Riemastuttavia satuja: Päivi Alasalmen Turhamainen aasi

Asuipa kerran syvällä metsässä suuressa linnassa hirviö nimeltä Reinar. Hänellä oli vain yksi palvelija, nainen nimeltään Reetta. He olivat asuttaneet linnaa kahdestaan niin kauan, että eivät edes muistaneet, kuinka kauan. Heillä ei vieraillut kukaan, eivätkä he käyneet kenenkään luona kylässä. He vain kyhjöttivät linnassa ja pitivät mykkäkoulua.

Mykkäkoulu ei ole koulu puhekyvyttömille lapsille, vaan mykkäkouluun joutuvat aikuiset, jotka eivät halua puhua mitään toisilleen, vaikka osaisivatkin. He ovat siihen liian kiukkuisia. Ja kun kiukulle antaa vapaat kädet, pinna kiristyy, pultti irtoaa, vieteri katkeaa ja hälytyskello alkaa soida Mykkyyden noidan keittiössä. Mykkyyden noita taikoo seuraavaksi heidän äänijänteensä kireäksi, äänensä kimeäksi ja suunsa kuivaksi. Sitten puhe ei enää tule heidän huuliltaan kovin helposti, vaikka he taas haluaisivatkin puhua ja pyytää anteeksi. Mykkäkoulu on hyvin vaarallinen olotila, jos se jää pysyväksi. Silloin Mykkyyden noita on saanut taas yhden pisteen taistelussa Onni-keijua vastaan.

Päivi Alasalmen satukokoelma Turhamainen aasi on täynnä toinen toistaan riemastuttavampia satuja, joiden taika-aineksena toimii hyvin perinteiset satuelementit sekoitettuna samaan keitokseen uusien, raikkaiden ja oivallisen riemastuttavien ainesosien kanssa. Tästä satukokoelmasta löytyy niin prinssiä kuin prinsessaa, kuningasta ja kuningarta, lohikäärmettä kuin ilkeää noitaakin. Tuttuja juoniasetelmia löytyy, mutta osa hieman päälaelleen käännettynä.

Kirjailijan leikittely perinteisten ja tuttujen satuainesten kanssa tuntuu suorastaan ihastuttavalta ja nerokkaalta. Esimerkiksi sadussa Prinsessa Rusosuun vaarallinen vastustaja prinsessa saa pelastaa prinssinsä lohikäärmeen kynsistä eikä päinvastoin! Vielä riemastuttavin on mielestäni Pieni sammakkoystävä-satu, jossa kohdataan tuttu juonikuvio sammakoksi loihditusta prinssistä, jonka voi pelastaa vain aito rakkaus. Mutta tämä prinssi ei muutukaan miksikään komeaksi nuorukaiseksi sammakonmuodosta päästyään, vaan "hurmaavaksi hopeahiuksiseksi kuninkaaksi" – hän nimittäin oli joutunut odottamaan rakkautta niin kauan, että oli jo ehtinyt vanhentua odotellessaan. Ja mikäs siinä, sillä hänen "prinsessansa" olikin jo omien sanojensa mukaan "tällainen ikäkulu eukko". Satu on hauskalla tavalla kantaaottava: oletko ikinä miettinyt, miksi ihmeessä kaikkien suurten tarinoiden ja loistokkaiden satujen  ihailtavat sankarit ja sankarittaret ovat nuoria? Eikö vanhuksilla ole sankarin osaa?

Satujen lomassa esiintyy toisinaan aika kiperää moraaliopetusta. Mutta ei mitään vanhanaikaista, topeliaanista kodin, isänmaan ja uskonnon pyhään kolminaisuuteen keskittyvää, vaan moraaliopetusta, jonka uskoisin miellyttävän myös useimpia nykyvanhempia. Esimerkiksi yllä oleva kuvaus mykkäkoulun pitämisen turmiollisuudesta on hauska esimerkki tällaisesta moraaliopetukesta. Toisinaan moraaliopetukset lähtevät hieman vakavampisävyisimmillekin poluille. Pidin tästä moraalisesta piirteestä saduissa. Mielestäni on hyvä, jos sadut pystyvät olemaan samaan aikaan sekä viihdyttäviä että opettavia. Tässä tehtävässä Alasalmen sadut onnistuvat mielestäni erinomaisesti.

Minusta yksi kiehtovimmista ja yllättävimmistä saduista kokoelmassa on juuri Hirviö ja palvelijatar -satu, jonka alkua olen siteerannut yllä. Se kertoo hirmuisen äksystä hirviöstä, joka asuu palvelijattarensa kanssa linnassa. Palvelijatar hoitaa tehtävänsä kuin pitääkin, mutta välttelee hirviötä niin paljon kuin mahdollista ja on hirviön kanssa mykkäkoulussa. He eivät enää edes muista, mistä syystä ja milloin ovat mykkäkoulunsa aloittaneet – niin kauan he ovat olleet mykkinä. Erään kerran linnaan tulee käymään poika. Hän soittaa ihmeellistä taikapilliään. Sen sävelen kuulleessaan sanoo hirviö Reinar aivan tahtomattaan palvelijalleen Reetalle "Saanko luvan, kaunis Reetta". "Tottakai, rakas Reinar", vastaa Reetta yhtä tahtomattaan ja vihaisena itselleen moisesta ystävällisyydestä. Tanssin jälkeen poika näyttää parille toista taikakaluaan, peiliä. Pari kurkistaa peiliin, ja he näkevät siellä leveästi hymyilevan prinsessan ja prinssin ruusutarhan keskellä hoviväen ympäröimänä. Hirviö ja palvelijatar ei tunnista peilikuvan henkilöitä. Mutta poika kertoo, että he ovat prinssi Reinar ja prinssi Reetta. Tämä taikapeili näyttää katsojilleen heidät onnellisimmillaan. Reinar ja Reetta ovat vihanpitonsa keskellä unohtaneet, että olivat joskus onnellinen aviopari. Muistaessaan tämän saa pari takaisin puhekykynsä ja rakkautensa.

Minusta tarina on hyvin nerokas ja opettavainen – myös aikuisille. Hirivö ja palvelijatar -tarinassa on kuvattu monen avioliiton tarina. Mitä tapahtuu, kun antaa katkeruudelle vallan avioliitossa ja ryhtyy välttelemään puolisoaan? Toinen muuttuu kenties hirviöksi, toinen palvelijattareksi, jonka tehtävä avioliitossa on vain tehdä kotityöt ja toimittaa päivällinen pöytään oikeaan aikaan päivästä.

Tämä satukokoelma on nököttänyt kirjahyllyssäni melko lukematta parisen vuotta saman kirjailijan Sinnikäs meripoika -nimisen sisarteoksen vieressä. Nyt päätin tarttua härkää (tai Alasalmea) sarvista ja lukea vihdoin koko satukokoelman kannesta kanteen. Lukukokemus oli sen verran ihastuttava, että ennustan Sinnikkään meripojan esiintyvän myös blogissani melko lähitulevaisuudessa!

Päivi Alasalmi

Turhamainen aasi, 2009

Kuv. Riikka Jäntti

Gummerrus

Käsiksi haasteeseen! Sarah Winman: Kani nimeltä Jumala

Päätin tulla maailmaan juuri kun äitini jäi bussista palatessaan tuloksettomalta ostosreissulta Ilfordista. Hän oli mennyt hankkimaan housuja, mutta koska olin liikahtanut toiseen asentoon, hän hermostui eikä pystynyt päättämään, ottaisiko paikatut farkut vai leveälahkeiset sammarit, ja koska häntä pelotti, että syntyisin tavaratalossa, hän matkusti hädissään kotikulmiensa turvaan, missä häneltä meni lapsivesi juuri kun taivas repesi. Kuudenkymmenen metrin kotimatkan aikana lapsivesi sekoittui joulukuiseen sateeseen ja kiemurteli katuojaan, kunnes elämän ympyrä sulkeutui dramaattisesti ja ehkä jopa runollisesti.

No niin arvon lukijani! Täältä tulee arvioni Sarah Winmanin Kani nimeltä jumala -kirjasta, jota ainakin muutamat ovat innolla odottaneet. 

Kirja on ensimmäinen teos vuoden alussa itselleni julistamastani haasteesta, jossa lupasin lukea ja blogata yhteensä kuusi lukijoideni minulle ehdottamaa kirjaa vuoden 2014 aikana. Kaikki halukkaat saivat ehdottaa minulle kahta tietyt ehdot täyttävää kirjaa, joista arvoin luettavakseni kuusi. Ideana oli ehdottaa kirjoja, jotka poikkeavat tavanomaisista lukutottumusistani, mutta joista kuitenkin voisin luultavasti pitää. Kani nimeltä jumala sopikin tähän kriteeriin hyvin, sillä kaikki minut tuntevat tietävät, että olen jämähtänyt (vanhojen)  klassikoiden sekä lastenkirjallisuuden lumoihin, ja olen kovin laiska lukemaan mitään uutta aikuisten kirjallisuutta. Kani nimeltä jumala -kirjaa ehdotti haasteen nimissä itse asiassa kaksikin kirjabloggaajaa: Villasukka kirjahyllyssä sekä Maija ! Kiitos haastajille! Tämä kirja oli itse asiassa etukäteen jo ennakkosuosikkini.

Ja kuinkas kävi?

No, kävi niin, että tämän viikon maanantaina päätin ohimennen kirjastossa käydessäni kurkata, jos hyllyistä löytyisi joitakin haastekirjoja tähän samaan haasteeseen liittyen. Kani nimeltä jumala löytyi, ja se lähti oitis matkaani. Aloitin kirjan lukemisen itse asiassa heti, kun astuin kirjastosta ulos ja kävelin yliopistolle. Luin sitä pitkin päivää joka välissä, kun vain ehdin: luennon alkua odotellessani, töihin mennessäni bussissa, odotellessani oman oppituntini aloittamista, töistä palatessani bussissa, kotiin päästyäni sängyssä, heti aamulla herättyäni... Oikeastaan miltei minuutilleen vuorokauden päästä siitä, kun olin lainannut kirjan, oli se jo luettu. 

Jos joku oli kovin nokkela, niin tajusi ehkä yllä olevasta kuvauksesta, että jäin kirjaan koukkuun ja pidin siitä! Lukemaan ryhdyttyäni minun oli pakko lukea se mahdollisimman nopeasti loppuun. Kirjan kieli on helppolukuista ja kerronta miellyttävällä tavalla kuin itsestään etenevää – juuri sellainen kirja, jonka yleensä hotkaisee nopeasti.

Kani nimeltä jumala on mielestäni lämminhenkinen ja elämänmakuinen tarina. Kuitenkaan se ei ollut minulle mikään elämänmullistava tai käänteentekevä lukukokemus, enemmänkin sanalla sanoen erittäin miellyttävä lukukokemus. Kirjan tunnelmassa on sitä jotakin – jotakin, jossa on miellyttävä ja mukava viipyä. Sanoisinko, kauneutta ja rauhaa sekä myös pala lapsuuden iloa ja mutkattomuutta. Myös lapsenmaailman nostalgiaa. Kirja ei ole kuitenkaan pelkästään mukava ja kaunis kirja, vaan siinä on mukana myös ripaus jotakin koskettavaa, jopa vähän surullistakin. Surullista kirjassa on ennen kaikkea se, että kaikilla ei ole yhtä hyvää perhettä kuin päähenkilöllä. Kieli on kaunista ja runollista, ja mukana on pieni ja sopiva ripaus huumorin pilkettä. Pidin tästä kaikesta.

Teoksen päähenkilö on Eleanor Maud eli Elly. Elyllä on isoveli sekä rakastavat isä ja äiti. Heillä on ehjä ja onnellinen perhe. Elly kokee olevansa vähän erilainen ja ystävystyy oitis uuden luokalleen tulevan tytön Jenny Pennyn kanssa, joka on myös vähän erilainen. Jenny Pennyn sanotaan olevan huoran tytär. Se tarkoittaa sitä, että hänen äitinsä ei ole naimisissa, vaan hänellä on aina joku poikaystävä. Jenny Pennyn saapuminen Ellyn elämään on merkityksellinen: Elly jakaa elämänsä aikaan ennen Jenny Pennyä ja aikaan sen jälkeen. Vaikka Ellyn perheen muutto Cornwalliin erottaa Ellyn ja Jennyn, muodostuu Ellyn ja Jennyn ystävyys mielestäni koko kirjaa määrittäväksi tärkeimmäksi juonelliseksi jännitteeksi. Jenny on aina osa Ellyn elämää myös silloinkin, kun hän ei ole fyysisesti läsnä. Myös niinä vuosina, kun Ellyllä ei ole aavistustakaan, missä Jenny on ja mitä hänelle kuuluu.

Mielestäni mielenkiintoisin ja mieltäni askarruttavin kysymys lukukokemuksessani oli, miksi kirjan nimi on Kani nimeltä jumala. Elly saa eräänä jouluna lahjaksi kanin, jonka hän nimittää jumalaksi. Kani on siitä lähtien pienenä osana tarinaa, muttei mielestäni mitenkään merkittävänä. Ja itse asiassa jossakin vaiheessa kani kuolee pois, ja tarina jatkuu pitkälle sen jälkeen. Liittyykö kirjan nimi laajemmin uskonnollisiin kysymyksiin, joita sivutaan paitsi kanin nimeämisen yhteydessä, myös joissakin muissa kohdin kirjaa?

"Onko sopivaa kutsua jänistä..." rouva Grogney aloitti.

"Oikeasti se on kani", Jenny Penny keskeytti. "Sitä vain sanotaan belgian..."

"Onko sinusta sopivaa kutsua kania jumalaksi?" rouva Grogney jatkoi painottaen sanaa.

Minusta tuntui, että se oli kompakysymys.

"Onko sinusta sopivaa sanoa, että ´ulkoilutin jumalaa remmin päässä ja vein sen ostoksille`?

"Mutta minä vein", sanoin.

"Tiedätkö, mitä on rienaaminen?" hän kysyi.

Olin ymmälläni. Taas se sama sana. Jenny Penny viittasi tarmokkaasti.

"Niin?" rouva Grogney sanoi.

"Rienaaminen tarkoittaa hölmöilyä", Jenny Penny sanoi.

"Rienaaminen ei tarkoita hölmöilyä."

"Entä sitä, että on törkeä?" hän sanoi.

"Se tarkoittaa sitä", rouva Grogney jatkoi kovalla äänellä, "että loukkaa Jumalaa tai jotain pyhää. Kuulitko, Eleanor Maud? Jotain pyhää. Jossain toisessa maassa sinut voitaisiin kivittää tuollaisista puheista."

Vapisin ja tiesin hyvin, kuka heittäisi ensimmäisen kiven.

Sarah Winman

Kani nimeltä jumala, 2012

(When God Was a Rabbit, 2011)

Suom. Aleksi Milonoff

Tammi

324 s.

Maaliskuun kirjat sekä kiireisen opiskelijan kuulumisia

 

Maaliskuu on vierähtänyt taakse ja kevät tekee tuloaan toden teolla. Ihanaa! Silmissäni siintää jo kesäloman rauha ja aurinko sekä mansikat (5. kesä mansikanmyyjänä tiedossa!), vaikka sitä ennen on vielä hurjasti, hurjasti tehtävää.

Olen ollut viime aikoina melko laiska lukemaan ja bloggaamaan. Välillä on ollut vaikeaa löytää niin lukemisen kuin bloggaamisenkin iloa, vaikka aivan viimeisen viikon aikana onkin tämän suhteen tapahtunut parannusta. Edellispäivänä ja eilen esimerkiksi  suoranaisesti ahmaisin kokonaisen romaanin, Sarah Winmanin Kani nimeltä Jumala. Se onkin ensimmäinen kokonaan lukemani kirja itselleni tekemästä haasteesta, jossa luen lukijoideni ehdottamia kirjoja. Siitä lisää blogissani luultavasti lähiaikoina!

Maaliskuussa bloggasin neljästä kirjasta. Nämä ovat itse asiassa kaikki yllättäen lastenkirjoja, mikä sopiikin ehkä hyvin maaliskuuhun, sillä maaliskuun vikalla viikolla vietettiin blogien lastenkirjaviikkoa.

Kolme näistä neljästä blogatusta kirjasta on luettu maaliskuussa. Muumit ja suuri tuhotulva sai odotella blogijumitukseni vuoksi yli kuukauden päivät bloggaajaa. Maaliskuussa tulin aloittaneeksi virallisesti myös Tove Jansson -juhlavuoden oman blogini osalta bloggaamalla peräti kahdesta Janssonista.

Tässä ovat maaliskuussa blogatut kirjani: 

1. Marijke ten Cate: Bibeln för små och stora: upeasti kuvitettu ja kauniisti kerrottu lastenraamattu ihastutti.

2. Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira: Kirja lapsuudestani uudelleen luettuna jätti aika kylmäksi. En syttyt tarinalle tai kirjan huumorille.

3. Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia: nämä tarinat olivat ihania! Voi muumit!

4. Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva: ensimmäinen muumikirja oli mukava kokemus, vaikka se poikkeaa melkoisesti muista muumeista.

Muita kuulumisia

Minulle on tulossa haastava kevät. Opiskelusuunnitelmani ovat menneet tässä viimeisen kahden viikon aikana täydellisesti uusiksi. Vielä pari viikkoa sitten kuvittelin valmistuvani reilu vuoden päästä keväällä, mutta sitten tarjoutui houkutteleva tilaisuus: pääsen koko ensi syyslukukaudeksi leikkimään (täysipäiväistä!) ruotsinopettajaa entiseen lukiooni. Tämä tarkoittaa sitä, että minun olisi saatava paperini ulos vauhdilla ja valmistuttava maisteriksi kesäkuussa. Gradu pitäisi yhtäkkiä loihtia kahdessa kuukaudessa. Tämä ei tosin ole koko totuus: tähtään hieman alimittaiseen graduun, ja aion kursia graduni kokoon käytännössä liimaamalla ylimittaiseen kandiini noin 17 sivua uutta tekstiä. Ja ai niin. Sen gradun kirjoitan muuten pohjoismaisista kielistä, en kirjallisuustieteestä, kuten vielä vähän aikaa sitten luulin. Kirjallisuustieteestä minulla ei ole nimittäin mitään mahdollisuutta kirjoittaa gradua tällä aikataululla.  

 

Gradun lisäksi on vielä muutamia muita opintoja tänä keväänä, ja lisäksi alan tällä viikolla opettamaan kahta omaa lukiokurssia, joten kiirettä pitää! Huh! Käytännössä tulen opiskelemaan vielä tämän jälkeenkin täydennysopiskelijana, sillä en saa kaikkia äidinkielenopettajan pätevyyteen vaadittavia opintoja nyt kasaan. Mutta aika hurjaa silti. Valmistua ja olla maisteri! Nyt vain kaikki peukut pystyyn pystyyn, että kykenen tähän kaikkeen tällä aikataululla! Opinnot ja työt pitävät minut sen verran kiireisenä tämän kevään, että ennustan hiljaista kevättä blogi- ja lukuharrastuksen osalta. Yritän kuitenkaan olla unohtamatta lukuharrastusta täysin, sillä mikäs sen mukavampi tapa rentoútua ja hengähtää kaiken kiireen keskellä kuin uppoutua hyvään kirjaan!

 

Lopuksi vielä muutamin kuvin ja sanoin, mitä kaikkea muuta olen puuhaillut maaliskuun aikana! 

 

1. Olen ostanut uuden pyörän. Se on PINKKI. 

 

 

2. Olen valmistautunut kesään ostamalla uudet ballerinat. Ne ovat IHANAT <3

 

3. Olen löytänyt SINIvuokkoja!

4. ... Sekä tietysti LESKENLEHTIÄ.

 

 

P.s. Kaiken tämän lisäksi valmistuin HuK:ksi! :)
 

Aurinkoista kesänodotusta!

Tove Jansson: Muumit ja suuri tuhotulva

Oli varmaan jo iltapäivä eräänä elokuun lopun päivänä, kun Muumipeikko ja hänen äitinsä saapuivat suuren metsän sisimpiin sopukoihin.  Siellä oli aivan hiljaista, ja puiden alla oli niin varjoisaa kuin hämärä olisi jo lasekutunut. Siellä täällä kasvoi valtavia kukkia, jotka loistivat omaa valoaan kuin lepattavat lamput, ja syvällä varjojen välissä liikkui pieniä kylmänvihreitä valopisteitä.

– Kiiltomatoja, sanoi Muumipeikon äiti; mutta heillä ei ollut aikaa jäädä katsomaan niitä lähemmin. He olivat näet etsimässä mukavaa lämpöistä paikkaa, johon rakentaa talo ja ryömiä siihen sisään ennen talven tuloa. Muumipeikot eivät ollenkaan siedä kylmää, niin että talon pitää olla valmiina viimeistään lokakuussa.

Aloitin Tove Jansson juhlavuoden blogissani juuri viikonloppuna bloggaamalla tämän vuoden ensimmäisen Janssonini, Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia -kokoelman.  Nyt juhlavuoteni jatkuu Tove Janssonin ihka ensimmäinen muumikirjalla Muumit ja suuri tuhotulva.

 

Muumit ja suuri tuhotulva -teoksessa Muumipeikko ja hänen äitinsä etsivät itselleen kotia. Isä on kadonnut, lähtenyt hattivattien matkaan. Etsintäretkellään Muumipeikko ja hänen äitinsä kohtaavat metsässä Nipsun, joka liittyy heidän mukaansa. Matkalla on monia jännittäviä seikkailuja. Lopulta myös isä löytyy. Isä on rakentanut upean pyöreän sinisen talon, joka on ajelehtinut tulvan mukana kauniiseen laaksoon. Loppu onkin historiaa. Muista muumikirjoista tuttu perheidylli onnellisesta Muumilaakson sinisessä talossa asuvasta perheestä on syntynyt

 

Se, että kirja on ensimmäinen, näkyy monin tavoin; kirja vaikuttaa erilaiselta kuin muut muumikirjat. Tietyllä tavalla raaemmalta, ei niin hiotulta kuin muut. Eron huomaa jo sivumäärästä: siinä missä muiden muumikirjojen sivumäärät vaihtelevat hieman 150 sivun molemmin puolin, on Muumit ja suuri tuhotulva ainoastaan 54 sivua. Elina kirjoittaa, ettei tarinan juoni ole ehkä yhtä vetävä kuin muissa muumikirjoissa, ja voin itse allekirjoittaa tämän. Mutta en missään nimessä tarkoita, että kirja olisi tylsä. Kuvitus näyttää hieman erityyliseltä kuin muissa kirjoissa. Kuvitus on kömpelöllä tavalla viehättävää. Kuvia on myös enemmän kuin muissa muumiromaaneissa. Lisäksi tässä kirjassa on mielestäni enemmän fantasia- ja satuelementtejä kuin muissa muumeissa.

 

Eroista huolimatta yhtäläisyyksiä muihin muumikirjoihin löytyy toki myös paljon. 

Kaikkein tärkeintä: Muumit ja suuri tuhotulva tarjosi yhtä lailla kuin muutkin muumit sitä muumimaista ihanuutta, jota rakastan. Pidin kirjasta ja sen mielikuvituksellisesta seikkailun maailmasta!

 

Tove Jansson

Muumit ja suuri tuhotulva, 1991

(Småtrollen och den strora översvämningen, 1945)

Suom. Jaakko Anhava

WSOY

54 s.

Tove Jansson: Näkymätön lapsi

Kulkeminen oli ollut kevyttä, sillä selkäreppu oli melkein tyhjä eikä ollut huolta mistään. Nuuskamuikkunen oli tyytyväinen metsään ja ilmaan ja itseensä. Huominen ja eilinen olivat yhtä kaukana, mutta juuri tällä hetkellä aurinko helotti koivujen välissä kirkkaan punaisena ja ilma oli vilpoinen ja leuto.

Tämä ilta on laulun ilta, ajatteli Nuuskamuikkunen. Uuden laulun, jossa on yksi osa odotusta, kaksi osaa kevätkaihoa ja loput vain hillitöntä hurmaa siitä, että saa vaeltaa, olla yksin ja viihtyä oman itsensä seurassa.

Tove Janssonin iki-ihana Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia -kokoelma alkaa tällä hyvin ajankohtaisella Kevätlaulu-tarinalla. Novellikokoelma on täynnä toinen toistaan lumoavampia tarinoita tutuista muumihahmoista. Kyllä, minäkin olen tuntenut kevätkaihoa sekä yksinäisyyden hillitöntä hurmaa! Nuuskamuikkuseen on helppoa samaistua näinä kauniina auringonpaisteisina kevätpäivinä. Ah, kuinka nautin tätä lukiessani!

Kuka voisi vangita sanoihin muumien lumon? Minusta tehtävä on vaikea. Tove Janssonin muumikirjojen tyyli on vain niin ihanaa ja piste. Sen tarkempi argumentointi on hankalaa. Sanat vievät mennessään ja tuntuu, että sielu lepää lukiessa. Tuntuu hyvälle ja onnelliselta. Tekee mieli vain hymyillä. Stressi kaikkoaa ja kaikki muu ympäröivä maailma katoaa. On vain sanat paperilla ja se lumoava rauhanomainen maailma, jonka Jansson on onnistunut luomaan muumikirjoihinsa. Tämä kaikki koskee mielestäni kaikkia muumikirjoja, mutta jostain syystä tuntuu, että eniten juuri Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia -kokoelmaa. Voi ihanuutta!

Tätä lukiessani (ja usein myös monia muita muumikirjoja lukiessani) hämmästelin sitä psykologista tarkkanäköisyyttä, joka Tove Janssonilla on. Sanoisin, että Tove Jansson on psykologisen ihmiskuvauksen mestari. Tai pitäisikö sanoa psykologisen muumikuvauksen mestari. Tove Jansson on pystynyt piilottamaan niin paljon näiden pintapuolin lapsellisilta ja yksinkertaisilta vaikuttavien hahmojen sisään. Eivät muumit ole vain muumeja, vaan he ovat kuvia ihmisistä ja ihmisyydestä.

Jokainen meistä voi löytää sisältään muumin, kuten myös voimme löytää lähimmäisistämme heidän sisäiset muuminsa. Tunnetko sinä sen yksinäisyyttä kaipaavan Nuuskamuikkusen, joka ei halua olla riippuvainen kenestäkään tai mistään? Entä sen Vilijonkan, joka koko ajan elää pelossa ja pelkää pahinta? Oletko kuullut niistä lapsista, jotka tulevat näkymättömiksi, koska he eivät saa rakkautta ja hyväksyntää, vaan heitä kohdellaan ilkeästi?

Aurinkoista ja muumimaista kevätpäivää kaikille!

Tove Jansson

Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia

(Det osynliga barnet och andra berättelser, 1962)

Suom. Laila Järvinen

WSOY

167 s.

Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira

Isällä ja äidillä oli poika. Häntä sanottiin Fedja-sedäksi, sillä hän oli hyvin totinen poika ja osasi pitää huolta itsestään. Hän oppi lukemaan nelivuotiaana ja jo kuusivuotiaana keitti itselleen soppaa. Hän oli kaikin puolin kiltti poika. Hänellä oli myös kiltit vanhemmat – isä ja äiti.
Kaikki olisi ollut hyvin, mutta pojan eläimistiä äiti ei pitänyt. Ei varsinkaan kaikenkarvaisista kissoista.

Sininen keskitie -blogin Bleue haastoi minut viettämään lastenkirjaviikkoa tällä viikolla, 24.3-30.3.2014. Sen kunniaksi päätin ryhdistäytyä ja kaivautua luku- ja bloggauslaiskuuden täyttämästä kolostani esille tänne ihmisten ilmoille ja blogata Eduard Uspenskin lastenkirjasta Fedja-setä, kissa ja koira. Se kertoo Fedja-setä nimisestä pienestä pojasta, joka on aivan harvinaisen etevä ikäisekseen. Niin etevä, ettei hän tarvitsekaan vanhempiaan juuri mihinkään. Niinpä kun tulee pientä eripuraa äidin kanssa siitä, saako hän pitää kotona kissaansa vai ei, pakkaa poika kimpsunsa ja kampsunsa sekä ennen kaikkea kissansa ja kirjoittaa seuraavanlaisen kirjeen vanhemmilleen:

"Rakkaat vanhemmat! Isä ja äiti!
Pidän teistä oikein paljon. Pidän myös eläimistä oikein paljon. Ja myös tästä kissasta. Mutta te ette anna minun ottaa sitä. Tahdotte ajaa sen pois. Mutta se on väärin. Minä matkustan maalle ja rupean asumaan siellä. Älkää olko huolissanne minusta. En minä hukkaan joudu. Osaan tehdä kaikkea ja kirjoitan teille. Ja kouluun minun ei tarvitse vielä mennä. Vasta ensi vuonna.
Näkemiin. Poikanne Fedja-setä."

Niinpä poika muuttaa kissoinen päivineen maalle, löytää sieltä mukavan talon ja asettuu sinne asumaan. Kuvioon tulee myöhemmin mukaan koira, korppi sekä traktori Tr-tr-mitja. Eläimet osaavat puhua, eikä traktorikaan ole mikään tavallinen: bensiinin sijaan se tarivitsee soppaa kulkeakseen! Niin Fedja-setä elää onnellisia ja leppoisia, mutta pienten kommellusten täyteisiä päiviä maalla eläintensä ja traktorinsa kanssa. Kaikki olisi hyvin, mutta jossakin on eräs isä ja eräs äiti, jotka kaipaavat poikaansa. 

Kirja on minulle etäisesti tuttu lapsuudestani. Opettajamme luki sen meille ala-asteella, joko 2. tai 3. luokalla ääneen. Meillä oli silloin sellainen tapa, että opettajan saatua jonkin lukukirjan loppuunluetuksi piirsimme kuvistunnilla jotakin kirjasta mieleen tulevaa. Pienen etsiskelyn jälkeen löysin kuin löysinkin upean Fedja-setä, kissä ja koira -kirjaan liittyvän taideteokseni! Tässä se on koko komeudessaan:

Muistan pitäneeni tästä kirjasta ala-asteella ainakin jonkin verran. Nyt kirja ei jostakin syystä oikein uponnut minuun. Kirja oli minusta olevinaan jotenkin hauska, mutta oikeasti se ei kuitenkaan ollut. Ehkä nämä on niitä kirjoja, jotka eivät toimi niin hyvin aikuisilla. Tai ainakaan minulla. Kirjan tyyli on hyvin lakoninen, ja kenties siksi se vaikutti minusta melko kuivalta. Kirjassa ei myöskään tapahtunut juuri mitään jännittävää. Luulen, että kirjan juju piileekin sen sanallisessa huumorissa ja pienessä absurdiudessa, jolle en kuitenkaan itse nyt syttynyt. (En tiedä, mikä tosikko minusta on kehittynyt!)  Mutta kenties lapset näkevät kirjan hauskuuden ja huumorin? Jos haluaa kuulla, mitä kaikkea hauskaa ja ihastuttavaa lapset (ja heidän äitinsä!) ovat löytäneet tästä kirjasta, kannattaa lukea Luettua elämää -blogin Elinan kirjoittama arvio, jossa teoksen lumoa on avattu paremmin – sekä lasten että aikuisen näkökulmasta.

Fedja-setä, kissä ja koira -piirustuksen esiin kaivaminen sai minut ajattelemaan, että olisipa mukavaa ottaa tavakseen joskus piirtää nykyäänkin jotakin lukemistani kirjoista. Haastan näin ohimennenen ja vapaamuotoisiesti muutkin halukkaat kirjabloggarit piirustus- tai taiteilupuuhiin! Tai vielä parempaa: näin lastenkirjaviikon hengessä  voit laittaa lapsesi taiteilemaan jotakin yhdessä lukemiinne kirjoihin liittyvää ja julkaista kuvan blogissasi. Luulen, että lastenkirjat ylipäätänsäkin olisivat hedelmällisimpiä kuvataiteellisen inspiraation lähteitä myös meille isoille. 

Kenties blogissani tullaan siis joskus vastaisuudessakin näkemään kuvataiteellisia taidonnäytteitäni. Minun pitäisi joskus ehdottomasti uudelleenlukea ja blogata Ronja Ryövärintytär, jotta pääsisin esittelemään arkistoistani löytyneen hienon kakkiaispiirustuksen!

Eduard Uspenski

Fedja-setä, kissa ja koira

(Djadja-Fjodor, Pjos i Kot, 1974)

Suom. Matti Anhava

Kuv. Gennadi Kalinovski

Otava

134 s.

Lastenraamattujen helmi: Bibeln för små och stora

 On aika pitkän tauon jälkeen kirjoittaa taas kirja-arvostelu!

Minulla on ollut pitkään mielessä tutustua lastenraamattuihin. Olen selaillut ja katsellut, mutten tätä aiemmin yhtäkään kokonaan lukenut. Eräs kerta kirjastoreissulla hyllyssä esille nostettu ruotsinkielinen Bibeln för små och stora vangitsi täydelleen huomioni. Mikä ihana kansi ja mitkä värit!

Pieni kirjan selailu varmisti, että tämä kirja lähtee ehdottomasti mukaan! Muut tähän mennessä selailemani lastenraamatut eivät ole saaneet aikaan sellaista tunnetta, että tämä on aivan pakko lukea ja katsoa loppuun asti, mutta tämän kohdalla kävi niin. Oikeasti, tämä Raamattu on lumoava! Olen suunitellut kirjan hankkimista myös omaan hyllyyni, sillä tämä on oikea aarre lastenraamatuksi.

Hienoa tässä lastenraamatussa on ennen kaikkea kuvitus, joka on hyvin vangitseva ja raikas. Erityisesti vaikutuin siitä, kuinka luomisen alku on kuvattu: alussa ei ollut mitään, pelkkää pimeyttä vain. Myös tämä tyhjyys ja pimeys, ja sen jälkeen myös valon tuleminen on vangittu upeasti tyhjiin, mutta kuitenkin kuvitettuihin aukeamiin:

Kuville on annettu hyvin  merkittävä osa: kaikki aukeamat ovat kokonaan kuvan peitossa, teksti on upotettu kuvan sisään. Värit ovat mahtavat! Raamattukuvituksissa toistuu usein maanläheiset, ehkä omaan silmääni vähän tylsät värit. Tähän kuvitukseen on tuotu raikkautta myös muilla sävyillä, mutta ei kuitenkaan liiaksi omaan makuuni. Tietty historian ja vanhahtavuuden tuntu säilyy kuitenkin. Myös omaa lempiväriäni vaaleanpunaista löytyy monesta kuvasta, erityisesti naisten vaatteissa – harvinainen piirre lastenraamattukuvituksissa! (Keskeinen kriteeri ihastukseeni!)

Kuvissa ei ole upeaa vain värimaailma, vaan myös se, kuinka hahmot ja tapahtumat ovat kuvattu. Kuvat ovat eloisia ja ilmaisuvoimaisia. Niitä on mukava pysähtyä tuojottelemaan pitkäksi aikaa. Uskon, että ne ovat juuri sellaisia, joita katsomalla lapset huudahtelevat lukemattomia kertoja "äiti katso, tuolla on sitä ja tätä!". 

Joihinkin kuviin on lisätty pieniä riemastuttavia ja hymyn huulelle nostattavia yksityiskohtia. Mukaan on tuotu vähän huumoria esimerkiksi pienillä nykyaikaisuuksilla, jotka on piilotettu päällisin puolin melko ajanmukaiseen kuvaan. Esimerkiksi yhdessä majataloa kuvaavassa kuvassa voi nähdä pienen, pyjamaan pukeutuneen olennon hiipparoivan yläkertaan herätyskello kainalossaan. Tässä puolestaan Saara ratsastelee rennosti kamelin selässä pikku drinkki kädessään:

Mielestäni hauskin kuva oli kuva, jossa Joosef kestitsee Egyptissä 11 veljeään hyvällä ruualla.  Silmäterälleen pikku Benjaminille hän on laittanut oikein aimo annoksen, jota Benjamin tuijottaa silmät ymmyrkäisinä:

Kuvitus ei kuitenkaan ollut lainkaan ainoa syy, miksi olin niin kovin ihastunut Bibeln för små och stora -lastenraamattuun. Myös sisältö oli upea! Pidin kertojaäänestä, joka on niin pehmeä ja lempeä, joka ei tyydy pelkästään välittämään Raamatun tapahtumia, vaan myös selittämään ja opettamaan. Kertomuksissa korostuu vahvasti Jumalan hvyyys sekä hänen rakkautensa ja lempeytensä ihmistä kohtaan. Esimerkiksi näin kauniisti ja lapsiystävällisesti on kuvattu paratiisista karkoittaminen ja elämä sen jälkeen:

Livet utanför lustgården blir svårare. Men Gud är med Adam och Eva. 

Gud är fortfarande deras vän.

Adam och Eva får barn, som i sin tur får barn. Och snart finns det många, många människor på jorden.

Gud ser på människorna och ler. De gjorde fel, men Gud älskar dem ändå. Det är ju Gud som har skapat dem.

Huomasin, että monissa kohdin kirjailija oli ottanut pieniä vapauksia tarinoiden värittämiseen ja lisännyt yksityiskohtia, joita ei löydy Raamatusta, mutta jotka kuitenkin sopivat hyvin Raamatun tarinoiden henkeen ja ideaan ja toimivat tässä elävöittääkseen tarinoita lastenraamatulle sopivalla tavalla. Esimerkiksi yllä siteeratussa katkelmassa kerrotaan, että Jumala hymyili katsoessaan ihmisiä, mitä ei mainita Raamatussa. Luomistarinassa, jossa luetellaan, mitä kaikkea Jumala loi minäkin päivänä, kerrotaan, että kolmantena päivänä Jumala loi "äppelträd, hallonbuskar och gräs, och allt som var grönt och skönt". Näitäkään yksityiskohtia ei Raamatussa mainita, mutta Raamattuun uskovalle on kuitenkin tavallaan itsestään selvää, että Jumala loi myös esimerkiksi vadelmapensaat.

Tämä Raamattu on kaunista luettavaa, ja sillä on mielestäni monia kaunokirjallisiakin ansioita. Kieli on selkeää ja siinä on yksinkertaisuuden kauneutta. Jossakin kohdin kieli kurottautuu kohti suoranaista lyyrisyyttä, esimerkiksi muutamiin kohtiin ripoteltujen loppusointujen käytöllä (esim. "grönt och skönt"). Tämän lukeminen oli suuri ilo ja nautinto!

Lopuksi vielä monta kuvaa!

 Noomi förstår varför Boas var snäll mot Rut. Det var för att han ville gifta sig med henne! Rut vill gärna gifta sig med Boas också. 

 Abraham katselee tähtiä, joiden luku on kuin hänen jälkeläistensä luku. 

 Abraham ja Saara saavat kuin saavatkin vielä lapsen vanhoilla päivillään!

Jeesus opettaa viisauksiaan.

Bibeln för små och stora (2013)

(Prentenbijbel, 2008

kirjoittanut: Liesbeth van Binsbergen, Lidja Hammenga, Bram Kasse, Vrouwke Klapwijk, Nelleke Scherpbier, Bert Wiersma)

Kuvittanut: Marijke ten Cate

Kääntänyt ja työstänyt ruotsiksi: Kristina Reftel