Ihana ja ahkera kesäkuuni

Kesäkuuni on ollut ihana ja kaunis kuukausi: paljon ihania, iloisia ( ja myös haikeita) kesäisiä juhlia, ystäviä, mansikanmyyntiä sekä tietysti kirjoja. Aivan kasapäin kirjoja!

 

Ikävää on se, että olen suurimman osan kesäkuusta ollut pienen flunssan kourissa, mutta lukuharrastukseni kannalta flunssa on ollut suotuisa: töiden jälkeen olen monesti "hoitanut" flunssaani käpristymällä sängynpohjalle romaani kainalossa. Omalla tavallaan olen myös nauttinut näistä suloisista ja aivan velvollisuudesta vietetyistä ihanista laiskotteluhetkistä jännittävien kirjojen parissa.

Keväällä blogissani eleltiin hieman hiljaiseloa monien kiireiden vuoksi. Jo toukokuussa oli ilmassa pientä elpymistä, sillä bloggasin sentään neljästä kirjasta. Kesäkussa olen kuitenkin ottanut takaisin kevään kirjallisen laiskottelun ja lukenut ja blogannut omaan lukutahtiini verrattuna aivan harvinaisen paljon kirjoja.

Nyt tekisi mieleni oikein taputtaa itseäni päähän ja sanoa "hyvä Anna!" Olen blogannut kesäkuussa nimittäin 14:stä lukemastani kirjasta. Aika mainio saavutus mielestäni!

Tässä luetut kirjat lyhyine kommentteineen:

1. R.L. Stevenson: Huomispäivän laulu Tarinakokoelma, josta pidin, vaikkei kaikilta osin ollutkaan aivan sitä, mitä kaipasin. Parhammillaan kuitenkin tarinat toivat ihastuttavan sadunhohtoisen tuulahduksen menneestä ja kadonneesta maailmasta.

2. L.M. Montgomery: Runotyttö maineen polulla

3. L.M. Montgomery: Runotyttö etsii tähteään (yhteisbloggaus molemmista runotytöistä täällä)

Runotytöt veivät mennessään kauniiseen ja suloiseen maailmaan! Mitä pidemmälle etenin, sitä enemmän pidin runotytöstä!

4. Louisa M. Alcott: Pikku naisia I

Oi, oi! Eihän tästä ole muuta sanottavaa <3

5. Sarah KilBride: Tähdikki - aavikon taikaponi (kuvakirja)

Suloinen kuvakirja, vaikkei kovin "ihmeellinen", omalla tavallaan viehättävä.

6. L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet

Lempikirjani, ties kuinka monetta kertaa uudelleen luettuna. Ikimuistoinen sählärikaimani vauhdissa, kuka voisi olla ihastumatta? Ihana, ihana, ihana! <3

7. Dostojevski: Alistetut ja loukatut

Hidastempoisesti etenevä ihmissuhdedraamaromaani, jonka juoni kuitenkin kiehtoi ja houkutti.

8. Lewis Carroll: Liisa ihmemaassa

Lukukokemuksena ihan kiva, muttei ollenkaan niin pökerryttävän ihastuttava ja hauska kuin olin odottanut.

9. Tove Jansson: Vaarallinen juhannus

Muumit ovat upeita, älykkäitä ja ihania, eikä tämä kirja ollut poikkeus muiden muumien joukossa. Oivallinen juhannusfiilistelykirja juhannuksen alla.

10. Juhani Aho: Juha

 

Riipaisevan traaginen tarina, joka kosketti ja vei täydellisesti tämän tytön mennessään.

 

11. Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu

 

Klassikko, joka järkytti minua syvästi karulla maailmankuvallaan ja ällönaturalismillaan.

 

12. Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä

 

Tämä klassikko, jota luulin pitäväni kamalana ja tylsänä, yllättikin minut hauskuudellaan. Vaikka toisinaan koin puuduttavia hetkiä näiden seitsemän hunsvottimiehen seurassa, lämmittivät he sydämeni.

 

13 Walter Scott: Ivanhoe

 

Kaikkien aikojeni pisin luku-urakkani saatiin hieman yli vuoden päästä aloittamisen jälkeen vihdoin päätökseen. Ritariseikkailu vei lopulta mennessään, vaikka siihen kesti hyvin pitkään syttyä.

 

14. J.L. Runeberg: Vänrikki Stoolin tarinat

 

Voi tylsyyksien tylsyys! Ei minulla tästä juuri muuta sanottavaa!

 

Olen tyytyväinen kesäkuun kirjojen sisältöönkin kokonaisuudessaan: kirjoja aika laidasta laitaan: suloisia tyttökirjoja ja vanhoja suurklassikkoja; vakavaa ja kevyttä sopivassa mittasuhteessa. Olen onnistunut kirimään hyvin myös 1800-luvun kirjat -haasteessa ja saanut luettua 7 haasteeseen sopivaa kirjaa lisää. (Aiemmin tänä vuonna olen lukenut vain kaksi 1800-luvun kirjaa.)

 

Sen lisäksi, että olen blogannut lukemistani kirjoista, olen kesäkuussa myöskin hehkuttanut Topeliuksen novellin suomennosprojektia, jossa olen ollut mukana sekä laulanut kirjallisuudenopiskelijan valitusvirren tuskaa tuottavan Suomen kirjallisuushistorian kurssin kunniaksi.

 
 Kesä on juhlien aikaa: tässä kuussa mm. vietin synttäreitäni sekä hymyn ja itkun sekaisia "puoli-häitä" Amerikkaan muuttavan ja siellä naimisiin menevän rakkaan ystäväni muistoksi.

 

Heinäkuu on lähtenyt käyntiin Anna Kareninalla ja saattaa olla, että tällaiseen suurromaaniin tarttuminen hidastaa hieman lukutahtiani, jos sitä mitataan kirjojen määrällä. Lisäksi aion jatkaa valloitusmatkaani Suomen kirjallisuushistorian parissa.

 

 

Toivotan kaikille lämmintä ja aurinkoista heinäkuuta! Muistakaa lukea paljon ja nauttia kesästä! :)

Runeberg: Vänrikki Stoolin (pitkäveteiset) tarinat

J.L. Runeberg

Vänrikki Stoolin tarinat

Fänrik Ståls sägner (I osa 1848, II osa 1860)

Suom. Paavo Cajander

WSOY

379 s.

(Sisältää rinnakkain sekä ruotsin että suomenkielisen)

Seikkailuni Suomen kirjallisuuden parissa jatkuvat. Juhani Ahon Juhan, Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu -teoksen ja Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen jälkeen vuorossa oli suuresti kammoksumani ja pelkäämäni Vänrikki Stoolin tarinat.

Kerrottakoon nyt ensiksi kirjasta hyvät uutiset:

Se ei ollut lainkaan niin tylsä kuin luulin. 

Olen ihan hengissä vieläkin ja voin hyvin niin ruumiiltani kuin hengeltänikin. (Huom. tylsyyteenkin voi kuolla, ainakin niin uskon vakaasti.) Luin sen lisäksi kirjan huomattavasti nopeammin kuin olin luullut, sitä olin odottanut tuskallisen pitkiä, loputtomiin asti jatkuvia tunteja kirjan parissa. Lukupäiviä oli vain kaksi, vaikka niiden välissä olikin viikko väliä; ensimmäisenä päivänä luin ensimmäisen osan, toisenä päivänä toisen osan.

Ja sitten huonot uutiset:

No, tosi tylsä se siltikin oli.

Toisen osan tylsyyttä helpotti huomattavasti, että menin tänään töiden jälkeen kauniiseen puistoon Paraisilla, solisevan veden ääreen Hurmaavan suklaapikari -jäätelön, ihanien Paraisten prinsessa ja prinssi -keksien sekä mansikoiden kera. Juuri tällä tyylillä kuuluu kaikki tylsät kirjat lukea!

Vänrikki Stoolin tarinat on runomuotoon kirjoitettu teos, joka koostuu erillisistä eeppisistä runoista, joita kuitenkin sitoo yhteen vain alussa ilmi tuleva kehyskertomus sekä yhteinen teema: isänmaallisuus ja isänmaan puolesta kuoleminen.

Kirja ei ollut ainostaan tylsä, huonoa siinä oli myös maailmankuva. Vänrikki Stoolin tarinat on aivan yltiöisänmäällinen kirja, joka hehkuttaa, kuinka suurella ilolla kaikki kunnon sotilaat ovat heittäneet henkensä isänmaan puolesta ja kuinka suurta ja kunnioitettavaa tällainen on. Tämä ylitöisänmaallisuus oli mielestäni aika luotaantyöntävää, miltei sairaalta vaikuttavaa. Tälläisillä kirjoillako ennen aivopestiin nuorukaisraukat, jotta nämä hymyssä suin luopuisivat hengestään taistelussa?

Kuolema on minusta ikävä asia (etenkin ennenaikainen kuolema), eikä sitä tee mielestäni yhtään sen hohdokkaammaksi se, että saa luopua hengestään isänmaan hyväksi. Itse olen lisäksi melko pasifisti, enkä pitänyt tällaisesta sotimaan kannustamisesta.

Tässä suhteessa teos ei ole ehkä kestänyt aikaansa, minun ja luulen, että monen muunkin nykylukijan mielestä tällaista isänmaanrakkautta on vaikea ymmärtää. Jossakin runossa isänmaa rinnastettiin jopa rakastettuun ja morsiameen, ja näin ollen isänmaan vuoksi kuoleminen sai yhtä romanttisen hohteen kuin rakastettunsa vuoksi henkensä menettäminen.

Minua erityisesti kummastutti eräs "Torpan tyttö" -niminen tarina, jossa tyttö päättää luopua hengestään kun tajuaa, että hänen sulhonsa on karannut rintamalta. Surun taistelussa menetetystä sulhasesta hän olisi kyennyt kantaa, muttei sitä häpeää, joka aiheutuu taistelusta karenneesta sulhasesta. Minusta sulhasen käytös on vain tervettä itsesuojeluvaistoa, ja minä vain huoahdin tätä runoa lukiessani, että voi mitä aivopesua!

Tietysti ymmärrän, että tämä oli 1800-luvun kansallisromantiikan henki. Mutta silti, tässä on vain jotakin, jota minä en pohjimmiltaan pysty ymmärtämään.

Mutta huomasinpa, että tämä kirja ei aivan turhaan nykyäänkin kuulu niihin suuriin suomalaisiin klassikoihin, joiden tuntemista pidetään yleissivistävänä. Monet teoksen runoista tavalla tai toisella elävät kulttuurissamme. Teoksen ensimmäinen runo esittää Maamme-laulusta tutut säkeet. Lisäksi yksi teoksen runoista on "Porilaisten marssii", joka on minulle ainakin tuttu jokavuotisesta joulurauhan julistustilaisuudesta, jossa tosin vain soitetaan sen sävel. Yksi runoista oli nimeltään "Lotta Svärd", josta ilmeisesti Lotta-järjestö on saanut nimensä ja ihanteensa.

Oi maamme, Suomi, synnyinmaa,

soi, sana kultainen!

Ei laaksoa, ei kukkulaa,

ei vettä, rantaa rakkaampaa

kuin kotimaa tää pohjoinen

maa kallis isien.

On maamme köyhä, siksi jää,

jos kultaa kaivannet.

Sen vieras kyllä hylkäjää,

mut meille kallein maa on tää,

sen salot, saaret manteret

ne meist´on kultaiset,

Ovatpa meille rakkahat

koskemme kuohuineen,

ikuisten honkain huminat,

täht`yömme, kesät kirkkahat,

kaikk´, kuvineen ja lauluineen

mi painui sydämeen.

Ivanhoe - kaikkien aikojen vaivalloisin luku-urakkani

Huh ja hoi, olen saanut päätökseen luku-urakan, jonka aloitin jo hieman yli vuosi sitten, kesäkuun puolessa välissä. En olekaan ikinä moista aikaa yhden romaanin lukemiseen käyttänyt. Mutta yhtä kaikki Walter Scottin klassikko Ivanhoe on nyt valloitettu!

Ei sillä, että kirja ollut kovin pitkä. Ihan perusromaani: 367 sivua. Mihin tämä kaikki aika on sitten mennyt?

Tuskien taival

No tietysti kaikenlaisten muiden kirjojen lukemiseen. Aloittaessani viime kesäkuussa Ivanhoeta, luin muistaakseni alle parin viikon sisään reilu puolet. Sitten se jäi uinumaan. Vaikka kirjassa oli jotakin minuun vetoavaa, oli se kuitekin niin hidastempoinen, verkalleen etenevä ja raskassoutuinen, että muut kirjat veivät mennessään ja tämä jäi taka-alalle.

21. lokakuuta olen käynyt kommentoimassa Luettua elämää -blogin Elinan Ivanhoe-bloggausta ja vakuuttanut tarttuvani uudestaan kirjaan. Tämän vakuuttelun jälkeen muistan ehkä lukeneeni noin kymmenisen sivua ja tylsistyneeni sitten. No, mutta vakaasti olin kuitenkin päättänyt, että periksi ei anneta: minä vielä luen tämän kirjan! Uskollisesti olen sen käynyt kirjastossa uusimassa aina vain uudestaan ja uudestaan. Ja tänään vihdoin koitti se kaunis päivä, jolloin ryhdyin tuumasta toimeen: luin Ivanhoen loppuun! Lopputaival sujuikin varsin paljon kevyemmissä merkeissä ja kuten sanoin, aivan yhdessä päivässä. 

Nyt tietysti kaikki luulevat, että tästä kirjasta kannattaa pysyä loitolla. Mutta älkää ihmeessä saako väärää kuvaa! Ivanhoe oli kokemuksena pienten hikikarpaloiden arvoinen. Se on niitä vanhoja hitaasti eteneviä kiroja, joita lukiessa joskus pääsee huokaus ja silmät vilkuilevat ehkä liiaksi sivunumeroita, mutta joka kuitenkin palkitsee lukijansa. Pidin kuin pidinkin lopulta Ivanhoesta.

Sisältö

Ivanhoe on historiallinen romaani. Se sijoittuu keskiajan iloiseen Englantiin, ritareiden ja vallasta kamppailevien kruunupäiden aikaan. Valtaa Englannissa pitää todellisen kuninkaan ahne Juhana-veli, joka toivoo veljensä Rikhardin jäävän ristiretkilleen, jotta voisi anastaa tämän kruunun. Kuningas Rikhard Leijonamieli on kuitenkin palannut jo Englantiin veljensä tietämättä ja esiintyy salaperäisenä mustana ritarina. Juoni on monipolvinen ja vaeltava, täynnä jännittäviä selkkauksia sekä miekkojen kilinää ja ritareiden haarniskojen kolinaa.

Keskeisiin henkilöihin kuuluu lisäksi tietysti nimihenkilö ritari Ivanhoe sekä ritari Locksley, joka myös tunnetaan Robin Hoodina. Jotta tähän ritariromaaniin sataisiin lajityypillistä romantiikkaa, seikkailee siinä toinen toistaan kauniimmat ja ihanammat neidot Rowena sekä Rebekka.

Arvio

Kirja oli tietyllä tavalla hyvin hauskasti kirjoitettu. Siinä on paljon hupaisaa sanailua sekä ironiaa, jolla asetetaan henkilöhahmot naurettavaan valoon. Erityisesti munkit saavat osakseen pientä huvittavaa ivaa kaksinaismoralisminsa vuoksi. Lisäksi erityisesti miespuoliset henkilöt joutuvat toisinaan naurun alaiseksi, naishenkilöt ovat puolestaan kauttaaltaan ihania ja kunniallisia.

Hieman näin naisena minua harmitti se, kuinka naisiin suhtaudutaan teoksessa ja kuinka kertojakin heihin suhtautuu. Tärkein ja arvostetuin piirre naisessa nimittäin tämän romaanin ajatusmaailmassa on kauneus (toisaalta kauneus myös kätevästi samaistetaan kaikkinaiseen hyvyyteen). Olikin miltei huvittavaa seurata, millaisen vaikutuksen nämä ylimaallisen kauniit neitokaiset Rowena ja Rebekka tekevät miespuolisiin henkilöihin. Tässä toisaalta ehkä hieman vaivihkaa myös naurettiin miesten tymyydelle: kuinka helposti miehet ovatkaan naiskauneuden vietävissä!

Ensin ajattelin, että kirjailija taitaa olla hieman sovinisti, mutta sitten opin oikeastaan liittämään naisen aseman ja naiskuvan teoksessa ritariromaanin henkeen ja kaavaan. Naisen tehtävä on ritariromaanissa olla kaunis nukke, joka asetetaan näyttämölle ihasteltavaksi ja kiipelistä pelastettavaksi, jotta saataisiin kehiin kunnon romantiikkaa ja kiperiä tilanteita. (Mikäs sen romanttisempaa kuin pelastaa kaunis nainen vaarasta!)

Toisaalta olin havaitsevinani miltei feminisisen juonteen siinä, kuinka urhoollisesti naiset asettuvat vastustamaan miehiä siinä vaiheessa, kun heidän kunniansa on vaarassa. Rebekka-neito on mielummin valmis kulkemaan vaikka suoraan kuoleman kitaan kuin karkaamaan erään häntä kosivan inhottavan miekkosen matkassa. Niin sitä pitää, siskot!

Jokin kirjan tunnelmassa ja maailmassa kiehtoi minua. Keskiajan maailma ritareineen, kuninkaineen ja kauniine neitokaisineen, Englannin luonto, sen viheriät metsät ja komeat linnat; arvaamaton ja vaarallinen elämä, jota ei halua elää, mutta josta haluaa lukea. Toivon, ettei tämä ole minun viimeinen Sir Walter Scottini!

Siinä miellyttävässä osassa iloista Englantia, missä Don-joki virtailee, yleni entisaikoina laaja metsä. Se peitti ne kauniit kunnaat ja laaksot, mitkä leviävät Sheffieldin ja hilpeän Doncasterin kaupungin välillä, ja siellä oteltiin aikoinaan monet Ruusujen sisällissodan tuimimmista taisteluista. Näillä seuduin oli majapaikkansa myös niillä rohkeilla rosvoparvilla, joiden tekoja Englannin kansanlauluissa niin suuresti ylistetään.

Tämä seutu on tapaustemme päänäyttämönä, ja kertomuksemme ajankohta vie meidät takaisin Rikhard I:n hallitusajan loppupuolelle, jolloin epätoivoiset alamaiset kuninkaan poissaollessa julkeasti isännöivien pikkutyrannien sortamina ikävöivät hartaasti hänen paluutaan pitkästä vankeudesta.

Sir Walter Scott

Ivanhoe (1820)

Kääntänyt: Suonio (1930)

Lyhentänyt ja kielellisesti korjannut: Olli Nuorto

WSOY

367 s.



Hupaisat Seitsemän veljestä

 

Aleksis Kivi

Seitsemän veljestä (1870/1873)

Gummerrus

336s.

 

Hei, onnitelkaa minua, minä olen vihdoin tehnyt sen: lukenut Seitsemän veljestä!

 

Näitä suuria suomalaisia pölyltä haiskahtavia klassikoita, joita kohtaan olen tuntenut mitä suurinta ennakkoluuloa. En olisi tietenkään moiseen uhkarohkeaan yritykseen vapaahetoisesti ryhtynyt, vaan siihen minut pakotti Suomen kirjallisuushistorian kurssi.

 

Mutta saanen iloksenne julistaa: Seitsemän veljestä ei ole lainkaan niin tylsä kirja kuin voisi luulla!

 

Siis se on suorastaan hauska.

 

Siis kuvitelkaa nyt: seitsemän sivistymätöntä, typerää, paksupäistä, huonostikäyttäytyvää ja viinaanmenevää miestä karkaavat metsiin asumaan, koska eivät oikein pysty sopeutumaan yhteiskuntaan ja opettelemaan lukemaan. Kymmenen vuotta metsissä vietettyään miehet järkiintyvät ja päättävät ryhtyä kunnon ihmisiksi. Ahkeruudella ja uutteruudella he saavuttavat päämääräränsä, oppivat lukemaan sekä saavat jopa vaimot itselleen (kaikki muut paitsi Simeoni). Näin ei tämä hulvaton tarina jää vaille opetusta.

 

Siis periaatteessa teoksella oli hyvin hauskat raamit, mutta myönnettäköön; joskus tuli hieman tylsää. Alkuun oli vaikea päästä mukaan ja kiinnostua, mutta viimeistään siinä vaiheessa kiinnostukseni heräsi, kun havaittiin, että kaikki miehet (nuorinta lukuun ottamatta) ovat rakastuneet samaan naiseen, naapurin Venlaan ja päättivät lähteä häntä yhteistuumin kosimaan.

 

(Kyllä taas huomattiin, kuinka nainen olen lukijana: heti kun kuvioon ilmestyy jokin romanttinen juonne, kiinnostus herää!)

 

Kirjan kieli on hyvin ilmaisuvoimaista ja värikästä sekä tietysti vanhanaikaista. Vanhanaikaisuuden vuoksi lukukokemus oli jokseenkin raskas, muttei ylitsepääsemättömisti. Yllätyksekseni pidin kirjan vahvasta ja kansanomaisesta kielestä, sillä yleensä en sellaisesta pidä. (Tykkään yleensä kauniista ja siloitelluista tarinoista, korusäkein koristettuina.) Tässä oli jotakin todella suomalaista (yllätys, yllätys!), aivan kuin olisin palanut oikeille suomalaisuuden juurille.

 

Etukäteen ajattelin myös inhoavani veljeshahmoja, sillä tiesin heidän olevan sellaisia remupekkoja ja huonostikäyttäytyviä nulikoita. Mutta yllätyksekseni huomasin hymähteleväni hymyssä suin heidän koomisille tempauksilleen ja pitäväni heidän elämöintiään ja sananvaihtoaan jollakin tavoin suloisena. Kyllä: nämä huonostikäyttäytyvät miehenköriläät sulattivat sydämeni!

 

Lempparini oli kuitenkin se kaikkein sydämeltään sivistynein eli Aapo. Jos olisin voinut hypätä romaanin sisään, olisin varmaan mennyt hänen kanssaan naimisiin sen sileän tien. Aapo on ihana! <3

 

(Oli ne muutkin ihan suloisia.)

 

Maa on niin järkyttävän syntinen laulu

 

 

Timo K. Mukka

Maa on syntinen laulu (1964)

Gummerrus

236 s.

Valloitusretkeni Suomen kirjallisuuden parissa jatkuu. Juhani Ahon Juhan jälkeen käänsin katseeni siihen kirjaan, joka oli oikeastaan ainoa Suomen kirjallisuushistorian kurssin lukemistosta, jota odotin: Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu -teokseen.

Ja kuinkas kävi?

No, järkytyin. Syvästi.

 

Mukka julkaisi esikoisromaaninsa Maa on syntinen laulu jo 19-vuotiaana ja kun otetaan huomioon teoksen kirjallinen laatu, saavutus on aika huikea. Teos kertoo nuoren Martta-tytön varttumisesta ja seksuaalisesta heräämisestä lestadiolaisessa maaseutuyhteisössä. Kirjan keskeisiä teemoja ovat erityisesti uskonnollisuus ja seksuaalisuus sekä näiden välinen ristiriita. Myös kuoleman teema nousee esiin.

 

Risut

 

Kirja on hyvin karu ja naturalistinen, naturalistisuudessaan suorastaan mielestäni todella iljettävä. En ole mitään ällöttävämpää ennen lukenut.

 

Erityisesti seksuaalisuuden kuvaus on hyvin naturalistista. Järkyttävintä kirjassa on mielestäni se, kuinka seksuaalisuus yhdistyy hurmoshenkiseen uskonnollisuuteen. Monet kyläläisten pitämät uskonnolliset seurat päätyvät seksuaalisssävytteiseen toisten ihmisten lääppimiseen, ja saarnasmies käyttää surutta seksuaalisesti hyväksi erästä kylän tyttöä pitäen hänelle samalla kovia saarnoja.

 

Järkyttävää oli mielestäni myös juuri se, kuinka suuri kuilu on sen välillä, mitä saarnataan ja mitä tehdään. Kaksinaismoralismia pahimillaan. Henkilöt eivät muutenkaan mielestäni vaikuttaneet millään lailla uskovaisilta käytökseltään, ainoa uskonnollisuuden merkki heissä oli seurakunnan tilaisuuksissa käyminen.

 

Kirjan uskonnollisuus on muutenkin aika karua ja saarnat kuulostivat todella rumilta. Ei puhettakaan Jumalan rakkaudesta ihmistä kohtaan, vaan pelkkää helvetin tulen katkua.

 

Koin järkytyksen varmaan juuri sen vuoksi erityisen pahana, että satun itse olemaan uskovainen. Sen vuoksi päädyin osittain ehkä potemaan samaa pahennusta, mikä kuohutti kovasti jo aikalaisia kirjan julkaisun aikoihin. Jossakin kohdin teosta koin kirjan kamalana jumalanpilkkana, jonka vuoksi minun teki todella pahaa lukea kirjaa. Urhoollisesti ja kiltisti jatkoin kuitenkin loppuun asti, kuuluuhan kirja opintoihini.

 

Ruusut

 

Mutta kuitenkin näin kolikon toisenkin puolen: teos on sinänsä fiktiivinen, mutta kehys perustuu osittain tosi aisoihin. On todella olemassa vääristynyttä uskonnollisuutta, jossa uskonnollisuus yhdistyy seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Uskonto on pahimmillaan hirveä ase, sillä sen luoman aukrotiteettiuskon varjolla voi tehdä hirvittäviä asioita, jos vain sattuu olemaan pahat mielessä. Taiteen yksi keskeisempiä tehtäviä on mielestäni kautta aikain ollut osoittaa yhteiskunnallisia epäkohtia luomalla niiden ympärille tarina ja tuomalla ne ihmistä lähelle.

 

Maa on syntinen laulu kertoo mielestäni erään tarinan ongelmasta, joka on ajankohtainen tänäkin päivänä. Eipä siitä ole pitkiä aikoja, kun itse asiassa juuri lestadiolaiset ovat olleet otsikoissa seksuaalisten hyväksikäyttötapausten vuoksi.

 

En olisi varmaan odottanut kirjan lukemista, jos olisin vähääkään sattunut tietämään mistä teoksessa on kyse. Nimenä kirja oli tuttu ja minulla oli hämärä mielikuva, että tätä sanotaan runolliseksi teokseksi. No sitä se kyllä tavallaan olikin, vaikkei ihan siinä mielessä kun olin odottanut. Kirjassa on pieniä runo-osioita varsinaisen tarinan seassa, jotka kertovat symbolistista tarinaa, jonka keskiössä on seksuaalisuus ja sen herääminen sekä himo. Se onkin tarkoitettu rinnakkaiseksi kuvaukseski siitä, mitä itse romaanin tarinassa tapahtuu.

 

Proosaosioiden kieli on taas erittäin kansanomaista ja murteellista, omalla tavallaan todella viehättävää vahvuudessaan ja tietyssä karuudessaan. Se asettuu jyrkkään kontrastiin runo-osioiden kielen kanssa.  Kirjassa käytettiin myös monia minulle ennestään tuntemattomia sanoja, ilmeisesti murresanoja. Esim. lapsista käytettiin aina nimitystä kläppi.

 

Loppulausunto

 

Kaiken kaikkiaan Maa on syntinen laulu on hyvin synkkä kirja ja se tarjoaa mielestäni hyvin synkän ja ikävän maailmankuvan. Tajusinkin juuri äsken, että teoksen nimessä taitaa olla alluusio kauniiseen Maa on niin kaunis -virteen, mikä asettaa teoksen sisällön ja maailmankuvan rajuun kontrastiin kyseisen virren sanoman kanssa. Teoksen tarjoama kuva seksuaalisuudesta ei ole myöskään ruusuinen; se on pelkkää himoa, joka polttaa ihmistä ja johtaa tuhoon.

 

En pitänyt kirjasta, mutta se johtuu ainoastaan kovasta tunnelatauksestani teosta kohtaan. Käyttääkseni hyvin vahvaa ja aiheeseen sopivaa kielikuvaa, tuntui miltei kuin neitsyys olisi viety väkivalloin raiskaamalla, ja viety samalla kaikki kauniit kuvitelmat siitä, että maailma on hyvä ja kaunis paikka ja että seksuaalisuuskin voi olla hyvä ja kaunis asia. Huh, huh. Kaikkea se kirjallisuuden opiskelu teettää!

 

(No, olen selvinnyt jo suurimmasta järkytyksestä ja varmaan muutamassa päivässä olen ihan entiselläni!)

 

Jos asiaa osaisi tarkastella kylmän analyyttisesti, leikaten pois kaikki tunteeni, voisin kirjasta löytää monia kirjallisia ansioita, kuten esimerkiksi jo mainitsemani kielen ja epäkohtien esilleoton.

 

Muissa blogeissa:

 

Maailman ääreen

 

Lukukausi

 

Voi rakkaani maa

voi rakkaani ranta

itke oi maa itke oi ihana ranta

yli yön havinan - hentojen kukkien tuoksun

jäkäläpikareiden yli

on taivaaseen nouseva kuumana huutona laulu

Ja miehet polvillaan painuvat maahan

ja kätensä ristivät taivaan jumalaa rukoillen.

 

Rukous on raskaana painava miesteni päitä

päin hikoovaa syliä maan

Voi rakkaani -

itkua haikeaa itke.

Tämä maani valittaa hiljaa

tämä maani on tuntenut piston sydämeeni asti

Murhattu rakkauden säikkyvä lintu on

tapettu murhattu kaunis arkana astuva eläin

 

Juhani Ahon Juha

Juhani Aho

Juha (1911)

Teoksessa: Kodin suuret klassikot - Juhani Aho II osa

Toim. Juhani Nieminen

s. 117-228

Olen käynyt rohkeasti Suomen kirjallisuushistorian kirjapaketin kimppuun, josta kirjoitin kunnon valitusvirren. Suurista ennakkoluuloistani huolimatta lähes koko kurssin kirjallisuutta ja myös Juhaa kohtaan, oli ainakin Juha täydellinen yllätys.

Lukukokemus oli vahva ja heittäydyin kirjan pyörteisiin aivan ensimmäisestä sivusta ja ensimmäisistä sanoista lähtien koko sieluni voimalla. Kerrontatyyli oli otteessaan pitävä ja luin kirjan melko nopeasti. Vanha tyyli ja vanha rauhallien maaseutuympäristö, kaukana jossakin loi vangitsevan kokemuksen, joka vei täydellisesti mukanaan. En olisi malttanut laskea kirjaa käsistäni, vaikka olosuhteiden pakosta jouduin senkin muutamaan kertaan tekemään.

Juha on onneton kirja. Oikeastaan suuri osa sen lumovoimasta muodostuukin sen pohjattomasta traagisuudesta ja inhimillesestä julmuudesta. Se on koskettava ja aivan sydäntäsärkevän riipaiseva.

Kirves nousee ja laskee, irtautuu ja uppoo; kun puu parahtaa, toinen jo tutisee - ja niin kuin on työn tahti, niin on tekijän ajatusten kulku. Yhdet tulee, toiset menee, jatkuen siitä, mihin olivat päättyneet, päättyen siihen, mistä olivat alkaneet, aina sama vaikeus niistä päästä ja tulla niiden kanssa toimeen.

- Pitipähän taas epäsovussa erottaman - pitipähän taas sanottaman ne katkerat sanat. Että se saattoikin sen sanoa, vaikka olikin totta - mutta että se saattoi sanoa: "vanha kanttura, vääräsääri, väkäleuka!" Sillä minkä minä sille mahdan, minkä minä mahdan sille, mikä on minussa luonnon vika? Näthän sen ottaessasi, tiesithän sen minulle tullessasi, että vasemmukseni ontuu - vaan että saatoit sen minulle sanoa?

Päähenkilö Juha on vanha ja ruma vääräsäärinen mies. Hän on naimisissa nuoren orpotytön Marjan kanssa, jonka on itse myöskin kasvattanut. Vaan nuori Marja ei ole tyytyväinen vanhan ja ruman úkon vaimona, vaikka Juha on kaikin puolin kunnollinen mies. Talolle saapuu yösijaa pyytämään nuori ja salskea, hirmuisen komea karjalaismies, Shemeikka, jolla on maine naistenmiehenä. Ja kuinka käy? Sen voi varmaan arvata, ainakin osittain.

Tarina on julma kuten voi jo melko alusta arvata, mutta kirja paljastui vieläkin julmemmaksi ja surullisemmaksi kuin ikinä olisin voinut kuvitellakaan. Loppuun tultuani olisin halunnut itkeä silmäni päästä irti.

Tämä on tietyllä tavalla tarina rakkaudesta ja käsittelee teemoja, joista on monet muutkin tarinat kerrottu. Mitä merkitsee rakkaus ja mitä siihen vaaditaan? Voiko rakastaa miestä, jolla on sydän puhdasta kultaa, mutta ulkoinen olemus paremmat päivänsä nähnyt? Entä onko mies, jota luontoäiti on siunannut komeudella, muttei juuri muilla arvostettettavilla ominaisuuksilla rakkauden arvoinen ja voiko hän tehdä naisen onnelliseksi? Mitä onneen vaaditaan?

Toisaalta: vaikka mies on kaikin puolin kunnon mies ja hyvä vaimolleen, mutta jos hän on naista huomattavasti vanhempi, eikä tämän sydämen valittu, voiko nainen vain oppia rakastamaan miestä kaikesta kunnollisuudesta huolimatta? Onko oikeus valittaa ja etsiä jotakin suurempaa? Ja mikä lopulta on suurempaa, kun kun aidan toisella puolella oleva ruoho on lopulta kaikkea muuta kuin vihreää, kun sitä pääsee lähemmin tarkastelemaan?

Kaikki nämä suuret, rakkauden teeman ympärille kietoutuvat kysymykset tekevät mielestäni Juhasta hyvin ajattoman, sillä nämä kysymykset eivät vanhene koskaan.

Juhannus muumien seurassa: Vaarallinen juhannus

Tove Jansson

Vaarallinen juhannus

(Farlig midsommar, 1957)

Suomentanut: Laila Järvinen

WSOY

140 s.

 

 

 

 

Vihdoin ja viimein tuli aamu.
Se syttyi kapeasta juovasta, joka hapuili kauan pitkin taivaanrantaa ennen kuin uskalsi nousta korkeammalle.
Oli tyyni ja kaunis ilma.
Mutta laineet vyöryivät kiihkeänä sekamelskana yli uusien rantojen, jotka eivät koskaan ennen olleet kohdanneet merta. Tulta syöksevä vuori, joka oli saanut kaiken tämän aikaan, oli nyt rauhoittunut. Se huokaili väsyneenä ja puhalsi vain silloin tällöin tuhkaa taivasta kohti.
Herätyskello soi seitsemältä.
Muumiperhe heräsi heti ja ryntäsi ikkunaan katsomaan. Pikku Myyn oli päästävä ikkunalaudalle, ja Mymmelin tytär piteli häntä hameesta kiinni, ettei hän tipahtaisi alas. Koko maailma oli muuttunut.
Poissa olivat jasmiinit ja sireenit, poissa silta ja koko joki. Kuohuvasta vedestä pisti esiin vain vähän puuvajan kattoa. Siinä istui pieni hytisevä seurue, nähtävästi metsän väkeä, tarrautuneena kiinni katonharjaan.

 

Muumilaakossa tapahtuu kummia. Tulivuori on herännyt eloon ja purkauksellaan aiheuttanut maanjäristyksiä ja tulvan. Kaikki laaksossa on veden vallassa, myös muumitalo. Muumiperhe menee talonsa katolle värjöttelemaan ja katsovat ohi virran mukana lipuvia tavaroita ja huonekaluja. Jokin kumma ja iso lähestyy muumitaloa. Mitä se voi olla? Onko se vaarallinen? Ei, se on selvästikin jokin talo.

 

Muumiperhe kumppaneineen muutaakin asumaan tähän kelluvaan, virran mukana heittelehtivään taloon, koska eivät enää Muumitalossakaan voi asua. Mutta uusi talo on yllätyksiä täynnä. Siellä on esimerkiksi huone, jonka ovessa lukee Rek-vi-siit-ta. Onko Rekvisiitta kotona? Ilmeisesti ei, koska hän ei ainakaan vastaa Homssun kohteliaaseen koputukseen. Niinpä Homssu ja Mymmelin tytär menevät sisään ja kohtaavat suuren määrän kaikenlaista tavaraa, joka ei olekaan sitä, mitä esittää olevansa:

 

Mutta Homssu oli huolissaan. Jokainen esine hänen ympärillään oli olevinaan joki muu kuin se todellisuudessa oli, nuo tavarat pettivät häntä kauniilla väreillään, ja kun hän ojensi kätensä, ne olivatkin vain paperia, puuta tai kipsiä. Kukat eivät olleet hauskan painavia, kukat olivatkin paperikukkia, viuluissa ei ollut kieliä eikä laatikoissa pohjia, eikä kirjoja saanut edes auki.

 

Muumit ovat siis muuttaneetkin asumaan teatteriin, vaikka kestää aika pitkä tovi, ennen kuin he sen tajuavat. He eivät edes tiedä, mikä teatteri on. Muumiperhe pääsee tutustumaan ihmeelliseen teatterin maailmaan oppaanaan vanha teatterirotta Emma. Muumipapasta tulee käsikirjoittaja ja jokainen voi olla oman elämänsä päätähti ja irtaantua tavanomaisesta roolistaan.

 

Päätin lukea Juhannuksen kunniaksi Vaarallisen juhannuksen, joka kuuluu niihin muumikirjoihin, joita en ole vielä koskaan lukenut. Lukukokemus oli huikea. Täytyy vain sanoa, että muumit ovat niin mainoita! Tämä oli myös hyvää juhannusfiilisten nostattelua, sillä kirjan tapahtumat sijoittuvat juhannuksen aikaan. Oli hauskaa lukea "tyttöjen" juhannustaioista, kuinka tulevan puolison kasvoja etsittiin kaivon kuvastimesta.

 

Oli myös hauskaa ja mielenkiintoista seurata sitä, kuinka muumit reagoivat uuteen kotiinsa ja sen kummallisuuksiin. Lukijalle on selvää alusta pitäen, että kyseessä on teatteri, mutta lukija kokee teatteriympäristön uusin silmin samaistumalla tietämättömiin muumeihin. Rekvisiitta voikin olla jokin henkilö, joka asuu oven takana, johon on kirjoitettu rekvisiitta. Lavasteet onkin vain mahdottoman iso taulu.

 

Ja oletko tullut koskaan ajatelleeksi sitä, kuinka julmaa rekvisiitta voikaan olla? On toista, mitä esittää? Kukka ei olekaan kukka, vaan paperia. Jälleen muumit johdattivat minut suurten ja filosofisten kysymysten pariin oudonnuttamalla arkipäiväisen ja osoittamalla suuren kysymyksen itsestäänselvien asioiden takana.

 

Muumiperhe ottaa tyynesti vastaan elämänmuutoksen. Vaikka koti on veden vallassa, otetaan muitta mutkitta vieraat vastaan kuin ei mitään. Muumimamma toimii jälleen kerran rauhoittavana voimana, joka luo kodin ja lämmön ilmapiirin ympärilleen, vaikka maailma on mullin mallin. Vaikka maanjäristys pauhaa ja tulva nousee, menee Muumimamma rauhassa nukkumaan. Niin, muumien ja erityisesti Muumimamman stooalaisen tyynestä elämänasenteesta voi ottaa oppia. Tulipa lukiessa mieleen muumit-tv-sarjan tunnarin sanat "Karkeloi kansa ja kunnailla soi, muumeilta elämää oppia voi, hei muumit!"

 

Muumien maailma on mielestäni aivan uskomattoman lumoava ja kiehtova. Se maailma on niin ystävällinen ja lempeä, eräänlainen rauhan tyyssija kaukana jossakin, poissa tämän maailma melskeestä. Melkeinpä mielenmaisema, johon voi on ihana sukeltaa mukavana kesäpäivänä. Lisäksi siellä täällä voi Muumien seurassa kohdata pieniä ja teräviä, mutta ystävällisen lempeitä huumorin pilkahduksia, jotka saavat minut nauraa kihertämään melkein pahemmin kuin minkään muun kirjan huumori. Oi, rakastan muumeja!

 

Hyvää Juhannusta kaikille, toivottavasti se ei ole vaarallinen! :)

Muualla:

Jokken kirjanurkassa on eilen blogattu myös Vaarallisesta Juhannuksesta