sunnuntai 8. toukokuuta 2022

Äitienpäivän kunniaksi: Eero Huovisen Äitiä ikävä


On aika outoa, että minun ikäiselläni miehellä on ikävä äitiä.

Olen seitsemänkymmentäviisivuotias ja katson jo kohti viimeisiä aikoja. Luulisi, ettei taaksepäin kohdistuva kaiherrus enää vaivaisi. Luulisi, että tähän mennessä olisi oppinut olemaan omillaan. Luulisi, että pärjäisi jo ilman äitiä.

Outoa on, että ikävöin äitiä, joka kuoli yli kuusikymmentäviisi vuotta sitten. Pian tulee sata vuotta äidin syntymästä. Vuodet eivät kuitenkaan sammuta janoa. Aika ei täytä mielen tyhjyyttä. Pikemminkin on käynyt niin, että aukko sisimmässä on alkanut suurentua.

Outoa on, että en ole varma, etsinkö äitiä vai itseäni.

Mikä olisikaan parempaa lukemista äitienpäiväviikonloppuun kuin emerituspiispa Eero Huovisen muistelmateos Äitiä ikävä? Riipaisevan kaunis teos koskettaa kaikkia, joilla on tai on ollut äiti. Siis ihan jokaista meistä. 

Tämä teos sai silmäni kostumaan kyynelistä moneen kertaan,  sekä myötätunnosta Huovista ja hänen isäänsä kohtaan että omista henkilökohtaisista syistä: Minulla on vielä äiti, mutta kuinka kauan? Ja äitiä on ikävä välillä minullakin - avioliittoni vei minut kauas äidistäni. Milloin oma ikäväni kasvaa ikuiseksi ja pohjattomaksi? Äitiä ikävä saa ennakoimaan ja elämään sellaisia tunteita, jotka minulla on joskus vielä edessäpäin.

Eero Huovinen oli vasta yhdeksän vuotta, kun hänen äitinsä kuoli elokuussa 1954. Ikävöimään jäi isä ja kolme poikaa, joista Eero on vanhin. Avioliitto oli ollut hyvin onnellinen, ja vaimo jätti jälkeensä surusta mykän miehen, joka ei osannut puhua ja kertoa menetetystä äidistä pojille. Äidin muisto haaleni, mutta ikävä oli ja pysyi esikoispojan rinnassa. 

Kun isä kuoli 40 vuotta äitiä myöhemmin, löysi Eero jäämistöstä ison pinon kirjeitä äidiltä sekä muita dokumentteja, jotka alkoivat piirtää tarkempaa kuvaa muistojen äidistä, jonka reunat olivat unohduksesta suhraantuneet.

Kirjeet ja kuitit ensitreffeiltä veivät Eeron matkalle menneeseen, etsimään kadonnutta äitiä. Äiti alkoi saada muotoa, hahmoja ja värejä. Hän tuli eläväksi. Olennainen osa tutkimusmatkaa oli kirjoittaminen; kirjoittamisen Eero sanoo olleen itselleen aina tärkeä tapa jäsentää asioita. Matka konkretisoitu kirjaan Äitiä ikävä. Kirjan kirjoittaminen on ollut selvästi henkilökohtaisesti tärkeää Huoviselle, mutta hän osaa kirjoittaa tavalla, joka tekee hänen äitinsä tarinasta tarinan meille kaikille.

Äitiä ikävä on mielestäni hieno muistutus siitä, että kenen tahansa elämä voi olla kertomisen ja kirjan arvoinen, jos on vain kirjoittaja, joka osaa käsitellä elämää oikealla tavalla ja tuoda tarinan lähelle lukijaa. Ei Eeron äiti mikään suuri ja mahtava ihminen ollut, sellainen, joka olisi jättänyt jälkensä historiaan. Hän oli hammaslääkäri, vaimo ja äiti. Kirja kuitenkin välittää kuvan, että hän oli tärkeä ja rakastettu omassa piirissään, ja kirjan arvoiseksi hänet tekee se, että hänen perheensä menetti hänet liian varhain ja häntä jäi kaipaamaan poika, joka osaa kirjoittaa koskettavasti äidistään ja kaipauksestaan.

Ja kirjoittaa Eero Huovinen osaa. Nautin kovin hänen tyylistään. Kirja on elämänmakuinen, mutta kaiken takaa loistaa kaiho, joka saa kirjailijan kynän välillä kauniin runolliseksikin. Myös äidin oma ääni on vahvasti läsnä: Huovinen hyödyntää paljon sitaatteja äidin kirjoittamista kirjeistä ja muista dokumenteista. Ja kuinka lämmin kuva äitistä välittyykään! Hellittelynimiä riittää kolmelle pojalle. Sairaalasta äiti kirjoittaa: "Rakkaat äidin omunaiset! Mitäs teille oikein kuuluu?" Miten ihana sana tuo omunaiset!

Oli sattumaa, että luin kirjan juuri nyt, äitienpäiväviikonloppuna.  Teos on ollut lukulistallani pitkään, ja pitkään se oli lainattunakin, ennen kuin sen luin. Kirja oli jo myöhässä ja siitä oli varaus, ja koska kirja oli lainattu Keski-kirjastoista (joiden alueella en edes asu), päätin, että tänään äitienpäivänä on minun pakko palauttaa se, kun käymme naapurikunnassa. Luin kirjan pikavauhtia parissa päivässä. Vauhtia lukemiseen toi se, että Eero Huovinen on tulossa kuun lopussa vierailemaan kotikuntani Kangasniemen kirjastoon ja halusin ehtiä perehtyä hänen kirjaansa ennen kohtaamista.

Olen kuitenkin iloinen, että tulin lukeneeksi tämän kirjan juuri nyt!  Äitiä ikävä vei koskettavasti päivän tunnelmaan, varsinkin kun en ole saanut viettää äitienpäivää oman äidin kanssa sen jälkeen, kun menin naimisiin. Oma äidinikävä on läsnä aina äitienpäivänä.

Toivotan onnea kaikille äideille ja lohtua kaikille äitiään tai äitiyttä kaipaaville!


Eero Huovinen

Äitiä ikävä (2020)

WSOY

235 s.

12 kommenttia:

  1. Tämä on hyvin koskettava ja rehellinen kertomus, ja kieltämättä surullinen myös siten, että tajuaa, ettei äidin ikävä ikinä laannu, vaikka olisi kuinka ikää. Kauniisti kirjoitat kirjasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, Arja! Olen samaa mieltä kanssasi. Ehkä erityisen koskettavaa on se, että vanhempi mieshenkilö osaa kirjoittaa näin avoimesti ja herkästi omasta äidinikävästään.

      Poista
  2. Ihana postaus <3 Kertomasi perusteella tuli tunne, että tämä olisi pakko lukea, vaikka toisaalta pelkään että tämä aiheuttaisi kyynelehtimistä monestakin syystä. Ja voi mikä kaunis kakku tuossa kuvassa, odotan innolla tulevaa kakkukirjaasi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos, Tuulia!

      Toivottavasti rohkenet joskus lukea. Varmasti herättää tunteita, mutta toisaalta koen, että nyyhkysisällön vastapainona on vankkaa elämänmakua ja arjen kuvausta.

      Ihana kuulla, että odotat kirjaani! <3

      Poista
  3. Luin kirjan melko pian sen ilmestyttyä ja vaikutuin sen tunteitten rehellisyydestä. Ja tosiaan tuo seikka, että äitiä on ikävä koko loppuelämän. Menetys on täysin korvaamaton.

    VastaaPoista
  4. Mielenkiintoinen kirja. Uskon, että se antaa lukijalleen eri asioita eri elämäntilanteissa.

    VastaaPoista
  5. Kiitos, tuli kyllä itsellekin halu lukea tämä jossakin vaiheessa. Äiti-suhde on se ihan ensimmäinen meillä jokaisella, joka syntyy jo ennen syntymää. Joten ihmekös tuo, kuinka tärkeä se on, riippumatta siitä, onko äiti lähellä tai elämässä mukana myöhemmässä vaiheessa. Myös luopuminen, hidas tai nopea, liittyy useimmiten tähän suhteeseen. Isojen kysymysten asioita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukava kuulla, että heräsi kiinnostus lukea kirja. Suosittelen lämpimästi!

      Niin totta, mitä kirjoitat äiti-suhteesta. Mietin tämän kirjan kohdalla myös sitä, että toisaalta se, että kirjoittaja menetti äitinsä niin nuorena, on saanut varmaan tietyn kiiltokuvapinnan ja sädekehän äidin muiston ympärille. Hän ei ehtinyt kokea edes murrosikää äitinsä kanssa. Voisiko joku kirjoittaa näin kauniisti äidistä, jonka olisi saanut säilyttää elämässään aikuiseksi asti? Varmaan olisi mukana edes jotakin säröjä.

      Poista
  6. Tämähän oli mielenkiintoinen veljesten kilpajuoksu, kun Eeron veli Sakari julkaisi samaan aikaan kirjan vanhemmistaan nimeltä Isän kädestä. Luin molemmat ja minua miellytti Sakarin historiapainoitteinen teos enemmän. Mutta ikävän kuollutta vanhempaa kohtaan ymmärrän oikein hyvin.

    Airi tiivisti kahden kirjan eron blogiimme: "Sakari Huovisen kirja on elämäkerta mutta myös arjen kulttuurihistoriaa, Eero Huovisen taas henkilökohtainen tilitys ja muistelu. Se että veljesten kirjat ilmestyivät samaan aikaan, on herkullinen mahdollisuus tutustua paitsi veljesten vanhempiin myös tunnistaa kirjoista kirjoittajien erot. Yhdessä nämä kirjat ovat kuin elokuvan leikkaus, jossa 1+1 on enemmän kuin 2."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos Kirsti vinkistä! En ollut kuullut tuosta Sakarin kirjoittamasta kirjasta ollenkaan. Tosi kiinnostavaa, että veljekset ovat samoihin aikoihin julkaisseet tällaiset rinnakkaisteokset. Airin tiivistys kuulostaa hienolta. Tekisi mieli vähintään kurkata Sakarin kirjoittamaa kirjaa.

      Poista