"Kuolemantapaus virkistää" - Sillanpään Hurskas kurjuus

Toivolan Jussi, Juha, Janne - kirkonkirjojen mukaan Johan Abraham Benjaminpoika - oli vanha vastenmielisin näköinen äijänrahjus. Viimeisinä vuosinaan hänellä oli laajahko kalju, jota niskassa ja korvilla reunusti joskus maailmassa tasoitettu, lakin alta harittava hiuskiehkura. Kasvot olivat myös ruskean rakkimaisen takkukarvan peitossa, vain suippokärkinen nenä oli selvästi näkyvissä. Sillä silmien tienoilla oli taas karvaa ja lakinreunakin varjosti, niin että niiden kohdalla näkyi vain jostakin syvältä kaksi kalseaa pistettä, joihin ei kunniallisen ihmisen tehnyt mieli katsoa. Muutamien ihmisten katsetta kartetaan, mutta tavallisesti vallan toisista syistä kuin Toivolan Jussin. Sen silmissä ei ollut mitään uhkaavan julhää, päinvastoin niiden ilme pikemminkin tavoitteli hymyä.

(---)

Puhdistustyötä toimittamaan komennettu jääkäri lopetti hänen räsyisen elämänsä eräänä keväisenä yönä yhtäaikaa kahdeksan muun mokoman kanssa.

Ja viimeistä viedään! Yllä olevilla sanoilla lähtee käyntiin suomen ainoan Nobel-kirjailijan F.E. Sillanpään Hurskas kurjuus -romaani, joka oli vihoviimeinen Suomen kirjallisuushistorian kurssiin lukemani kaunokirja. Kuten jo teoksen ensimmäisen sivun sanoista voi olettaa, on teos hyvin toivoton, lohduton ja synkkä tarina, täysin nimensä veroinen mitä teoksen sisältämän kurjuuden määrään tulee.  

Ja yllättävää: mainituista ominaisuuksista huolimatta minä, pilvilinnoissani viihtyvä ja epärealistiseen hyvyyteen uskova romanttinen haihattelija, pidin teoksesta! Vieläkin yllättävämpää, että näin jopa siitä huolimatta, että teokseen sisältyi paljon inhoamiani naturalismin sävyjä. Hurskas kurjuus on hieno, upea, tärkeä, koskettava ja sanomattoman traaginen teos. Viiltävä.

Ensimmäisellä sivulla tulee jo ilmi, kuinka tämä tarina päättyy: päähenkilön Juhan teloittamiseen. Niinpä suurta juonellista jännitettä tarinassa ei ole. Alkuluvun jälkeen palataan kauas Juhan lapsuuteen ja ryhdytään kronologisesti, tarinankerronnan keinoin seuraamaan Juhan elämänvaiheita lapsuusajoista elämän päätepisteeseen, jonka olosuhteet lukija jo hyvin tietää. Kansalaissodassa punaisten puolelle kuuluva syytön Juha teloitetaan epäiltynä herrasmiehen murhasta erään onnettoman tapahtumaketjun seurauksena. Koska kaikki on jo tiedossa, vaikkei aivan yksityiskohtia myöten, näyttäytyy Juhan elämän tarina kulkevan kuin vääjäämättömän deterministisenä loppuaan, epäoikeudenmukaista tuhoaan kohti.

Juha on tyypillinen suomalaisen kirjallisuuden antisankari. Ressukka tavallinen mies, jota ei missään kohdin kovin imartelevasti kuvata. Jonka elämä on arkista aherrusta vailla hohdon päivää. Hän tuo paljossa mieleen, eikä vain nimeltään, Juhani Ahon Juha-romaanin päähenkilön. Jännä sattuma, että molempien nimi tosiaan on Juha. (Vai onko se sattuma?) No, tämän jälkeen ei ainakaa tee mieli antaa omalle lapselleen nimeksi Juhaa.

Vaikka tosiaan tarinan puitteet, naturalistinen vivahde ja kurjuudessa rypeminen periaatteessa antaisi olettaa, että inhoaisin kirjaa, oli taika-aineena kuitenkin Sillanpään kerronta, jossa on jotakin uskomatonta magiaa, joka lumoaa minut. En osaa sanoa, mistä elementeistä Sillanpään kerronnan taikaliemi tarkalleen koostuu, mutta tiedän vain, että Sillanpää osaa kertoa!  Hänen kerrontatapansa on tavallaan hyvin perinteinen ja vähäeleinen, mutta siinä on jotakin uskomatonta voimaa.

Eräs mielenkiintoinen seikka, johon kiinnitin huomiotani tarinaa lukiessani oli, kuinka Sillanpää kuvaa avioliittoa ja rakkausasioita. Sillanpäällä on romantiikka näistä asioista kaukana! Usein Sillanpäästä puhuttaessa sanotaan, että hänen maailmankuva on biologinen (olihan hän biologi), ja tässä asisassa se tuli aika räikeällä tavalla esiin.

Kun Juha on jo aikamiehen ikään ehtinyt nuori mies, eikä hänellä ole edelleenkään lähes kaikkien ikätovereidensa tapaan kokemusta vaimoväen mysteereistä, jotka häntä näyttää kuitenkin kiehtovan ja vetävän puoleensa, hän ikään kuin biologian määräämänä päätyy erään Riina-nimisen piian punkkaan. Ja miksi juuri Riina? No, hän sattui olemaan saman talon palveluksessa kuin Juha itsekin ja oli siis helposti saatavilla. Ei mitään suuria tunteita tai romanttista rakkautta. Ja kun Juha alkaa säännöllisesti tehdä yöllisiä vierailuja Riinan luo ja tämä tulee "siunattuun tilaan", alkaa näyttää molemmin puolin asiaankuuluvana itsestäänselvyytenä, että mennään naimisiin. Se on eräänlainen pakollinen välttämättömyys. Avioliiton turvalliseen satamaan ei suinkaan saavuta onnesta hehkuen, vaan kuin raskaan ikeen päälleen saaneina.

Toinen asia, johon kiinnitin huomiota lukiessa, on kuoleman käsittely. Jo tämän bloggauksen otsikossa esiintyvä lausahdus "kuolemantapaus virkistää" jäi elämään lentävän lauseen tavoin mieleeni. Hurkas kurjuus -romaanissa tulee monia ruumiita: päähenkilön luonnottoman kuoleman lisäksi sattuu useita luonnollisempiakin kuolemia: Juhan vaimo, yksi hänen poikansa ja yksi tyttärensä kuolevat. Pojan kuolema ohitetaan suunnilleen olkia kohauttamalla, vaimon kuolema puolestaan herättää Juhassa jonkinlaista helpottuneisuuden tunnetta, jota minun oli vaikea ymmärtää. Piiaksi lähteneen vanhimman tyttären kuolema puolestaan järkyttää eniten Juhaa, se on ainoa perheen sisällä sattunut kuolemantapaus, joka herättää Juhan rinnassa kunnollista surua

Kuolemantapaus virkistää. Toivolassakin oli Ville-pojan kuoltua elämä pitkät ajat niinkuin puolta juhlaa. Oli niinkuin olisi yhtä mittaa työn kidutuksessakin katseltu taaksepäin läpäistyihin vuosiin ja vuosikymmeniin - ja menneillä ajoilla on kaikissa olosuhteissa hieman pyhäistä hohdetta.

(- - -)

Riinan kuolinpäivänä ja sen jälkipäivinä tunsi Juha olonsa niin leppeän sopusointuiseksi, ettei ollut sen vertaista kokenut sitten kuin sinä yönä, jona hän pääsi varmuuteen siitä, että saa Riinan. 

Kuolema näyttäytyy luonnollisena jatkumona elämäntapahtumien virrassa, kaiken lopullisena päätepisteenä, johon ikään kuin kaikki sitä ennen on tähdännyt.

Vaikuttavin kuolemankuvaus oli tietenkin romaanin päätepiste, Juhan kuolema ja teloitus. Kirjan loppu on hyvin traaginen ja koskettava. Juhan kuolemassa ei ole samanlaista luonnollisuutta ja välinpitämättömän merkityksettömyyden leimaa kuin muissa kirjan kuolemantapauksissa. Se ei ole biologinen pakko, vaan luonnon poikkeama. Teloituksen kuvaus oli hyvin vaikuttava ja sisäisesti riistävä. Kuvittelin elävästi mielessäni, millaista olisi odottaa vankisellissä pian tapahtuvaa teloitusta, millaista olisi odottaa siinä kuopan reunalla omaa vuoroaan, millaista olisi nähdä toverien kaatuvan, tulla itse vuoroon viimeisenä ja lopulta, mitä olisi tuntea se? Hetki, kun luoti lävistää ihmiskehon?

Kirja aiheutti valtaisan tunnekouhun, kyynelten virran ja tunteen, että elämä on pohjattoman traagista. Juhan tarina on sinänsä fiktiivinen, mutta jotain samantapaista on käynyt lukemattomille muille vuoden 1918 sodassa ja monissa muissa sodissa myös.

Ruusuinen ja kaunis ei ole Sillanpään antama kuva elämästä. Pisteenä i:n päälle ja kirsikkana kakun pälle tarjoan lopuksi katkelman kohdasta, jossa Juha pääsee selville elämän salaisuudesta, olemassaolon ytimestä:

Juha luulee nyt selvästi näkevänsä, mitä elämä on. Se on niinkuin jotakin hapanta ja tylsää ainetta, jota ihmiselle annetaan paljon enemmän kuin hän voi käsitellä, niin että hän aina on sen tähden puolinäännyksissä, aina siihen tukehtumaisillaan; niin kuin olisi yksin latomiehenä suunnattoman suuressa heinäladossa, johon kymmenen hevosparia  yhtämittaa juoksujalkaa ajaa heiniä. Kunnes lopulta kuolee -



P.s. Huomenna vihdoin menen tenttimään Suomen kirjallisuushistorian kurssin, johon kuuluvia kirjoja ja etenemistäni niiden parissa ollaan aika aktiivisesti seurailut blogissani viime kuukausina.

Lähipäivinä varmaan tulossa blogiini jonkinlainen loppukooste ja yhteenveto kurssista.

F.E. Sillanpää

Hurskas kurjuus (1919)

Otava

176 s.

Leena Krohnin unenomainen Tainaron

Yöllä heräsin siihen, että keittokomerossa helisi ja soi. Tiedät kai, että Tainaron sijaitsee tuliperäisellä vyöhykkeellä. Tutkijat väittävät, että olemme jo siirtyneet ajanjaksoon, jonka kuluessa on odotettavissa suuri järistys, niin kohtalokas, että se saattaa merkitä koko kaupungin tuhoa. 

Entä sitten? Älä luule, että se vaikuttaa tainaronilaisten elämään. Yön vapina unohtuu, ja aamun häikäisyssä torilla, jonka läpi usein oikaisen, avoimissa hedelmäkoreissa hohtaa metinen auer ja kiveys askelten alla on ikuinen taas.

Ja illalla katson suunnatonta maailmanpyörää kukkulalla ukkospilveä vasten. Sen kehä, napa ja akselit on merkitty tuhansin valotähdin. Maailmanpyörä, onnenpyörä... Katseeni takertuu joskus sen kiertoon ja olen kuulevinani uneen asti rattaan ainaisen huminan, joka on itse Tainaronin ääni.

Suururakkani Suomen kirjallisuushistorian kurssin parissa jatkuu ja loppu häämöttää edessäni. Tulevana perjantaina olisi tarkoitus vihdoin mennä tenttiin ja siihen menssä on luettuna se, mikä on. (Huh & Jess!)

Krohnin Tainaron oli sanomattoman virkistävä ja raikas yllätys kurssin ohjelmassa. Tainaron on mitä eriskummallisin kirja, jonka mukaan hyppäsin ilman mitään ennakkotietoja kirjasta ja yllätyin positiivisesti. En osannut odottaa mitään ötökkäseikkalua, ja yllätys oli suuri, kun jo ensimmäisellä sivulla huomasin tarkastelevan maailmaa ötökän silmin. Ja mikä kiehtova perspektiivi se olikaan!

Kirja vie lukijansa mukanaan unenomaiseen ja aavistuksen sadunhohtoiseenkin maailmaan, Tainaronin kaupunkiin, jossa vallitsee outo, maaginen tunnelma. Se, mikä ja missä Tainaron oikeastaan on, jää monien olettamuksien ja arvailujen varaan, ja tämä outous ja arvoituksellisuus lisää kirjaan mystistä viehättävyyttä. Onko Tainaron jossakin aivan toisessa ulottuvuudessa, onko se kenties toisella planeetalla vai onko se vain "tavanomainen" ötököiden kaupunki maan pinnalla? Yhtä kaikki, se avautuu lukijan silmien eteen aivan toisenlaisena todellisuutena

Tainaronin kaupunki on täynnä monenmoista vilskettä, elämää ja kuhinaa. Se on jonkinlainen ötököiden valtakunta; siellä asustelee mitä erilaisimpia kuoriaisia, mehiläisiä, mittarimatoja ja muita ötököitä. Päähenkilönä on muukalainen, ötökkä myöskin, jonka tarkka laji ja myöskin nimi jäävät hämärän peittoon. Päähenkilö on ollut kaupungissa vain vasta vähän aikaa, ja kaikki on hänelle uutta ja outoa. Hän tarkastelee Tainaronia muukalaisen silmin ja lukijan on helppo samaistua tähän näkökulmaan. Lukija on muukalainen Tainaronin oudon maailman keskellä. 

Tainaron on kirjeromaani, ja teos koostuu kirjeistä, joita päähenkilö-ötökkä lähettää kotimaassaan olevalle ystävälleen, jonka kaikista vihjauksista voisi päätellä olevan hänen (entinen?) rakastettunsa. Kirjeissä hän kuvailee Tainaronia ja yrittää tehdä siitä selkoa ystävälleen. Mutta kirjeet eivät koskaan saa vastausta, ja lähettäjä ihmettelee, missä on vika. Eikö hän halua tai ehdi vastata vai eivätkö kirjeet koskaan saavu perille? Kuitenkaan kirjeiden kirjoittaja ei tästä lannistu, vaan jatkaa kirjeiden lähettämistä. 

Lukijalle (tai ainakin minulle) muodostuu kuva, että kirjeet eivät pääse perille. Että Tainaron on niin eristäytynyt ulkomaailmasta, että kerran sinne päästyään (tai jouduttuaan), on mahdotonta saada kontaktia ulkomaailmaan. Päähenkilö näyttätyi minulle kuin kaninkoloon hypänneelta Liisalta Ihmemaassa, joka on joutunut oudon maailman keskelle, josta ei ole omaehtoista paluuta eikä myös mitään kontaktia tavalliseen, tuttuun maailmaan.

Tainaron ei muodosta mitään suurta juonellista kaarta. Kirjeitä voisi luonnehtia tuokiokuviksi Tainaronin elämästä. Etusijalla on ilmiöiden kuvailu, ei juonen kehittely.

Kieli on väräjävän kaunista ja kuvailevaa. Se oli ehkä suurin syy siitä, miksi aivan ensi sanoista lähtien kuin henkeäni pidätellen luin kirjan loppuun asti. Kieli vie mennessään ja pitää otteessaan; kuin olisin tullut taikaiskun lyömäksi sitä lukiessani. Jännittävää kontrastia syntyy siitä, kuinka kaunis kieli yhdistyy ötököiden kuvauksiin, joita lukiessa ötökkäkammoiset voivat saada joskus pieniä tai perin suuriakin inhon väristyksiä.

Ja sitten syttyvät illan valot, syttyvät sadat heijastukset vesiin ja silmiin ja ikkunoihin. Tiedäthän, on olemassa niitäkin, jotka valaisevat lähitienoota omien elimiensä tai ruumiinjäsentensä hehkulla: tulikärpäset etelän puutarhoissa, kiiltomato korrella ja vesihaudoissa elävät olennot, jotka kantavat valaisimia hirviömäisillä otsillaan. Niitä kylmempi on mesisienen peittämän lahopuun himmerrys.

Mutta täällä Tainaronissakin on eräitä, joihin silmä iltaisin kiintyy, koska he erittävät ohutta valoharsoa ja toisinaan, kiihtyessään, tuikkivat ja välkkyvät. Katson heitä ihaillen, kun he kiirehtivät kadulla ohitseni - aina nopeasti, melkeinpä tanssiaskelin. He ilmestyvät asunnoistaan vasta illansuussa enkä aavistakaan, mitä he tekevät sitä ennen koko pitkän päivän - ehkä nukkuvat vain.

Kirjan hohtoa lisäsi se, että olin aistivinani siitä rivien välistä Suuria Ajatuksia. Kirja tarjoaa pieniä filosifisia pähkinöitä lukijalleen. Aluksi mietin, onko kyse jostakin suuremman tason allegorisesta kertomuksesta, siis allegoriasta koko kertomuksen tasolla. (Kirjassa nimittäin haisee hyvin epäilyttävästi allegoria!)  Tulin siihen tulokseen, että tuskin, mutta pieniä allegorioita sieltä täältä kertomusta voi varmasti löytää. Vaikka tämä kirja kertoo pinta-tasolla ötököistä, on syvemmällä tasolla kyse kuitenkin ihmisestä ja ihmisluonteesta. Mistäpä muustakaan?

 Jäin hämmästelemään ja kummastelemaan monia kirjan toteamuksia ja kuvauksia, joiden takaa loistaa jokin suurempi tarkoitus. Tainaron ei päästä filosofisiin ajatuksiin tarttuvaa lukijaansa helpolla, mutta kutsuu lukijan pohtimaan. Saatat saada vastauksen tai sitten et.

Muualla:

Myös esim. Linnea ja Katja ovat tykänneet ja bloganneet Tainaronista!

Leena Krohn

Tainaron - postia toisesta kaupungista (1985)

Kustannusosakeyhtiö Teos

138 s.

Eino Leino: Helkavirsiä I

Eino Leinon Helkavirsiä I oli Suomen kirjallisuushistorian kurssin yksi pelätyimmistä koettelemuksista. Mutta nyt luettuani sen, en edes tohtisi sitä koettelemukseksi kutsua. Minut pelasti ensinnäkin teoksen lyhyys. (Enhän aluksi edes tajunnut, että kirjastosta lainaamassani painoksessa oli sekä Helkavirisä I että II samassa. joten ei tarvinnut koko kirjaa lukea!)

Toiseksi olivathan nämä sisällöllisestikin hienoja runoja monet, vaikka kaikille en suinkaan lämmennyt. (Joidenkin runojen kohdalla tämä johtui ainakin osittain siitä, etten aina oikein varsinaisesti tajunnut mitä runossa tapahtuu! - Kieli on nimittäin kovin kiemuiraista ja hankalaa!)

Leinon Helkavirsiä on kalevalanmittaan kirjoitettu runoteos, joka koostuu erilaista myyttisistä henkilöistä kertovista runoista. Runojen sankarit (tai antisankarit) eivät ole kuitenkaan kansanrunouteen kuuluvia tunnettuja hahmoja, vaan Leinon mielikuvituksen tuotetta, kirjailijan oma mytologia.  Runojen maailma mukailee kuitenkin kansanrunouden maailmaa siten, että henkilöhahmojen voisi luulla nousevan ikivanhasta kansanrunoperinteestä.

Runot eivät liity millään tavoin juonellisesti yhteen kuten esimerkiksi Kalevalassa, mutta yhdessä ne piirtävät laajan henkilögallerian, joiden taustalla oleva myyttinen maailma on yhtenäinen. Maailma, jossa kristinuskon elementit yhdistyvät miltei pakanallisella tavalla vanhoihin kansanuskomuksiin ja perinteisiin. Maailma, jossa haltijat, sinipiiat, monet muut henkiolennot sekä itse Herra Kiesus mahtuvat sulassa sovussa saman maailmankuvan sisälle.

Helkavirsiä I -teoksen viimeinen runo "Tumma" oli ainoa runo näistä, joka oli minulle entuudestaan jo hyvin tuttu. Opetusharjoittelussa jouduin läpikäymään tämän runon tulkintaa ja sen keinoja yhdessä 9-luokkalaisten kanssa. Osittain ehkä tästä perusteellisesta ja mieleenpainuneesta runon pilkkomisesta ja märehtimisestä johtuen, tämä runo tuntui rakkaimmalta ja koskettavimmalta. Ja itse asiassa tuo runo iski jo minuun silloin opetusharjoittelussa sen perusteella, että luin "Tummasta" oman elämäntarinani. Runo alkaa näilla sanoilla, jotka jo niin hyvin osaan ulkoa:

Tuo oli tumma maammon marja

syntymässä säikähtänyt,

näki kauhut kaikkialla,

haltiat pahat havaitsi,

ei hyviä ensinkänä.

Tumma on säikky olento, joka kokee sopeutumisvaikeuksia elämäänsä ylivertaisen herkkyytensä ansiosta. Tumma koettaa toimittaa monia eri asioita, monia eri elannonhankintakeinoja, mutta mistään ei tule mitään. Hän näkee "kauhut kaikkialla". Ilmeisesti Tumma ei ole tätä elämää varten, joten hän lähtee "kuolon kuusikkohon, vainajien varvikkohon." Kuitenkin runo saa onnellisen lopun. Tumma ei jääkään Tuonelaan, vaan saatuaan neuvoa esi-isiltä, palaa hän muuttuneena miehenä takaisin elämään, opittuaan paremman tavan elää; hän omaksuu eräänlaisen stoalaista mielentyyneyttä muistuttavan elämänasenteen:

Poika Tuonelta palasi, 

tuli miesnä hiljaisena,

istui tuttuhun tupahan;

kohenti  takassa tulta,

talon töitä toimitteli,

hymysuin hyreksi joskus

sinipiioista saloilla,

vellamoista veen selillä,

meni merelle, metsähänkin,

vei verkon, asetti ansan,

niin eli ikänsä kaiken,

ei iloiten eikä surren,

pannen päivät päälletyksin.

Mitä ovat ne nykyajan Tummat? Tuskin niitä, jotka näkevät pahoja haltijoita ja sinipiikoja saloilla, maasta kohoavia maahisia tai kankahalla hirnuvia hiisiä kuten Leinon Tumma. Sen sijaan he ovat kenties arkajalkaisia Annoja, jotka näkevät seinälle itse maalaamansa pirut, joita kukaan muu ei näe. Annoja, jotka loihtivat mielikuvituksensa uumenista mitä erikoisempia kauhukuvia, joita kukaan muu ei tule ajatelleeksikaan. Monet Leinon luomista henkilöhahmoista ovatkin yleisiä ihmistyyppejä, joista kenties jokainen voi löytää omansa. 

Mikä on sinun helkavirtesi?

Eino Leino

Helkavirsiä, ensimmäinen sarja (1903)

Teoksessa: Helkavirsiä

Otava

104 / 206 s.

Haaste: Kesän 2013 muistot

Cultturelle ja Mari A antoivat minulle saman haasteen: listata menneeseen kesään liittyvää 10 hyvää ja 10 huonoa asiaa.

Kiitos haastajille mukavasta haasteesta!

Aloitetaanpa positiiviesta päästä. Siispä tässä:

Kesässäni oli hyvää:

1. Itse kesä! Auringonpaiste, vihreä ruoho, kukkiva luonto, lämpö, kesän tuoksu, kesän tunnelma ja se kaikki! <3

2. Kaikki ihanat kesäiset juhlat, joita tänä kesänä oli oman mittapuuni mukaan aika monia! 

3. Kaikki ihanat ystävät, hetket heidän kanssaan ja tunne siitä, että minulla on ympärilläni paljon rakastavia ihmisiä.

4. Kirjat! Tämä oli ensimmäinen kesä kirjablogin kanssa ja blogin pitäminen on kasvattanut huomattavasti intoani ja ahkeruuttani lukemisen suhteen. Luin tänä kesänä enemmän kuin minään aikaisempana kesänä.

Ihanaa kirjojen kesässä oli erityisesti hetket, jotka vietin jossakin ulkona mukavassa paikassa kirjan ja mahdollisesti hyvien eväiden kera. Lukuhetkiä aurigon alla tulen kaipaamaan talven saapuessa!

5. Blogistanian kesälukumaraton II, ensimmäinen lukumaratonini (tai ensimmäinen mikä tahansa -maratonini) oli yksi yksittäisistä kesän huippukokemuksista. 24 tuntia aikaa keskittyä pelkästään kirjoihin ja lukemiseen (ja herkutteluun) - ah ihanuutta! <3

6. Hankin kesällä älypuhelimen. Pienten alkuhankaluuksien jälkeen opin suuresti arvostamaan älypuhelimen ihmeitä!

7. Mansikan maku! <3 (jota näin mansikanmyyjänä saa maistaa kiitettävän usein)

 8. Kaikki herkut ja herkutteluhetket! Jäätelöt, kakut yms. ihanuudet nostavat kesätunnelmani kattoon!

9. Olen tänä kesänä reissaillut enemmän kuin pitkään aikaan, vaikkakin vain kotimaassa. Reissailu on oiva keino irrottautua arjen rutiineista ja pitää hauskaa, etenkin kun on hyvää seuraa :)

10. Tunne siitä, että olen voinut nauttia kesästä ja ottaa kaiken ilon irti kesälomasta, odottamatta lainkaan malttamattomana opintojen alkamista.

Kesässäni oli ikävää

1. Tietokoneen kovalevy hajosi heinäkuussa ja sen mukana meni kaikki koneelleni tallennetut tiedot ja tiedostot, joita ei kuulemma enää saa ronkittua ulos. Eniten jään itkemään kaikkia menetettyjä valokuviani noin parin vuoden ajalta! (Syy, miksi kuvien kaivelu tämän bloggauksen tekemiseen oli hyvin haastavaa)

2. Blogini on reistaillut, minkä vuoksi bloggaaminen oli äärimmäisen vaivalloista yhdessä vaihessa. Ne vaikeudet ovat kuitenkin nyt takanapäin, kiitos selaimen vaihdon!

3. Yksi rakkaimmista ja läheisimmistä ystäväni muutti heinäkuun alkupuolella Amerikkaan, koska menee (itse asiassa juuri tänään!) naimisiin arizonalaisen miehen kanssa. Ikävä ja haikeus on suuri, ja lentokentällä ei meinannut tulla kyynelistä loppua! Onneksi sain viettää paljon aikaa ystäväni kanssa tänä kesänä ennen kuin hän lähti merten taakse <3

4. Olin alkukesästä aika pitkään flunssassa, mikä vähän häiritsi elämää (Ja olen taas!)

5. Tämä kesä hulahti ohi aivan liian nopeasti. Tule pian takaisin, kesä rakas!

Nyt loppui mielikuvitus. En keksi enempää. Minulla oli hyvä kesä, toivottavasti oli teilläkin!

Jaan haateen eteenpäin seuraaville blogeille:

Todella vaiheessa

Orfeuksen kääntöpiiri

Tarukirja

Anna minun lukea enemmän

Sheferijm

Tarttukaa haasteeseen tai jättäkää väliin!

Maria Jotuni: Rakkautta

Maria Jotunin Rakkautta-novellikokoelma hoitui sujuvasti ja kepeästi yksi päivä mansikanmyyynnin ohella, ja olen näin ollen taas yhtä kirjaa lähempänä tavoitettani Suomen kirjallisuushistorian kurssin suhteen.

Novellikokoelma yllätti minut. Ja lähinnä positiivisesti. 

Mielikuvani teoksesta oli jotakin hyvin modernia, "liian modernia" makuuni. Mutta maailma, jonka kohtasin heti ensimmäisellä sivulla, veikin minut jonnekin hyvin kauas, mikä pisti selkeimmin heti silmään kielen tasolla. Novellien kieli on hyvin vanhahtavaa ja antaa mielestäni tarinoille kauniin nostalgisen hohteen, mistä pidin.

Toisaalta väärät ennakko-oletukseni kirjan suhteen johtuivat myös aika pitkälti siitä, että teos on julkaistu jo vuonna 1907, mutta minä olin epätietoisten mielikuvien täyttämässä mielessäni sijoittanut teoksen jonnekin hyvin paljon myöhemmäksi, suunilleen 40-luvulle. En tiedä, mistä tällainen mielikuva on saanut alkunsa!

Rakkautta-novellikokoelman tarinat sijoittuvat kaikki saman aiheen ympärille: rakkauden. Novellit kertovat hyvin erilaisia tarinoita eri elämäntilanteissa olevista ihmisistä ja heidän suhteistaan. 

Mutta jotakin yhteistä näillä kaikilla tarinoilla on aiheensa lisäksi: kokoelma piirtää kuvan rakkaudesta joksikin epätodelliseksi saduksi, jota ei oikeasti ole olemassa. Tai jos on, niin se on jotakin, joka aina kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Rakkaus ei voi kestää. Aina tulee jokin väliin. Esimerkiksi tosielämän realiteetit, jotka voivat estää naimasta sen, jota rakastaa, ja pakottaa järkisyistä naimaan sen, jota ei voi rakastaa. Rahan puute, joka ei anna lupaa mennä naimisiin. Tai... syitä on monia.

Ehkä jotenkin koskettavin novelli oli mielestäni "Lovisa Öhman" -niminen novelli, joka kertoi menneisyyteensä vangiksi jääneestä ikäneidosta, joka yksin ja yksinäisenä omassa talossaan haikailee nuoruudenrakkautensa perään, jota ei koskaan voinut saada. Kauan on kulunut, mutta yhä vain on Ernst Lovisan mielessä, vaikka mies on ollut vuosikymmenet onnellisesti naimisissa toisen naisen kanssa. Tässä novellissa kaikuu katkeran koskettavalla tavalla menetetyt mahdollisuuudet ja nuoruuden menetys. Onni, joka kulki ohi ja jota ei enää kiinni saa. 

Oli lauantai ilta niinkuin silloinkin. Kuinka kauan siitä olikaan? Niin, yli kolmekymmentä vuotta.

Neiti Lovisa Öhman pienessä vinnikamarissaan silloin niinkuin nytkin. Se vaan, että äiti ja isä silloin vielä elivät ja asuivat alakerran huoneissa, nyt olivat ne kolme huonetta samoin kuin puutarhakin vuokratut vieraille, ja se vaan, että silloin oli ihana auringonpaiste ja kukat tuoksuivat ihanammin kuin koskaan ennen. Nyt ei hänellä ollut ainoatakaan kukkaa ja päivä oli pilvinen ja raskas.

(Sivuhuomautuksena sanottakoon, että kuten tässäkin novellissa myös muissa kokoelman novelleissa, oli toinen toistaan hurmaavampia vanhanaikaisia nimiä: matami Röhelin, Augusta Aurell, Akseli, Amanda, Josefiina, Eriika (huom. kahdella i:llä!), Aliina, , Herman jne...)

Novellien sanoma on pessimistinen. Se sai pohtimaan, onko se todella näin vaikeaa? Näin mahdotonta saavuttaa? Mutta ei. Jotuni ei onnistunut lopultakaan pyyhkimään romanttisesta sielustani uskoa ikuiseen rakkauteen ja sen mahdollisuuteen.

Mutta mitä sitten tarkoittaa edes tuo suuri ja ylevä sana rakkaus? Siihen Jotunin novellikokoelman niminovelli "Rakkautta" antaa tällaisen vastauksen:

- No niin, minä sanoin minä sitte vielä tälle sen, että miehen pitää olla selväpäinen ja ymmärtää sitä maailmanjärjestystä, jonka alle on alistettu, niin että esimerkiksi kun nainen, jonka on ottanut itseänsä varten ikäänkuin, ei vaadi vuotuista palkkaa oloistaan, niin se työ, jonka nainen pesään tekee, on niinkuin vapaaehtoista hyvyyttä, ja ettei palkoista tule puhetta - niin sitä voi sanoa vaikka rakkaudeksi. Ymmärtääkö hän sen, kysyin minä.

- Ymmärtää, täydellisesti ymmärtää, sanoi hän. Mutta että hän antaa myös vapaasti rahoja. Ei niihin hyvin tarkkoja rahoja pantaisi, ja sitäkin sopii sanoa rakkaudeksi.

- Juu, sopii kyllä, sanoin mina. Ja sillä se oli tehty. Huomenna mentiin ja ostettiin sormukset.

Mielenkiintoinen määritelmä, vai mitä?

Maria Jotuni

Rakkautta (1907)

Weilin & Göös

175 s.

Eeva-Liisa Manner: Tämä matka

Ota nämä koteloidut sanat ja pane ne talteen

Niissä on puu ja perho ja lisko ja korento

ja etana ja kotilo ja kierreportaat

ja käärme sillä sekin on välttämätöntä

Niissä on joutsenlisko ja joutsenen venytetty kaula ja laulu

ja sademetsä ja käpylinnun suomu ja huuto.

Niissä on pakeneva kavio ja loukatun hevosen muisti,

ja muisti siitä miten ihmiset, ansat on kierrettävä.

Niissä on hidas luminen kuolema ja nopeat hieroglyfit

ja sirot varvaskirjoitukset laskeutuneessa suolassa,

ja näkinkenkäin levyt ja kierteet jotka soivat

ja kontrapunktin salaisuus, jonka keksivät nummuliitit

- oi miten ne soivatkaan -

Näillä sanoilla alkaa Eeva-Liisa Mannerin modernistinen Tämä matka -runoelma. Tämä on katkelma nimettömäksi jäävästä runosta, joka toimii mielestäni eräänlaisena johdantona itse teokseen. Siinä kutsutaan lukija matkalle sanojen maailmaan ja ottamaan vaarin sanoista.

Tämä matka on hämmentävä ja kaunis runokokoelma.

Kieli on yksinkertaisesti kaunista, täyteenladattu kielikuvia, joiden tiheys tekee runoista mielestäni vaikeaselkoisia. Jos totta puhutaan, tuntui, etten tajunnut monista runoista juuri hölkäsenpöläystä, mutta jotenkin se ei haitannut. Siis lukukokemuksen kannalta. Nautin vain sanojen voimasta ja juuri niiden hämmentävyydestä. Toisaalta joskus mietin, että onko kaikista runoista edes mielekästä etsiä merkitystä perinteisessä mielessä. Tuntuu, että osassa runoja korostuu kielen materiaalisuus, ei niinkään vahvasti sanojen merkitys.

Runokokoelman runoja leimaa mielestäni tietynlainen kevyt raskasmielisyys. Surumielinen vivahde, pettymys elämään ja ihmisyyteen. Mutta se tekeekin omalla tavallaan runoista juuri kauniita. Mitään kovin hilpeitä ja iloisia runot siis eivät ole, ja ajoittain koin runot miltei hieman liiankin raskauttavina.

Runokokoelman viimeisin, hyvin pitkän pitkäksi venyvä (reilu 20 sivua) "Lapsuuden hämärästä" -runo oli jossakin kohdassa aivan tuskallisen ahdistava, sillä jouduin kohtaamaan sen kautta myös omat lapsuuden traumani ja puhkesin kyyneliin. "Lapsuuden hämärästä" oli jo kuitenkin sen pituuden vuoksi mielenkiintoinen runo, joka  eeppisellä tavalla kertoi kokonaisen elämäntarinan.

Tämä matka kuului Suomen kirjallisuushistorian kurssini ohjelmistoon.

Eeva-Liisa Manner

Tämä matka, 1956

Tammi

98 s.

Vihervaaran Annaa isän seurassa, osa I

L.M. Montgomery

Annan nuoruusvuodet

(Anne of Green Gables, 1908)

Hilja Vesalan uudistettu ja tarkistettu suomennos 1961

Wsoy 282 s.

Minä vietin tänä iltana ihanan isä-tytär-hetken ja ryhdyin lukemaan isälleni ääneen lempikirjaani, rakkaasta kaimastani Vihervaaran Annasta kertovaa L.M. Montgomeryn iki-ihanaa tyttökirjaklassikkoa nimeltään Annan nuoruusvuodet, joka on Anna-sarjan ensimmäinen osa.

Keväällä omenapuun alla tanssiessani tunsin palan Vihervaaran Annaa sisälläni

Isäni on etenkin nuorempana ollut suuri kirjallisuuden rakastaja ja lukenut pinoittain monia maineikkaita kirjallisuuden klassikoita. Nykyään hän lukee hyvin vähän kaunokirjallisuutta. Isälläni on mielestäni nykyään vähän vaikeuksia rentoutua ja joskus elämänilo hieman hukassa mielekkäiden ajanvietetapojen puuttuessa. Olen ehdottanut vaivaan lääkkeeksi kaunokirjallisuuden runsasta nauttimista, ja joskus tänä kesänä onnistuinkin "pakottamaan" hänet lukemaan yhden muumikirjan, josta hän kyllä piti. Pidemmän aikaa olen yrittänyt painostaa häntä myös lukemaan Annan nuoruusvuosia, ja perustellut asiaa paitsi sen mieltä ylentävillä vaikutuksilla, myös sillä, että oppiakseen tuntemaan minut, hänen on luettava tämä kirja. Sillä koen, että Anna-kirjat, erityisesti Annan nuoruusvuodet kertovat paljon minusta. Se on sieluni kuvastin.

Koska isäni ei tähän suosittelemaani kirjaan ole tarttunut, tartuin minä tänään siihen itse (ja ties kuinka monetta kertaa!) ja istutin (tai tarkemmin sanottuna makuutin) isäni sohvalle ja istuin itse viereen. Luimme kirjan kaksi ensimmäistä lukua "Rouva Rachel Lynde hämmästyy" ja "Matthew Cuthbert hämmästyy".

Rouva Rachel Lynden asunto oli juuri siinä, missä Avonlean maantie painui pieneen leppien ja fuksiapensaiden reunustamaan notkoon. Notkon läpi juoksi puro, jonka lähteet olivat syvällä metsässä vanhan Cuthbertin talon takana. Alkumatkasta, virratessaan tuon metsän läpi, sen sanottiin olevan hyvin oikullinen ja  vallaton pikku puro, jossa oli tummia, salaperäisiä suvantoja ja porisevia putouksia. Mutta Lynden notkoon päästyään se oli jo rauhallinen ja hyvätapainen pikku vesi, sillä ei edes puro voinut kulkea rouva Rachel Lynden ohi kiinnittämättä asianmukaista huomiota säädyllisyyteen ja hyviin tapoihin.

Näin alkaa kirjan ensimmäinen luku ja siis koko Annan nuoruusvuodet. Ensimmäinen luku on hyvä esimerkki Montgomeryn kynän purevasta satiirista, joka tunnusomaista Montgomerylle ja myös Anna-kirjoille. Luvussa esitellään kirjan keskushenkilöiden naapuri rouva Lynde, joka on tyypillinen vanhanajan kyläpoliisi ja tekopyhä hurskastelija, kuten kirjan alun oivallinen metaforinen purokuvauskin osoittaa. Luvussa Rachel Lynden mielenkiinto ja uteliaisuus ärsytetään huippuunsa, kun naapurin Matthew Cuthbert ajaa tietä ohi kieseillään pukeutuneena parhaimpiin vaatteisiinsa, vaikka rouva Lynde kuuli edellisenä päivänä hänen kertoneen, että hän aikoo seuraavana päivänä istuttaa turnipseja. Mihin on Matthew matkalla noin hienona, kun hänen pitäisi olla turnipsejaan istuttamassa? Tästä selvää ottaakseen on rouva Lynden suunnattava naapuriin ja kysyttävä asiaa Matthewin siskolta Marillalta. Hän saa tietää hämmästyttävän ja kerrassaan järkyttävän seikan: nämä kaksi naimatonta vanhaa sisarusta ovat ottamassa orpokodista itselleen kasvattipojan, jota Matthew on nyt kieseillään noutamassa juna-asemalta! Mitä kaksi naimatonta vanhaa sisarusta muka tietäisivät lastenkasvatuksesta!

Toisessa luvussa nimeltään "Matthew Cuthbert hämmästyy" joutuu puolestaan Matthew ällikällä lyödyksi, kun ei löydäkään asemalta poikaa, vaan pienen ja omituisen, kirkassilmäisen orpotytön, tarinamme sankarittaren Anna Shirleyn matkalaukkunsa kera, jossa on "koko hänen maallinen omaisuutensa"! Tyttö on kerrassaan erikoinen pakkaus, ja Matthew ei henno eikä uskalla kertoa hänelle asiaa, joka järkyttäisi elämänsä suurinta ja onnellisinta käännettään eli kodin löytämistä innolla odottavaa tyttöä sydänjuuriaan myöten: että hän on väärä henkilö Matthewille ja Marillalle, koska ei ole poika. Luvussa kuvaillaan yksityiskohtaisesti Matthewin ja Annan hevoskyytiä asemalta määränpäähän, Vihervaaraan. Anna höpöttää taukoamatta ja joutuu ympäröivän kauneuden lumoamaksi, Matthew vastailee välissä lyhytsanaisesti tytön lukemattomiin kysymyksiin. Annan jatkuvan höpötyksen tuloksena lukija tutustuu Annan luonteen erityislaatuisuuksiin ja tulee luultavasti vakuutetuksi siitä, että Anna on romaanihenkilönä mitä mielenkiintoisin tapaus ja mitä ihastuttavin hömppä.

Nämä kaksi lukua riittivät vakuuttamaan isäni siitä, että Annan nuoruusvuodet on mitä oivallisin tyttökirja, hienosti ja mestarillisesti rakennettu romaani, joka tarjoaa nuorille tytöille sellaisia ihanteita ja samaistumisenkohteita, joita he kaipaavat. Hän sanoi ymmärtävänsä oikein hyvin, miksi tämä kirja on tyttökirjallisuuden klassikko. Ja vaikka hän suhtautui ennen lukemisen aloittamista hyvin skeptisesti kirjaan juuri siksi, että se on "sellaista tyttöjen hömppää", nautti isäni kirjasta. Häneen iski kirjan pureva huumori ja Annan hauska, mielikuvitusrikas, eloisa ja tunnevoittoinen luonne. Hän suorastaan hämmästeli Annan erikoislaatuista luonnetta, hänen eläytymiskykyään ja mielikuvituksellista herkkyyttään. Ja totesipa lukemisen päätyttyä, että ymmärtää nyt paremmin minun sielunelämääni! Vau!

Isäni teki myös monia teräviä huomioita kirjasta. Hän esimerkiksi päätteli aivan aluksi, että yllä lainaamassani katkelmassa kuvattu oikullinen ja vallaton puro kuvastaa päähenkilöä Annaa. Tämän hän päätteli näppärästi jo siinä vaiheessa, kun päähenkilöä ei oltu esitelty, mutta hän päätteli siitä, että minä samaistun Annaan voimakkaasti, että Annan on oltava hyvin omapäinen kirjasankari :P Minusta isäni tulkinta purosta on mielenkiintoinen ja uskottava, vaikka en itse ole sitä aiemmin huomannut. Purohan tosiaan lähtee oikukkaana ja vallattomana Vihervaaran, eli Annan tulevan kotitalon takaa. Näin kirjan pähenkilö tulee esitellyksi aivan kirjan alussa pienenä vihjauksena, vaikka kunnolla lukija tapaa hänet vasta toisessa luvussa.

Minusta oli aivan ihanaa lukea lempikirjaani isälleni ääneen, ja olin positiivisesti yllättynyt vastaanotosta! Suunnittelenpa sellaista, että aion lukea isälleni koko teoksen ääneen pienissä pätkissä ja raportoida lukuprojektin edistymisestä täällä blogissani silloin tällöin tuoden mukaan isässäni heränneitä ajatuksia. 

Saa nähdä, kuinka pitkälle intoa riittää meissä molemmissa, mutta tämä on minusta äärettöman mielenkiintoista!

Tällainen tekstin hidas käsittely sopiikin erinomaisesti ajankohtaan, sillä ensi viikolla aloitan uudelleen kirjallisuuden proseminaarin, joka viime keväänä jäi kesken ja jossa minulla olisi tarkoitus kirjoittaa työ juuri tästä kirjasta.

Jään odottamaan seuraavaa lukuhetkeämme!

Omenankukat vievät ajatukseni aina Vihervaaran ikimuistoisiin maisemiin!

P.s.Olen blogannut kirjasta kaksi kertaa aiemminkin:

1.Englanninkielisen luettuani perinteiseen kirja-arviotyyliin: Anne of Green Gables

2. Suomenkielisen luettuani kirjoitin 10 syytä rakastaa Vihervaaran Annaa