän on onnellinen - aina siihen asti, kunnes tajuaa että hänen äidilläänkin on suhde saman miehen kanssa. Pahemmin Milkan maailma kuitenkin hajoaa, kun Kristus-Perkele eräänä päivänä katoaa jäljettömiin. Lukijalle annetaan epämääräistä vihiä siitä, että katoamisen taustalla lienee se, että mies tajuaa saattaneensa Milkan raskaaksi ja haluaa lähteä lipettiin. Niin äiti kuin tytärkin jäävät suremaan kadonnutta miestä, eikä Milkalla, 15-vuotiaalla raskaana olevalla ja jätetyksi tulleella naimattomalla tytöllä, ole edessään kovin ruusuiset tulevaisuudennäkymät.

Teos käsittelee aika rankkoja kysymyksiä, ja sen sävy on toivoton. Teoksen tunnelmaa värittää vahva melankolia ja surumielisyys. Tabu käsittelee pientä ihmistä suurten ongelmien keskellä. Asiat vain ikään kuin tapahtuvat, eikä ihmisellä ole vaikutusmahdollisuuksia kohtalonsa edessä. Siinä mielessä Tabun maailmankuvaa värittää deterministinen asenne, ja niin siitä kuin teoksen tyylistä ja miljöön kuvauksesta johtui etäisesti mieleeni nobelistimme Frans Emil Sillanpään teokset ja niiden maailma.

Tabu ei siis toden totta ole mikään onnellinen hyvänmielenkirja, eikä toki tarvitsekaan olla, mutta omassa lukukokemuksessa pahinta oli teoksen avoin ja vääränlaisen seksuaalisuuden kuvaus, joka aiheutti suoranaista moraalista kuvotusta ja teki lukemisesta vaikeaa. Seksisuhde 15-vuotiaan pienen tytön ja keski-ikäisen miehen välillä on väärin ja rikos. Ehkä yleensä tällaisista suhteista ajattelemme, että tyttö on pieni ja viaton uhri, joka on joutunut ison ja pahan ukon manipuloitavaksi. Tässä suhteessa Tabu kuitenkin rikkoo tabuja: Milka se ensin palavasti ihastuu mieheen ja suorastaan tekee itseään tykö - joskus siis näinkin päin. Toisaalta myös mies tekee väärin. Eikö hänen aikuisena ihmisenä pitäisi toimia järkevästi ja suojella nuorta tyttöä, joka nuoren ihmisen naiivissa ihastumisessa ei ymmärrä parastaan? Mutta toisaalta taas, jos yksinäisen miehen syliin suorastaan hyppää rakastunut tyttö, joka on enemmän kuin valmis menemään tämän kanssa sänkyyn, onko ymmärrettävää, että mies ei osaa vastustaa? Teos siis heittää ilmaan moraalikysymyksiä, joihin ei ole kaikkiin ihan helppoja ja yksinkertaisia vastauksia.

Erityisen vaikeaa ja ahdistavaa luettavaa teoksesta teki mielestäni vielä se, että siinä monin tavoin alleviivataan Milkan ja miehen suurta ikäeroa - Milkan pikkutyttömäisyyttä ja Kristus-Perkeleeksi kutsutun miehen aikuisen miehen kypsyyttä. Milkaa kuvataan hyvin lapsenomaisena ja myös pienikokoisena hahmona, ja myös Kristus-Perkele kohtelee ja puhuttelee häntä kuin pikkuista lasta, toisinaan jopa kuin pikkuista vauvaa - mutta samaan aikaan myös makaa tämän kanssa. Tämä puolestaan alleviivaa heidän suhteensa vääryyttä, nurinkurisuutta ja ikäeron aiheuttamaa epäsuhtaa, joka saa heidän suhteensa vaikuttamaan enemmän hyväksikäytöltä ja pedofilialta kuin tasa-arvoiselta ja terveeltä parisuhteelta.

Raskaaksi tulo ja vastuu lapsesta kuitenkin heittää Milkan ennenaikaisesti aikuisen elämään. Elämän vaikeuksien keskellä kohdataan eksistentiaalisia ongelmia ja pohditaan ikuista kärsimyksen problematiikkaa. Jumala ei vastaa ja maailma on loputtoman lohduton paikka.

Teos oli sen verran ahdistava, että täytyy todeta, ettei se tosiaankaan ollut minun kirjani. Silti teoksen lyhyyden lisäksi löysin siitä edes jotakin muutakin hyvää: teoksessa viehättää taidokas kieli ja karun kaunis ja vähäeleinen miljöökuvaus. Mukan sanat ovat tarkoin harkittuja, ja teoksen kielessä on lyyrisyyttä ja myös herkkää kauneutta - kaiken karuuden keskellä. Yhdessä teoksen synkän ja surumielisen sisällön kanssa teos saakin vähän balladimaisia piirteitä. Pohjoinen maaseutumiljöö on kuvattu sekä karuksi ja rosoiseksi että kauniiksi ja idylliseksi. Joskus olisin halunnut astua teoksen maisemaan. Onkin hämmästyttävää ajatella, että Mukka kirjoitti Tabun vain 20-vuotiaana - teos on kuitenkin todella hyvin kirjoitettu kenelle tahansa kirjailijalle ja varsinkin niin nuorelle.

Tabu kyllä sopii hyvin kuvaamaan vuotta 1965. 60-luvun keskimmäinen vuosi tiivistää koko 60-luvun hengen: vuosikymmen tunnetaan Suomen kirjallisuushistoriassa sinä vuosikymmenenä, jolloin tabuja kaadettiin ja rajoja rikottiin. Meidän suomen kirjallisuushistoriaa käsittelevässä äidinkielen oppikirjassamme 60-lukua käsittelevä luku on nimetty kuvaavasti otsikolla "Radikaali 60-luku".  Kirjallisuudessa ja taiteessa käytiin rajankäyntiä siitä, mistä kaikesta saa kirjoittaa ja mitä saa kuvata. Oli muun muassa oikeudenkäynti Hannu Salaman Juhannustansseista ja sen jumalanpilkkaa sisältävästä pilasaarnakohtauksesta. Timo K. Mukka itse herätti suurta pahennusta vuonna 1964 julkaistulla Maa on syntinen laulu -teoksellaan, joka kyllä omankin muistikuvani mukaan järisyttelee tabuja vielä enemmän kuin itse Tabu seksuaalisuuden saralla. Kenties osittain sen takia Tabu on jäänyt jälkipolvien silmissä Maa on syntinen laulu -teoksen varjoon, joka on Mukan tunnetuin teos ja joka yleensä mainitaan lähes kaikissa kirjallisuushistorioissa, kun puhutaan 60-luvun suomalaisesta kirjallisuudesta. Omasta mielestäni ihan kaikkia niitä tabuja, joita 60-luvulla kirjailijat ja taiteilijat kaatoivat, ei olisi tarvinnut kaataa. Ihan kaikkea en haluaisi itse kirjoistakaan välttämättä lukea, ja tämän bloggauksen kirjoittamisen jälkeen sukellankin helpottunein mielin takaisin Pienen runotytön kauniin viattomaan maailmaan.

Suurin osa luku-urakkaani taittui ruusujen ympäröimänä, mikä auttoi vähän kestämään teoksen ahdistavuutta.

Timo K. Mukka
Tabu, kokoelmassa Tabu, 1965
Gummerus
180 s.

Elämää lähetyssaarnaajan vaimona: Eva Nöldeken Jotka kyynelin kylvävät

Siitä päivästä lähtien valeltaminen ei loppunut koskaan. En tiedä, miten selviydyin kaikesta niin nopeasti. Ostin myötäjäiset Afrikkaa varten, pakkasin ne arkkuihin ja aloin katkoa kaikkia niitä siteitä, jotka pitivät minua kiinni kotimaassa. Jäähyväisiä ja taas uudelleen jäähyväisiä, kipeitä ja pysyviä. En ollut pitkään aikaan itkenyt niin paljon. 

Jotka kyynelin kylvävät on tositarinaan perustuva romaani lähetyssaarnaajan vaimosta 1800-luvulta. Teos tarttui kirjastosta matkaani mielenkiintoiselta vaikuttavan tarinan vuoksi.

Tarina olikin mielestäni mielenkiintoinen - ja oman mielenkiinnon hohteensa siihen toikin se tieto, että tiesi tarinalla olevan todellisuuspohjaa. Jotka kyynelin kylvävät kertoo naisen näkökulmasta tarinan hyvin erilaisesta - jännittävämmästä, ankarammasta ja turvattomammasta - maailmasta kuin oma maailmani. Teoksen kirjoittaja Eva Nöldeke on kirjoittanut miehensä isoäidin Emilie Zieglerin tarinan. Tarinan pääpiirteet lienevät totta, mutta paljon lienee mukana myös kirjailijan sepitettä ja eläytymistä.

Emilie kasvaa suuressa saksalaisessa perheessä ja miettii jo nuoresta lähtien isoja kysymyksiä. Hänen oma perheensä ei ole järin uskonnollinen, mutta jo nuorella iällä hän kokee jonkinlaisen uskonnollisen herätyksen ja alkaa haaveilla lähetyssaarnajaelämästä Afrikassa. Niinpä siis kun Emilie on varttunut naimaikäiseksi ja on jo varsinaisessa vanhanpiianiässä ja saa yhtäkkiä naimatarjouksen eräältä lähetyssaarnaajalta, ei hänen tarvitse kauaa epäröidä - vaikka ei ole ikinä miestä nähnytkään. Emilie kokee kohdanneensa kohtalonsa ja kutsumuksena ja ryntää suin päin kohti tuntematonta: hän matkaa pitkän ja vaarallisen matkan kaukaiseen maahan, toiselle mantereelle, Afrikan sydämeen, kirkon alttarille ja sieltä tuntemattoman miehen syliin.

Tarina on jossain määrin hämmentävä. Mielestäni on jokseenkin epäselvää, mitä teos oikeastaan haluaa sanoa. Toisaalta teoksessa välittyy varsin kriittinen suhtautuminen järjestettyyn avioliittoon. Toisaalta monet pettymykset ja vuosien mittainen avioliiton etäisyys päätyykin myöhemmin molempien kannalta tyydyttävään ja onnelliseen ihmissuhteeseen - ikään kuin kaikki olisi ollut vaivan arvoista. Myös suhde uskontoon on ristiriitainen. Uskonnollisen kysymykset nousevat teoksen keskeiseksi teemaksi. Emilien ja hänen miehensä välillä on jokseenkin suuri uskonnollinen muuri: kun Emilie kaipaisi syliä ja lohduttavia sanoja, hänen järkähtämätön miehensä tarjoaa lohdutukseksi vain yhteistä rukousta ja kovasanaista kannustusta luottamaan Jumalaan. Mies ei pysty tunnetasolla kohtaamaan Emilietä. Mies etsii elämän tarkoitusta ulkoisista teoistaan, Emilie puolestaan sisimmästään.  Teoksessa sivutaan myös tasa-arvoteemaa, erityisesti mitä tulee seksuaalisuuteen. Saako nainen nauttia seksuaalisuudestaan siinä missä mies, vai onko naisen nautinto synti?

Mielestäni teoksen tarina tarjosi kiinnostavan aikamatkan menneisyyteen ja tuntemattomaan maailmaan, mutta teosta lukiessani minua häiritsivät jossain määrin sen kaunokirjalliset puutteet. Teosta ei voi kyllä kutsua miksikään kaunokirjalliseksi ilotulitukseksi. Kirjoitustyyli on paikoin töksähtelevää. Toisaalta tyyliin on tavoitettu myös jotakin kaunista ja herkkää, mistä pidin. Välillä tyyli kuitenkin kompastuu nimenomaan yritykseen ilmaista asiat jotenkin hienosti ja herkän kauniisti.

Lisäksi minua häiritsi erityisesti näkökulmatekninen kerrontaratkaisu ja sen kömpelö toteutus. Minä-kertoja Emilie kertoo tarinaansa kronologisesti lapsuusvuosista aikuisuuteen, mutta tämän kertojan rinnalla teoksessa on myös ulkopuolinen kertoja, joka kertoo Emilien kuolinhetkestä. Kuolinhetken kuvauksia on ennakointina varsinaisen "päätarinan" seassa siellä täällä kursiivilla kirjoitettuna – ihan teoksen alusta loppuun asti. Näin ollen Emilien kuolinhetkeä on mielestäni venytetty ihan liikaa, ja kuolemasta tehdään tällaisen loputtoman pitkältä tuntuvan hidastuksen ansiosta hyvin sentimentaalinen. Tämä kuoleman ylisentimentaalinen ja junnaavan hidastettu esitystapa oli mielestäni hieman ärsyttävää.

Yhtä kaikki, nautin kuitenkin kiehtovasta tarinasta, jossa oli samalla sekä vahvaa realismin ja toden tuntua että jännittävää eksotiikkaa. Teos ei ole myöskään pinnallinen, vaan tarjoaa lukijalleen monenmoista pohdittavaa.

Eva Nöldeke

Jotka kyynelin kylvävät

(Die mit Tränen säen, 2002)

Suom. Terhi Hakala 

Aika media

Se kauan odotettu kesäloma ja kirjahaaveita

"Jo joutui armas aika ja kesäloma suloinen. Kauniisti Annan kättä koristaa kirjanen...."

Kesäloma! Se on jo alkanut! Se opettajan kuuluisa ja pitkä kesäloma, joka ei lopu melkein ikinä ja jonka aikana lukutoukka äidinkielenopettaja ehtii lukemaan vaikka miten paljon kirjoja! Ihanaa!

Tyhjä luokka ja katse kohti kesälomaa

Okei. Sanan varsinaisessa merkityksessähän minulla ei ole kesälomaa vaan olen kesätyötön. Kunnassa, jossa työskentelen, ei nimittäin makseta sijaisopettajille kesäpalkkoja, vaan työsuhde loppuu Suvivirteen. Luotan kuitenkin siihen, että TE-palvelut ei keksi kesällä opettajalle töitä, vaan saan rauhassa nostaa työttömyyskassasta ansiosidonnaista ja lukea ja lomailla koko kesän.

Mennyt lukuvuosi on ollut uskomattoman kiireinen ja työntäyteinen. Olen tehnyt lukuvuoden aikana kurssein mitattuna 1,5 opettajan työt opetusvelvollisuuteen suhteutettuna. Oppitunteja on suunniteltu ja esseitä korjattu monena yönä siihen asti, kun linnut aloittavat aamulaulunsa ja aurinko alkaa jo varovasti kajastamaan. Silmäpussit ovat syventyneet ja teetä on keitelty yön pimeinä tunteina kuppi jos toinenkin. Kun Suvivirsi kajahti ilmoille, oli opettajan olo hyvin kaikkensa antanut. En ole vielä ensimmäisen viikon aikana ehtinyt vielä kunnolla tajutakaan, että nyt tuo kaikki oravanpyörä on ainakin hetkeksi ohi ja voi hengähtää. Ensimmäinen kesälomaviikko onkin sujunut hyvin kiireisissä merkeissä ja on ollut yhtä jos toista toimitettavaa. Synttäreiden juhlintaa, pientä reissua, kirppisvaatteiden koluamista ja hinnoittelua ynnä muuta.  Myös pikku paperihommia on vielä ihan pikkuisen tehtävänä, ennen kuin voin kokonaan unohtaa kaiken koulutyön.

Sain siskoiltani ihan parhaan synttärilahjan: he olivat askarrellet minulle kasan kirjamerkkejä, joissa on lempparisitaatteja lempikirjastani Annan nuoruusvuosista! Yksi kesäloman alun parhaista hetkistä olikin koluta läpi rakasta kirjaani ja etsiä lahjaan sopivia sitaatteja.

Lukuvuoden aikana työkiireiden keskellä on lukeminen ja vielä enemmän bloggaaminen ollut tavallista vähäisempää. Minusta on kiireideni keskellä tullut keskittymishäiriöinen ADHD-lukija, jolla on tuhat kirjaa kesken, eikä mistään kirjasta tule valmista (paitsi ehkä puolen vuoden päästä aloittamisesta). Lainailen kirjastoista vinot pinot kirjoja. Aloitan fiiliksen mukaan mitä sattuu ja seuraavassa hetkessä olenkin pyrähtänyt jo toisen kirjan pariin. En edes jaksa laskea, miten monta kirjaa minulla on kesken. Kirjat toki kärsivät hajanaisesta ja katkelmallisesta lukutyylistäni: loppuun päästyäni minulla voi olla jokseenkin epämääräinen kuva siitä, millainen kirja tulikaan luettua. Moni kirja on varmasti jäänyt myös pysyvästi kesken. Olen kuitenkin todennut, että on loppujen lopuksi täysin epäolennaista, miten paljon lukemistani kirjoista ymmärrän ja muistan. Olennaisia ovat vain kirjojen parissa viettämäni hetket, jotka saavat minut hengittämään.

Samalla tavalla kuin keskeneräisten kirjojen pino on kasvanut lukuvuoden aikana kasvamistaan, on myös bloggaustaan odottavien jo luettujen kirjojen pino kasvanut. Kesälomani aikana yritän koluta bloggauspinoa vähän paremmin läpi, mutta voi olla, että osa tämän lukuvuoden kirjoista jää vaille blogini dokumentointia.

Kesäloman ensimmäisen viikon aikana juhlin synttäreitäni kaksin kakuin

Minulla on tälle kesälle monia haaveita ja suunnitelmia.  Tietysti yksi tärkeimmistä asioista, joita odotan tältä kesältä, on se, että on enemmän aikaa lukea. Niinpä heti viimeisen virallisen koulupäivän jälkeen riensin kirjastoon ja haalin syliini valtavan pinon kirjoja. Ei sillä, etteikö niitä keskeneräisiä kirjoja olisi jo kotona riittämiin. Mutta minun kesälomafiilikseni alkaa aina siitä, kun saan mennä kirjastoon, hivellä lukuisia lukemattomia kirjoja, lukea niiden takakansitekstejä ja haalia niitä suuri pino kotiin ja ajatella sitä ihanuutta, että vihdoin on aikaa kirjoille ja lukemiselle.

Tällaisen kirjapinon haalin kotiini kirjastoreissultani

Kaksi näistä kirjoista on tanskalaisia, jotka lainasin aivan sitä varten, että lähden tänään pienelle Tanskan lomalle ja olen ajatellut lukea matkatunnelmiini sopivasti siellä tanskalaista kirjallisuutta. En ole ennen tiennytkään, että H. C. Andersen on kirjoittanut kuuluisten satujensa lisäksi myös romaaneita, mutta näemmä on. H. C. Andersenin Kaksi paronitarta -romaanissa on kaiken lisäksi aivan ihanat kannet! Peter Høegin monen sukupolven ja monen vuosisadan yli ulottuva tarina Kuvitelma 20. vuosisadasta kuulostaa mielestäni vallan kiehtovalta ja juuri minun tyyliseltäni kirjalta.

Kesäloman alun kunniaksi kirjastosta haalimani kirjapino on sellainen ex tempore -tunteen mukaan kahmittu pino, josta veikkaan monen teoksen jäävän lukematta, mutta luultavasti monen myös tulevan luetuksi. Yhden kirjan näistä, Alice Hoffmanin Punaisen puutarhan, ehdin jo ensimmäisen kesälomaviikkoni aikana lukemaan. Tämä oli aivan oikea teos aloittaa kesäloma!

Muita kirjoja, jotka erityisesti suunnittelen lukevani kesällä, on keväällä hieman aloitettu Volter Kilven suurromaani Alastalon salissa sekä Ylen 101-kirjaa -projektiin osakseni arvottu Timo K. Mukan Tabu. Toivon myös saavani loppuun keväällä aloittamani Markus Zusakin Kirjavarkaan. Lisäksi aion lukea erään opiskelijoiden kesäkirjasuosituksista kesälukemisekseni arpomani teoksen, josta aion kirjoittaa lähitulevaisuudessa aivan oman bloggauksen. Myös viime kesänä arvoin opiskelijoideni kesäkirjasuosituksista yhden kirjan luettavakseni, ja idea oli mielestäni sen verran kiva, että ajattelin tänä kesänä ottaa uusiksi.

Alastalon salia aloitin jo vähän keväällä

Sen lisäksi, että odotan tältä kesältä lukuisia lukukokemuksia, odotan myös lukuisia kesälomamatkojani! Olen päässyt nyt sen verran käsiksi oikeaan työelämään ja tehnyt sen verran paljon ylitöitä, että minulla on tänä kesänä ensimmäistä kertaa elämässäni varaa oikeasti vähän lomaillakin. Sen lisäksi, että lähden Tanskaan, menen myös kesäkuun lopussa kolmen yön ja kolmen eri huvilan huvilalomalle ihanaan Hankoon, johon ihastuin ikihyviksi viimekesäisellä Hangon matkallani ja jossa olen myös lukuvuoden aikana käynyt muutaman kerran pitämässä yhden huvilayömittaisen irtioton. Heinäkuussa puolestani suuntaan luostarilomalle Valamoon ja Lintulaan, ja matkan varrella yövyn myös ihastuttavassa Taulun kartanossa, jossa vietin keväällä yön myös Jyväskylän kirjamessujen jälkeen. Lisäksi heinäkuussa palaan Hankoon myös lyhyemmän huvilointiloman merkeissä. Näihin kaikkiin matkasuunnitelmiini sisältyy myös ajatus kiireettömistä kirjahetkistä ihanissa miljöissä.

Kertokaahan, mitä kivaa te muut aiotte lukea kesälomallanne!

 Kesäloman alun kunniaksi hankin parvekkeelleni lukutuolin! Kerran testattu "tositoimissa" ja kokemus erinomainen!

Kaksi suomalaista uutuuromaania todellisten ihmisten elämästä : Akvarelleja Engelin kaupungista ja Jäljet

Tänä vuonna olen tehnyt jotakin ennenkuulumatonta: olen lukenut kaksi suomalaista uutuuskirjaa! Luen harvoin uutuuksia ja vielä harvemmin suomalaisia. Jännästi nämä molemmat kirjat muistuttavat myös sisällöltään toisiaan: molemmat ovat kaunokirjallisia romaaneita kahdesta kuuluisasta Suomessa vaikuttaneesta kulttuurihenkilöstä: Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista kertoo Suomen arkkitehtuuriin suuren jäljen jättäneestä Carl Ludvig Engelistä. Mila Teräksen Jäljet-romaani puolestaan on tarina Helene Schjerfbeckistä, Suomen kultakauden kuulusta kuvataiteilijasta. Molempia teoksia yhdistää lisäksi surumielinen vire. Mutta kumpi teos kävi syvemmälle sydämeeni?

Jukka Viikilän taidokas Akvarelleja Engelin kaupungista

Viime vuoden Finladia voittaja, Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista, houkuttaa lukemaan raikkaan kauniilla ja ilmavalla nimellään, jota tukee kannen hento ja vaaleataustainen kuvitus. Nimi ja ulkonäkö on lupaus sisällöstä: myös Viikilän romaanin sisältöä voisi luonnehtia raikkaaksi  ja kauniiksi. Samalla kuitenkin tarina ja sen kirjoitustyyli on hieman surumielinen, painostava ja etäisen kolea.

Akvarelleja Engelin kaupungista kertoo kuuluisasta saksalaisesta arkkitehdistä Carl Ludvig Engelistä ja siitä, kuinka hän rakensi Helsingin. Romaani on kirjoitettu päiväkirjamuotoon. Engelin lyhyet päiväkirjamerkinnät johdattavat lukijan arkkitehdin pään sisälle ja 1800-luvun kiehtovaan porvariselämään.

Pidin teoksesta, mutta en löytänyt siitä "sitä jotakin". Odotukseni teoksen nimen ja Finlandia-voiton vuoksi olivat korkealla, mutta lukukokemus jätti sieluni jokseenkin kylmäksi. Viikilän teos on taidokkaasti ja taiteellisesti kirjoitettu. Kieli on huoliteltua ja sanavalinnat hiottuja. Teos on aiemmin runooilijana tunnetun Viikilän esikoisromaani, ja kirjailijan tausta tulee selvästi näkyviin kielen lyyrisyydestä. Kuitenkin jäi tunne, että teos on hieman sieluton: siinä on muoto, mutta missä sisältö?

Teoksen loppua kohden tarina kuitenkin tarttui minuun intensiivisemmin ja pystyin paremmin eläytymään siihen. Kun menestyneen arkkitehdin elämänkohtalo kääntyy onnettomaksi ja traagisuus saa päähenkilön elämässä vallan, uppouduin syvemmälle tarinaan - ja tulin liikutetuksi ja kosketetuksi.

Mila Teräksen herkän kaunis Jäljet

Helene Schjerfbeck on aina ollut minulle tuttu - ja tietyllä tavalla läheinen taiteilija. Varmaan läheiseksi hän on tullut minulle siskoni kautta, jolle Schjerfbeck on taiteilija ylitse muiden.

Minua on aina kiehtonut traagisten, väärinymmärrettyjen, yksinäisten, kärsivien, hauraiden ja herkkien taiteilijoiden kohtalot. Lempirunoilijani on 16-vuotiaasta tuberkuloosia sairastanut ja 31-vuotiaana tautiin menehtynyt Edith Södergran, jonka runous oli liian edellä aikaansa ja joka ei saanut elinaikanaan nähdä sitä, miten syvästi hänen runouttaan voidaan arvostaa. Lempikuvataitelijani on puolestaan hollantilainen postimpressionistinen Vincent van Gogh, joka ei elinaikanaan myynyt kuin yhden taulun ja jonka realismin vaatimuksista rajusti poikenneet impressionistiset töhryt eivät saaneet aikalaisten arvostusta osakseen. Elämän vaikeudet johdattivat van Goghin mielisairaalan seinien sisään ja saivat hänet myös lopulta ampumaan aivonsa pihalle. Olen pohtinut joskus, että ehkä kärsimys synnyttää taidetta ja herkistää ihmisen aistit vangitsemaan elämän ja ihmisyyden kokemuksen syvimpiä tuntoja sanoihin tai kuviin tai muihin taiteellisiin luomuksiin. Tai ehkä kärsimys vain haluaa tulla ilmaistuksi.

 Ihan Södergranin tai van Goghin elämän veroista tragiikkaa ei löydy Schjerfbeckistä, mutta näen yhtäläisyyksiä. Hänen elämäänsä varjosti yksinäisyys. Näen hänet myös hauraana ja herkkänä taiteilijahahmona. Hänen mielenmaisemansa on melankoliasävytteinen, minkä voi helposti aistia hänen tauluistaan. Hän myi taulujaan paljon enemmän kuin esimerkiksi van Gogh, mutta ei saanut aikanaan kuitenkaan nykyisen kaltaista arvostusta. Kaikki tämä tekee hänen elämänkohtalostaan silmissäni kiehtovan - ja tarinan arvoisen.

Mila Teräs on onnistunut vangitsemaan Jäljet-romaaniinsa kauniisti Schjerfbeckin tarinan. Kirjoitustyylissä on herkkää kauneutta, joka koskettaa. Tyyli kuvastanee Schjerfbeckin herkkää ja taiteellista sielunmaisemaa. Sanoissa ei ole mitään liikaa - eikä myöskään mitään liian vähän. Tuntuu kuin jokainen sana olisi viimeistä piirtoa myöten harkittu.

Teoksessa yhdistyy kiehtova elämäntarina upeaan tyyliin ja kerrontaan. Teräksen hitaasti ja verkkaisesti putoilevat sanat kävivät suoraan sydämeeni. Tuntuu kuin romaanin sanat olisivat putoilleet lukijan mieleen kirjan sivuilta kuin hitaasti taivaalta maahan leijailevat lumihiutaleet kauniina ja kuulana talvipäivänä. Siitä ei voi muuta kuin lumoutua ja jäädä ihastuneena katselemaan sanojen verkkaista tanssahtelua.

Lopetankin tällaiseen lumiaiheiseen katkelmaan, jossa tiivistyy hyvin se kerronnan ja tyylin kauneus, johon teoksessa ihastuin:

Talvi hengittää, ja huoneet käyvät päivä päivältä yhä vetoisemmiksi.

Elämän merkitys on pienissä asioissa. Palavissa haloissa, kun lisään niitä uuniin, hengitän niiden tuoksua ja kuuntelen niiden risahtelua.

Elämän merkitys on sen jatkumisessa.

Lumi pehmentää kaupungin hermostuneet ääriviivat. Kynnetyssä maassa on vieretysten tummaa multaa ja lunta, se on kaunista.

Ostin Teräksen teoksen Jyväskylän kirjamessuilta ja aloitin sen ihanissa tunnelmissa sen jälkeen Jyväskylän lähellä sijaitsevassa kartanossa.

Jukka Viikilä

Akvarelleja Engelin kaupungista, 2016

Gummerus

215 s.

Mila Teräs

Jäljet, 2017

Karisto

285 s.