Surumielinen, mutta viehättävä klassikko: Charlotte Bronten Syrjästäkatsojan tarina

Jos kysytään Matti tai Maija Meikäläiseltä, mitä Charlotte Bronte kirjoitti, saa vastaukseksi korkeintaan Kotiopettajattaren romaanin (jos sitäkään).  Harva keskivertolukuharrastajakaan osaa mainita muita teoksia. Syrjästäkatsojan tarina on yksi niitä Kotiopettajattaren romaanin varjoon jääneitä teoksia, jonka arvo kärsii siitä, että se on saman kirjailijan kirjoittama kuin Kotiopettajattaren romaanikin sekä peräsin saman perheen kynästä kuin Humiseva harju. Kotiopettajattaren romaani (ja hieman vähemmässä määrin Humiseva harju) ovat kuitenkin sellaisia suurklassikoita, ettei niiden kanssasisarilla ole muuta mahdollisuutta kuin hautautua historian pölyyn vähäpätöisempinä. Kuitenkaan Kotiopettajattaren romaanin ylivertaisuus Syrjästäkatsojan tarinaan nähden ei ole välttämättä ollenkaan itsestään selvää. Romaanin englanninkielisen Wikipedia-artikkelin mukaan kirjailija George Eliotin mielestä Syrjästäkatsojan tarina on Kotiopettajattaren romaania parempi teos ja Virginia Woolfin mukaan teos Charlotten hienoin. On aika kaivaa Syrjästäkatsojan romaani pois historian pölyistä.

Nyt olen tehnyt oman osuuteni puhaltaakseni pölyt kirjan päältä lukemalla teoksen jo toistamiseen elämäni aikana, ehdottamalla sitä lukupiirikirjaksemme ja kaiken kukkuraksi bloggaamalla siitä kaiken kansan nähtäville. Syrjästäkatsojan tarina oli ensimmäinen kirjamme Wanhojen Pölyisten Klassikoiden Lukupiirissä, jonka olen perustanut muutamien ystävieni kesken ja jossa luemme vanhoja, mielellään hieman historian pölyyn jääneitä klassikoita. Lukupiirimme kirjakriteerin huomioon ottaen valinta oli oivallinen ja pidimme siitä kaikki.

Syrjästäkatsojan tarina kertoo Lucy Snowe -nimisestä nuoresta naisesta, jonka on kuljettava yksinäinen ja raskas tie elämässään. Hänen menneisyydestään ei paljoa kerrota, mutta ilmeisesti hänellä ei ole mitään omaisia ja hänen kantamansa surupuku kertoo omaa, hiljaista tarinaansa. Hän on vailla omaisuutta ja yrittää etsiä keinoa ansaitakseen leipänsä.  Hän lähtee Englannista meren yli Ranskaan kohti tuntematonta vailla mitään suhteita tai tietoa tulevasta. Hän päätyy pieneen Villette-nimiseen kylään, jossa päätyy erääseen tyttöjen sisäoppilaitokseen englanninopettajaksi. Lucyn osa elämässä on olla syrjästäkatsoja. Hänen elämässään ei paljoa tapahdu. Romaanissa monet muut hahmot nousevat hyvin keskeiseen osaan ottaen huomioon sen, että tämä on minäkertoja-Lucyn kertoma romaani hänen elämäntarinastaan. Ne juonenkäänteet, jotka lukijan mieltä eniten liikuttavat, kuuluvat enemmän tai vähemmän muiden ihmisten elämään kuin Lucyn. Pientä kauhuromanttista tunnelmaa ja goottilaisen kauhun henkeä teokseen luo nunnan haamu, joka asustaa tyttökoulussa ja joka ilmestyy Lucylle.

Kirja ei ole kovin juonivetoinen, vaan se on psykologinen. Teos kurkistaa syvälle päähenkilönsä mieleen, joka on monimutkainen sokkelo. Tämä ei ole mikään onnellinen hyvänmielenkirja, vaan melankolinen, harmaa ja surusävytteinen sekä lopulta hyvin traaginen romaani. Sen surumielisyydessä ja melankolisuudessa on jotakin kaunista, jonka tunnelmassa on miellyttävää viipyä, vaikka samalla teoksen pohjaton traagisuus satuttaa ja pistää sydämeen.

Kirjan päähenkilö Lucy on kuitenkin hyvin ristiriitainen hahmo. Jossain suhteissa löysin itseni hänestä, mutta jossain suhteissa hän äärimmäisesti raivostutti minua. Miksi hänen pitää rypeä pohjattomassa itsesäälissään, valittaa osaansa siitä, että hänen on tehtävä työtä elääkseen? (Tässä epätoivoisesti opetustöitä hakiessani en voi ymmärtää, mitä valittamista on ihmisellä, joka tuosta vain sattuu vanhingossa saamaan opettajan työn, kun yön pimeyden ja sateen keskeltä rämpii taloon, joka sattumalta onkin tyttökoulu.) Miksei hän vain sano itselleen, pää pystyyn Lucy? Jotkut asiat ovat kuitenkin  vain asennekysymyksiä. En voinut olla ajattelematta, että jos Lucy olisi todellinen henkilö ja eläisi nykyajassa, niin joku fiksu ihminen tietysti sanoisi hänelle, että hän on vakavasti depressoitunut sekä tarvitsee vähän pilleriä ja hieman psykoterapiaa. (Samaa mieltä taidan olla minäkin.) Kuitenkaan nykyaikaisten psykiatristen diagnoosien antaminen vanhoille fiktiivisille hahmoille ei ole mielestäni hedelmällinen tapa lähestyä kirjallisuutta, eikä se mielestäni lisää ymmärrystä fiktiivisten hahmojen luonteista. (Lucy sai lukupiirissämme myös asperger-diagnoosin.)

Jos lähestyy Lucyn luonnetta ja koko teosta itse romaanista käsin, voi todeta, että Lucyn onnettomuus johtuu siitä, että hän on vain sattunut syntymään epäsuotuisten tähtien alla ja Jumala (tai jokin muu käsittämätön voima) on lahjoittanut hänelle syntymälahjaksi raskaan osan elämässä. Jotkut ihmiset ovat luotu onnellisuuteen, toiset puolestaan onnettomuuteen, ja Lucy valitettavasti lukeutuu jälkimmäiseen joukkoon. Kirjan maailmankuvaa sävyttää siis äärimmäinen fatalismi, mikä luo melkankolisen pohjavireen teokseen. Kirjassa seurataan tiiviisti kahden muun onnellisten tähtien alla syntyneen ihmisen elämää.  Heidän tiensä kohtaavat rakkaudessa, joka johtaa avioliittoon. Tämä onni asettuu vastatusten Lucyn elämän onnettomuuden kanssa. Lucyn osa on vain seurata vierestä toisten ihmisten onnea.

Pidin siitä, että teos on monella tapaa hyvin hienovaraisesti rakennettu. Ensinnäkin Lucyn tunteita miespuolisia henkilöitä kohtaan on mielestäni kuvattu niin hiuksenhienolla otteella, että lukijalle jää äärimmäisen epäselväksi, mitkä hänen todelliset tunteensa loppujen lopuksi ovatkaan. Mielenkiintoista on myös se, kuinka minäkertoja muutamaan otteeseen paljastaa lukijalle olennaisia seikkoja joskus huomattavasti myöhemmin, kuin milloin hän itse on saanut kyseisen seikan selville. Kertoja on siinä mielessä jännittävän (ja osin myös ärsyttävän) epäluotettava. Kirjan loppu on hieno, sillä se jättää loppuratkaisun avoimesti tulkittavaksi, vaikka antaakin vihjeita enemmän yhdestä tietystä loppuratkaisusta. Mutta lukija, joka ei voi tätä tarjottua loppuratkaisua hyväksyä, voi valita sen toisen, josta jää parempi mieli.

Kaiken kaikkiaan pidin teoksesta paljon. Teos on hitaasti etenevä, joten sitä voi suositella vain kärsivällisille lukijoille, joille tunnelma on jännittäviä juonenkäänteitä tärkeämpää. Itselleni kävi niin, että ensimmäiset sata sivua tuntuivat tahmeilta ja loputtoman hitailta, mutta sitten pääsin sisälle teoksen maailmaan, jota en viimeisellä sivulla enää olisi halunnut mistään hinnasta jättää taakseni. Syrjästäkatsojan tarinassa on menneen maailman hitauden lumoa.

Syrjästäkatsojan tarina oli Wanhojen Pölyisten Klassikkojen Lukupiirin ensimmäinen lukupiirikirja.  Kuvassa lukupiirin Facebook-kansikuva.

Charlotte Bronte

Syrjästäkatsojan tarina

(Villette, 1853)

Suom. Tyyni Haapanen-Tallgren

 WSOY

496 s.

Kirjallisia kesähaaveita eli kesän kootut lukusuunnitelmat

Jokainen varmasti tietää sen tunteen, kun loma alkaa, niin elämän täyttää villi vapauden tunne, joka on kaukaista sukua tyhjyyden tunteelle. Tämä syntynyt tyhjiö on heti miten täytettävä ylimitoitetuilla lomasuunnitelmilla ja -projekteilla.  Suuren yltiöoptimismin vallassa saattaa tulla tunne, että nyt sitä ehtii ja jaksaa ihan mitä vain, sillä eihän tässä ole kuin aikaa ja aikaa! Jokainen kirjahullu varmasti tietää, että paras tapa tämän tyhjiön täyttämiseen ja vapaudesta irti pääsemiseen on se, että laatii pitkän listan kaikista kiinnostavista kirjoista, marssii kirjastoon ja raahaa sieltä selkä vääränä kasan kirjoja kotiin. Näin ei pääse ikinä laiskistumaan ja vajoamaan alavireiseen lomalla ajelehtimisen tunteeseen.

Tälläinen vapauden riemu ja täyttämistään huutava tyhjyyden tunne valtasi minutkin heti kesäkuun alettua, mistä oli seurauksena muutamat kirjastoreissut. Tämä kyllä siitä huolimatta, ettei minulla ole edes lomaa sanan syvimmässä merkityksessä, sillä olen aloittelemassa kesätyötäni mansikanmyyjänä (kuitenkin osa-aikaisena) ja kaiken lisäksi kesäkuun ekalla viikolla aloitin myös autokoulun, joka tulee varmasti viemään aika ison osan kesän henkisestä energiastani. Mutta siitä huolimatta: kesä on täällä ja kirjat myös. Aivoni pursuavat lukuhaaveita, jotka tuntuvat ehkä hieman liiankin kunnianhimoisilta kaikkiin ajallisiin resursseihini nähden.

Tässä kaikki ennen kesäkuuta aloittamattomat kirjat, joita olen raahannut kirjastosta kotiin ja jotka suunnittelen lukevani

1. Margaret Mitchell: Tuulen viemää (Klassikkohaasteeseen. Olen päässyt jo niin hyvään vauhtiin, etten malttaisi laskea käsistä!)

2. Jo Baker: Longbournin talossa

3. P. D. James: Syystanssiaiset

4.Susan Coolidge: Katyn toimet

5. F. H. Burnett: Pikku Lordi

6. L. M. Montgomery: Jane Victoria

7. Laura Ingalls-Wilder: Pitkä talvi preerialla

8. Laura Ingalls Wilder: Pieni kaupunki preerialla

9. Jenny Nordberg: Kabulin tyttöjen salaisuus

10. Jouni Hynynen: Paskapuhetta

Omasta hyllystä suunnittelen lukevani

1. Tove Jansson: Kesäkirja (ehdottomasti pakko lukea!)

2.  L. M. Montgomery: Runotyttö-kirjat (ehkä mahdollisesti, jos ehdin kaiken muun ohessa! N'mä luin viimeksi kaksi vuotta sitten kesällä.)

Ennen kesäkuuta aloitetut keskeneräiset lukuprojektit, jotka haluaisin päätökseen:

1. Laura Ingalls-Wilder: Farmarin Lapset

2.Vergilius: Paimenlauluja

3. Charles Dickens: Oliver Twist

4. Åsa Warnqvist: Besläktade själar

Tällaisia lukusuunnitelmia siis minulla täksi kesäksi. Aikamoiset pinot, eikä näissäkään loppujen lopuksi ole varmasti kaikkea sitä, mitä haluaisin lukea. Mutta on ihanaa ajatella, että maailmassa on niin paljon kirjoja odottamassa lukijaansa ja minulla ihana kesä edessäni ja aikaa lukea. Odotan innolla kesäisen kauniita iltalukuhetkiäni lähellämme olevalla laiturilla laskevan auringon pehmeässä valossa, laineiden loiskeessa ja lintujen viserryksessä. Muutamia sellaisia hetkiä on jo mahtunut alkukesääni.

Mitä ihanaa te muut ajattelitte kesällä lukea?

Täydellinen kesäkirja: H. E. Batesin Oi ihana toukuu

Jos haluat sulostuttaa kesääsi kirjalla, joka on kesänvärinen ja mansikamakuinen, joka nostattaa takuuvarmasti hymyn huulillesi, kirkastaa silmäsi ja saa sinut ajattelemaan, että elämä on ihanaa ja elämisen arvoista, niin suosittelen ehdottomasti H. E. Batesin Oi ihana toukokuu -teosta. Ehdotin kirjaa lukupiirikirjaksemme, sillä olemme keväällä lukeneet vain aika rankkoja, kuolemasävytteisiä teoksia ja nyt kaivattiin jotakin hyvänmielenkirjaa. Juuri sellaiseksi voi luonnehtia Oi ihanaa toukokuuta joka on –, oi, vaan niin ihana!

Oi ihana toukokuu kertoo vehreällä englantilaisella maaseudulla asustelevasta Larkinien perheestä ja heidän elämänmakuisesta ja herkullisesta elämästään. Perheeseen kuuluu mamma ja pappa Larkin sekä monilukuinen lapsilauma, josta vanhin, 17-vuotias Marietta nousee keskeisimpään asemaan. Tässä perheessä syödään runsaasti (ja rasvaisesti) ja iloitaan elämästä vailla huolen häivää. Pappa Larkin ei edes sellaisia murehdi kuin verojen maksaminen. Siitä lähteekin kirjan juoni käyntiin, kun nuori veroviraston kalpeanaamainen ja laiha konttorirotta Cedric Charlton saapuu kaupungista verolomakkeineen Larkinien maatilalle aikeinaan saada selvyyttä Larkinien tuloista ja verottaakseen sen asianmukaisesti. Helpommin sanottu kuin tehty. 

Larkinien perhe (ja erityisesti kaunis Marietta) kietoo pikkusormiensa ympäri nuoren konttorirotan, joka on oppinut ottamaan elämän vähän vakavammalta ja ryppyotsaisemmalta kannalta kuin Larkinien perhe. Miestä pyydetään jäämään syömään, sitten vähän pelaamaan, ottamaan vähän drinkkiä, lopulta jäämään yöksi, sitten poimimaan vähän mansikoita ja... ja... loppujen lopuksi viis verolomakkeesta ja verovirastosta. Herra Charlton taivutellaan ottamaan vähän "sairaslomaa" ja viettämään hauskaa ja huoletonta maalaiselämää Larkinien iloisen perheen seurassa

Oi ihana toukokuu on tv-sarjana tuttu minulle jo lapsuudestani, jolloin koko meidän seitsemänhenkinen perheemme suorastaan rakasti sitä. Jollain tavalla ehkä löysimme itsemme Larkinien perheestä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun luin kirjan kokonaan. Sarjaan kuuluu myös kaksi jatko-osaa: Larkinit Ranskassa ja Jälleen kotona.

Oi ihana toukokuu ilostuttaa lämpimällä, hersyvällä huumorillaan, kauniilla, romanttisella kesätunnelmallaan, johon kuuluu olennaisesti mansikat ja satakielen laulu, sekä huolettomalla elämänfilosofiallaan. Larkinien perhe ei turhia murehdi eikä ryppyotsaile, vaan tämä iloinen ja huoleton perhe syö elämänsä kermakakusta vain mansikat päältä. Larkinien perheen seurassa voi sanoa itsekin piut paut kaikille murheille ja pysähtyä vain kuuntelemaan satakielen lumoavaa laulua, nostaa mansikan huulilleen ja sanoa, tämä on elämää.

Tässä kirjassa ei ole mitään elämää suurempia ajatuksia tai teemoja, jotka voisivat viehättää älykkyydellään tai osuvuudellaan. Mutta sen sijaan tässä on tunnelmaa, joka lumoaa ja vie mennessään. Pappa Larkinin mielestä kaikki on vain aina niin turkasen hienoa, ja nyt sanon itse puolestani, että tämä on vain niin turkasen ihana kirja!

"Koti näyttää niin turkasen hienolta", sanoi Pappa. "Vaikka siltähän se aina näyttää."

"Ihanalta", sanoi mamma.

"Olemme oikeita onnenmyyriä. Meillä ei ole mitään huolia, eihän, Mamma?"

"En minä ainakaan tiedä mistään huolista."

H. E. Bates

Oi ihana toukokuu

(The Darling Buds of May, 1958)

Otava

228 s. 

P.s. Myös Krista on aivan vastikään tunnelmoinut ihanan toukokuun parissa.

Ihanan toukokuun (blogi)kooste

Toukokuu vierähti ohi, ja ihana, ihana kesäkuu on täällä. Edes sateisena sarastanut kesäkuun ensimmäinen päivä ei voinut ryövätä minulta ihanaa kesäfiilistäni. Luonto kukkii ja sieluni myös! Mikään ei ole ihanampaa kuin tähän vuoden aikaan vaellella luonnossa, ihmetellä sen ihanuutta, haaveilla kauniita ja tietysti siinä sivussa lueskella kirjoja. Ballerinat ja kesämekot on kaivettu jo esiin. Vaikka aina sää ei välttämättä ole hepeneitäni sallinutkaan, olen pyrkinyt edistämään kesän tuloa pukeutumalla silti sinikkään kesäisesti toiviorikkaasti ajattelen, jospa aurinko huomaisi vaatetuksestani, että nyt on kesä ja nyt saisi luvan paistaa ja lämmittää.

Reilu viikko sitten palautin kirjallisuustieteen sivuaineentutkielmani esitarkastukseen, ja sen jälkeen on ollut aika villi lomafiilis. Kun olen tutkielman saanut kansiin, valmistun (lukiopäteväksi) äidinkielen ja kirjallisuuden opettajaksi ja jätän luultavasti (???) ikuiset hyvästit Turun yliopistolle. (Mutta vaikka rekisterissä on tämän tutkielman jälkeen 472 opintopistettä, en sentään opiskelua kokonaan lopeta! Ensi syksynä odottaa kirjoittamisen perusopinnot Jyväskylän avoimesssa yliopistossa!) Huomenna kuitenkin aloitan mansikanmyyjän kesätyöni koulutuspäivällä sekä lisäksi autokoulun ensimmäisellä teoriatunnillani (!). Iiks, jälkimmäinen jännittää! Autokoulun vuoksi veikkaan kesästäni tulevan tavanomaista stressaavamman ja kiireisemmän, mutta rentoutussuunnitelmaani sisältyy suuri määrä kirjallisuuden nauttimista. Kirjoitan varmaan kesälukusuunnitelmistani oman bloggauksen joku toinen päivä.

Toukokuun alussa tekemässäni  vuoden 2015 ensimmäisen vuosikolmanneksen blogikoosteessani ennustin, että syyslukukauden kiireisiin miltei kokonaan kaatunut, mutta kevätlukukaudella heräämisen merkkejä osoittanut luku- ja bloggausharrastukseni osoittaa varmasti entistä enemmän heräämisen merkkejä kevään edetessä ja valon lisääntyessä. Olin täysin oikeassa. Toukokuussa luin ja bloggasin enemmän kuin vuoden aiempina kuukausina. Bloggasin yhteensä kuudesta kirjasta:

1. J. K. Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta

2. Laura Ingalls-Wilder: Pieni talo suuressa metsässä 

3. Hilja Valtonen: Nuoren opettajattaren varaventtiili 

4. Laura Ingalls-Wilder: Luumujen poukama 

5. Fredrik Backman: En man som heter Ove

6. Laura Ingalls-Wilder: Hopeajärven rannalla

Kuten näkyy, on toukokuuni kirjallisessa keskiössä ollut Ingalls-Wilderin pieni talo preerialla -sarjan kirjat, johon kuuluvaa Farmarin lapset -romaania olen lisäksi myös lukenut yli puolenvälin. Tähän lapsuuteni suosikkisarjan pariin palaaminen on ollut ihana projekti. Myös kaikki muut toukokuun kirjat ovat olleet enemmän tai vähemmän ihania, lukemisen arvoisia kirjoja. Toukokuuni oli siis monella tapaa hieno ja antoisa kirjakuukausi.

Tästä kesästä odotan eniten leppoisia meren tuoksuisia ja pikkulintujen laulun sulostuttamia lukuhetkiä tällä kuvassa näkyvällä laiturilla, joka on uusin laiturirakkauteni. Olen asunut kivenheitonpäässä tästä laiturista jo vuosikaudet, mutta olen löytänyt sen vasta tänä keväänä. Viime kesän lempilukupaikkani, eräs toinen laituri, sijaitsee muutaman kymmenen metrin päässä tästä, mutta puut ovat peittäneet tämän laiturin näkyvistäni. 

 Ihanaa ja mansikanmakuista kesäkuuta!

 P.s.Toukokuussa blogini siirtyi myös Facebookiin

Lauran tarina jatkuu edelleen: Hopeajärven rannalla

Matkani Laura Ingalls-Wilderin Pieni talo preerialla -sarjan parissa jatkui sarjan neljänteen osaan Hopeajärven rannalla -romaaniin. Tämä lapsuudesta rakkaan kirjasarjan pariin palaaminen on herättänyt aiemmin minussa pelkkiä ihastuksen tunteita, mutta Hopeajärven rannalla onnistui kirvoittamaan sen sijaan yllättäen ristiriitaisia ajatuksia.

Aluksi lukiessani hoin vain mielessäni, että en pidä tästä, en pidä! Ensinnäkin, aikaa edeltävästi teoksesta Luumujen poukamasta on ehtinyt vierähtää useampi vuosi ja perheeseen on yhtäkkiä putkahtanut aivan tyhjästä uusi lapsi, pikkusisko Marketta. Koin lukijana itseni petetyksi (tästä kirjasta minulla ei ole lapsuudesta säilynyt muistoja). Miksi minulle ei kerrota kaikkea? Kuulin tosin myöhemmin sarjan syntytaustaan paremmin perehtyneeltä kaveriltani, että Ingallsien perheessä oli kuulemma tänä aikana ollut niin paljon vastoinkäymisiä (sisältäen myös poikavauvan syntymisen ja kuolemisen), ettei Laura ei halunnut kirjoittaa tästä ajasta. Tämän selityksen vuoksi olen täysin valmis antamaan Lauralle anteeksi muutaman vuoden pimittämisen. Toinen vielä suurempi pettymys kirjassa oli se, että Ingallsien perhe jättää Hopeäjärven rannalla -teoksessa iki-ihanan luumujen poukaman taakseen ja suuntaa omasta mielestäni ankeammille asuinsijoille. Edeltävä teos Luumujen poukama oli mielestäni aivan ihana, siihen mennessä eli sarjan kolmesta ensimmäisestä osasta sarjan paras ja ihastuttavin kirja, eikä suinkaan vähiten vehreän ja kauniin miljöönsä vuoksi.

Ingallsien perheen toimeentulo luumupoukaman varrella ei ole kuitenkaan taattu, joten isä Kaarle haluaa lähteä kauas Etelä-Dakotaan, jonne rakennetaan rautatietä ja josta hänelle tarjotaan työtä kirjanpitäjänä. Isä lähtee edellä ja muu perhe jää odottamaan joiksikin kuukausiksi, jotta kovasta sairaudesta toipuva ja sen seurauksena myös juuri sokeutunut Lauran isosisko Marja vahvistuisi matkaa varten. Päähenkilölle Lauralle maisemanvaihdos ei ole lainkaan onneksi niin ikävä juttu kuten se oli minulle (sekä Katriina-äidille ja Marja-siskolle), vaan Lauran villi ja kesytön luonne vetää häntä seikkailuun ja preerian kesyttömyyteen samoin kuin hänen isäänsä.

Aluksi perhe muuttaa rautatietyöläisten leiriin asumaan Hopeajärven rannalle Etelä-Dakotaan, mutta talven lähestyessä leiri puretaan ja työläiset kaikkoavat paikalta. Ingallsien perhettä pyydetään jäämään talonvahdiksi maanmittareiden taloon ja asumaan siellä talven yli, mihin he suostuvat. Talvi on yksinäinen, sillä lähimain ei asu ristin sieluakaan. On vain villi avara preeria sekä yksi yksinäinen talo, jonka takkatulen lämmössä isä, äiti sekä neljä tytärtä lämmittelevät ja pitävät seuraa toisilleen. Kevään tullessa kuitenkin tapahtuu suuri ihmisryntäys, kun uudistilaa tavoittelevat amerikkalaiset saapuvat sankoin joukoin rakentamaan tilojaan. Pian paikalla on kokonainen kaupunginalku. Myös Ingallsien isä Kaarle on rekisteröinyt tontin omalle uudistilalleen ja alkaa rakentaa perhelleen omaa tilaa.

Lukemiseni edetessä lämpenin kuitenkin myös Hopeajärven rannalla -osalle. Se ei ole lainkaan yhtään niin ihana kuin Luumujen poukama, jonka henki on väriltään auringonkeltainen ja ruohonvihreä ja tuoksultaan luonnonkukkien sulostuttama. Hopejärven rannalla on rusehtavankellertävän preerian värinen, sen hengessä ei aurinko paista eikä ruoho viheriöi, mutta sen sijaan se viehättää seikkailun tuoksullaan ja vaaran värillään, tuulen tuoksullaan ja kesyttömyydellään, mutta myös tasaisesti etenevillä hiljaisilla arkipäivillään. Jokaisella näillä kirjalla on oma henkensä, eikä niitä käy vertaileminen. Hopejärven rannalla -kirjassa Ingallsien elämä tuntuu monella tapaa arvaamattomammalta kuin aiemmissa osissa, eikä teos tunnu yhtä idylliseltä. Rautatietyöläiset ovat karkeaa joukkoa, eivät yhtä puhtoisen uskonnollisia ja hyveellisiä kuin Ingallsien perhe. He esimerkiksi uhkaavat käydä Lauran isän kimppuun, kun eivät saa tältä mielestään tarpeeksi palkkaa. Lisäksi kirjassa tapahtuu myös murha. Uudistiloja rakentamaan ryntäävät miehet ovat ahneita ja saattavat yrittää viedä toisten tontit. Monien uhkaavilta tuntuvien asioiden vastapuolena on kuitenkin rauhallinen ja vakaa, toisiaan rakastava ja toisistaan huolen pitävä Ingallsien perhe. Olosuhteet ja asuinpaikat muuttuvat, mutta keskiössä on jälleen tämän ihanan pikku perheen kaunis perheidylli.  Ingallsien perheestä säteilee valoa ja lämpöä lukijan sydämeen asti.

Laura sanoi Marjalle: – Tämä preeria on kuin suunnaton niitty. Se ulottuu joka suuntaan aina maailman loppuun asti. 

Pilvettömän taivaan alla aaltoileva ääretön kukkiva ruohoaavikko herätti Laurassa kummallisen tunteen. Hän ei osannut sanoa, miltä hänestä tuntui. He kaikki, vankkurit, hevoset, jopa isäkin näyttivät pieniltä.

Koko aamun isä ajoi tasaista vauhtia seuraten tuskin näkyviä pyöränjälkiä, eikä mikään muuttunut. Mitä kauemmas länteen he tulivat, sitä pienemmiltä he näyttivät. Tuntui kuin he eivät olisi liikkuneet ollenkaan. Ruohoaavikko aaltoili tuulessa aina samalla tavalla, hevosten kavioiden ja pyörivien pyörien ääni oli aina sama. Istuinlaudan tärinä oli aina samaa tärinää. Laura ajatteli, että he voisivat ajaa ikuisesti ja kuitenkin pysyä aina tässä samassa muuttumattomassa paikassa, joka ei edes tietäisi, että he ovat siinä.

Laura Ingalls Wilder

Hopejärven rannalla

(By the Shores of Silver Lake, 1939)

Suom. Heidi Järvenpää

Gummerrus

328 s.

Hupaisa, mutta koskettava teos: Backmanin En man som heter Ove (Mies, joka rakasti järjestystä)

Ove on 59-vuotias suuri periaatteen ja tuttujen ja turvallisten rutiinien mies. Joka aamu hän herää tismalleen varttia vaille kuusi (ilman herätyskelloa - sellaista kapinetta hän ei ole ikinä edes omistanut) ja nousee ylös saman tien. Hän laittaa kahvin tippumaan ja lähtee joka aamuiselle korttelintarkastuskierrokselleen tarkistaakseen, ettei yön aikana ole tapahtunut murtoja. Ei sillä, että heidän korttelissaan ikinä tapahtuisi murtoja, mutta kerta se on ensimmäinenkin. Hän valvoo silmä kovana, että taloyhtiössä noudatetaan kaikkia asianmukaisia sääntöjä eikä varsinkaan ajeta autolla pihaan, sillä se on kiellettyä. Hän on sellainen kranttu, pikkutarkka, nalkuttava ja enemmän sääntöjä kuin ihmisiä rakastava mies, jollaista kukaan ensi ajattelemalla haluaisi ystäväkseen. Kaikkien normaalien ihmisten mielestä varmasti raivostuttavin ja ärsyttävin tyyppi, mitä olla saattaa.

Ove on menettänyt hiljattain vaimonsa Sonjan ja jäänyt leskeksi. Kaiken kukkuraksi hän sai jokin aika vaimon kuoleman jälkeen potkut töistään jonkun nuoren ihmisen vallatessa hänen työnsä. Ove kokee jääneensä täysin tarpeettomaksi ja hyödyttömäksi ihmiseksi, jolla ei ole enää mitään virkaa tässä elämässä. Siksi hän haluaisi vain ottaa nirrin pois itseltään ja siirtyä ajasta ikuisuuteen seuraten rakkaan vaimonsa jälkiä. Mutta helpommin sanottu kuin tehty. Naapurit kun eivät anna Ovelle hetken rauhaa, vaan häiritsevät Ovea solkenaan pyytäen häneltä palvelusta ja apua siinä sun tässä asiassa. Aina, kun Ove on aikeissa kuolla, koputtaa joku oveen tai tapahtuu jokin muu äkillinen äksidentti. Yritä nyt siinä sitten kuolla.

Mies vailla järjestystä oli lukupiirikirja, josta yllättäen kaikki me tykkäsimme (siitä huolimatta, että parilla piiriläisellä se jäi kesken silkasta inhimillisestä ajanpuutteesta johtuen). Alkukielinen teos En man som heter Ove sattui löytymään kevään Hulluilta päiviltä, ja päätin sitten ostaa sen ja lukea kirjan ruotsiksi. Oli virkistävää lukea pitkästä aikaa ruotsiksi kokonainen romaani. Kesti kyllä hetken aikaa, ennen kuin pääsin irti ruotsinopettajan ylianalyyttisestä lukutavasta, joka johti minut kummastelemaan "väärän" deklinaation mukaan taivutettuja substantiiveja sekä sanajärjestyksiä, jotka pistivät ruotsin sanajärjestyssäännöt uuteen uskoon.

Odotin teoksen olevan hilpeän hupaisaa ja kevyttä viihdettä, joka vain naurattaisi ja nostattaisi hymyn huulille. Siinä suhteessa en kuitenkaan kohdannut odotuksiani, vaan lukukokemus oli hyvin erilainen kuin kuvittelin. En man som heter Ove on viihteellinen, jopa hauskakin teos, joka onnistui kirvoittamaan minulta monet naurut, mutta ennen kaikkea kuvaisin lukukokemusta koskettavaksi. Kirjan huumori ei ole ihan keveimmästä päästä, vaan itsemurhan mustaa. Kieli on välillä roisia, sillä kirosanat lentelevät Oven huulilta tämän tästä, mutta vihaisessa Ovessa on myös toinen, herkkä puoli, jota kirja kuvaa onnistuneesti.

Sillä Ove ei ole lukijalle vain hassu, kummallinen, ärtyisä ja kranttu ukko, jonka elämäntehtävä on valittaminen, vaikka siltä hän ensi kohtaamisella vaikuttaa. Backman luo Ovelle tarinan, tekee hänen persoonansa ymmärrettäväksi. Takaumat kuljettavat lukijan Oven ankaraan ja karuun lapsuuteen, varhaiseen orvoksi jäämiseen. Ennen kaikkea se kuljettaa lukijan Oven nuoruuteen, siihen kun hän tapaa Sonjan ja siihen, kun Ove, joka oli mies pelkkää mustaa ja valkoista, löytää Sonjan, joka on kaikki hänen värinsä. Ove, joka oli ensin mielestäni maailman ärsyttävin ukko, tulikin silmissäni hirmuisen sympaattiseksi hahmoksi.

En man som heter Ove -romaanin viehätys perustuu mielestäni siihen kontrastiin, jonka se päähenkilönsä luonteesta piirtää. Ja tietysti myös koomiseen huumoriin sekä siihen pisteliääseen, mutta myös lempeän ymmärtävään kertojaääneen, jolla tämä kuva Oven persoonasta piirretään. Pinnalla on ärtyisän, pikkutarkan ihmisvihaajamiehen kuva, mutta syvällä on oikeudenmukaisuuttaa rakastava mies, jolle "rätt ska vara rätt" ja jonka luonteen kauneutta ei moni muu kuin hänen vaimonsa pääse huomaamaan.

Kerronnan nykytaso on lähinnä se puoli, joka naurattaa, myös takaumien kautta luotu Oven elämäntarina luo teokseen syvyyttä ja saa herkitstymään kyyneliin. Minulle teos oli ennen kaikkea rakkaustarina Ovesta ja Sonjasta, vaikka en sanoisi, että yleisesti ottaen kirjassa olisi pohjimmiltaan siitä kyse.

Oven ja Sonjan tarinassa viehättää kuitenkin tarina epätodennäköisestä parista, josta ulkopuoliset eivät ymmärrä, miksi he ovat päätyneet yhteen ja jotka monessa suhteessa ovat kuin yö ja päivä. (Lähinnä Sonjan kaverit eivät ymmärrä, miksi tämä mokoman miehen huoli.) Silti he hellästi rakastavat toisiaan ja pysyvät yhdessä kunnes kuolema erottaa. Oven ja Sonja tarina tuntui myös henkilökohtaiselta, sillä pystyin kuvittelemaan itseni helposti Sonjaksi: hän on opettaja, joka rakastaa kirjoja! Lisäksi Sonjan tavoin kykenin näkemään Oven sisällä piilevän hyvyyden ja sympaattsiuuden, vaikka hän on kaikkea muuta kuin sellainen charmantti ja komea, loistavilla seuramiehen taidoilla varustettu unelmamies, jollaisia romanttinen kirjallisuus tarjoaa yleensä naisten päiväunien aiheiksi.  Shakespeareen ja kirjallisuuteen uppoutunut fiksu ja herttainen Sonja on kaikkea muuta kuin käytännöllisesti suuntautunut ja putkiaivoinen Ove. Mutta ainakin Oven ja Sonjan kohdalla voi todeta, että vastakohdat täydentävät toisiaan.

En man som heter Ove oli erittäin kiva lukukokemus, mutta ei kuitenkaan mikään erityisen mieleenpainuva.  Kirja ei suuria ajatuksia herätä, mutta sitäkin enemmän lämpimiä tunteita – sekä hieman itkua ja naurua.

Fredrik Backman

En man som heter Ove, 2012

Forum

348 s.

Lauran tarina jatkuu: Luumujen Poukama

Olen keväällä lukenut jo Laura Ingalls Wilderin Pieni talo suuressa metsässä ja Pieni talo preerialla -kirjat ja palannut niiden myötä lapsuuteni rakkaimpien lukumuistojen pariin. Nyt matkani saman kirjasarjan parissa jatkui sarjan kolmanteen osaan Luumujen poukamaan, ja ihastuksellani ei ole määrää. Olen hehkuttanut melko suurisanaisesti jo aiempia sarjan kirjoja, mutta Luumujen poukama on ehdottomasti tähän menessä suosikkini.  Tämä on vain niin ihana!

Laura lähti varovasti laskeutumaan alas. Rinne kasvoi hänen takanaan, kunnes hän ei enää nähnyt vankkureita. Oli vain korkea taivas hänen yläpuolellaan ja hiljaa itsekseen jutteleva vesi hänen alapuolellaan. Laura otti muutaman askeleen. Polku pysähtyi hetkeksi pienelle tasanteelle, missä se kääntyi ja laseutui portaiksi muuttuneena alas purolle. Sitten Laura näki oven.

Ovi oli ruohon peittämässä rinteessä juuri siinä, missä polku kääntyi. Se oli aivan tavallinen talon ovi, mutta kaikki, mitä sen takana oli, oli maan sisässä.

( - -)

Oven molemmin puolin riippui törmän nurmiseinästä köynnöksiä, ja ne olivat täynnä kukkia. Punaisia, sinisiä ja sinipunaisia ja ruusunpunaisia kukkia, ja kaikkien terälehdet olivat auki aivan kuin ne olisivat laulaneet aamun ylistystä. Ne olivat aamulaulukukkia.

Laura meni laulavien kukkien alitse majaan. Siinä oli vain yksi, valkoinen huone. Multaseinät oli tasoitettu ja kalkittu valkoisiksi. Multalattia oli sileä ja kova.

Äidin ja Marjan tullessa ovelle huone pimeni. Seinässä oven vieressä oli pieni öljypaperi-ikkuna. Mutta seinä oli niin paksu, että ikkunasta tuleva valo lakaisi huonetta vain ikkunan lähellä.

Majan etuseinä oli rakennettu turpeesta. Hanson  oli ensin kaivanut majan törmään ja sitten irrottanut preeriasta pitkiä turpeita ja latonut ne päällekkäin etuseinäksi. Se oli hyvin paksu seinä, eikä siinä ollut yhtään rakoa. Kylmyys ei tunkeutuisi lävitse.

Äiti oli tyytyväinen. Hän sanoi: - Pienihän se on, mutta se on siisti ja miellyttävä.

Ingallsien uudisraivaajaperhe joutui jättämään preerialle rakentamansa talon ja suuntaamaan vankkureineen yhä pidemmälle preerialle etsimään uutta asuinsijaa. He ostavat eräältä norjalaiselta mieheltä maan sisään rakennetun asumuksen ja asettuvat taloksi luumupoukaman varrelle. Muistan kuinka ihmeelliseltä pieneä minusta tuntui tämä maan sisään rakennettu maja. Ja niin ihanan ihmeelliseltä se tuntui nytkin! Voi kun voisin itsekin asua samanlaisessa kolossa! En tiedä, mikä mystinen rakkaus minulla on maan sisään rakennettuihin majoihin, sillä aina Taru sormusten herraa katsoessani haikailen, että haluaisin asua samanlaisessa maamajassa kuin Konnun hobitit.

Myöhemmin Ingallsien perhe kuitenkin  muuttaa pois maansisäisestä talostaan, ja isä rakentaa lähistölle oikean talon, joka onkin hienoin talo, mikä heillä koskaan on ollut. 

Luumujen poukamassa minua ennnen kaikkea kiehtoi kirjan ihmeellinen miljöö, jonka kauneudella ei ollut rajaa. Luumujen poukama on vehreä paikka, jossa ruoho viheriöi, luumupuut notkuvat luumuista ja kukkaset loistavat kilpaa toistensa kanssa. (No okei, myöhemmin tulevat heinäsirkat ja syövät kaiken kauniin vihreyden ja myös koko vehnäsadon pois.) Sitten on vielä ihmeellinen puro, jossa Laura voisi viettää kaiket päivät leikkien. Kertoja kuvaa ympäröivää luontoa todella kauniisti ja suloisesti, ja lukijana eläydyn täysin hänen loihtimaansa maailmaan ja kuvittelen itseni keskelle avaraa ja viheriöivää preeriaa leikkimään yhdessä Lauran ja Marjan kanssa. Luumujen poukama on ruohon ja luonnonkukkien tuoksuinen kirja.

Myös kirjan muu sisältö on mielestäni kiehtovampi ja tapahtumarikkaampi kuin aiemmat osat. Ingallsien uusi asuinpaikka on vain muutamien kilometrien päässä kaupungista, ja kaupungin läheisyys tuo perheen elämään paljon väriä. Laura ja Marja aloittavat koulunkäynnin ja saavat sieltä kavereita. Sunnuntaisin perhe alkaa käydä yhdessä kirkossa, mistä muodostuukin viikon kohokohta koko perheelle. Elämä on monella tapaa kuitenkin hyvin yksinkertaista ja osin kovaakin, mutta sitä sulostuttavat monet arjen pienet suuret ilot. Teoksen viehätys on ihastuttavan luontokuvauksen ohella yksinkertaisuuden kauneudessa, arjen pienissä iloissa sekä lapsuuden viattomuudessa.

Luumujen poukamasta kuten myös sarjan aiemmista osista välittyy vahvasti lapsen näkökulma. Niitä lukiessa on jälleen itsekin lapsi ja pystyy kokemaan maailman ihmeellisyyden pienen ihmettelevän ihmisen silmin.

Laura Ingalls Wilder

Luumujen poukama, 1964)

(On the Banks of Plum Creek, 1937)

Suom. Heidi Järvenpää

Runot suom. Kirsi Kunnas

Gummerrus

337 s.