Kirsi Kunnas: Tiitiäisen satupuu

 

Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuu (1956) edustaa suomalaista modernistista lastenlyriikkaa. Kunnas ammensi uudelle modernistiselle lastenrunoilulleen vaikutteita brittiläisestä nonsense-lyriikasta, jota leimaa järjettömältä vaikuttava ajatussisältö, usein loppusoinnuin riimiteltynä. Lopputuloksena tämänkaltaisessa runoudessa on usein hilpeän hassu sanoilla leikittely, josta tuskin on mitään opetusta löydettävissä.

Luin Tiitiäisen satupuun jo reilu kuukausi sitten, ja ajattelin kirjoittaa siitä jokusen sanasen ennen kuin palautan sen kirjastoon. Ja mitäpä siitä voisi sanoa? Tiitiäisen satupuu on vallan ihastuttava ja hupaisan hauska lasten lorukirja, jossa ilahduttaa nimenomaan nonsense-lyriikalle tyypillinen leikkimielisyys ja absurdius. Ehkäpä kaikken absurdein on hyvin lyhyt  "Syväjäädytetty hanhi"-runo, joka kertoo pakastetusta hanhesta, joka herääkin henkiin, hyppää professorin kenkiin ja kuljeksii ympäriinsä lukien aapista ja Andersenin satuja.

Toisaalta, joihinkin runoihin sisältyy myös aikamoista traagisuutta, vaikka niitä samalla sävyttääkin tietty hupaisuus. Esimerkiksi ”Peikon kosioretki”runo on aika surkuhupaisa, kun pikku peikko peikkuluinen saa rukkaset töykeältä peikkoneidolta ja joutuu lähtemään surumielin kotiin:

Vastas siihen neiti pirppanokka

kiirekieli peikkuluinen:

”Kovin olet simasuinen,

oletpas nyt aivan kallellasi.

Tiedän kaikki aarteestasi:

Kuu on mokoma aarre!”

Silloin pikku peikko peikkuluinen

vääräsääri, kyhmyvarvas

suruksensa tuosta arvas,

ettei tule mikään peikkohäistä.

Kovin oli yksinäistä

peikon kotiinsa käydä.

 

Myös ”Herra Pii Poo”-runo sisältää melkoista traagisuutta, mutta lisäksi mitä hilpeintä hauskuutta. Runo päättyy suuren taikurin kuolemaan, mutta hauskoin sanankääntein kerrottuna:

Kuolen,

huusi Pii Poo,

liian aikaisin!

Hän huusi hii hoo!

ja kuoli myöhemmin.

 

Kuten esimerkiksi juuri ”Herra Pii Poo”-runosta ilmenee Kunnas hyödyntää jonkin verran loruissaan merkityksettömiä tavuja äännemaalailuun. Lisäksi hän taivuttelee sanoja mielensä mukaan, niin että tuloksena on raikas ja hauska, yllätyksiä täynnä oleva kieli.

Tiitiäisen satupuun runot liikkuvat moninaisissa aihepiireissä, joista suurimmaksi ryhmäkseen nousevat eläinrunot. Lisäksi löytyy peikkorunoja ja muutamia prinsessarunoja. Tuutulaulut muodostavat oman ryhmänsä, mutta lisäksi vielä paljon muuta.

Kehoitan kaikkia lapsenmielisiä lukemaan!

För svenska dagens skull: Mörkerboken av Hannele Mikaela Taivassalo & Lena Frölander-Ulf.

Idag är det svenska dagen. Därför – alltså för att fira dagen och för att hylla det fina svenska språket bestämde jag mig att läsa en svenskspråkig bok och skriva ett inlägg om den på svenska.

Boken som jag valde är sagoboken Mörkerboken (har utgetts på finska med namnet Hämäräkirja) av författaren Hannele Mikaela Taivassalo och illustratören Lena Frölander-Ulf. Den finns på min egen bokhylla.  Den har stått där som oläst nästan i ett halvt år. Bilderna har jag nog tittat på och bläddrat igenom hur många gånger som helst. Och det är ju faktiskt de fantastiska bilderna och det ovanliga utseendet som är det bästa hos den mörkfärgjade Mörkerboken.

 

Varifrån har boken fått namnet är inte svårt att gissa efter att ha sett den. Mörkerboken är faktiskt en väldigt mörk bok, men vad det kommer i innehållet och dess budskap finns det inget mörkt där! Sagan som berättas är vacker och ljus med ett viktigt budskap: att äga massor av dyra saker är inte det viktiga i livet. Det bara orsakar avundsjuka, för de som inte har så mycket av det materiella, alla de fina prydnaderna, juvelerna och delikatesserna vill råna dig, om du har det. Det viktiga är att få leva utan rädsla i frid med en medmänniska som tycker om dig och som du också tycker om.

Mörkerboken är en saga om en prinsessa som heter Liten. Hon sitter på sin soffa i sitt fina slott och läser en bok i lugn och ro, fast det är väldigt mörkt ute och i mörkret kan det gömma sig hur farliga odjur som helst. Eller kanske häxor. Eller onda människor. Eller vad som helst som är farligt.

Ute hoar en uggla ständigt ”Oro, oro!” för att varna för allt det som är farligt. Men Liten hör det inte.  Men det finns en i slottet som hör det, hovmarskalken, och han är väldigt oroligt. Han låser alla dörrar, portar och lås och allt som bara går allt låsas.
 

Han kommer till Liten för att varna också henne för allt det som man kan vara rädd för. Här är en lista om alla farliga saker som hovmarskalken framställer för prinsessan:
 

Snart blir prinsessan också orolig. Han blir rädd för allt det  farliga som kan hända i livet. Allt det som mörkret kan gömma. Liten har så mycket av alla dyra saker i sitt slott, att det kan finnas många som vill komma och råna allt det:

Djupt inne i mörkaste skogen, kanhända, säger möjligtvis en trollkarl till en rövare:

-          Zå, min schära ovän, vad har man där på zlottet zom man zkyddar  zå, mnja?

Och rövaren grymtar kanske till svar:

-          Hm. Haja int tänkt på. Faktiskt. Men nog ser de ut nog som om man har nåt VÄRDEFULLT. Nåt som man måst LÅSA o VAKTA. Ja. Hm. Vadenukanvara.

    Måhända tittar de båda sedan upp mot slottet, med giriga och lystna blickar

 

 

 

 

Men när man måste vara ständigt rädd för något, är man faktiskt inte lycklig:

Det blir så svårt att äta, så svårt att sova, så svårt att läsa så svårt också att sitta framför spisen om kvällarna och snurra sitt hår och och höra hur ugglan hoar Oro! Oro!

Så en dag bestämmer sig Liten att han nu har blivit trött på att vara rädd! Det måste slutas! Han öppnar alla lås och springer direkt ut till den farliga, mörka skogen. Men det är inte alls farligt där! Inga odjur, inga onda människor.

 

 

Medan Liten är ute i skogen, händer det saker och ting i slottet som hon vet ingenting om:

Att där slukas korvar. (Munnarna fulla och händerna med!)

 Att det frossas i gräddtårtor och chokladpraliner. (De borde inte svälja så snabbt, nu missar de ju smaken!)

Att flera fickor stoppas fulla med guld och juveler. (Trotts att ingen är på väg någonstans. Trots att ingen egentligen behöver varken guldet eller ädelstenarna.)

Ingenting vet Litet om vad som sker på slottet. Och för ett ögonblick undrar hon heller

  

I skogen hittar Liten en jordkola och kryper in. Där hittar hon en liten stackare, precis lika liten som hon själv.  Men hur är det med könet av denna Stackare? (Det här var faktiskt det roligaste i hela boken!):

-          Är du en flicka eller en pojke? frågar Liten.

-          Jag är törstig, svarar Stackaren.

Liten har hittat sin lycka i skogen, under jorden i kulan hos Stackaren. De bor i sin jordkula och är lyckliga och nöjda utan några guldskatter eller fina slott. Sådana saker de bara skrattar åt!

 

 

 

Det enda som är inte så fint hos denna annars så fina bok är att boken faktiskt luktar lite illa. Så roligt som det låter. Men så var det redan i butiken. Det är troligen bläcklukten som orsakas av den stora mängden bläck som man måste ha använt för att göra boken så mörk och svart.

 

P.s Även i bloggen Meidän perheen kirjat har man skrivit om denna bok. 

 

Oletkos kuullut pisimuurahaisista? – Pilkunviilaajan näkemys Muumipapan ja meren suomennoksesta

 

Olen jo aiemmin, melko hiljattain blogannut Tove Jannsonin Pappan och havet-teoksesta(Muumipappa ja meri) (1965). Nyt olen lukenut teoksen toiseen kertaan, mutta tällä kertaa suomeksi. Pikkumainen pilkunviilaajan ja kielitieteilijän mieleni takertui suomennosta lukiessa muutamaan sanavalintaan, jotka olivat mielestäni todella huonoja suomennoksia.  Luin Laila Järvisen suomennoksen (en tiedä onko teoksesta edes muita suomennoksia), ja hänet tunnetaan nimenomaan muumikirjojen suomentajana. Korostan kuitenkin, että Järvisen suomennos on kokokaisuudessaan toimiva ja ansiokas, mutta minua jäi suunnattomasti ärsyttämään aivan muutama sana. Nämä ovat pisimuurahaiset ja kärpäsen lika.

Aloitetaanpa pisimuurahaisista. Oletkos ikinä kuullut moista sanaa? Minä en ainakaan!

Teoksessa kerrotaan, kuinka Muumipeikko löytää majakkasaaren metsästä oman asumuksen, josta pitää kovasti. Muumipeikon onnea kuitenkin häiritsee, että paikassa asuu pieniä pistäviä ötököitä, joita alkuperäisteoksessa nimitetään nimityksillä pisimyror ja ettermyror. Ruotsinkielisen teoksen alaviitteessä, kun pisimyror-sana esiintyy ensi kertaa, Tove Jansson mainitsee, että Ruotsissa käytettäisiin sanaa pissmyror. Laila Järvinen pyörittelee suomennoksessaan näiden kahden sanan tilalla pisimuurahaiset- ja keltiäiset-sanoja.  Kielikorvani perusteella ja myös sanakirjan vahvistamana voin sanoa, että pisimyror sana tarkoittaa niitä muurahaisia, joita suomessa nimitetään kansanomaisesti kusiaisiksi, mutta virallisissa yhteyksissä silovihoilaisiksi. Huomatkaa, että myös alkuperäinen sana on hyvin kansanomaista arkityyliä, viittaahan ruotsin pisi-sana pissaan/kuseen. Ettermyra puolestaan tarkoittaa erästä muurahaisten alaheimoa nimeltään viholliset, johon myös kusiaiset kuuluvat. Koska Jansson oli suomenruotsalainen, hänellä luultavasti oli mielessään myös suomenkielinen vastine, mikä kuvaa hyvin niitä merkityksiä joita nämä pisimuurahaiset teoksessa saavat. Ne ovat tietyllä tavalla muumipeikon vihollisia.

Kyllähän pisi-sana muistuttaa suomalaisen korvaan siltä keltaiselta asialta, mihin myös kusiaisten nimitys viittaa. Eli voihan olla, että pisimuurahaiset ovat suomentajan ”nätimpi” väännös kusiaisista. Minulla itselläni meni tämän merkityksen yhtäläisyyden tajuamiseen aika kauan (en tiedä, olenko sitten hidasälyinen), ja minusta sana ei ole ymmärrettävää suomea! Asiaa kuitenkin sekoittaa se, että Järvisen käyttämä toinen nimitys samasta ötökkölajista keltiäiset viittaa aivan eri muurahaislajiin, jolla ei edes ole pistintä! Teoksessa muurahaiset pistävät Muumipeikkoa, ja kipeästi pistävätkin!

Tässä kohtaa mainittakoon, että en ole mikään kävelevä biologiankirja, vaan olen tehnyt  hieman taustatyötä googlailun muodossa yllä olevan selvittämiseksi. Pisimuurahaiset kuitenkin pistivät teoksessa pahasti silmääni, ennen kuin olin tehnyt biologisa tutkimuksiani.

Sitten kärpäsen likaan.

Teoksessa ennen majakkasaarelle matkaamista muumiperhe katselee saarta kartasta, ja Myy huomauttaa, että on aina luullut sitä kartan kohtaa kärpäsen liaksi. Alkuperäisteoksessa on käytetty sanaa fluglort. Suomentaja on taas lähtenyt kaunistelun tielle. Rehellisempi suomennos olisi kärpäsen kakka. Mielestäni sana istuisi myös huomattavasti paremmin ilkikurisen Myyn suuhun, joka on tunnettu kaikenlaisten pisteliäiden ja joskus hieman rumienkin huomautusten sanomisesta. Suomennos tosin on ilmestynyt jo 1965, joten mietin myös vaihtoehtoa, kuulostiko ehdottamani suomennos silloin huomattavasti rumemmalta ihmisten korvissa kuin nykyään. Mutta epäilenpä. Minua tämä kärpäsen lika häiritsi osittain siitä syystä, että mielestäni alkuperäisteoksessa Myyn puheet siitä, että kenties saari onkin vain pelkkä fluglort, oli ehkä yksi hauskimmista jutuista teoksessa. Suomennoksessa tämän huumorin terävin piikki hieman katoaa.  Vertaa esim. seuraavia kohtia:

För all del, allt är fantastiskt, sa Lilla My. Mer eller mindre. Det mest fantastiska vore om vi kom dit med sort hallå och alla våra parafernalier och upptäckte att det verkligen var en fluglort.

Kaikin mokomin, kaikki on loistavaa, sanoi pikku Myy. Enemmän tai vähemmän. Loistavinta olisi jos muuttaisimme sinne suurella metelillä kimpsuinemme ja kampsuinemme ja huomaisimme, että koko saari oli todellakin vain kärpäsen lika.

 

Sellaisia mietteitä tällä kertaa. Paljon melua tyhjästä, voisi joku sanoa, mutta yksityiskohdat ovat joskus tärkeitä!

Alakuvassa vielä pieni loppukevennys kirjan sivulta :)

 

Kauhistuttava Topelius: ”Bruden”-novelli

Olen yliopistolla mukana projektissa, jossa me opiskelijat saamme mitä hienoimman ja upeimman tehtävän suomentaa Zacharias Topeliuksen vielä toistaiseksi suomentamattomia kauhunovelleja.  Kukin mukanaolevista saa suomennettavakseen yhden novellin ja minun osalleni on langennut ”Bruden”-novellin eli suomeksi "Morsiamen" suomentaminen.  Suomennokset ovat määrä julkaista ensi syksynä Turun kirjamessuilla.  Olen vähintääkin innoissani!

 Jo viime keväänä kyseltiin yliopiston sähköpostilistan kautta alustavasti ketkä olisivat kiinnostuneita lähtemään mukaan projektiin, ja siitä lähtien olen odottanut kuin kuuta nousevaa tätä mahdollisuutta. Olen viidennen vuoden ruotsin pääaineopiskelija sekä opiskellut kirjallisuutta jo useita vuosia sivuaineenani sekä tästä syksystä lähtein myös suomen kieltä.  Projektissa yhdistyy siis aika sopivasti kaikki opiskelemani alat!

Suomennostyötä en ole vielä aloittanut. Vasta tällä viikolla jaettiin novellit osallistujien kesken.  Olen nyt lukenut kertaalleen ajatuksella läpi novellini, ja tulen tulevien kuukausien aikana lukemaan varmasti monta kertaa vielä.  Tässä bloggauksessa aion ensinnäkin käsitellä Bruden-novellin taustaa, kertoa juonesta sekä tarinan herättämistä ajatuksista. Jos jotakuta kiinnostaa lukea itse alkuperäinen novelli, sen sekä muita vielä suomentamattomia Topeliuksen  kauhunovelleja löytää netistä täältä.

Taustaa: Jukka Sarjala kertoo varhaista kauhuromantiikkaa Suomen kirjallisuudessa käsittelevässä kirjassaan Salonkien aaveet ”Bruden”-novellin syntyhistoriasta. Eräänä keväisenä iltana vuonna 1846 Topeliuksen omassa kodissaan istui viettämässä teehetkeä seurue, jonka puhe kääntyi Eugène Suen Pariisin salaisuudet-teokseen ja siihen,  kuinka Sue pysyi kirjoittamaan romaanin kauheat kuvauksen olleessaan itse onnellisissa oloissa perheensä ympäröimänä. Epäiltiin, onko sellainen mahdollista. Niinpä joku seurueessa sai päähänsä, että jotta voitaisiin todistaa, onko kauheuksien kirjoittaminen onnellisissa oloissa mahdollista, on järjestettävä asiasta palkintokilpailu! Kaksi onnellista miestä, Zacharias Topelius ja Fredrik Berndtson päättivät tarttua härkää sarvista ja osoittaa, mihin riittää onnellisen miehen mielikuvituksen kauheus. ”Bruden”-novelli oli Topeliuksen panos tähän kilpailuun. Molempien kilpailijoiden tuotokset julkaistiin lehdessä jatkokertomuksina. Mainittakoon, että vaikka Topeliuksen novelli on hyvin vaikuttava, vei Berndtson ”En svart saga”- kirjoituksellaan voiton tässä kilpailussa, jossa tuomareina toimi nuoria säätyläisneitoja.  Tämä siitä huolimatta, että voittaja ei saattanut jatkokertomustaan loppuun asti – sen kauheudet kuulemma ryöstäytyivät niin pahasti käsistä, ettei tekijä kyennyt kirjoittaa tarinaa loppuun asti. Kilpailun tärkeimpänä kriteerinä olikin nimenomaan mahdollisimman kauheiden asioiden esittäminen.

Tarina: Topeliuksen kilpailunovelli kertoo mielisairaasta Lotta Lenning-nimisestä naisesta sekä hänen äidinrakkaudestaan, joka saa mitä kammottavimman muodon.

 

Teoksessa käytetään kauhuromantiikan hyvin yleistä elementtiä, hullua naista, mistä löytyy hyvä esimerkki myös esimerkiksi kaikkien tuntemassa Kotiopettajattaren romaanissa.  Lotta Lenning on nuorena ollut ihailtu kaunotar ja ollut kihloissa Rudolf-nimisen miehen kanssa. Sittemmin hän kuitenkin menetti järkensä ja hänet oli suljettava hullujenhuoneelle.

 Tarina alkaa siitä, kuinka Kruunupyyn mielisairaalasta karannut nainen käyskentelee metsässä puhuen puille ja vaatien puilta, joita puhuttelee entisen rakastettunsa nimellä, takaisin pois riistettyä lastaan, Clara Lovisea.

 

Pian metsän läpi kulkevaa tietä pitkin tulevat vaunut, joissa on eversti Rudolf von Hagen sekä onnea hehkuva vastanainut nuoripari, von Hagenin kasvattitytär Cecilia sekä tämän sulho Carl Krona. Seurue on matkalla vihkikirkosta hääjuhlapaikalle. Kun hullu Lotta Lenning huomaa vaunujen tulevan, heittäytyy hän tielle vaunujen eteen vaatien riistettyä lastaan entiseltä sulhaseltaan - joka sattumoisin onkin juuri vaunuissa oleva Rudolf von Hagen:

Den vansinniga rörde sig ej ur fläcken. Vid öfverstens tillrop lyftade hon endast på hufvudet och bad med den bevekligaste röst: »mitt barn, Rudolf! gif mig igen mitt barn!»

Keskeytyksen jälkeen matka jatkuu. Vaunujen joutuessa väistämään äkisti tien sivuun pyörtyi vaunuissa ollut morsian, joka kuitenkin matkan aikana saadaan virkoamaan. Miehet eivät näe aiheelliseksi kertoa hänelle mitään hullusta. Kauhun tunnelmaa aletaan kuitenkin jo rakentamaa, ja morsiamen mieleen hiipii pahoja aavistuksia:

Vet du, det är något hemskt i denna skog, det är löjligt, men jag erfar precis samma känsla, som när en spindel kryper på min hals

Raivoisa Lotta Lenning lähtee kuitenkin juoksemaan vaunujen perään, ja saavuttaa vaunut… Matkustajien tietämättä hyppää nainen vaunujen takaosaan salamatkustajaksi ja saapuu myös hääjuhlapaikalle.

 

Kuinka käy ja mitä mielipuolella naisella on mielessään?

 

Hieman ajatuksiani ja arviotani novellista:

 

"Bruden”-novelli on mielestäni hyvin vaikuttava ja tiivistunnelmainen kauhunovelli. Sen kauheus

    perustuu siihen, kuinka rakkaus yhdistyy ymmärtämättömyydessä tehtyyn kauhistuttavaan tekoon

hullun mielipuolen mielessä. Näin novellin esiin maalaava kauhu saa hyvin surullisen ja traagisen

piirteen.

 

Traagisuutta sisältyy paisi siihen, kuinka nuori morsian elämänsä onnellisimpana päivänä

tempaistaan pois onnensa keskeltä, myös siihen, kuinka epätoivoinen, lastaan ikävöivä nainen

tappaa lapsensa rakkaudesta ymmärtämättä tekoaan.  Novellin loppu on suorastaan liikuttava. (Ei

ole kovin moni kauhugenren edustaja saanut minua ennen itkemään…)

 

Novelli herättää ajatuksia myös mielisairaiden kohtelusta ja heihin suhtautumisesta. Lenningiin

suhtautudutaan kuin epäinhimilliseen petoon. Kuitenkin hänen rakkaudessaan tyttäreensä on jotakin

hyvin inhimillistä ja koskettavaa. Mielisairasta ei myöskään oteta milloinkaan vakavasti. Novelli olisi saanut huomattavasti onnellisemman lopun, jos sairaan naisen puhe olisi otettu vakavasti. Hullun

puhetta ei kuitenkaan kuunnella.

Jukka Laajarinne: Muumit ja olemisen arvoitus

Muumit ja olemisen arvoitus (2009) on Jukka Laajarinteen, palkitun lasten- ja nuorten kirjailijan, entisen matemaattisten aineiden ja filosofian opettajan kirjoittama filosofinen tietoteos, jossa kirjailija analysoi ja lukee Tove Janssonin muumi-kirjoja eksistentialistista filosofiaa vasten.  Muumi-kirjojen maailmasta löytyy yllättävän paljon yhteistä Kierkegaardin, Heideggerin ja Sartren ajatuksien kanssa. Olen itse lukenut aikuisiällä vasta muutaman muumi-kirjan, ja Laajarinteen luenta muumeista antaa sanat monille niille epämääräisille aavistuksilleni, joita minulla on ollut muumi-kirjoista ja niiden perimmäisestä sanomasta. Muumeissa ollaan totta tosiaan olemisen arvoituksen äärellä, toisin sanoen ötököiden eksistenssiä pohtimassa. Näillä sanoilla Laajarinne kuvaa teostaan ja sen tavoitetta:

Yritän välttää akateemista jaarittelua ja pysyä tärkeissä asioissa, sillä toivon, että tämä kirja olisi kenen tahansa luettavissa. Tämä ei ole tieteellinen tutkimus vaan muumien herättämää ajattelua, pienen ötökän puhetta toiselle pienelle ötökälle.

Laajarinne antaa mitä lupaa: filosofiaa yleistajuisesti. Kirja on miellyttävästi kirjoitettu, helppolukuinen ja helposti lähestyttävä. Kirjan on mielestäni myös tyylikkäästi kirjoitettu. Vaikka se on enemmän tietokirja kuin kaunokirjallinen teos, tyylissä on myös kaunokirjallisia piirteitä. Tulee olo, että tyylissä on jotakin samaa kuin Tove Janssonin Muumeissa. Mukavan kirjoitustyylin ansiosta, on teosta todella mukava lukea.

Kirja avaa ikkunan muumien maailmaan ja auttaa ymmärtämään, kuinka suurista ja tärkeistä, jokaista ihmistä koskettavista kysymyksistä Muumeissa on kyse.  Puhuessaan ihmisistä yleensä Laajarinne käyttää nimitystä ötökkä – muumi-kirjojen tapaan. Laajarinteen perusteesi on, että me ihmiset olemme hyvin samanlaisia ötököitä kuin muumitkin.

Vastaukset haihtuvat edestämme, koskaan emme pääse perille. Kierkegaard sanoisi jopa, että perille pääseminen olisi varma merkki siitä, ettei ole päässyt perille.  

Me olemme hemuleita, jotka aloittavat aina kokoelman, kun edellinen on tullut valmiiksi ja muuttunut arvottomaksi. Olemme teatterirottia, jotka turhaan yrittävät lakaista roskia kallellaan olevaa teatterin lattiaa ylämäkeen.

Olemme kuin valoa ja lämpöä kaipaava Mörkö, jonka kosketuksesta kaikki lämmin sammuu.

 

Kirjan ulkonäkö miellytti myös minua. Jostakin syystä minua ihastuttivat tavattomasti vaaleanpunaiset sisäkannet. Lisäksi kirjaan on otettu paljon muumi-kirjojen kuvia, jotka on lisäksi varustettu kuvateksteillä, joihin on tiivistettynä kyseiseen kohtaukseen liittyvä filosofinen ajatus.

 

Voin suositella kirjaa kaikille, jotka pitävät muumeista ja haluavat ymmärtää niitä hieman pintaa syvemmältä sekä pohtia olemisen arvoitusta.

Mathias Malzieu: Sydämen mekaniikka - rakkautta käkikello sydämessä

Ensinnäkin älä kajoa viisareihisi. Toiseksi, hillitse vihasi.

Kolmanneksi, älä anna itsesi ikinä, kuuna päivänä rakastua.

Sillä silloin sydämesi kellon tuntiviisari

puhkoo ikuisesti ihoasi, luusi luhistuvat

ja sydämesi mekanismi risahtaa rikki uudelleen.

Näillä sanoilla lähtee käyntiin Mathias Malzieun Sydämen mekaniikka (2011), (alkuperäisteos La Mécanique du cœur, 2007) . Teos kertoo 16 huhtikuuta 1874 eli maailman kylmimpänä päivänä syntyneestä Jack-pojasta, joka syntyy sydän jäässä ja jonka sydämen vahvistimeksi on sen vuoksi asennettava käkikello. Hän ei saisi ikinä rakastua, sillä sitä hänen heikko sydämensä ei kestäisi. Ja kyllähän sen arvaa, kuinka käy: Jack rakastuu, kuinkas muutenkaan. Kestääkö sydän? Siitä kysymyksestä koostuu tarinan draamallinen jännite.

Jack, joka on prostituoidun lapsi, syntyy Edinburghissa tohtori Madeleinen luona, joka on erikoistunut prostituoitujen tai muiden hyljeksittyjen naisten lasten maailmaan saattamiseen. Äiti jättää poikansa tämän kummallisen tohtorin huomaan, joka myös asentaa kellon tämän sydämeen. Jack elää suojattua elämää tohtorin luona, joka yrittää kaikin keinoin estää poikaa kokemasta liian suuria mielenliikutuksia. Vasta kymmenentenä syntymäpäivänään saa Jack lähteä ensi kertaa pois Madeleinen talosta katsomaan kaupunkia. Ja silloin se tapahtuu: hän tapaa kadulla pikku tanssijattaren, jolle menettää sydämensä.

Hänen kätensä muistuttaa oksia, ja hänen lainehtivat mustat hiuksensa värjyvät kasvoilla kuin tulipalon kajo. Hänen loistavanmuotoinen nenänsä on niin pieni, että mietin, miten hän pystyy hengittämään sen kautta – se on luultavasti pelkkä koriste. Tyttö tanssii linnun lailla, tasapainoilee piikkikoroilla, naisellisilla tellingeillä. Hänen silmänsä ovat valtavat, niiden sisua on pakko jäädä katselemaan.

(---)

Sydämeni syke kiihtyy taas, minun on vaikea saada hengitystä tasaantumaan. Minusta tuntuu, että käkikelloni käki paisuu ja nousee kurkkuun. Onkohan se kuoriutunut munasta? Onkohan tuo tyttö syötävä? Onko hänet tehty suklaasta? Mitä tämä kaaos oikein on?

Kotiin palattua on Madeleinen säädettävä hieman Jackin viisareita, jotka ovat kokemuksesta menneet epätasapainoon. Mutta Jack ei saa tyttöä mielestään. Vuosia Jack unelmoi tytöstä, yrittää kysellä hänestä. Viimein hän saa tietoonsa, että tyttö olisi palannut kotimaahansa, Andalusiaan. Alkaa matka halki Euroopan tytön sydäntä valloittamaan. Löytääkö hän tytön ja kuinka käy? Sitä en viitsi paljastaa.

Kirja on hyvin erilainen rakkaustarina jo lähtökodiltaan. Kukapa olisi ennen kuullut pojasta, jolla tikittää ja kukkuu käkikello paitansa alla, varoittaen rakastumasta? Rakkausaihetta kirja käsittelee sen raadollisemmalta puolelta, nostaen esiin rakkauden vaarallisuuden ja sen aiheuttaman tuskan. Sydänsurujen aiheuttama kipu on kaikille tuttu asia, mutta Malzieun teos nostaa rakkauden tuskan esiin konkreettisemmin puusta tehdyn käkikellosydämen avulla, joka tuottaa fyysistä kipua kantajalleen, jos tämä kokee suuria tunteita.

Onkin syytä olettaa, että teoksen koko ideaan on kätkettynä allegoria. Keitä ovat ne tosielämän käkikellosydämiset ihmiset, jotka eivät uskalla rakastua, kun pelkäävät sen satuttavan? Allegoria avaa muuten melko absurdilta tuntuvaan tarinaan yleismaailmalliselta tuntuvan merkityksen. Entä onko väliä, vaikka rakkaus saattaa tuottaa tuskaa ja särkeä sydämen? Onko vielä vaarallisempaa olla antamatta rakkaudelle mahdollisuutta ja olla elämättä oikeaa elämää?

Olenko kuolemanvaarassa? Kenties, mutta olen elämänvaarassa, jollen saa nähdä tyttöä uudelleen, ja minun iässäni se on vakavampaa.

Erilaisuutta kirja käsittelee laajemminkin teemanaan. Lähes kaikki kirjan ihmiset ovat omalla tavallaan hyvin erikoisia kummajaisia – kuten myös sankarimme Jack puusta veistetyn tikittävän sydämensä kanssa. Koulussa Jack joutuu kärsimään erilaisuutensa tähden kiusaamista. Andalusian matkalle lähdettyään häntä askartaa kysymys, mahtaako tyttö – jos hän löytää tämän – pitää hänestä, jos tietäisi hänen puisesta sydämestään. Myös Jackin huoltaja, tohtori Madeleine on hyvin kumma tyyppi, yhteiskunnan ulkopuolella elävä, josta liikkuu epäilyttäviä juttuja kaupungilla, jotka eivät kuitenkaan pidä paikkansa.

Kummajaiset eivät lopu vielä tähän. Matkalla kohdataan myös Viiltäjä-Jack, joka kertoo, että hänellä ei ole koskaan rakkausjutut luistaneet ainakaan elävien naisten kanssa. Näin Viiltäjä-Jackin kammottavaan hahmoon tulee myös pieni traaginen piirre. Myös taikuri Méliès, joka liittyy Jackin matkaseuraksi, on perin outo ja persoonallinen – hauskalla tavalla. Niin ikään Jackin rakastetussa, Miss Acaciassa on omalaatuisa, viehättävän persoonallisia piirteitä. Hän on esimerkiksi likinäköinen, mutta ei halua käyttää silmälaseja. Niinpä hän törmäilee toisinaan ympäriinsä. Kaikkea erilaisuutta kirja käsittelee lämpimällä suhtautumisella, pitäen erilaisuutta mieluummin hienona kuin huonona piirteenä.

Pieni arvio kirjasta: Kirja oli virkistävän erilainen lukukokemus. Tarinan mielikuvituksellisuus oli viehättävää, samoin kirjaliljan käyttämät hyvin tuoreet ja raikkaat metaforat ja kielikuvat. Teoksessa yhdistyy hienolla tavalla sekä synkkyyttä että kauneutta. Jäin kuitenkin miettimään kirjan historiallista kuvausta. Kirja kertoo 1800-luvusta, mutta hahmojen luonteissa, käytöksessä ja maailmankuvassa on enemmän nykypäivän leima kuin 1800-luvun. Olisin kaivannut enemmän historiallista otetta tarinaan. En tiedä, oliko tämä tarkoituksellista. Kirjan kansi ja ulkoinen olemus ansaitsevat sen sijaan kehuja. Kannessa on kurkistusluukku kuvassa olevan henkilön sydämen kohdalla, ja kurkistusluukun takaa avautuu kellokoneisto. Kaiken kaikkiaan pidin kirjasta!

Kirja on ollut hyvin suosittua lukemista myös muissa kirjablogeissa - ja jakanut mielipiteitä hyvin voimakkaasti. Esimerkiksi kirjablogeissa
P.S. Rakastan kirjoja, Järjellä ja tunteella, Mari A:n kirjablogi, Lumiomena, Lukuisa on käsitelty tätä teosta, vain muutamia mainitakseni.

Ursula Jones & Sarah Gibb: Prinsessa vailla valtakuntaa

Olipa kerran prinsessa, jolla ei ollut valtakuntaa. Mutta hänellä oli poni, jonka nimi oli Soma. Ja joka päivä prinsessa kiipesi poninsa kärryille ja ajeli kauas, kauas, ympäriinsä, etsien omaa valtakuntaansa.

Siltä varalta, että sade yllättäisi matkalla, hänellä oli aina mukana punainen sateenvarjo. Ja minne hän menikin, ihmiset kysyivät häneltä: ”Prinsessa, joko olet
löytänyt valtakuntasi?”

Ursula Jonesin kirjoittama ja Sarah Gibbin kuvittama Prinsessa vailla valtakuntaa on vallan ihastuttava ja herttainen lasten prinsessakuvakirja. Siinä on paitsi tarina, jolla on kaunis ja yleismaailmallinen sanoma, myös niin kauniin lyyrinen ja herkkä kuvitus, että en ole toiseen sen vertaiseen törmännyt. Kuvituksessa yhdistyy vaalea pastellisävyinen maailma mustiin silhuettikuviin, mikä tekee tunnelmallisen ja rikkaan vaikutelman. Myös esimerkiksi Sinisen linnan kirjastossa on kirjoitettu samasta sadusta, ja myöskin positiiviseen sävyyn: http://sininenlinna.blogspot.fi/2011/08/ursula-jones-sarah-gibb-prinsessa.html

Kirja löytyy omasta kirjahyllystäni, jonne sen hankin alle vuosi sitten peräti muutaman kuukauden harkinnan jälkeen. Olin nähnyt sen kirjakaupassa ja päättänyt rahansäästöpuuskassani olla missään nimessä ostamassa mitään niin hyödytöntä kuin lasten prinsessakirjoja. Ilmeisesti kaitselmus oli kuitenkin päättänyt toisin, sillä kirjan kauniit kuvitukset olivat piirtyneet niin lähtemättöminä mieleni syvimpiin sopukoihin, että robotin tavoin vihdoin kävelin uudestaan kirjakauppaan ja ostin kirjan vakaasta päätöksestäni huolimatta. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä, eikä sitä mikään olisi voinut sammuttaa!

Niin tarinan erilaisuuden kuin kuvien ihastuttavuuden tähden keskityn seuraavassa perusteelliseen juonireferaattiin maustaen sen useilla sitaateilla ja runsaalla määrällä kuvia, joiden kauneutta olenkin jo edellä hekuttanut.

Prinsessasaduksi Prinsessa vailla valtakuntaa rikkoo ilahduttavalla tavalla perinteitä, mutta säilyttää kuitenkin vanhan ajan prinsessaromantiikkan. Koditon ja varaton kiertolaisprinsessa paikatussa hameessa ja kirkkaan punaisissa sukissa valtakuntaansa etsimässä ei vastaa lainkaan edes käsitystä prinsessasta, mutta silti hän on prinsessa.

”Sen täytyy olla jossakin”, Prinsessalla oli tapana kuiskata Soma-ponille. ”Ei voi olla prinsessaa ilman valtakuntaa.”

Eräänä päivänä Prinsessa piipahtaa kylässä kuninkaanlinnassa. Koska leskiherttuatar ei halua, että hänen poikansa Pontus rakastuisi valtakunnattomaan ja varattomaan prinsessaan, hän järjestää pojan pois silmistä sillä aikaa. Ruokapöydässä prinsessalle tarjotaan vain toiseksi parhaita keksejä – mitä muuta voisikaan odottaa Prinsessa vailla valtakuntaa.

Kerran Prinsessa lukee lehdestä, että prinssi kruunataan kuninkaaksi ja kuninkaanlinnassa järjestetään kruunajaiset. Myös Prinsessa päättää lähteä juhlatilaisuuteen Somansa kanssa:

He saapuivat juuri sopivasti liittyäkseen kultaisten kuomuvaunujen kulkueeseen, joka saatteli kuninkaallista perhettä kruunajaisiin, Mutta kukaan ei osannut varautua hänen tuloonsa. ”Kukas sinä olet?” supisi harmistunut hovimies.

Kruunajaisten jälkeisissä tanssiaisissa uusi kuningas kiinnittää huomion kauniiseen Prinsessaan vailla valtakuntaa. Mutta niin tekevät kaikki muutkin miehenpuolet.

”Lopeta etsiminen” sanoi prinssi Pontus polvistuen hänen eteensä. ”Mene naimisiin kanssani ja ota minun valtakuntani!”

Pontuksen kosiessa tulevat muut prinssit mustasukkaisiksi ja alkaa kiihkeä sota miesten kesken, jossa leivokset ja kakut lentelevät vilkasta tahtia.

Tuoksinan keskellä Prinsessa vilahtaa ulos yksinään yhä Prinsessana vailla valtakuntaa ja lähtee pois:

”Kuninkaalliset eivät näköjään osaa muuta kuin tapella” Ja niin he lähtivät jatkamaan matkaa ja valtakunnan etsimistä. Prinsessa antoi Soman valita polut, joita he vaelsivat voinkeltaisen kuunvalon näyttäessä tietä.

Aamunkoitteessa Prinsessa kohtaa erään nuorukaisen, jota pysähtyy auttamaan:

"Kiitos, Prinsessa!” sanoi nuorukainen. ”Kas kun kerran arvasit, että olen prinsessa, ”niin sattuisitko tietämään myös, missä on minun valtakuntani? Olen etsinyt sitä vuosikaudet.” ”Täällä”, sanoi nuori mies ja painoi kätensä sydämelleen. ”Etkös olekin hovinarri?” Prinsessa kysyi kurkistellen pukua, joka pilkisti miehen takin alta. ”Leskiherttuattaren palatsista?” ”Minä olin” mies vastasi. ”Sopimukseni päättyi. Mutta sinä olet minun sydämeni kuningatar, joten täällä”, hän sanoi taputtaen sydäntään, ”on sinun valtakuntasi”. ”Sehän on oikein hienoa”, sanoi prinsessa, ”mutta me tarvitsisimme valtakunnan, jossa kasvattaa lapsia!” ”Lapsia!”, änkytti hovinarri. ”Tarkoittiko tuo, että sinä kosit minua?” ”Kyllä”, vastasi Prinsessa. Minunko täällä pitää kaikki tehdä?”

Prinsessa löysi siis Prinssinsä, joka tarkkaan ottaen olikin hovinarri, mutta yhä hän haikailee valtakuntansa perään. Mutta ratkaisu tapahtuu, kun Prinsessa saa eräänä päivänä paketin, jossa on hänen punainen sateenvarjonsa, jonka hän oli unohtanut kirjastoon. Paketin osoitelapussa lukee näin:

Niinpä Prinsessa tajuaa, että hänen valtakuntansa on täällä, siellä ja kaikkialla.

Ja niin he lähtivät matkaan, kuningatar ja kuningas, täällä, siellä ja kaikkialla. Aika kului ja pian he huomasivat, että kärryille täytyi tehdä tilaa lapsille. Ja Soman vieressä juoksenteli pikkuinen musta varsa pitkillä, honteloilla jaloillaan.

Sadun opetus on hieno. Se mitä etsimme, saattaakin olla aivan käden ulottuvilla, jo itsellämme. Se ei vain välttämättä ole juuri sellainen, miksi sen kuvittelimme; hieno linna, paljon rahaa, kalliita pukuja ja alamaisia. Missä on sinun valtakuntasi?

Sen pituinen se.