Alice Hoffmanin lumoava Punainen puutarha

Alice Hoffmanin Punainen puutarha päätyi kesäloman alun kynnyksellä tehdyn kirjastoreissun yhteydessä haalimani suuren kesäkirjapinon mukaan ihan äkillisen päähänpiston aikaansaamana. Nimi oli entuudestaan etäisesti tuttu, mutta en tiennyt kirjasta mitään. Kirjan kaunis kansi ja nimi vain näyttivät kutsuvan minua ja antavan lupauksen hyvästä kesälukemisesta. Kuulemani kutsu piti lupauksensa: Punainen puutarha oli lumoava lukukokemus ja täydellinen kirja kesään.

Blackwellin kaupunki Yhdysvaltain Massachusetissa muutti nimensä vuonna 1786. Perustamisensa yhteydessä vuonna 1750 se oli ristitty Bearsvilleksi, mutta varsin pian kävi selväksi, että ettei karhuihin viittaava nimi ollut omiaan houkuttelemaan lisää uudisasukkaita. Läheisissä metsissä oli kyllä silloin lähes yhtä paljon mustakarhuja kuin mäntyjä, mutta yhtä lailla oli kaupungin ohi virtaavassa joessa enemmän ankeriaita kuin sen penkereillä saniaisversoja. Jos työnsi matalikossa kätensä joen sameanvihreään veteen, saattoi saada saaliiksi puolenkymmentä ankeriasta ilman syöttiä. Jos rohkeni kahlata vyötäisiään myöten veteen, joutui oitis ympäröidyksi. Kuitenkaan kukaan ei edes harkinnut kutsuvansa paikkaa Eelsvilleksi, vaikka kaikki söivät säännölliseksi ankeriaspiirasta ja monet miehet käyttivät ankeriaannahasta valmistettuja vöitä ja saappaita. He sanoivat, että kun yllä oli ankeriasta, onni suosi heitä korttipelissä, mutta mitä tuli muuhun elämään, esimerkiksi rakkauteen ja kaupankäyntiin, heillä ei ollut onnea lainkaan.

Näin alkaa Punainen puutarha, ja tiesin jo heti aloituksesta, että tulisin pitämään kirjasta. Pidän tarinoista, jotka alkavat perinteisellä tyylillä, hitaasti ja laveasti miljöötä kuvaillen. In medias res -aloitukset eivät ole minun makuuni, vaan haluan tarkan kuvan yksityiskohdista, ennen kuin olen valmis hyppäämään tarinan vietäväksi. Parasta Punaisessa puutarhassa onkin se, että vaikka juonessa loppujen lopuksi tapahtuukin yhtä ja toista ja kaikenlaista, perin jännittäviäkin juonenkäänteitä, on kerronnassa läpi teoksen paljon tarkkaa ja tunnelmoivaa kuvailua. Pidin kovasti Punaisen puutarhan kauniista ja hieman taianomaisesta tunnelmasta.

Punaisen puutarhan rönsyilevä juoni kuljettaa lukijan vuosisatojen halki Blackwellin kaupungin asukkaiden matkassa kaupungin perustamisesta aina nykypäivään asti. Rikkaan henkilögallerian suhteiden seuraaminen on välillä vaikeaa, mutta on hauskaa, miten eri henkilöiden tarinat limittyvät ja lomittuvat - vaikka kaikkia yhteyksiä ei ihan huomaisikaan. Vaikka ajat muuttuvat, ihmisyys ei. Samat teemat ihmiskohtaloissa toistuvat halki aikojen.

Teoksen kauniin viipyilevä kieli, lumoava ja elävä luontokuvaus,  tapahtumarikas ja värikäs juoni - sekä kannen iloinen ja kukkaloistoinen ulkoasu - tekivät siitä mielestäni erinomaisen kesäkirjan. Hassua kuitenkin, että esimerkiksi Nenä kirjassa -blogin Norkku argumentoi teoksen sopivan hyvin syksyyn, "hetkeen, jossa hyvästellään kesä". No, miksei niinkin.

Punaisen puutarhan kustantaneen Gummeruksen sivuilla teosta nimitetään romaaniksi, mutta aika moni muu kirjabloggaaja, kuten esimerkiksi Lumiomenan Katja tai Sinisen linnan kirjaston Maria, on arvioissaan nimennyt sen tarinakokoelmaksi. Oikeastaan en lukiessani tullut ajatelleeksi teosta tarinakokoelmana - niin asennoitunut olin romaanin lukemiseen. Jälkikäteen mietittynä mielestäni molemmat tulkinnat teoksesta ovat mahdollisia - jonkinlainen vahva yhtenäisyys teoksessa on, mutta kuitenkin eri ihmisten tarinat mudostavat hyvin myös oman kokonaisuutensa ja muodostavat itsessään draaman kaaren.


Alice Hoffman

Punainen puutarha

The Red Garden, 2011

Gummerus

292 s.