Naistenpäivän kunniaksi: elämäni tärkeimmät naiskirjailijat

Tänään 8.3 vietetään kansainvälistä naistenpäivää. Ennen kuin päivä taittuu yöhönsä, haluan muistaa naistenpäivää ja naisia kirjablogistille sopivalla tavalla listaamalla muutamia elämäni tärkeimpiä naiskirjailijoita.

Jos mietin minulle tärkeitä kirjallisia naisia, nousee heti mielen kolme ylitse muiden. Nämä kaikki kolme kirjalijatarta kuuluvat kauas historian hämärään, mikä sopiikin naistenpäivään liittyvään tasa-arvon teemaan: nämä kaikki kolme naista ovat joutuneet kovalla työllä ja uurastuksella raivaamaan tiensä kirjalijoina maailmassa, jossa kaikki naisen kirjoittama on lähtökohtaisesti huonompaa kuin miesten kirjoittama. Siksipä yksi heistä jopa turvautui miespuolisen pseudonyymin käyttöön, jotta voisi tulla otetuksi vakavasti miesten luomassa maailmassa, ja yksi heistä on saavuttanut suurimman maineensa vasta jälkimaailmassa.

Minulle kolme tärkeintä ja läheisintä naiskirjalijaa ovat:

1) L. M. Montgomery

Kanadalaisen Lucy Maud Montgomeryn (1874-1942) Anne of Green Gables eli Annan nuoruusvuodet ja myös Anna-sarjan muut osat ovat minulle tärkeimpiä ja rakkaimpia kirjoja koko maailmassa, minkä vuoksi Montgomery ansaitsee tulla mainituksi ensimmäisenä listallani. Vuonna 1908 ilmestyneellä esikoisromaanillaan Annan nuoruusvuodet Montgomery saavutti heti suuren maailmanmaineen ja teki samalla itsensä tunnetuksi tyttökirjailijana. Montgomery kirjoitti tytöistä tytöille, mutta hänen ikimuistoiset tyttökirjansa ovat lämmittäneet myös monen miehen sydäntä. Esimerkiksi maailmankuulu kirjailija ja Montgomeryn aikalainen Mark Twain totesi aikoinaan Annan olevan "dearest and most moving and delightful child since the immortal Alice". 

Montgomeryn ikimuistoiset tyttökirjasankarit Vihervaaran Anna ja Uuden Kuun Emilia ovat tarjonneet monelle tytölle hyviä esikuvia, joita seurata ja joiden perässä raivata oma paikkansa maailmassa.

Lempikirjailijani päiväkirjat ovat tällä hetkellä lukemisen alla.

2) Charlotte Brontë

Englantilaisen Charlotte Brontën (1816-1855) tunnetuin teos Kotiopettajattaren romaani (1847) on yksi vaikuttavimpia kirjoja, joita olen koskaan lukenut. Currer Bellin salanimellä julkaistu teos herätti jo aikalaisissaan suurta ihailua ja arvostusta, mutta toisaalta myös rohkeudessaan kummastusta ja paheksuntaa. Kotiopettajattaren romaani arvostelee ankarasti naisen ahdasta asemaa huikaisevan rakkaustarinansa alla. Päähenkilö, kotiopettajatar Jane Eyre, julistautuu tasavertaiseksi ihmiseksi miehiin nähden. Se, kuinka suoraan teos kuvaa naispäähenkilönsä tunteita minä-kertojansa kautta, oli myös liikaa monille aikalaisille. Naisella ei nähty olevan oikeutta tuoda tunteitaan julki tai edes ylipäätänsä oikeutta kokea voimakasta intohimoa.

Myös moni muu Charlotten teos on minulle tuttu, ja esimerkiksi Syrjästäkatsojan tarina on myös upea klassikko.

3)  Jane Austen

Englantilainen Jane Austen (1775-1817) on kirjailija, joka tuskin kauheasti esittelyjä kaipaa. Erityisesti ikuisesta rakkaustarinastaan, Ylpeydestä ja ennakkoluulosta, tuttu romaanikirjailija on saavuttanut todellisen arvonsa vasta jälkimaailman silmissä. Aikalaisille Jane Austen ei ollut niin suuri juttu kuin mitä hän on tänä päivänä. Romaaneissaan Jane Austen ruotii rakkausavioliiton merkitystä maailmassa, jossa se ei ollut läheskään itsestäänselvyys, ja koskettelee samalla monia muitakin yhteiskunnallisesti tärkeitä aiheita. Austen sekä viihdyttää, liikuttaa että naurattaa lukijaansa. Hänen pureva satiirinsa on vertaansa vailla ja terävöittää hauskasti rakkausromaanien romantiikkaa.

Ylpeys ja ennakkoluulo on yksi ainaisia suursuosikkejani, mutta toisaalta goottilaisia kauhuromaaneja satirisoiva  Neito vanhanssa linnassa on purevassa ironiassaan ehkä Austenin kynän viihdyttävin ja nauruhermoja kutkuttavin tuotos.

 

Kunnianosoitus kaikille näille kolmelle upealle kirjalijanaiselle ja naistenpäivähurraus kaikille muillekin naisille!

P.s. Kunnianosoitus myös Minna Canthille, suomalaisen kirjallisuuden suurnaiselle, joka kirjallisella tuotannollaan otti vahvasti kantaa naisen asemaan ja sai sitä myös parannettua. Esimerkiksi Työmiehen vaimoa saamme kiittää siitä, että naiset saivat omistusoikeuden omaan omaisuuteen.

Rakkauteni Greengate (ja mitä sillä on tekemistä blogini ja kirjojen kanssa)

 Minulla on elämässäni kaksi suurta rakkautta:

1) kirjat

2) Greengate

  Blogini Facebook-sivun uutta profiilikuvaa varten ottama kuva. Kuvassa uusimmat Greengateni: teekannu, lautanen ja liina. Muki Arabian Kokoa.

Ensimmäistä rakkautta tuskin tarvitsee selittää, mutta jälkimmäisestä selvitettäköön, että Greengate on tanskalainen, erityisesti astioiden valmistamiseen keskittyvä merkki. Astioiden lisäksi Greengate myy kaikenlaisia koditekstiilejä ja jotakin muuta sisustamiseen ja kotiin liittyvää ihanaa. Greengate on tuttu romanttisesta tyylistään: hempeistä sävyistä ja herkän kauniista, usein kukka-aiheita sisältävistä kuvioista. Myös pallokuvio kuuluu Greengaten klassikoihin. Toisaalta Greengateen kuuluu myös monia harmaata ja valkoista yhdistäviä tyylikkään harmonisia, hillittyyn tyyliin sopivia mallistoja.

Greengate on uniikki, pienen piirin suosiossa oleva merkki, jota saa vain hyvin, hyvin harvoista pienistä sisustusliikkeistä. Asiat Esimerkiksi Turussa Greengatea myy vain Stellina ja White Maison, jotka ovat molemmat tulleet minulle tutuiksi. Kesällä Saloon muutettuani olin innoissani, kun  löysin täältä Greengatea myyvän Kuisman.

 Tämä ihana kerrostarjotin on suurimpia (ja kalleimpia) Greengate-aarteitani.

Oma rakkauteni Greengateen alkoi reilu puolitoista vuotta sitten kesällä 2014, kun löysin ensimmäistä kertaa Greengatea Turun Stellinasta. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä! Siitä asti aloin hiljakseen keräämään omaa astiakokoelmaani mahdollista omaan kotiin muuttoa varten. Greengaten romanttinen ja hempeä tyyli tuntui kuin minua varten luodulta. Alkuun keskityin vain vaaleanpunaiseen ja -siniseen pallokuvioon. Myöhemmin ovat myös kukkakuosit tulleet mukaan. Viime kesänä vihdoinkin muutin omaan asuntoon, minkä myötä Greengateni ovat päässeet tositoimiin eli käyttöön ja kokoelmani on karttunut entisestään.

Siitä asti, kun otin Greengateni viime kesänä käyttöön, on myös blogini monia kirjabloggauksia koristaneet Greengaten astiat. Erityisesti Simone white -nimiset ihanat teemukini (joiden kaverina minulla on myös samaan sarjaan kuuluva kannu) ovat seikkaileet postauksissani niin useaan kertaan, että se on alkanut viime aikoina jopa itseäni kyllästyttämään. (Vaihtelu virkistäisi!) Alla muutama esimerkki Simone-mukieni seikkailuista blogissani.

Miksi sitten Greengate on mukana myös blogissani? Ensinnäkin Greengaten hempeä värimaailma sopii mielestäni hyvin yhteen blogini ulkoasun kanssa. Toiseksi, kun otan kirjoista kuvia, yritän usein saada niihin jonkin kivan visuaalisen jutun, ettei kuvassa tylsästi nököttäisi pelkkä kirja. Monesti yritän saada "sen jutun" siitä, että otan kuvan tilanteesta, jossa kirjaa olen lukenut. Ja yllätys, yllätys: Greengate on ollut mukana monessa lukuhetkessäni, sillä hörpin teetä ja/tai syön jotakin usein samalla, kun luen. Toivon, että voisin tulevaisuudessa kartuttaa Greengate-kokoelmiani ja sulostuttaa blogiani entistä enemmän - ja tietoisemmin Greengaten avulla.

Koska Greengaten astiat ovat minusta myös todella kauniita ja ihania, ovat ne usein myös lukuhetkissäni niitä pieniä ja tärkeitä elementtejä, jotka nostavat lukukokemukseni arvoa ja tekevät lukuilosta vieläkin iloisempaa ja ihanampaa. Vasta aivan hiljattain tutustuin Greengaten filosofiaan, joka Greengaten omistajilla, Jesper ja Mona B. Christiansenilla, on tuotteidensa takana. He kertovat nettisivuillaan tuotefilosofiastaan näin:

We believe the simple, everyday moments in life can be the most memorable and cherished

With less time in a complex world, we aim to help “slow down time” - enriching and giving more meaning to each of these small moments shared. Each of our products is based on this philosophy, and how we make them is by taking this philosophy to heart. As Mona says: “You can’t make something that inspires love and sharing, unless it has been made with love and sharing in the first place”.

Tätä lukiessani koin suuren ahaa-elämyksen. Juuri tätähän Greengate on tuonut elämääni! Tehnyt pienistä hetkistä merkittävämpiä, nostanut arkiset hetket juhlaksi. Saanut hidastamaan tahtia, keskittymään hetkeen ja nauttimaan siitä. Tuonut selkeyttä kaaokseen, kauneutta arkiseen.

Näillä kahdella elämäni suurimmalla rakkaudella, kirjoilla ja Greengatella, on vielä eräs toinenkin yhteys. Kaikki minun blogini vakiseuraajat tietävät, että lempikirjani on L. M. Montgomeryn Anne of Green Gables eli suomeksi Annan nuoruusvuodet. Green Gables ja Greengates - melkeinhän sama asia! Lempikirjani ja Greengaten yhtäläisyydet eivät kuitenkaan lopu äänteelliseen samankaltaisuuteen: kaimani Anne of Green Gables eli Vihervaaran Anna on tuonut elämääni sitä samaa kuin Greengate: opettanut nauttimaan pienistä ja kauniista asioista. Vaikkei Greengatea ollut vielä olemassa Vihervaaran Annan aikoihin, voin sieluni silmin nähdä kaimani siemailemassa teetä Greengaten astioista ja saavan niistä samanlaista elämän- ja kauneudeniloa kuin minäkin.

Mielestäni tarina Greengaten synnyn takana on kiehtova - ja mikä kiehtovinta: Greengatella on kirjalliset juuret! FineNordicin sivuilla kerrotaan, että Greengate sai alkunsa vuonna 1993, kun Jesper B. Cristensen sai käsiinsä kirjakokoelman eräältä pölyiseltä ullakolta Italian Comosta. Nämä kirjat sisälsivat 15 000 käsintehtyä kukka-aiheista kuviota. Kuviot olivat peräisin Pierre Boussacilta, joka käytti niitä aikoinaan omiin Diorille suunnittelemiinsa tuotteisiin vuosina 1880-1920. Nämä kirjat ja niiden sisältämät kuviot toimivat edelleen Greengaten inspiraationa. Siksipä Greengaten romantiikkaa henkivissä tuotteissa voi aistia menneen maailman henkeä ja kaikuja juuri siitä maailmasta, jonne myös Vihervaaran Anna kuuluu.

(Loppuun huomautettakoon, että tämä bloggaus on kirjoitettu puhtaasta ja pyytettömästä rakkaudesta Greengatea kohtaan. Mikään taho ei ole lahjonut minua tai maksanut minulle mitään "mainostamisesta".)

 Lautanen, piirakkavuoka ja taustalla oleva sokerikko Greengatea.
Laura Ingalls Wilderin Pieni talo preerialla -kirjat inspiroivat minut syksyllä leipomaan kurpitsapiirakkaa - Greengaten vuokaan tietenkin! 

Koko tähänastinen Greengate-astiakokoelmani 

 

Linkkejä:

Greengaten uusinta kevät/kesä 2016 -verkkokatalogia voi ihastella  täällä  

 Maailman ihanin sisustusblogi, jossa myös Greengate kukkii on Elämää Villa Honkasalossa

Rakkauden ja kuoleman ikuinen liitto: Shakespearen Romeo ja Julia

Julia: On melkein aamu. Pitäisi päästää sinut -

muttei kauemmas kuin lempilintu

jonka rouva päästää pyrähtämään

vähän matkaa silkkinyörissään

ja sitten nykäisee sen takaisin,

niin mustasukkaisena raukan vapaudesta.

Romeo: Kunpa olisinkin lintusi.

Julia: Kunpa olisitkin - etkä silti,

tukehtuisit minun hellintääni.

Hyvää yötä, hyvää yötä -

ero viiltää nyt niin ihanasti

että toivottaisin tätä aamuun asti.

Romeo: Nuku hyvin! Tahtoisinpa voida

jo tänä yönä sitä vartioida!

Romeo ja Julia lienee tarina, joka ei kauheasti esittelyjä kaipaa. Kaikki tuntenevat tarinan Montaguen ja Capuletin suvun vihanpidosta ja sitä uhmaavasta rakkaudesta. Romeon ja Julian traaginen rakkaustarina lienee kirjallisuushistorian tunnetuimpia tarinoita. Itse tarina on vanha ja kierrätetty, ei Shakespearen alkuperäinen luomus. Kuitenkin Shakespearen näytelmä Romeo ja Julia on tunnetuin versio tästä ikuisesta rakkaustarinasta.

Vaikka ajattelin tuntevani teoksen ja tarinan, yllätti kuitenkin Shakespeare minut. Minulla oli käsitys Romeosta ja Juliasta armottomana tragediana, joka ei aikaansaa lukijassa muuta kuin armottoman kyynelten virran. Tarina toki on perusolemukseltaan ennen kaikkea tragedia, mutta hämmästyin siitä, että Shakespeare saa lukijan myös nauramaan. Romeossa ja Juliassa koomisuus yhdistyy traagisuuden kanssa. On esimerkiksi hassuja väärinkäsityksiä ja nokkelaa ja hupaisaa sanailua. Myös Romeon ailahteleva sentimentaalisuus näyttäytyy lukijan silmissä koomisena. Ensin hän oli niin vakavasti ja pontevasti rakastunut erääseen toiseen naiseen, mutta Julian nähtyään on kaikki se mennyttä. Hänen raivoisa tunteiden palo suhteessa Juliaan näyttäytyy myös hieman huvittavana.

Itse asiassa minusta Romeo ja Julia pusersi usammat naurut kuin kyyneleet. Viimeisellä sivulla kuitenkin liikutuin kyneliinkin asti. Shakespeare onnistui Romeolla ja Julialla myös puhuttelemaan minua ja sai minut ajattelemaan syvällisiä. Miten paljon verta ja kurjuutta yhden typerän vanhan vihanpidon vuoksi! Niin rakkaus kuin kuolemakin ovat voimia, jotka murtavat rajoja.

Lukukokemuksena näytelmä ei ollut mikään hurjan mukaansatempaava, mutta mukiinmenevä. Minulla on Shakespearen kanssa sellainen ongelma, että hänen runomuotoinen koukeroisuutensa etäännyttää lukukokemusta siinä määrin, etten voi täysin rinnoin heittäytyä tarinan vietäväksi. Minulla on pieniä traumoja Shakespearen vaikeaselkoisuudesta opiskeluvuosiltani, mutta Romeo ja Julia kyllä onnistui purkamaan näitä traumoja jonkin verran ja kannusti minua myös jatkamaan tutkimusretkiäni Shakespearen ikuisten näytelmien parissa. (Mainittakoon, että onhan nämä Shakespearen runokoukerot totta vie myös upean kuuloisia!)

Hieman jännityksellä ja mielenkiinnolla odottelen, kuinka opiskelijani selviytyvät Shakespearen parissa, sillä luin näytelmän sitä varten, että se on yhdellä länsimaisen kirjallisuushistorian kurssillani yhteisenä lukemisena.

Julia: Oi onni, onni -

sanotaan että olet häilyväinen -

siis miksi kiusaat uskollista?

Onni, häily nyt, ja käänny,

anna hänet pian takaisin! 

William Shakespeare

Romeo ja Julia

Suom. Lauri Sipari 2002

WSOY

150 s.

Herbjørg Wassmon karun kaunis Dinan kirja

Luettuani Herbjørg Wassmon vaikuttavan Lasi maitoa, kiitos päätin lukea saman kirjailijan tunnetun Dinan kirjan, jonka kansikuvan naisen suora tuijotus kirjaston hyllyiltä on jäänyt joiltain menneiltä vuosilta mieleeni kummittelemaan.

Ihmiskaupasta kertova Lasi maitoa, kiitos oli varsin hurja ja voimakas lukukokemus, ja sitä oli myös Dinan kirja, vaikka teokset kertovat täysin eri maailmoista. Norjan jonnekin menneille vuosisadoille sijoittuva (1800-luvulle?) sijoittuva Dinan kirja on karu ja raju tarina tytöstä, joka uhmaa olemassolollaan kaikkia naiseuden ja samalla myös ihmisyyden rajoja. Ei ole kyse pelkästään voimakastahtoisesta naisesta, joka ei alistu miehisen vallan alle ja jolle femnisitit voivat hurrata, vaan naisesta, jota lukija (tai ainakin minä) varmaan pelkäisi, jos kohtaisi tosielämässä

Tarina lähtee aika dramaattisesti käyntiin sillä, että päähenkilö tappaa aviomiehensä syöstessään tämän kelkassa vuorenrinnettä alas tahallaan. Kun hautajaisia vietetään, jää Dina kotiin murjottamaan ja pelehtimään rengin kanssa (ja laskee alastomana liukua pitkin talon porraskaidetta). Tässä vaiheessa on jo aika selvää, että kyseessä ei ole tarina ihan tavallisesta naisesta. Pian kuitenkin palataan takauman kautta lapsuuteen, josta edetään kronologisesti eteenpäin päähenkilön elämässä jälleen aviomiehen kuolemaan, mutta myös siitä paljon, paljon eteenpäin.

Lapsuuden traumat näyttäytyvät kirjassa selittävänä tekijänä päähenkilön hurjuudelle ja kummallisuudelle. Kirja hämmensi minua monin paikoin lukijana ja jätti miettimään, mikäköhän on tämän kaiken pointti. Matto vedetään armottomasti lukijan jalkojen alta useampaan kertaan. Mutta jos jotakin pitäisi sanoa tästä kirjasta ja siitä, mitä se yrittää sanoa lukijalleen, sanoisin, että pohjimmiltaan kyse on psykologisesta kirjasta. Tämä teos antaa äänen ja tarinan Dinalle, väärinymmärretylle naiselle. Dina on niitä naisia, joita pidetään hulluina ja pahoina, mutta Dinan kirja antaa selityksen ja inhimillisyyden kaikelle Dinan hulluudelle ja pahuudelle. Hän on vain kaltoinkohdeltu lapsi, joka olisi kaivannut rakkautta ja ymmärrystä.

Toisaalta mielestäni koskettavaa Dinan kirjassa on se, kuinka tämä vahvasti normaaliuden rajoista poikkeava nainen raivaa kuitenkin itselleen paikan yhteisössä ja kuinka ymmärretyksi hän tietyssä mielessä tulee huolimatta kaikista väärinymmärryksistä.

Dinan kirja on eriskummallinen kirja. Sen päähenkilö on varmasti yksi mieleenpainuvimpia ja vaikuttavimpia naishahmoja, joita olen kirjallisuudessa ikinä kohdannut. Hän on itselleni kaikkea muuta kuin samaistuttava, mutta hänen erikoislaatuisuutensa tekee hänestä erittäin mielenkiintoisen hahmon,  joka on mielestäni ansainnut paikkansa kuuluisan kirjailijan teoksen päähenkilönä. Dinan edesottamukset sekä järkyttävät että naurattavat. Aikamoista (tragi)komiikkaa on esimerkiksi siinä, kun nuorena tyttönä keski-ikäiselle miehelle naitettu Dina karkaa kesken häidensä puuhun pelkät alusvaatteet päällään. Hänen malttamaton miehensä nimittäin säikäyttää hänet käymällä häneen hieman ennenaikaisesti käsiksi, joten tyttö pakenee makuuhuoneesta puuhun järkyttyneiden häävieraiden ja nolostuneen miehen yrittäessä maanitella häntä alas.  Dina on ainakin romaanihahmo, jonka seurassa lukijalla ei tule tylsää hetkeä.

Dinan kirja sekä järkytti, viihdytti, kosketti että puhutteli. Mutta ennen kaikkea se hämmensi. Dinan kirja on kirja, joka ei anna lukijalle lopullisia vastauksia mistään. Kirja on yhdistelmä  rajua raakuutta ja villiä, karun koskettavaa kauneutta.

Herbjørg Wassmo

Dinan kirja
(Dinas bok, 1989)

Suom. Katriina Savolainen

Otava

557 s.

Rosen tarinan jatko: Louisa M. Alcottin Kun ruusu puhkeaa

Louisa May Alcottin Kahdeksan serkusta -teoksesta tuttu Rose Campell on nyt varttunut paljon viime näkemältä ja kasvanut nuoreksi naiseksi jatko-osassa Kun ruusu puhkeaa. Hän palaa vuosia kestäneeltä Euroopan matkaltaan kotiin yhdessä setänsä sekä "adoptiosiskonsa" Feben kanssa. Serkkupojat ovat vallan hämmentyneitä, kun pikku Rosesta on kasvanut niin kaunis ja viehättävä nuori nainen. Ja entäs sitten Febe! Nuoret miehet ovat niin pyörällä päästään tyttöjen kauneudesta, etteivät oikein tiedä, kumpaan rakastuisivat. Juonen suunilleen varmaan arvaakin. Kosiopuuhia ja avioliittojuonia! Mitä muutakaan tyttökirjojen jatko-osilta voi odottaa?

Siinä missä Kahdeksan serkusta oli minusta Pikku naisiakin loistavampi tyttökirja ja ilahdutti minua särmällään ja erilaisuudellaan, tuntui sen jatko-osa - jatko-osien tavanomaiseen tapaan - paljon konventionaalisemmalta ja yllätyksettömämmältä. Ei sillä, etten muka olisi pitäny kirjasta - päinvastoin. Kun ruusu puhkeaa on erittäin viihdyttävä, hauska ja ihana tyttökirja. Kyllä avioliittojuonet minuun vetoavat! Mutta toisaalta avioliittojuonet laskevat konventionaalisuudellaan teoksen arvoa. Kihlaus on tapahtunut, elämän päämäärä on tavoitettu ja tarina on loppu. Hieman naiivia ja hieman epärealistista.

(Huom! Seuraava kappale sisältää pientä spoilausta!)

Toisaalta kuitenkin päähenkilön rakkaustarina on mielestäni virkistävä tarina tyttökirjojen genressä. Se on tarina prinsessasta ja antiprinssistä. Rosen tuleva sulho ei ole mikään aivan tavallinen tyttöjen unelmamies -tyyppi, vaan perin erikoinen ja persoonallinen, mikä oli mielestäni vallan mainiota. Parasta hänessä on se, että hän lukee Emersonia! Virkistävää hänessä on myös se, ettei Rose suinkaan suoraan lankea hänen jalkoihinsa, vaan joutuu tekemään pitkän matkaan sisimpäänsä, ennen kuin huomaa ihailijansa todellisen arvon.

(Spoilausvaara ohi!)

Mutta romanttisen hattaran alta löytyy kuitenkin jotakin vakavampaakin. Teos esimerkiksi purkaa yhteiskunnallisen eriarvoisuuden tabuja. Keittiöpiian asemasta Rosen seuraneidiksi ja parhaaksi ystäväksi kohonnut Febe ei esimerkiksi kaikkien sukulaisten mukaan ole tarpeeksi hyväsukuinen Campellien suvun arvokkaille herrasmiehille. Kuitenkin teoksen sanoma on tässä suhteessa selvä: rakkaus ei katso yhteiskuntaluokkaa, ja sydäntä on seurattava.

Tyttökirjasankarina Rose on jännä yhdistelmä hyvin perinteikästä naista ja vahvaa feminististä tahdonvoimaa, joka tietyllä, melko heinovaraisella tavalla järisyttää  naiseuden rajoja aikansa kontekstissa. Rose on oikea naisellisuuden ja viehättävyyden perikuva, eikä hänessä ole Pikkunaisten Jon poikatyttömäisyyttä tai Vihervaaran Annan rasavilliyttä. Hän on kaikkien naisellisten hyveiden ruumiillistuma. Silti hän naisellisella ja vähäeleisellä tavallaan osoittaa suurta määrätietoisuutta ja tahdonvoimaa.

Kaikesta huolimatta Kun ruusu puhkeaa on mainio tyttökirja (vaikkei tietyssä mielessä kirjallisesti ehkä yhtä arvokas kuin Kahdeksan serkusta). Sitä voi suositella kaikille tyttökirjojen ystäville ja viattomasta romantiikasta pitäville. 

Carlos Ruiz Zafónin lumoava Tuulen varjo

On yö. Kynttilät lepattavat pöydällä, huoneen hämärässä, levittäen ympärilleen lempeää ja salaperäistä valoaan. Minä olen vajonnut sohvani syvyyteen, tyynyjen ja peittojen syleen. On hiiren hiljaista. Kädessäni on kirja ja pöydällä teemuki. Olen jossakin kaukana, Barcelonan hämärillä kujilla. Tunnelma on juuri oikea. Noin kello kolme käännän kirjan viimeisen sivun ja huokaisen onnellisena. Ah, mikä kirja! Voi, mikä täydellinen lukukokemus!

Tämä kirja ja tämä lukukokemus on Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjo, jonka sain joululahjaksi siskoltani. Paksu pokkari taittui joululomalla ja sai loppukirinsä eräänä yönä, jolloin en vain enää voinut saada kirjaa alas käsistäni. Muisto kynttilänvalosta ja kirjan tunnelmasta, jotka sointuivat hyvin yhteen, on ehkä yksi kauneimpia lukumuistojani.

Muistan vieläkin sen varhaisen aamun, jolloin isä vei minut ensimmäisen kerran käymään Unohdettujen kirjojen hautausmaalla. Kesän 1945 ensimmäiset päivät olivat varisseet pois, ja kävelimme pitkin Barcelonan katuja tuhkanharmaan taivaan alla, auringon värjäämän sumun levittyessä Santa Monican puistokadun ylle kuparisena kukkaseppeleenä.
- Daniel, et saa kertoa kenellekään siitä, mitä tänään näet, isä opasti. - Et edes ystävällesi Thomàsille. Et kenellekään.

Tuulen varjo on kirja kirjasta. Se on tarina siitä, miten paljon kirja voi koskettaa ja miten paljon kirja voi merkitä. Se on tarina siitä, miten kirjoillakin on sielu kuten niiden kirjoittajillakin. Ennen kaikkea se on mielestäni tarina siitä, miten toivottomimmallakin voi olla toivoa.

Eräänä päivänä isä vie Daniel Semperen Unohdettujen kirjojen hautausmaalle, joka sijaitsee Barcelonan sydämessä. Se on paikka, josta vain harvat ja valitut tietävät jotakin ja josta Daniel ei myöskään ole aiemmin tiennyt mitään. Unohdettujen kirjojen hautausmaalla hylätyt ja unohdetut kirjat ovat saaneet uuden elämän. Sinne on koottu kirjoja, joita kukaan ei enää halua tai jotka ovat syystä tai toisesta jääneet ylimääräisisksi. Tapana on, että se, joka ensimmäisen kerran näkee Unohdettujen kirjojen hautausmaan, saa valita minkä tahansa kirjan sieltä omakseen. Tapana on myös, että se kirja täytyy pitää omanaan.

Daniel harhailee suunnattomien hyllyrivien labyrintissä etsien omaansa. Viimein hän tarttuu kirjaan, jossa lukee:

Tuulen varjo

Julian Carax.

Daniel on löytänyt omansa. Seuraavana yönä Daniel ahmii kirjan. Hän haluaisi tietää lisää kirjailijasta, josta ei ole kuullut mitään ennen. Melkein kukaan ei tunnu tietävän, kuka oli tämä mystinen Julian Carax. Pian kuitenkin kirjailijasta kirjan takana alkaa selvitä jotakin. Selviää myös, että kirja, jonka Daniel on saanut omakseen, on hyvin arvokas ja harvinaislaatuinen, josta harrastajat olisivat valmiita maksamaan omaisuuden. Julian Caraxin kirjoja ei nimittäin enää maailmassa juuri ole. Ne ovat kadonneet jäljettömiin yhtä mystisesti kuin kirjailija itse.

Jollakin mystisellä tavalla Danielia alkaa kiehtomaan tarina kirjailijasta, jonka kerrotaan mystisesti kadonneen tai kuolleen ja jonka elämää kuuluu varjostaneen onnettomuus. Vuosien saatossa Danielin elämä kietoutuu kummallisella tavalla yhteen Julian Caraxin elämän ja romaanien kanssa. Danielin suurimmaksi elämäntehtäväksi muodostuu kirjailijan salaperäisen kohtalon selvittäminen.

Sodanjälkeiseen Barcelonaan sijoittuva Tuulen varjo on nostalginen kirja, joka tuoksuu menneeltä maailmalta ja pölyisiltä kirjoilta. Siinä on jotakin viehättävää pysähtyneisyyden tuntua. Kirja on eräänlainen salapoliisitarina, jossa johtolankojen mutkikas vyyhti vähä vähältä ja askel askeleelta johtaa kohti päähenkilölle tärkeän kirjailijan kohtalon jäljille. Juonenkäänteet ovat niin mutkikkaat ja uskomattomat, että lukijan pää on mennä pyörälle. Juonessa on paljon melodraamaa ja romantiikkaa. Joku kenties pitäisi kirjaa liian sentimentaalisena ja juonenkäänteitä epäuskottavan mutkikkaina. Minä kuitenkin vain yksinkertaisesti lumouduin.

Kirja on pohjimmiltaan viihteellinen, tietyssä mielessä jopa hieman pinnallinen. Kuitenkin se tarjoaa lukijalleen kauniita ajatuksia ja myös puhuttelee. Se saa ajattelemaan sitä, miten tärkeitä kirjat voivat olla. Se saa myös ajattelemaan sitä, että jokaisen lukemani kirjan takana on ihminen, joka on kirjoittanut kirjan, ja tällä ihmisellä on oma tarinansa. Se saa ajattelemaan sitä, kuinka kiitollinen voin olla siitä, että on olemassa tai on ollut olemassa ihminen, joka kirjoitti kirjan, jonka minä voin lukea.

Kiitos  Zafón, kun kirjoitit Tuulen varjon ja tarjosit minulle unohtumattoman lukuelämyksen!

Carlos Ruiz Zafón

Tuulen varjo

(La Sombra del Viento, 2001)

Suom. Tarja Härkönen

Otava

647 s.

Tyttökirjoja, kiireitä ja lukupiiriä - kirjabloggaajan vuosi 2015

Vuosi 2015 on mennyt jo menojaan ja uusi vuosi on jo hyvässä vauhdissa. Tuttuun tapaani aion vuoden vaihtumisen kunniaksi tehdä katsauksen menneeseen vuoteen - lähinnä kirjalliselta kannalta, mutta myös muutenkin. Ja yhtä tuttuun tapaani aion tehdä sen vähän myöhässä.

Vuosi 2015 toi mukanaan elämääni monta ihanaa kirjaa, mutta myös paljon, paljon muuta. Vuoden aikana olen valmistunut äidikielen ja kirjallisuuden opettajaksi, jättänyt taakseni tutun kotikaupunkini, muuttanut ensimmäiseen omaan kotiini, saanut ensimmäisen työni äidinkielen opettajana, käynyt autokoulun, saanut ajokortin ja hankkinut ensimmäisen oman autoni. (Viimeisimmästä saavutuksesta ei kannata onnitella, sillä uuden vuoden aloitin kolaroimalla rakkaan, muutaman viikon vanhan autoni lunastuskuntoon.) Mennyttä vuotta voisi nimittää itsenäistymisen ja aikuistumisen vuodekseni. Vuosi on ollut monella tapaa kiireinen ja hektinen. Kirjablogi- ja lukuharrastus ei ole aina kukoistanut kuten se parhaimpina päivinä kukoisti energian suuntauduttua muihin asioihin. Kuitenkin kaiken keskellä ei luku- ja blogiharrastus ole täysin päässyt onneksi kuivettumaan, vaikka välillä on ollut taukoa. Matkalla Mikä-Mikä-Maahan on edelleen hengissä, aivan kuten kirjoittajakin blogin takana.

Vuosi sitten uutena vuotena laadin pitkän listan uuden vuoden lupauksia, joista osan pidin, osan en. Yksi niistä oli, että lukisin vuoden aikana 50 kirjaa. Tämä lupaus ei aivan pitänyt. Nopea laskutoimitus vuoden 2015 aikana luetuista kirjoista osoitti, että olen lukenut 42 kirjaa vuoden 2015 aikana.

Yksityiselämässäni vuosi 2015 on ollut aikuistumisen vuosi, mutta ehkäpä vastapainoksi sille on kirjavuoteni muodostunut tyttökirjojen vuodeksi. Tyttökirjojen viattomasta ja onnellisesta maailmasta on muodostunut minulle terapeuttinen pakopaikka aikuiselämän vastuun edessä.   Vihervaaran Annan seurassa olen samoillut pitkin Rakastavaisten polkua ja ihastellut Tummaa päilyvää aallokkoa. Ingallsin Lauran seurassa olen leikkinyt tuulen tuivertamalla preerialla, ihmetellyt preerian avaraa loputtomuutta  ja kuunnellut Kaarle-isän viulun soittoa. Katy Carrin ja hänen sisarustensa kanssa olen kokenut Alppilaakson majan lämpöä ja ihmetellyt Coloradon vuorten jylhyyttä ja vuoristomaiseman kauneutta.

Sivuaineen tutkielmani kirjoittaminen L. M. Montgomeryn tyttökirjaklassikosta Anne of Green Gables -teoksesta (Annan nuoruusvuodet) sai minut  nimittäin olemaan alkuvuosi nenä kiinni Anna-kirjassa. Vuoden aikana kahlasin uudestaan läpi lapsuuteni iki-ihanan suosikkisarjan, Laura Ingalls Wilderin Pieni talo preerialla -kirjat. Loppvuodesta hotkaisin myös Susan Coolidgen Katy-sarjan. Joululomaa vietin lisäksi Louisa M. Alcottin ihanan tyttökirjaklassikon Kahdeksan serkusta -teoksen parissa.Tyttökirjagenre on siis ollut hyvin vahvasti edustettuna vuoden kirjoissa.

Katy-sarja:

Katyn toimet

Katy koulussa, Katyn myöhemmät toimet, Clover ja Alppilaakson maja (yhteisbloggaus)

Pieni talo preerialla -sarja

Pieni talo suuressa metsässä 

Pieni talo preerialla 

Luumujen poukama 

Hopeajärven rannalla 

Pitkä talvi preerialla 

Pieni kaupunki preerialla 

Onnen kultaiset vuodet 

Neljä ensimmäistä vuotta 

Sen lisäksi, että olen lukenut tyttökirjoja, olen lukenut myös kirjoja tyttökirjoista. Vuoden aikana luin Sara Kokkosen kotimaisista tyttökirjoista kertovan tietoteoksen Rasavillejä ja romantikkoja ja myöhemmin juuri syksyllä 2015 ilmestyneen ulkomaisista tyttökirjoista kertovan, saman kirjailijan Kapinan ja kaipuun.  Jälkimmäinen teos oli minulle tärkeä teos, sillä siinä julkaistiin myös oma kirjoitukseni rakkaasta kaimastani, tyttökirjasankari Vihervaaran Annasta. Näistä Kokkosen teoksista ammensin lisää innostusta löytöretkilleni tyttökirjojen ihmeellisen maailmaan ja sain inspiroivia lukuvinkkejä.

Vuosi 2015 on tuonut myös uusia tuulia lukuharrastukseeni. Alkuvuodesta aloitin lukipiirin, jossa on mukana lähiseudun kirjabloggareita. Lukupiiriharrastus on laajentanut piristävällä tavalla lukutottumuksiani. Perinteisesti olen viihtynyt vanhojen klassikoiden parissa, mutta lukupiiri on tuonut tuulahduksen jotakin uutta kirjalliseen elämääni. Kaikki kirjavalinnat, kuten esimerkiksi Philippe Claudelin Varjojen raportti, eivät ole olleet välttämättä ihan napakymppejä, mutta olen kokenut laajentaneeni ainakin yleissivistystäni. Sen sijaan esimerkiksi John Irvingin Kaikki isäni hotellit,  Herbjørg Wassmon Lasi maitoa, kiitos ja Ulla-Lena Lundbergin Leo-teoksen lukemisesta saan olla erittäin kiitollinen lukupiirilleni.



Erityismaininnan vuoden lukukokemuksista ansaitsee syksyllä 2015 ilmestynyt Topeliuksen Tilinteon päivä ja muita kertomuksia -novellikokoelma, joka paitsi viehätti minua tarinoillaan, myös merkitsi jotakin erityistä itselleni sen vuoksi, että siinä ilmestyi myös yksi minun suomentamani novelli. Vuoden upeimman kirjan tittelin annan kuitenkin Margaret Mitchellin suurklassikolle Tuulen viemää, jonka luin kesällä klassikkohaastetta varten. Vuoden mielenkiintoisimman kirjan tittelin puolestaan voisin antaa Henry David Thoreaun tosielämään pohjautuvalle erakkoelämän kuvaukselle Elämää metsässä. Vuoden mitäänsanomattomimman kirjan titteliä saakoon kantaa jo yllä mainittu lukupiirikirjamme Philippe Claudelin Varjojen raportti, joka ei vain yksinkertaisesti yhtään sytyttänyt.






Vuoden 2015 aikana blogini on laajentanut verkostojaan ja siirtynyt myös Facebookiin. Matkalla Mikä-Mikä-Maahan -bogia voi seurata ja fanittaa täällä.

Kirjavuoteni 2015 on ollut antoisa, vaikkei luettujen kirjojen määrä päätä huimaakaan. Toivon vuodelta 2016 vähintään yhtä antoisia hetkiä kirjojen parissa. Sitä samaa toivon myös kaikille teille rakkaille kirjahulluille lukijoillenikin!