Hidas ja pölyinen, mutta ihana klassikko: George Eliotin Middlemarch

Hehkuvamielinen Teresia ei voinut tyytyä vähempään kuin sankarin osaan. Hän ei välittänyt moniniteisistä ritariromaaneista eikä valloituksista, joita ylhäissukuiselle, lahjakkaalle tytölle tarjoutui seuraelämässä. Hänessä palava tuli kulutti pian haperan polttoaineen, se leiskui kohti rajoittamatonta tyydytystä, kohti jotakin tavoitteita, johon pyrkiessään se ei milloinkaan väsyisi ja jossa epätoivo omasta riittämättömyydestä ja autuas kokemus elämästä oman itsensä ulkopuolella sulautuisivat yhdeksi.

Tuo espanjalainen nainen, joka eli kolmesataa vuotta sitten, ei jäänyt vaille seuraajia. (- -)

Joidenkin mielestä haparoiva elämä johtuu siitä, että Kaikkivaltias on luonut naisen luonnon valitettavan ääriviivattomaksi. Jos olisi olemassa vain yhdentasoista naisen tietojen vajavuutta, yhtä selvästi todettavissa olevaa kuin kyvyttömyys laskea kolmea pidemmälle, silloin naisen osaa yhteiskunnassa ehkä voisi tutkia tieteellisin menetelmin. Tuo ääriviivattomuus on edelleen olemassa, ja lajin puitteissa on enemmän muunnoksia kuin voisi kuvitella naisten hiuslaitteiden samannäköisyyden ja suorasanaisten ja runopukuisten lemmentarinoiden perusteella. Siellä täällä varttuu sameavetisen lammikon partaalla nuori joutsen ankanpoikien joukossa seurastaan vaivaantuneena eikä pääse milloinkaan omiensa pariin kokemaan elävää yhteenkuuluvuutta. Siellä täällä syntyy Pyhä Teresia, josta ei tule minkään alkuunpanijaa, jonka rakastavan sydämen lyönnit ja jaloa tehtävää anovat pyynnöt häipyvät kuulumattomiin tai pirstoutuvat esteisiin sen sijaan, että kiteytyisivät kauaskantoiseksi teoksi. 

Näin johdattelee George Eliot (oikealta nimeltään Mary Anne Evans) lukijan suurromaaninsa Middlemarchin teemoihin ja sen päähenkilön mielenmaisemiin.

Olin viime syksynä katsomassa loistavaa elokuvaa Captain Fantastic. Siinä mainittiin ohimennen Middlemarch -romaani. Kuin salama kirkkaalta taivaalta iski minuun kauhea vimma: minun on pakko vihdoin lukea Middlemarch!

Vaikka inspiraatio lukemiseen tuli hyvin äkillisesti, ei kirjan lukeminen tapahtunut lainkaan yhtä äkisti. Harvaa teosta olen lukenut niin pitkään ja hartaasti - ja myös nauttinut sen lukemisesta niin syvästi ja hartaasti. Alkusyksystä aloitetun kaksiniteisen teoksen viimeinen sivu kääntyi vasta joululomalla. Middlemarch on niitä harvoja kirjoja, jotka tuntuvat siltä, etteivät ne lopu ikinä - mutta joiden ei myöskään ikinä toivoisi loppuvan. Se on niitä teoksia, jotka kätkevät lukijansa kokonaan omaan lumoavaan maailmaansa ja saavat unohtamaan kaiken muun. Se on niitä teoksia, jotka lipuvat eteenpäin yhtä hitaasti kuin poutapilvet kesäisellä tuulettomalla taivaalla ja joiden ei toivoisikaan lipuvan eteenpäin yhtään sen nopeammin. Olen kokenut, että varsinkin 1800-luvun englantilaisessa kirjallisuudessa on usein tällaista taikaa, ja se mielestäni Middlemarchissa tämä taika on tenhoavimmillaan.

Middlemarchin 888 sivua kätkevät sisäänsä pitkän ja monitahoisen tarinan, jota on vaikea tiivistää. Teos kertoo elämästä Middlemarch-nimisessä fiktiivisessä kylässä Englannin maaseudulla. Sen englanninkielisen alkuteoksen alaotsikko on nimeltään A study of Provincial life, mikä kertonee paljon teoksen sisällöstä. Monien henkilöhahmojen ja erilaisten ihmiskohtaloiden kautta Eliot piirtää laajan ajankuvan elämästä 1800-luvun alkupuoliskon englantilaisessa maalaiskylässä. Teos edustaa realismia ja realismin tyylille tyypillisesti ottaa kantaa moniin yhteiskunnallisiin ongelmiin, kuten köyhyyteen, torppareiden elinoloihin ja ennen kaikkea naisen asemaan yhteiskunnassa ja avioliitossa sekä laajemmin myös avioliittokysymyksiin.

Teoksen keskushenkilöksi nousee nuori, persoonallinen ja vahva naishahmo Dorothy Brooke, joka on jäänyt orvoksi ja muuttanut siksi sisarensa Celian kanssa setänsä luokse Middlemarchiin. Dorothy on kaunis, mutta sitäkin enemmän älykäs ja kunnianhimoinen. Hän haluaa tehdä elämässään jotakin muuta kuin koristaa olemuksellaan porvariston salonkeja, kuten useimmat tuon ajan naiset. Hän kokee sydämen asiakseen ja kutsumuksekseen esimerkiksi tilattomien elinolojen ja asuntojen parantamisen. Dorothyllä on päässään paljon älyä, mutta sydämessään ei loppujen lopuksi kauheasti syvempää viisautta, mitä tulee ihmistuntemukseen. Siksi hän naiivissa nuoren ihmisen idealismissaan ja älyllisessä kunnianhimossaan menee rakastumaan erääseen kuivaan ja käppänään, keski-ikäiseen, mutta perin viisaana ja älykkäänä pidettyyn pappismieheen, herra Casaubouniin, monien läheistensä suureksi kauhuksi. Kumma kyllä, myös vanhan, koko elämänsä naisista erossa pysyneen poikamiehen sydän lämpenee nuorta Dorothyä ja tämän jumaloivaa rakkautta kohtaan, ja tämä hyvin epäsuhtaiselta parilta vaikuttava kaksikko päätyy naimisiin.

Avioliitto ei kuitenkaan vastaakaan  Dorothyn kauniita haaveita. Myös Casaubounin älyllinen ylemmyys, johon Dorothea niin palavasti rakastui, murenee tämän silmissä. Dorothy, joka arveli kykenevänsä auttamaan älyllistä miestä tämän suurissa ja tärkeissä tieteellisissä tutkimuksissa, turhautuukin aviovaimon toimettomaan rooliin. Katkeralla tavalla nuoren ja kirkasotsaisen idealistin haaveet romuttuvat, mutta onneksi vanhoista ja sairaalloisista aviomiehistä ei nuoren naisen tarvitse kärsiä välttämättä sittenkään aivan lopun ikäänsä. Leskeytyminen voikin olla uuden ja paremman elämän alku.

Vaikka teoksessa on paljon muitakin merkittäviäkin elämänkohtaloita kuin Dorothyn, on Dorothyn tarina mielestäni mielenkiintoisin. Myös avioliittokysymyksiä käsitellään monen muun parin kautta. Mielestäni Dorothy on monitahoinen ja kiinnostava romaanihenkilö, jolle on vaikea löytää kirjallisuushistoriasta kaltaistaan. Mielestäni hänen avioliittodraamansa on myös mielenkiintoisen erilainen verrattuna moniin muihin tuon ajan tarinoihin. On niitä kirjoja, jotka päättyvät onnellisesti häihin ja jättävät jälkeensä illuusion, että avioliiton onnellisen sataman saavuttaminen on kaiken päätepiste ja tae loppuelämän tasaisesta seesteisyydestä. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii vaikkapa koko Jane Austenin tuotanto. Sitten toisaalta on niitä tarinoita, joissa avioliitto romuttaa naishenkilön haaveet niin pahasti, että lopussa otetaan joko annos arsenikkia tai heittäydytään junan raiteille, kuten Madame Bovaryssä tai Anna Kareninassa. En kiellä, etteikö naishenkilön avioliitto voisi päätyä annokseen arsenikkiä tai loppuelämän auvoon (tai ainakin melkein), mutta Dorothyn tarina on mielestäni monella tavalla paljon realistisempi ja erilaisuudessaan virkistävä.

Pidin tavattomasti Eliotin tyylistä. Sanomattakin on selvää, että pidän hänen aikakaudelleen tyypillisistä koukeroisista virkerakenteista, joiden mutkikkuus tarjoaa aivoille työtä, ja joiden hidastempoisuus on kuin terapiaa minulle kiireiden keskellä. Tämän lisäksi minua ihastutti Eliotin pieni ironinen ja satirisoiva ote, joka silloin tällöin tuli tekstissä esiin ja sai minut nauramaan ääneen. Teoksen paras ja mieleenjääviin kohta oli Casaubonin Dorothylle kirjoittama kosintakirje, jonka monimutkaisella muodollisuudella ja kliseiden täyttämällä ilmaisulla Eliot pilkkaa Casaubonin turhantärkeyttä ja vanhan poikamiehen kokemattomuutta rakkausasioissa. Satiiria parhaimmillaan!

George Eliot

Middlemarch I & II

(Middlemarch, 1871 - 1872)

Suom. Aune Tuomikoski

WSOY

Yht. 888 s.