Khaleid Hosseinin Tuhat loistavaa on ennen kaikkea - mitäs muutakaan kuin loistava!

Vihdoin ja viimein bloggaan viimeisimmänkin kesälomakirjani, Khaleid Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa. Lukukokemus oli niin loistava ja ajatuksia herättävä, että kirjasta riittäisi sanottavaa ja pohdittavaa hyvin pitkään ja perusteelliseenkin bloggaukseen. Yritän kuitenkin kiireideni vuoksi hieman tiivistää.

Kesäloman laiturilukuhetki loistavien aurinkojen parissa

Tuhat loistavaa aurinkoa sijoittuu Afganistaniin ja kuvaa maan poliittista tilannetta Taliban-hallituksen aikana naisnäkökulmasta kahden naispäähenkilön avulla. Ensin lähdetään liikkeelle Mariam-nimisen tytön tarinasta. Mariam asuu maaseudulla köyhissä oloissa kahden äitinsä kanssa. Isä Jalil asuu kaupungissa kolmen vaimonsa kanssa, mutta Mariamilla ei ole asiaa hänen luokseen, sillä hän on äpärä ja siten tahra Jalilin maineessa. Vartuttuaan ja erään onnettomuuden satuttua Mariamin on pakko kuitenkin muuttaa isänsä luokse - mutta vain lyhyeksi aikaa, sillä isä naittaa hänet vastoin tytön tahtoa eräälle keski-ikäiselle suutarille, joka osoittautuu varsinaiseksi ällöttävyydeksi ja inhottavuudeksi. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ole. Mariam muuttaa tuntemattoman miehen - aviomiehensä - mukana kauas, kauas Kabuliin vieraiden ihmisten keskelle.

Vuosien saatossa Mariamin kohtalo kietoutuu yhteen Laila-nimisen tytön kanssa. Heistä nimittäin tulee saman miehen vaimoja. Laila on kotoisin hyvin erilaisista oloista kuin Mariam. Hän vapaamielisestä perheestä. Hänet on kasvatettu uskomaan siihen, että nainen voi kouluttautua, nainen voi tehdä työtä ja nainen voi mennä naimisiin rakastamansa miehen kanssa. Sellaista tulevaisuutta kohti hän on menossa, kunnes sota järisyttää hänen elämänsä perustuksia. Enää ei ole vaihtoehtoja, vaan hän olosuhteiden pakosta päätyy Mariamin miehen toiseksi vaimoksi. Kun Talibanit ottaa vallan Kabulista ja tekevät Afganistanista islamilaisen, ankaraan islamilaiseen lakiin nojautuvan valtion, ei ole enää jäljellä muruakaan siitä mahdollisuuksien maailmasta, jossa Laila lapsuutensa eli.

Teoksen tärkeimpiä teemoja ovat sota ja naisen asema. Minulle naisena Tuhat loistavaa aurinkoa oli koskettava ja järisyttävä kirja. On sekä järkyttävää että aivan uskomatonta ajatella, että naisen asema voi yhä jossakin päin maailmaa olla niin huono. Afganistanissa toki tilanne on jonkin verran parantunut Taliban-hallinnon kaaduttua, vaikkei siinä taida olla juuri hurraamista nykyäänkään. Wikipedia kertoo naisen asemasta Taliban-hallinnon aikana esimerkiksi näin:

Naisten asemaa Afganistanissa pidettiin erityisen huonona, naisten työssäkäynti kodin ulkopuolella (lukuun ottamatta terveydenhuoltoa) oli kielletty, ja monet perheet, joiden miehet olivat kuolleet sodassa, menettivät toimeentulonsa. Kasvojen paljastaminen ulkopuolisille tiesi ruoskintaa, ja talojen ikkunat oli peitettävä, jotta ulkopuoliset eivät nähneet sisään. Tytöt eivät saaneet käydä koulua täytettyään kahdeksan vuotta, minkä jälkeen he saivat opiskella ainoastaan Koraania.^[4] Toisaalta koska ennen Talibanin valtaan­tuloa enemmistö opettajista oli ollut naisia mutta he eivät saaneet jatkaa toimessaan, jäi myös suuri joukko poikia vaille kouluopetusta.^[3]

Naiset eivät myöskään saaneet kulkea julkisilla paikoilla ilman aviomiestään. Naisten tuli aina käyttää burkaa.^[3] Kaikki kosmetiikka ja länsimaiset muotivaatteet olivat myös kielletyt, eikä kaupoissa saanut olla näkyvillä muotilehtiä.^[3]

Miehille ja naisille oli terveydenhuolto järjestetty kokonaan erikseen. Naisia oli työssä lääkäreinä ja sairaan­hoitajina, mitkä olivatkin ainoat sallitut työt, koska mies­lääkärit eivät saaneet tutkia nais­potilaita. Uskonnollisella poliisilla oli milloin hyvänsä oikeus käydä sairaaloissa tarkistamassa, että määräyksiä noudatettiin.

Monet näistä asioista tulivat esille myös Hosseinin teoksessa. (Mainittakoon kuitenkin tähän väliin, ettei miestenkään osa ollut aivan helppo, sillä sama Wikipedia-artikkeli kertoo esimerkiksi, että Taliban-hallituksen aikana mies, joka oli erehtynyt leikkaamaan partansa liian lyhyeksi, joutui vangituksi, kunnes parta oli kasvanut tarpeeksi.) Tuhat loistavaa aurinkoa -teoksen kuvaamat puutteet naisen asemassa eivät kuitenkaan rajoitu vain Talibanin järjettömiin ja järkyttäviin lakeihin, vaan myös naisen sosiaalinen todellisuus on hyvin karu. Lapsi- ja pakkoavioliitot ovat arkipäivää tietyn kansanosan keskuudessa. Mies voi olla vaimoaan kohtaan aivan järkyttävän väkivaltainen ja kohdella häntä muutenkin hyvin alentavasti ja halveksivasti,  kuten erityisesti Mariamin, mutta myös Lailan tapauksessa. Kuvaus Mariamin väkivaltaisesta neitsyyden menettämisestä ei ollut kaunista luettavaa eikä vastaa millään tavalla kuvaa siitä, kuinka naiset yleensä haluaisivat menettää neitsyytensä. Mariamin halulla ja toiveilla ei ole kuitenkaan mitään väliä, sillä aviomies saa tehdä vaimolleen, mitä haluaa.

Luin teoksen kätevänkokoisena pikkupokkarina

Lyhyesti sanottuna Tuhat loistavaa aurinkoa oli vaikuttava ja hieno lukukokemus, vaikka sen lukemisesta tuli kaikkea muuta kuin hyvä mieli. Tämä oli jälleen niitä kirjoja, jota lukiessani ystävystyin päähenkilöiden kanssa ja jonka viimeisen sivun käännettyäni ja kannen suljettuani jäin kaipaamaan aivan pohjattomasti uusia kirjallisia ystäviäni.

Khaleid Hosseini

Tuhat loistavaa aurinkoa

(A Thousand Splendid Suns, 2007)

Suom. Kristiina Savikurki

Otava

771 s.

Lukuhelmihaasteen koonti ja arvontavoittajan julistus

Toukokuussa lukiessani  Täällä Pohjantähden alla -teosta kohtasin lukuhelmen - pienen helmenarvoisen kohdan, joka pysäytti minut. Siitä sai alkunsa lukuhelmihaaste. (Tarkemmin omasta lukuhelmestäni edellä olevan linkin takaa)  Lainaan tähän alkuperäisessä haastepostauksessani olevaa kuvausta haasteen ideasta:

Usein kirjabloggaajien kirja-arvioissa yksityiskohdat hukkuvat kokonaisuuden alle - mikä onkin yksi kirjoittamisen peruslaeista. Kun käsiteltävänä on laaja romaaniteos, ei välttämättä teoksen pienille yksityiskohdille ja niiden käsittelylle jää tilaa. Kirja-arvioissa keskitytään suurten linjojen ja kokonaisuuden käsittelyyn. Kuitenkin monesti juuri pienet yksityiskohdat teoksissa voivat olla niitä helmimpiä

hetkiä lukukokemuksessa, jotka jäävät elämään mieleen.  Joskus voi olla kyse ihan vain yksittäisestä sanavalinnasta. Tai sitten yhdestä tai muutamasta lauseesta tai pienestä kohtauksesta. Jostakin sellaisesta helmenkokoisesta ja helmenarvoisesta pienestä jutusta, joka nousee teosta lukiessa muun teoksen yläpuolelle ja pysäyttää lukijan sen äärelle. Helmen siitä voi tehdä niin hauskuus, koskettavuus, kauneus kuin jokin muukin suuri tunnereaktio. Tai vain se, että sanat ovat niin osuvat, että ne menevät lukijan luihin ja ytimiin.

Lukuhelmihaasteessa piti kirjallisuussitaatin kera avata jotakin omaa lukuhelmeään omassa blogissaan. Haaste päättyi viime viikolla, elokuun lopussa, joten on aika tehdä lyhyt koonti haasteesta sekä arpoa haastevoittaja!

Lukuhelmihaaste ei ottanut loppujen lopuksi kovin paljoa tuulta alleen, vaan haasteeseen osallistui vain neljä bloggaajaa.  Haasteajan viime metreillä moni harmitteli minulle, että olisi ollut hauska osallistua haasteeseen, mutta jotenkin haaste vain jäi. Saattaa olla, että haaste oli ikään kuin liiankin helposti toteutettava. Lukuhelmi kun voi vaania ihan minkä tahansa teoksen syövereissä ja tulla vastaan vaarallisesti ja ennalta arvaamatta ihan milloin vain, joten voi olla, että joillakin oli vaikea pitää haastetta mielessään. Luulisin, että jokainen teos kätkee sisäänsä ainakin jonkin lukuhelmen, jos lukija vain osaa olla valpas ja etsiä helmeään.

Niin tai näin, kiitän suuresti niitä, jotka osallistuivat haasteeseen. Helmiänne oli ilo lukea! Muutamat bloggaajat sanoivat, että olisi hauskaa kirjoittaa lukuhelmiä vielä haasteajan päättymisenkin jälkeen. Haasteideaa saa omasta puolestani vapaamuotoisesti toki toteuttaa vieläkin, vaikka enää ei voikaan päästä arvontavoittojen apajille. Itsekin haluaisin joskus postailla lisää omia lukuhelmiäni blogiini!

Linkitän tähän kaikkien haasteosallistujien lukuhelmipostaukset, joiden hohtoa voi käydä ihastelemassa:

Unelmien aika/ Katriina: Anne Frankin päiväkirja
Oksan hyllyltä / Marika Oksa: Fred Vargasin Painu tiehesi ja pysy poissa
Hannan kirjokansi / Hanna: Inkeri Markkulan Kaksi ihmistä minuutissa
Katri Ruanjoen Jonain keväänä herään

Mutta sitten siihen tämän bloggauksen pääasiaan ja siihen seikkaan, joka varmasti eniten kutkuttaa haasteeseen osallistujia. Nimittäin arvontavoittaja! Alkuperäisessä haastepostauksessa lupasin arpoa osallistujien kesken "jonkin kirjarakkaan sydäntä hivelevän lahjakortin", ja tuo lahjakortti, jonka kävin viime perjantaina ostamassa, on tarkemmin sanottuna Suomalaisen kirjakaupan lahjakortti. (Lisäksi lupasin arpoa myös "ehkä jotakin muutakin", mutta päätin jättää ehkä tuon jonkin muun pois siitä syystä, että osallistujia oli niin vähän.)

Mutta kukas saa siis lahjakortin omakseen? Laitoin osallistujien nimet pienille muistilapuille, laput pieneen kulhoon. Suljin silmäni ja hämmensin ja hämmensin ja sekoitin lappuja. Ja sitten... taruin yhteen lappuun.

Ja mitä siinä lapussa luki? Siinä luki näin:

Siispä ihan helmesti onnea voittajalle!

Muistutus lukuhelmihaasteesta, joka päättyy huomenna!

Hei ja hoi kirjabloggaajat, muistutus huomenna päättyvästä haasteesta! Julkaisin toukokuussa lukuhelmihaasteen, jossa on ideana kertoa omassa blogissaan jostakin pienestä helmenarvoisesta yksityiskohdasta lukemassaan kirjassa, joka on lukiessa jollakin tavalla pysäyttänyt ja jäänyt erityisesti mieleen. Kyseessä voi olla vaikka muutama sana, yksi lause tai hieman laajempi kokonaisuus. Se voi olla ehkä yksinkertaisesti vain jotakin kaunista tai sitten vaikkapa ihanaa, älykästä, hauskaa, koskettavaa tai muuta mahtavaa. Jokin pieni yksityiskohta, joka lukiessa nousee esiin ja saa lukijan pysähtymään. Tarkemmat ohjeet haasteeseen löytyy yllä olevasta linkistä.

Haasteaika päättyy huomenna 31.8., ja osallistujien kesken arvon kirjakaupan lahjakortin. Tällä hetkellä voittomahdollisuudet ovat melko mainiot, sillä tähän mennessä vain kaksi henkilöä on osallistunut.

Siispä hopi hopi osallistumaan, jos mieleesi tulee jokin lukuhelmi, josta voisit kertoa!

Haaste sai alkunsa Väinö Linnan teoksen ääreltä

Eka kirjavloggaukseni: Dylan Thomasin Rakkaus on viimeinen valo jota puhutaan

Tässä ensimmäinen varsinainen kirjavloggaukseni, olkaa hyvä!

Videon sisältöä olisi voinut kyllä reippaasti tiivistää - toistan itseäni (ja sitä ihanaa tota-sanaa) ärsyttävästi, mutta koittakaahan kestää. Meinasin jo poistaa videon ja tehdä uuden, mutta ajattelin, että äh, en jaksa nyt alkaa tavoittelemaan täydellisyyttä, sillä minulla on niin paljon muutakin puuhaa ja ideana oli vain saada nopsaa videon avulla blogattua jo kauan sitten luettu kirja. Ihan muistutukseksi  kuitenkin itselleni: seuraavan kirjavloggaukseni suunnittelen paremmin etukäteen, mielellään ihan muistiinpanojen avulla, enkä vain ala höpöttämään kameralle kuten nyt tein. No, siinä suhteessa tämä video edustaa kyllä aidointa minääni - tässä siis sensuroimatonta tajunnanvirtaani Dylan Thomasin runoudesta. Tajunnanvirtahan sopii hyvin modernismin henkeen, eikö totta?

Tässä eteisen seinälle tekemäni pieni runotaulu Thomasin runosta, joka inspiroi minua

Dylan Thomas

Rakkaus on viimeinen valo jota puhutaan(Valikoima runoilijan tuotannon eri vaiheilta)

Suomennos ja esipuhe: Marja-Leena Mikkola

Otava

58 s.

Opiskelijan kesäkirjasuositus: Katherine Pancolin Krokotiilin keltaiset silmät

Toukokuussa, kesäloman kynnyksellä, kyselin kirjallisuuskurssini opiskelijoilta kurssipalautteen yhteydessä ehdotuksia kesäkirjoiksi. Lupasin arpoa saamistani ehdotuksista yhden kirjan kesälukemisekseni (ja kenties innostuessani enemmänkin). Olen kirjaehdotuksista blogannut jo aiemmin täällä. Arpaonni suosi ranskalaisen Katherine Pancolin Krokotiilin keltaisia silmiä, josta en ollut aiemmin kuullut juuri mitään. En halunnutkaan ottaa kirjasta mitään selvää vaan hypätä ennakkoluulottomasti ja vaarallisesti kirjan vietäväksi.

Krokotiilin keltaisten silmien päähenkilönä on Joséphine-niminen kesiajan tutkimiseen hurahtanut akateeminen nörttinainen. Hänen miehensä jättää hänet ja  Joséphine on suuren elämänkriisin edessä. Joséphinella on myös sisko nimeltään Iris, joka  on Joséphinen täydellinen vastakohta ja jonka rinnalla Joséphine tuntee itsensä täydelliseksi mitättömyydeksi.  Iris on kaunis, menestyvä, rikas, hauska ja suosittu - kaikkea muuta kuin hiirulainen historiallista museoesinettä muistuttava siskonsa. Tosin hänen menestyksensä ja hohtonsa perustuu lähinnä rikkaan miehen siivellä elämiseen, mutta tietysti myös hänen suulaaseen suuhunsa ja sosiaaliseen taidokkuuteensa. Eräissä juhlissa hän tulee turhamaisuuttaan kertoneeksi eräälle kirja-alan ihmiselle, että hän kirjoittaa keskiaikaan sijoittuvaa romaania. Hups. Yhtäkkiä Iris tajuaa, että hänen on kirjoitettava kirja maineensa säilyttämiseksi ja siihen hän tarvitsee Joséphinen apua. Kerrankin Joséphine pääsee loistamaan ja tuntemaan osaavansa jotakin, mitä hänen "täydellinen" siskonsa ei osaa.

Sivujuonia on myös monia, ja kirjatarinan rinnalla seurataan tiiviisti parisuhde- ja miesasioita yhdellä jos toisellakin rintamalla. Miltei 700-sivuinen teos on rönsyilevä ja runsas, ja siihen mahtuu kaikenlaista. Omalla kohdallani myös monia tylsyyden hetkiä, mutta myös lukuflow´ta ja tarinaan heittäytymistä sekä kaikkea siltä väliltä.

Krokotiilin keltaiset silmät on kuitenkin perusvireeltään hyvin viihteellinen teos ja siten myös melko pinnallinen. Määrittelisin tämän jonkinlaiseksi chic litiksi. Kerrankin pääsin siis lukemaan sitä kuuluisaa genreä, josta kaikki puhuu, mutta jota en itse juurikaan ole aiemmin lukenut. Siksi oli mielenkiintoista lukea kerrankin vähän erilaista, omasta lukumaustani poikkeavaa kirjallisuutta, mutta loppujen lopuksi tulin siihen tulokseen, mitä mieltä olen aina ollut chic litistä (ja muustakin viihdekirjallisuudesta): tämä ei ole minun genreni. Aivot narikkaan ja hyppää tarinaan - menetelmä on ehkä hyvä keino hetken rentoutumiseen, mutta kokonaisen romaanin mittaisella matkalla en voi sille mitään, että tylsistyn. Tarina ei tarjonnut juurikaan älyllistä vastetta tai elämää suurempia ajatuksia ja teemoja pohdittavaksi. Ihmiset ovat niin kliseisesti kuvattu, ettei romaani myöskään avannut mitään uutta minulle ihmisyydestä, mikä on minulle yleensä mielenkiintoisin ja avartavin juttu kirjallisuudessa.

Uskon, että jos olisin tarttunut kirjaan ihan omaksi huvikseni, teos olisi varmaan jäänyt kesken, mutta koska se oli oma opiskelijoilta saamani lukuhaaste, jatkoin sinnikkäästi loppuun. Hieman yli kuukauden kahlasin teosta lukien välissä monen monta muutakin kirjaa. En kuitenkaan tarkoita, että kirja olisi ollut täysin huono, vaan se ei vain ollut juuri minun juttuni. Eikä täydykään olla: ajattelinkin, että tämän lukuhaasteen hurmaavimpana ideana on juuri haastaa omat lukutottumukseni ja ennakkoluulottomasti lukea jotakin muuta, mitä ei yleensä tulisi luettua. Siinä mielessä siis haaste oli onnistunut. Enkä tarponut teoksen läpi aivan hampaat irvessä, vaan teoksessa oli myös jotakin, mistä tykkäsin. Siinä oli omat hienot hetkensä.

Parasta teoksessa oli päähenkilö, johon pystyin jollakin tavalla samaistumaan. Keskiajan historiaan hurahtanut, menneisyydessä elävä nörttimäinen ja nuhjuinen lukutoukka, joka on hieman "erilainen", oli minulle yksi lukuisista kirjallisista omakuvistani. (Minäkin joskus meinasin hakea lukemaan historiaa yliopistoon.) Vaikka toisaalta Joséphinen erilaisuus kuvataan hyvin kaavamaisesti ja kliseisesti, mutta silti hänessä on jotakin aivan omaa ja persoonallista. Mahtavinta  Joséphinessa on hänen tutkijan intohimonsa keskiaikaan, ja keskiaika muodostaa jännittävän ja kiehtovan vertailukohdan ja vastakkainasettelun tarinan moderniin maailmaan. Huomaa, että kirjailija on tehnyt valtavasti taustatyötä perehtyäkseen keskiajan historiaan ja kulttuuriin, ja kirjaa lukiessa saattoi itsekin oppia yhtä jos toista mielenkiintoista keskiajasta.

Toinen keskeinen asia, mistä pidin teoksessa, on kieli - siis toisinaan ja paikoitellen. Kielessä on tosin jälleen kerran hurjasti kliseemäisyyttä - se kuulunee erottamattomasti genreen - mutta silti välillä lukiessa tuli vastaan jokin lause, kielikuva tai muu ilmaisu, joka sai pysähtymään ihastuksesta. Kieli saavuttaa välillä jotakin kaunista, ja kirjailija onnistuu välillä kaiken pinnallisuuden keskellä vangitsemaan sanoihin jonkin arkielämän yläpuolelle kohoavan hienon ajatuksen, joka jää elämään. Kuten esimerkiksi tämä:

- Luulen, että... jokapäiväisen taistelun perustana on rakkaus. Ei kunnianhimo, ei omistamisen ja saamisen tarve, vaan rakkaus. Ei tosin itserakkaus. Se vasta onkin ihmiselle haitaksi, sen takia ihminen jää kiertämään kehää. Tarkoitan rakkautta toisia kohtaan, rakkautta elämään. Kun rakastat, olet pelastunut. Siinä lyhyesti kerrottuna mitä minun elämässäni on viime aikoina tapahtunut.

Oikeastaan pidin arpaonneani varsin suotuisana opiskelijoiden ehdottaman kesäkirjan valinnassa. En löytänyt elämäni suurta kirjarakkautta, mutta laajensin yleissivistystäni - viihdekirjallisuuskin on osa kulttuuria ja siten myös osa ainakin äidinkielenopettajan ammatillista sivistystä.

Kiitokset siis mahtavista kirjaehdotuksista mahtaville opiskelijoilleni! Ja koska jokaisen on joskus hyvä maistaa omaa lääkettään ja mielestäni on kunnia asiaa elää kuten itse opettaa, on mielestäni äidinkielenopettajalle varsin terveellistä lukea joskus opiskelijan ehdottamaa kirjaa - vaikka sitten hetkittäin hampaat hieman irvessä ja tylsyydestä kärsien. Sitähän opiskelijaraukkani joutuvat tekemään itse jokaisella äidinkielenkurssilla minun määräyksestäni. Haluan ehdottomasti toteuttaa samanlaisia omaa makuani avartavia lukuhaasteita myös tulevilla kirjallisuuskursseillani.

Katherine Pancol

Krokotiilin keltaiset silmät

(Les yeux jaunes des crocodiles, 2006)

Suom. Marja Luoma

Bazar

699 s.

Perskurkkanoita ja ihmisparsoja: Roald Dahlin Iso kiltti jätti

On hirviöhetki, mutta orpokodissa asuva Sohvi on vielä valveilla - vaikka ei kannattaisi. Sohvi kurkistaa ikkunasta ulos ja näkee kauhukseen hirviön - suuren suuren jättiläisen. Jättiläinen huomaa Sohvin huomanneen hänet ja Sohvin vieläkin suuremmaksi kauhuksi jättiläinen nappaa hänet mukaansa.

Mutta kaikki jättiläiset eivät olekaan niin kauheita ja ilkeitä kuin satujen jättiläiset. Sohvin napannut jättiläinen onkin Iso kiltti jätti eli lempinimeltään IKJ. IKJ kuljettaa Sohvin mukanaan jättiläismaahan, jossa asuu myös muita jättiläisiä. IKJ on kuitenkin aivan erilainen jättiläinen kuin muut, eikä hän ole muiden tapaan ihmisparsoja popsiva brutaali ilkimys vaan vakaumuksellinen kasvissyöjä, sillä ei halua vahingoittaa ihmisiä. Sen sijaan hän popsii naama irvessä ravinnokseen aivan ällöttävän makuisia perskurkkanoita - ainoita vihanneksia, joita jättiläismaassa kasvaa. Hänen oli pitänyt vain napata Sohvi mukaansa sen vuoksi, että tämä oli nähnyt hänet - ihmiset eivät saa nähdä jättiläisiä, sillä muuten syntyisi skandaali ja ihmiset ainakin IKJ:n pelon mukaan tulisivat ja vangitsisivat hänet ja veisivät eläintarhaan. Niin IKJ:tä kuin Sohviakin vaivaa epäoikeudenmukaisuus, että muut jättiläiset iltaisin aina loikkivat milloin minnekin maailman kolkkaan popsimaan ravinnokseen ihmisiä kuin puput porkkanoita.

IKJ on itse alistunut ajatukseen, että se on asia, jolle hän ei voi tehdä mitään, mutta Sohvi onkin eri mieltä. Ihmissyönnin on Sohvin mielestä ehdottomasti loputtava.

Tartuin Roald Dahlin lastenkirjaklassikkoon Iso kiltti jätti siitä syystä, että kirjasta tehty elokuva pyörii elokuvateattereissa tänä kesänä ja nähtyäni elokuvan trailerin halusin ehdottomasti päästä katsomaan elokuvan. Sitä ennen kuitenkin halusin lukea kirjan. Kirjoitan nyt lähinnä kirjasta, mutta sanalla sanoen sekä kirja että elokuva oli mielestäni aivan loistavia ja saattaa olla, että tarina toimi ehkä jopa hieman paremmin valkokankaalla.

Mahtavinta kirjassa on mielestäni huumori - paitsi sisällöllinen, mutta ennen kaikkea kielellinen. Sisällössä on hauskaa mielikuvituksen iloa ja leikkiä. Kuten vaikka ne ällöttävän makuiset perskurkkanat, ainoat syötävät vihannekset. Tai jättiläisten lempijuoma poplimo, jossa kuplat liikkuvatkin alaspäin eikä ylös, kuten ihmisten kuplajuomissa. (Mikä tosin johtaa siihen, että ilma kulkee poplimonnauttijan elimistössä myös toiseen suuntaan ja poistuu alakautta eikä röytäyksenä suunkautta - mutta jättiläskulttuurissa poplimon aiheuttamat "poksutuhnut", kuten niitä nimitetään, ovatkin ylimpiä ilonilmauksia, eivätkä paheksuttuja epäkohteliaisuuksia kuten ihmisten kulttuurissa. Tästä päästiinkin teoksen ainoisiin huonoihin vitseihin, sillä itse taidan olla yksinkertaisesti aivan liian vanha tämänkaltaiselle huumorille.) Eniten teoksen huumorissa minua ilahdutti kuitenkin kielellä leikittely. IKJ nimittäin ei ole nimittäin käynyt kouluja, sillä sellaisia ei jättiläismaassa ole, eikä ole siis sen vuoksi myöskään opiskellut "kielipoppia", kuten hän sitä nimittää. Sen vuoksi IKJ:n kieli on varsin erikoista ja sanat menevät hieman sekaisin kerran jos toisenkin ja itse asiassa useimmiten.

"Ihmisparsoilla on oma musiikki, oikein vai vasein?"
"Oikein", Sohvi sanoi. "Paljon musiikkia."
"Ja joskus ihmisparsat on oikein vaikuttuneita kun he kuulevat sulostavaa musiikkia. Ne saa väristyksiä selkäpuuhun. Oikein vai vasein?"
"Oikein", Sohvi sanoi.
"Joten musiikin täytyy sanoa jotain niille. Se lähettää viestin. En usko, että ihmisparsat tietää mikä se viesti on, mutta ne pitää siitä joka tapauksessa."
"Niin kai se on", Sohvi sanoi.
"Mutta näiden minun huperhypelöivien korvien ansiosta", IKJ sanoi, "minä paitsi kuulee musiikin, jota unet tekee, niin myös pystyn ymmärtämään sitä."
"Millä lailla ymmärrät?"
"Minä osaan tulkita sitä", IKJ sanoi. "Se puhuu minulle. Sillä on oma kielipoppi."

Teosta lukiessani mietin, että suomentajalla on ollut aika tehtävä varsinkin IKJ:n "kielipopin" suomentamisessa, mutta myös tarinan suomalaistamisessa, sillä tarina on muunneltu suomalaislapsille läheisemmäksi muun muassa tekemällä Sohvista suomalainen. Lisäksi ainoa kirja, jonka IKJ omistaa, on  Kiven Seitsemän veljestä. Tästä opuksesta on IKJ yrittänyt opetella "kielipoppia". Lukiessani oli mielestäni äärettömän hauskaa miettiä, mikäköhän kirjailija ja teos on Dahlin alkukielisessä kirjassa IKJ:n johtotähtenä kielen ihmeelliseen maailmaan. Tulin siihen tulokseen, että  englanninkielisen IKJ:n on aivan pakko lukea Dickensiä! Oikeassa olin: elokuvassa IKJ luki - mitäpäs muutakaan kuin Charles Dickensin Nicholas Nicklebyn elämää ja seikkailuja. (Olisin tosin ehkä enemmän veikannut Oliver Twistiä tai David Copperfieldiä.)

Iso kiltti jätti on toinen lukemani Dahlin lastenkirja. Vuosia sitten lukemani Matilda oli aivan ihana, ja tämä kannusti ehdottomasti jatkamaan seikkailujani Dahlin jännittävien lastenkirjojen parissa myös tulevaisuudessa. Mitä voisitte suositella minulle?

Roald Dahl

Iso kiltti jätti

(BFG, 1982)

Suom. Tuomas Nevanlinna

Art House

232 s.

Klassikkohaaste 3: Mika Waltarin ajaton Sinuhe

Kaikki palaa ennalleen eikä mitään uutta ole auringon alla eikä ihminen muutu, vaikka hänen vaatteensa muuttuvat ja myös hänen kielensä sanat muuttuvat. Siksi uskon, ettei tulevinakaan aikoina kirjoittaminen muutu siitä, mitä tähän asti on kirjoitettu, koska ihminen itse ei muutu. Valheen ympärillä parveilevat näet ihmiset kuin kärpäset hunajakakun kimpussa ja sadunkertojan sanat tuoksuvat suitsutukselta hänen istuessaan karjanlannassa kadunkulmassa, mutta totuutta ihmiset pakenevat.

Minä, Sinuhe, Senmutin poika, olen kuitenkin vanhuuteni ja pettymykseni päivinä kyllästynyt valheeseen. Siksi kirjoitan vain itseni tähden ja kirjoitan vain sen, minkä itse olen omin silmin nähnyt tai kuulemani perusteella tiedän todeksi.

Ei ole mitään uutta auringon alla. Klassikko on aina klassikko. Niin on aina ollut, niin on aina oleva. Kirja, joka on syntynyt klassikoksi, on aina klassikko, halki aikojen, vuosikymmenestä ja vuosisadasta toiseen. Sellainen kirja on Mika Waltarin vuonna 1945 kirjoittama Sinuhe egyptiläinen, jonka luin kirjabloggaajien klassikkohaastetta varten, joka on jo kolmas laatuaan. Tämä oikein ison K:n Klassikko oli oiva valinta haasteeseen, sillä se on juuri niin klassikko kuin klassikko ikinä voi olla klassikko, vaikka ei olekaan saavuttanut vielä aivan yhtä kunnioitettavaa ikää kuin ehkä moni muu klassikko.

Jos mietitään, mikä tekee klassikosta klassikon, on yksi ehdottomia kriteereitä teoksen ajattomuus. Vaikka jokainen teos on aikansa peili ja kulttuurinsa tuote, on klassikossa jotakin, mikä puhuttelee ja koskettaa ihmisiä kaikkina aikoina. Klassikkoon on vangittu pala ikuisuutta ja muuttumatonta todellisuutta. Toisena tärkeänä kriteerinä pitäisin sitä, että klassikolla on oltava jotakin oikeaa ja painavaa sanottavaa. Toisaalta voidaan ehkä puhua myös viihdekirjallisuuden klassikoista, mutta itse lasken todellisten klassikoiden kaanoniin kuuluvaksi lähinnä teokset, jotka kertovat jotakin tärkeää elämästä ja ihmisyydestä. Ja kolmanneksi: klassikon täytyy olla taitavasti kirjoitettu. Nämä kriteerit täyttyvät hyvin - tai jopa erinomaisesti - Sinuhe egyptiläisen kohdalla.

Muinaiseen Egyptiin sijoittuva Sinuhe egyptiläinen on tarina Sinuhe-nimisestä lääkäristä ja hänen elämänkohtalostaan. Samalla se on tarina ihmisyydestä ja ihmisen pahuudesta sekä niiden muuttumattomuudesta. Se, että tämä vuonna 1945 kirjoitettu tarina on sijoitettu muinaiseen menneisyyteen, alleviivaa teoksen sisällön ajattomuutta. Sinuhella on vuosituhansiensa takaa myös jotakin sanottavaa ja kerrottavaa nykyihmiselle. Lisäksi sillä oli paljonkin sanottavaa sodan sukupolvelle kirjoittamisajankohtanaan. Teosta nimittäin pidetään allegoriana toisesta maailmansodasta. Itse en välttämättä tätä yhteyttä olisi huomannut, ellen olisi opettanut Suomen kirjallisuushistorian kurssia ja lukenut sitä oppikirjastamme.

Teos on metafiktiivinen ja ikään kuin päähenkilönsä omaelämäkerta. Vanhuuden päivillään elämää nähnyt Sinuhe haluaa kirjoittaa muistiin kaiken näkemänsä ja kokemansa. Tämän metafiktiivisyyden tulos on siis Sinuhe egyptiläinen, alaotsikoltaan Viisitoista kirjaa lääkäri Sinuhen elämästä n. 1390-1335 eKr. Sinuhe kertoo tarinansa hyvin perinteisen tarinankerronnan keinoin aloittaen syntymästään ja päättäen siihen tilanteeseen, kun hän vanhana ja yksinäisyyteen karkotettuna kirjoittaa kirjaansa.

Se tarina on hyvin pitkä ja monivaiheinen - sekä 785-sivuinen ja todella paksu. Sinuhen valtaisa fyysinen olemus aiheutti pientä kauhuntunnetta, kun aikoinaan siihen kirjaston hyllyllä tartuin. Hyvin pitkä tovi menikin teoksen kanssa tarpomiseen. Aloitin 1. heinäkuuta ja lopetin 28. heinäkuuta. Välipalaksi piti lukea monenlaista muutakin teosta. Lupaavissa ja koukuttuneissa tunnelmissa käyntiin lähtenyt luku-urakka oli jossain vaiheessa myös aika takkuamista, mutta lopussa koin jälleen mahtavaa lukuflow´ta. Viimeisen sivun luettuani teki mieleni taputtaa itsenäni päähän ja sanoa: "Hyvä, Anna." Oli aikamoinen voittajafiilis. Sain kuin sainkin luettua teoksen, sekä henkisesti että fyysisesti suurenmoisen klassikon - ja koin sivistyneeni suuresti.

Se tunne, kun olet lukenut Sinuhen loppuun!

Sen lisäksi, että Sinuhe on pitkä, monivaiheinen ja suurenmoinen, oli se myös hieman sekava - kuten usein pitkät ja monivaiheset tarinat ovat. Tai luulen, että sekava sen sijaan saattoi olla aivotoimintani lukemisen aikana, sillä keskittymiskyky ei ollut aina aivan parasta luokkaa. Siksi on vaikea tiivistää fiksusti teoksen juonta. Yritän nyt kuitenkin.

Sinuhe pienenä vauvana purjehtii Niiliä pitkin hylättynä kaislaveneessä kuin Raamatun Mooses konsanaan ja päätyy ottolapseksi Senmut-nimiselle köyhien lääkärille ja tämän vaimolle Kipalle. Vartuttuaan opiskelee Sinuhe ottoisänsä ammattiin, lääkäriksi. Naiset ovat kuitenkin miltei kaiken pahan alku ja juuri tässä teoksessa (tai sittenkin pahempaa on miesten vallanhimo ja jumalat), ja Sinuhe joutuu Nefernefernefer-nimisen kurtisaanin pauloihin, joka kynii miehen köyhäksi kuin kirkonrotta, mikä johtaa myös Sinuhen ottovanhempien tuhoon. Se on Sinuhen onnettomuuden alku, ja jonkinlainen onnettomuus ja yksinäisyys näyttää aina seuraavan häntä. Elämä kuljettaa Sinuhen moniin Välimeren maihin, mutta lopulta hän palaa kuitenkin takaisin Egyptiin - tullakseen karkotetuksi pois maasta ja elääkseen loppuelämänsä yksinäisyydessä, erossa muista ihmisistä. Elämänsä matkan varrella Sinuhelle sattuu paljon kaikenlaista, ja hän jossain määrin saavuttaa suurtakin maallista menestystä, sillä pääsee muun muassa faaraon hoviin faaraon henkilääkäriksi. Kuitenkaan maallinen menestys ei Sinuhelle merkitse mitään, ja minne hän meneekin, hän joutuu samojen synkkien pohdintojen äärelle. Ihminen on paha ja pahana pysyykin, sillä se on ihmisyyden ikuinen luonne. Ja yleensä ihmisen vallanhimo ja jumalat, jotka sokaisevat ihmiset, ovat kaiken pahan takana - tai naiset, jotka sekoittavat miesten pään. Teoksessa sota on keskeisellä sijalla, ja sota onkin juuri se asia, jossa ihmisen pahuus parhaiten tulee esiin. Teoksessa tiivistyy maailmansotien sukupolven kokema pettymys ihmisyyteen, mikä oli yleinen teema aikansa kirjallisuudessa.

Waltaria on paljon kiitetty ja ylistetty teoksen historiallisesta kuvasta, eikä syyttä. Sinuhe on historiallinen romaani ja osa sen henkilöistä on aivan todellisia historiallisia henkilöitä. Waltari on mielestäni uskomattoman tarkasti tavoittanut ajan hengen. On miltei vaikea uskoa, että teos on kirjoitettu 1900-luvulla, eikä esimerkiksi muutama tuhat vuotta sitten. En ole kyllä mikään muinaisen Egyptin asiantuntija, mutta teos tuntuu äärettömän uskottavan muinaiselta. Teoksen kielestä ja maailmankuvasta välittyy hyvin samanlainen tunnelma kuin Vanhan testamentin kirjoista. Raamattu lieneekin ollut kirjoittajalla yhtenä inspiraation lähteenä, sillä teoksessa toistuu monet Saarnaajan kirjan sanat, kuten "ei ole mitään uutta auringon alla" ja erityisesti "Niin on aina ollut, niin on aina oleva". Sinuhe itsekin näyttäytyy jonkinlaisena saarnaajana, joka on kyllästynyt kaikkeen siihen turhuuteen ja tuulen tavoitteluun sekä ennen kaikkea ihmisen pahuuteen,  mihin myös Raamatun Saarnaajan kirjan saarnaaja on kyllästynyt.

Aika monta kuppia teetä tarvittiin Sinuhen päihittämiseen.

Sinuhen maailmankuva ei ole kovin kaunis ja ruusuinen kuten teemukini, vaan hyvin pessimistinen. Koin silti - ja ehkäpä juuri siksi - saaneeni jonkinlaisen ystävän ja sukulaissielun Sinuhesta. Kun suljin kirjan kannen ja jätin Sinuhen pohjattomaan yksinäisyyteensä, palasin myös minä omaan yksinäisyyteeni ja jäin kaipaamaan ystävääni Sinuhea.

Sillä minä, Sinuhe, olen ihminen ja ihmisenä olen elänyt jokaisessa ihmisessä, joka on ollut ennen minua, ja ihmisenä elän jokaisessa ihmisessä, joka tulee jälkeeni. Elän ihmisen itkussa ja ilossa, hänen surussaan ja pelossaan elän, hyvyydessään ja pahuudessaan, oikeudessa ja vääryydessä, heikkoudessa ja väkevyydessä. Ihmisenä olen elävä ihmisessä ikuisesti enkä sen tähden kaipaa uhreja hautaani tai kuolemattomuutta nimelleni. Tämän kirjoitti Sinuhe, egyptiläinen, hän, joka eli yksinäisenä kaikki elämänsä päivät.

Mika Waltari
Sinuhe egyptiläinen (1945)

WSOY

786 s.