Kun kuolema tekee tenän: Saramagon Oikukas kuolema

"Seuraavana päivänä ei kukaan kuollut". Näillä lupaavilla sanoilla lähtee käyntiin portugalilaisen nobelpalkitun Jose Saramagon Oikukas kuolema, jonka luin lukupiiriämme varten.

"Oikukas kuolema" on hauska ja älykäs, kalmankatkuinen, mutta myös pisteliäs ajatusleikki. Mitä tapahtuu, jos kuolema tekee tenän? Jos kuolema ei enää suostu toimittamaan tavallisia tehtäviää? Eikö tämä ole se, mistä ihmiset ovat kautta aikain unelmoineet? Eikö tämä ole se, jota uskonnot ovat aina hyväuskoisille ihmisille lupailleet suurimpana palkkana oikeasta uskosta ja oikein eletystä elämästä?

Nimettömäksi jäävässä valtakunnassa, jossa kukaan ihminen ei enää uudenvuoden vaihtuessa kuole, kuoleman lakko ei ole kuitenkaan mikään iloinen asia, vaan kansallinen katastrofi, joka saa koko maan sekaisin. Haudankaivajat ovat näreissään, sillä heillä ei ole töitä. Enää ei tapahdu luonnollista poistumista. Sairaat kasaantuvat sairaaloihin ja hoitolaitoksiin häilyen epämääräisesti elämän ja kuoleman rajamailla astuen kuitenkaan koskaan kummankaan rajan yli. Eräs perhe kuitenkin keksii erään eettisesti arveluttavan ratkaisun: yön pimeydessä he kuljettavat parantumattomasti sairaan vanhuksen ja vauvan valtakunnan rajojen yli, jossa kuolema on yhä voimassa. Pian lukemattomat ihmiset kantavat omaisiaan rajan yli kuolemaan. Osa ei tiedä, kuinka tähän suhtautua. Onko tämä murha? Onko rangaistava teko kuljettaa sairas surman suuhun?

Kuitenkin, ajan myötä ihmiset alkavat ottaa kuolemattomuuden itsestäänselvyytenä. On toisen kriisin paikka, itse kuolema, joka kutsuu itseään tuoneksi, astuu näyttämölle ja lähettää kohteliaan, violetin kirjeen, jossa hän ilmoittaa aloittavansa pian taas toimintansa. Tuoni päättää tämän kuten kaikki muutkin tulevat kirjeensä sanoihin. "kohteliain terveisin, tuoni". tuoni pienellä kirjoitettuna, ehdottomasti pienellä, kuten eräs toimittaja saa kantapään kautta oppia sen jälkeen, kun on lehtijuttuunsa "korjannut" sanan isolla kirjaimella Tuoneksi ja saanut itse tuonelta närkästyneen kirjeen, jossa tuoni tähdentää:

minä en ole Tuoni, olen pelkästään tuoni, sen sijaan Tuoni on jotain sellaista, ettei teikäläisten, ihmisten, mielessä voi käväistä edes häivähdyksenä mitä se voisi olla, kielenhuoltaja huomatkoon että osaisin kyllä kirjoittaa myös että teidän ihmisten, te tunnette ainoastaan minut, pienen arkisen kuoleman, joka ei pahimissakaan katastrofeissa pysty estämään elämän jatkumista edelleen, aikanaan tulette tietämään mikä on Kuolema isolla kirjaimella, ja sillä hetkellä, jos hän vastoin kaikkea todennäköisyyttä soisi teille aikaa, te käsittäisitte mikä todellinen ero on suhteellisella ja ehdottomalla, täydellä ja tyhjällä, vielä olemisella ja ei enää olemisella, ja kun puhun todellisesta erosta, tarkoitan jotakin mitä sanoilla ei ikinä voida ilmaista, suhteellinen, ehdoton, täysi, tyhjä, on vielä, ei ole enää, mitä ne muka merkitsevät, herra päätoimittaja, sillä jollette satu tietämään, sanat ovat hyvin liikkuvaisia, ne muuttuvat päivästä toiseen, ne ovat häilyviä kuin varjot ja ovat itsekin vain varjoja, ne sekä ovat olemassa että ovat lakanneet olemasta, ne ovat pelkkiä saippuakuplia, kotiloita, joiden kohina tuskin kuuluu ( – – )

Pian tuoni alkaa myös lähettää kohteliaita, kuuluisia violetteja varoituskirjeita jokaiselle kuolevalle viikkoa ennen kuolinpäivää, jotta nämä osaisivat varautua kuolemaan. Kauhu valtaa jälleen kansalaiset. Kuka on seuraava violetin kirjeen uhri? Mutta sitten tapahtuu jotakin vallan erikoista ja ennenkuulumatonta. Eräs violetti kirje palaa takaisin tuonelle saavuttamatta ikinä vastaanottajaansa. Tuoni koettaa uudestaan ja uudestaan, mutta kirje ei kerrassaan mene perille. Tuoni lähtee selvittämään asiaa, ja tästä seikkailusta koostuukin tarinan suurin juonellinen jännite.Kuka kuolevainen pystyy vastustamaan tuonea?

Oikukas kuolema oli minulle ensimmäinen nobelkirjailija Saramagon kirja. Joillakin lukupiiritovereillani oli traumaattisia aiempia lukukokemuksia Saramagosta ja hänen superpitkistä virkkeistään ja epäkieliopillisesta välimerkkien käytöstä, ja tämä kirja vahvisti entisestään traumoja. Oikukkaan kuoleman kielenkäyttö on poikkevaa ja (post)modernia.  Graafiset virkkeet saattavat toisinaan venyä kevyesti vaikkapa sivun mittaisiksi, ja dialogissa vastapuolien repliikit on ujutettu saman virkkeen sisään vain pilkuilla erotettuna mainitsematta, kuka sanoo mitäkin. Vuoropuhelut muuntuvat tajunnanvirtamaiseksi mössöksi, jossa ei oikeastaan olekaan enää väliä, ketä sanoo ja mitä.

Myös teoksen sisältöpuolessa korostuu vahva tietoisuus kielestä ja sen rajoilla leikittelystä kuten tulee esiin yllä siteeraamassani tuonen puheenvuorossa. Saramago on ottanut Wittgensteinin (1900-luvun yhden suurimman kielifilosofin) ajatuksen teoksen motoksi siteeraamalla sitä ennen  tarinan alkua: "Ajattele esim. lähemmin kuolemaa,  – & olisi kyllä omituista jollet tällöin joutuisi tutustumaan aivan uusiin mielikuviin ja kielen alueisiin." Näkisin, että Oikukas kuolema nojaa vahvasti dekonstuktiiviseen kieliteoriaan, mikä tulee erityisen eksplisiittisesti esiin siteeraamassani tuonen puheenvuorossa. Kieli ja sen merkityksen häilyvyys nousee teoksessa niin vahvasti esiin, että se muodostuu jo yhdeksi teoksen teemaksi.

Vastoin muiden lukupiiriläisteni mielipiteitä itse pidin Saramagon kielestä, hänen hengästyttävästä tajunnanvirrasta, vähävälimerkkisestä kirjoitustyylistä ja riemastuttavista kielikuvista. (Kieli taisi olla syynä, miksi muutamalta jäi jopa kirja kesken.) En nyt tätä lempikirjoitustyyleihin lukisi, mutta Saramagon tyyli kirjoittaa oli mielestäni virkistävän erilaista ja hyvin älykästä.

Mitä tulee itse teoksen sisältöön, niin siitä vasta tykkäsinkin. Kirjan juoniasetelma on herkullinen ja hupaisa. Alku oli ehkä tylsähkö, mutta vauhtiin päästyäni en olisi halunnut laskea kirjaa käsistäni. Teos on satiirinen, ja kirpeän huumorin sekaan on ujutettu teräviä piikkejä koskemaan ajankohtaisia yhteiskunnallisia aiheita (kuten mm. vanhustenhoitoa). Tietysti kirjan aiheeseen sopivasti teoksen huumori on aika kalmankatkuista ja osaltaan vähän rankkaa. Mainittakoon, että useimpia muita lukupiiriläisiämme ei naurattanut yhtään tämä kirja. Tuonen personifiointi todelliseksi henkilöksi ja sen mukaan tuoma tarinan allegorisuus oli mielestäni aivan riemastuttavaa. Teoksen loppuratkaisu nosti lukukokemuksen aivan huikeisiin sfääreihin – miten ihania tällaiset loput, jotka jättävät ilmaan niin paljon kysymyksiä ja loputtomia tulkintavaihtoehtoja.

Muutenkin Oikukas kuolema on kirjallisuusanalyysiä rakastavan kirjallisuudenopiskelijan kultakaivos. Kirjasta voi löytää vaikka mitä, ja uskoisin sen olevan kirja, joka kestää useamman lukukerran sen vuoksi, että siinä on aina uutta analysoitavaa. Nyt, kun lukukokemuksesta on vierähtänyt useampi viikko ja kirjoitan tätä bloggausta, huomaan pysähtyväni pohtimaan yhä uusia ja uusia näkökulmia teoksesta.

Kokonaisuudessaan teos oli virkistävä lukukokemus erilaisuudessaan. Ei tämä nyt lähellekään lempilukukokemuksiani nouse, sillä ylimmille palkintopalleilleni kohoavat vain kaikki "ihanat kirjat". Kuiva huumori ja satiiri ovat kuitenkin tyylejä, joissa on ollut myös aina jotakin minua viihdyttävää. Kirjaa voisi suositella kaikille mustan huumorin ystäville, jotka eivät säihkädä omintakeista kirjoitustyyliä, joka antaa huutia kaikille koulussa opetetuille kielenhuolto- ja oikeinkirjoitussäännöille koskien välimerkkien käyttöä ja virkerakenteen koossapysyvyyttä.

P.s. Lukupiirikaverini Katrin kokemuksen Oikukkaasta kuolemasta voi käydä lukemassa täältä.

Jose Saramago

Oikukas kuolema, 2008

(As Intermitências da Morte, 2005)

Suom. Erkki Kirjalainen

Tammi

244 s.

Kirjahullun seikkailut keltaisten kassien valtakunnassa

Viime viikolla kaupungin kadut täyttyivät jälleen keltaisista kasseista ja ostohysteerisistä kansalaisista. Oli aika Hullujen päivien, jotka ovat nimensä veroiset. Minäkin liityin ostohysterian valtaamien kansalaisten sankkaan joukkoon jo heti keskiviikkona Hullujen päivien alkaessa ja suuntasin tietysti ensimmäisenä Akateemisen notkuvien kirjapinojen äärelle. 

On aika esitellä kirjahyllyni uusimmat tulokkaat.

Ensimmäisellä kierroksella keskiviikkona tarttui mukaan

1. Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi, jonka lukemisesta olen haaveillut siitä asti, kun kuulin sen kertovan peikoista.


2. Ulla-Lena Lundbergin Kuninkaan Anna, jonka olemassaolon olen bongannut joskus viime vuonna Sinisen linnan kirjaston Marian bloggauksesta. Kiinnostuin siitä paitsi sen perusteella, mitä Maria kirjoitti kirjasta myös sen vuoksi, että päähenkilö on kaimani – suorastaan siis velvollisuuteni lukea kirja!

3. Mary Wollstonecraftin Till försvar för kvinnans rättigheter (A Vindigation of the Rights of Woman), feministiklassikko vuosisatain takaa, josta olen pitkään ollut kiinnostunut. Tavallaan harmitti, että piti ostaa tämä ruotsiksi (suomeksi ei kun ollut tarjolla), mutta voi ihanuus tätä oikein vanhaa ja koukeroista, hieman pateettisen lennokasta ruotsin kieltä! <3

Torstainakin kävin kyttäämässä kirjahyllyt, mutta en löytänyt mitään uutta tai mielenkiintoista. Toista oli perjantaina, jolloin iski runsaudenpula!


Perjantaina mukaan tarttui:

1. Fredrik Backmanin En man som heter Ove (suom. Mies joka rakasti järjestystä), joka valikoitui seuraavaksi lukupiirikirjaksemme. Olin jo keskiviikkona tuijottanut kirjaa mielenkiinnolla ja miettinyt, miksi kirja näytti kovin tutulta. Seuraavana päivänä mennessäni kirjastoon metsästämään lukupiirikirjaamme ihan suomenkielisenä paljastui, miksi kansikuva oli ollut niin tutun näköinen. Sain pakkomielteen hankkia  kirjan omakseni alkuperäiskielellä (se kun oli niin halpa!) ja yrittää urakkaa ruotsiksi. Jos hermot loppuu kesken, niin kotoa löytyy onneksi myös kirjaston suomennos.


2. Tove Janssonin pokkaripaketti, joka sisältää neljä Janssonin kirjaa (joista yksikään ei ole Muumi!): Kunniallisen petkuttajan, Kuvanveistäjän tyttären, Viestin ja Kesäkirjan. Näistä en ole ikinä lukenut yhtäkään. Kesäkirjaa olen joskus aloittanut, mutta ajankohta oli ehkä huono ja kirja jäi kesken, vaikka se vaikutti lupaavalta. Voi kuinka odotan, että kesä koittaa ja pääsen laiturille lukemaan Kesäkirjaa ja antamaan sille uuden mahdollisuuden!

Perjantaina oli ilmaantunut muitakin kiinnostavia kirjoja näytille. Harkitsin pitkään, nappaanko hyllystä mukaan Janssonin pokkaripaketin, Muumimaailma ja todellisuus -teoksen tai Tove Janssonin elämäkerran Arbeta och älskä (Tee työtä ja rakasta).Jälkimmäinen vaihtoehto jäi ehkä hieman kaivelemaan vielä mieleen, sillä siinä oli ihanan hiplattava kansi.

Sunnuntainakin kävin vielä kääntymässä mitä suurimman kiireen vallassa Akateemisen hyllyillä. Kiire ilmeisesti sekoitti minun pääni, enkä kyennyt ajattelemaan selkeästi. Tein nimittäin hyvin, hyvin suuren virheen, jota olen katkerasti katunut. Jätin nimittäin ostamatta kovakantisen Sinuhe egytpiläisen, joka maksoi joku 16 euroa ja jota harkitisin kyllä vakavasti.Haluaisin ehdottomasti lukea sen kirjan ja luulen, että tulen pitämään siitä paljon. Ja kaiken lisäksi, se on juuri niitä sen näköisiä kirjoja, jotka haluaa mielummin itse omistaa kuin lainata kirjastosta.

Kokonaisuudessaan olen melko tyytyväinen hulluun kirjasaaliiseeni. Kuitenkin minua harmitti, ettei suomekielisissä kirjoissa ollut juurikaan tarjolla mitään kunnon vanhoja klassikoita, jotka tunnetusti ovat sydäntäni lähellä. Ruotsinkielisissä kirjoissa niitä olisi ollut tarjolla paremmin, mistä esimerkkinä ostamani Mary Wollstonecraftin teos. Mutta itse asiassa hieman huvittavaa oli, että nyt juuri suurimman Fifty Shades of Grey -manian kesellä Hullujen päivien pokkarihyllyssä oli tarjolla myös vaihtoehtoista kirjallisuutta kirjallisen sadomasokismin ystäville, nimittäin markiisi de Saden "ikivihreä" klassikko Justine! No, vaikka se olikin vanha klassikko muutaman vuosisadan takaa, en kuitenkaan ostanut – ei taida istua kuitenkaan omaan kirjamakuuni.

Näiden narssissinkukkasten kera toivotan teille kaikille ihanaa ja rentouttavaa pääsiäistä! Muistakaahan lukea tarpeeksi!

Lapsuuden nostalgiaa: Pieni talo preerialla

Kauan aikaa sitten, kun nykyiset isoisät ja isoäidit vielä olivat pikkupoikia ja pikkutyttöjä tai ihan pieniä sylivauvoja tai eivät olleet edes syntyneetkään, lähtivät isä ja äiti ja Mary ja Laura ja Carrie-vauva Wisconsiniin Suuressa Metsässä olevasta talostaan. He ajoivat pois, ja talo jäi yksinäisenä ja autiona isojen puiden väliin raivatulle aukiolle, eivätkä he nähneet sitä enää koskaan.

Laura Ingalls Wilderin Pieni talo preerialla kuljetti minut ajassa kauas taakse. Muistoissani se kuljetti minut omaan lapsuuteeni, miltei 20 vuoden taakse, mutta mielikuvituksissani vielä sitäkin kauemmas, 1800-luvun loppun Amerikkaan, villille preerialle, jossa tuuli ujeltaa, villipedot vaanivat ja intiaanit huutavat hurjia sotahuutojaan.

Laura Ingalls Wilderin Pieni talo preerialla -sarja kuuluu lapsuuteni ehdottomiin suosikkeihin ja olen pitkään halunnut koettaa, miltä ne tuntuisivat aikuisen silmin luettuina. Johonkin niin pyhän lapsuudenlukumuiston pariin palaaminen on aina hyvin riskialtista, ja minua hieman jännitkin, kuinka minun ja kauniiden muistojeni käy. Särkyykö lapsuuden kultainen muisto vai onnistuuko tarina yhä lumoamaan?

Pelkoni oli turha. Pieni talo preerialla lumosi minut täysin heti ensimmäisiltä riveiltä. Ja tuskin vähiten sen vuoksi, että se herätti niin rakkaita ja nostalgisia muistoja. Olin jälleen pieni tyttö, tiukasti peittoihin käärittynä hämärässä huoneessa kuuntelemassa iltasatua. Kuulin äidin äänen ja hänen hengityksensä. Ja kuulin itseni sanovan: "Äiti, vielä vähän. Lue vielä vähän!" 

Voi kultainen lapsuus!

Mieleni teki itkeä melkein koko ajan kirjaa lukiessa, sillä se onnistui herättämään niin suloisia muistoja vuosien takaa. Muistoja, joiden olemassaoloa en enää edes kunnolla muistanut, mutta jotka tulivat kuin tulvien mieleeni lukiessani tätä kirjaa.

Pieni talo preerialla -kirja on osittain omaelämäkerrallinen lastenkirja, joka kertoo Ingallsien uudisraivaajaperheestä. Tarina kertoo, kuinka Ingallsit jättävät taakseen tutun ja turvallisen metsämökkinsä ja suuntaavat kohti tuntematonta preeriaa vankkureineen ja rakentavat uuden kodin villille preerialle. Perheeseen kuuluvat isä, äiti, lapset Mary, Laura ja pieni Carrie-vauva. Yksi osa kirjan lumoa on se kaunis ja onnellinen perheidylli tästä ihanasta pikku perheestä, jonka taivalta kirjassa kuvataan.

Kirja on osa kokonaista kirjasarjaa ja on sen ensimmäisenä suomennettu, muttei kuitenkaan ensimmäinen teos. Hämäännyin itse kuitenkin luulemaan tätä ensimmäiseksi teokseksi, mikä on syy siihen, että aloitin tästä. Kuitenkin Pieni talo preerialla on vasta sarjan toinen teos ja sitä edeltää Pieni talo suuressa metsässä, joka on juuri tällä hetkellä lukemisen alla. (Tai kolmas teos, jos lasketaan mukaan Farmarin lapset, joka kertoo Lauran tulevan aviomiehen lapsuudesta.)

Paitsi että kirja toi mieleen nostalgisia muistoja kultaisista lapsuusvuosista oli toki kirjassa itsessäänkin säilynyt vielä jotakin lumovoimaa. Mietin, mitä ihmettä se on? Koska periaatteessa kirja tuntui niin yksinkertaiselta, ettei siinä ikään kuin ole mitään. Ja mietittyäni kauan tulin siihen tulokseen, että salaisuus on juuri siinä. Siinä tunteessa, että kirjassa ei ole juuri mitään – ja juuri siksi siinä onkin niin paljon.

Pieni talo preerialla lumoaa nimittäin yksinkertaisuuden kauneudellaan. Se on kuvaus hyvin, hyvin vaatimattomasta elämästä hyvin, hyvin kauan sitten. Siinä on aidon elämän ja kokemisen makua omaelämäkerrallisuuden vuoksi. Se tarjoaa aidontuntuisen kosketuksen hyvin toisenlaiseen elämään kuin omani. Elämään, jota en oikeastaan itse haluaisi elää, koska nykyään kaikki on "vain niin paljon helpompaa ja mukavampaa", mutta kuitenkin sellaiseen elämään, jossa on jotakin sellaista lumoa, joka vetää puoleensa. Ja tätä lukiessa tulee kuitenkin miettineeksi, onko sittenkin niin, että ennen elämä olikin paljon helpompaa ja yksinkertaisempaa kuin nykyään?

Kirjan perusjuoni on tiivistettävissä siihen, että perhe pakkaa kimpsunsa ja kampsunsa, suuntaa hevosineen ja vankkureineen kohti preeriaa, asettuu sinne asumaan, rakentaa talon, ovat hetken tyytyväisiä ja pakkaavat jälleen kimpsunsa ja kampsunsa ja jättävät kotinsa lähtien etsimään uusia asuinsijoja. Sen pituinen se. 

Kirja ei siis ole kovin juonivetoinen. Ja se on mielestäni juuri yksi kirjan ihanuuden avaimista. Se, miten pienistä asioista tehdään suuria ja kertomisen arvoisia. Esimerkiksi talon rakentamisprosessi on kerrottu kirjassa hyvin yksityiskohtaisesti. Luvussa "Talo preerialla" kerrotaan hyvin tarkasti, kuinka isä rakentaa talolle seinät lähtien aina puiden kaadosta asti. Luvussa "Kaksi lujaa ovea" puolestaan kuvataan tarkoin ovien rakentaminen, luvussa "Takkavalkea" taaseen kerrotaan, kuinka mökkiin saadaan takka ja luvussa "Katto ja lattia" kuvataan katon ja lattian rakentaminen.

Myös tavallisia arjen toimia ja töitä kuvataan tarkasti. Kirja tarjoaakin mielenkiintoisen ajankuvan kaukaiseen aikaan, jolloin ihmisen arki oli hyvin erilaista ja jolloin ihmiset tekivät eri tavalla asioita itse alusta loppuun. Nykylukijalle näyttäytyy myös hämmästeltävänä ja ajattelemisen aihetta herättävänä se, kuinka vähään ihmiset tyytyivät ja kuinka vähästä he iloitsivat. Valkoinen sokeri on harvinaisuus, ja kun isä hakee sellaista pussillisen kaupungista, on kaikkien perheenjäsenten vuorollaan maistettava sitä lusikalla. Ja kuinka ihmeelliseltä se maistuukaan!

Rakastan suunnattomasti kauniita luontokuvauksia, ja pidin siitä, että myös niitä löytyy tästä kirjasta. Erityinen rakkaudenkohteeni on aina ollut öinen tähtitaivas (menen usein suorastaan onnesta ja kauneudesta sekaisin tuijottaessani tähtiä!) ja pidin siitä, miten kirjassa toistuivat romantisoidut tähtitaivaan kuvaukset. Kirjan kieli on melko yksinkertaista, sillä se on kirjoitettu siten, että melko pienikin lapsi sitä ymmärtää. Kertoja silti pystyy luomaan vähäeleisellä ja yksinkertaisella kuvauksella jotakin tavattoman kaunista ja koskettavaa:

Avoimen purjekangaskatoksen alareunann kohdalla riippui suuria, tuikkivia tähtiä. Laura ajatteli, että isä pystyisi koskettamaan niitä. Hän toivoi, että isä poimisi suurimman tähden nyöristä, jonka varassa se riippui taivaalla, ja antaisi sen hänelle. Hän oli ilmivalveilla, häntä ei nukuttanut hiukkaakaan, mutta äkkiä hän hämmästyi kovasti. Suurin tähti vilkutti hänelle silmää!
Sitten hän heräsi, seuraavaan aamuun.

Odotan malttamattomana, että pääsen jatkamaan seikkailujani Lauran ja Maryn kanssa sarjan muiden osien parissa!

(Tällä kirjalla korkkaan osaltani Maalaismaisemia-haasteen)

Laura Ingalls Wilder

Pieni talo preerialla

(Little House on the Prairie, 1935)

Suom. S. s. Taula

336 s.

Tyttöyden esikuvia: Sara Kokkosen Rasavillejä ja romantikkoja

Saran kirjat blogin takana kirjoittelevan Sara Kokkosen Rasavillejä ja romantikkoja – Rakkaat suomalaiset tyttökirjat on ollut melko laajalti luettu teos kirjablogeissa, kenties osittain senkin vuoksi, että kirjablogistin kirjoittama kirja herättää kiinnostusta muissa kirjablogisteissa. Ja tietysti myös sen vuoksi, että tyttökirjat ovat aihe, joka koskettaa erityisen läheisesti suurta osaa kirjabloggaajia, jotka ovat paitsi kirjarakkaita, myös suurimmaksi osaksi naisia.

Itse tartuin kirjaan vasta nyt, kun kirjoittelen kirjallisuustieteen sivuaineentukielmaani tyttökirjasta, L. M. Montgomeryn Anne of Green Gables -teoksesta (Annan nuoruusvuodet) ja ajattelin, että voisin löytää tästä kenties jotakin lähdemateriaaliksi kelpaavaa tutkielmani teoriaosaan tutkimuskohteeni kontekstointiin. Sain paitsi hieman lähdeaineistoa, myös mitä ihanimman ja mielenkiintoisimman lukukokemuksen, joka avarsi mieltäni suunnattomasti! Ahmin teoksen kahdessa päivässä – sellaista lukuintoa en olekaan pitkään aikaan kokenut!

Täytyy sanoa, että minulla oli omat ennakkoluuloni kirjan aiheesta. Minulla nimittäin on ollut sellainen ennakko-olettamus, että inhoan suomalaisia tyttökirjoja. Tämä käsitys juontaa juurensa aika pitkälle lapsuuteni kokemuksiin Anni Polvan Tiina-kirjoista, joita jossain kohtaa suorastaan ahmin parempien kirjojen puutteessa (olin pienenä sellainen lukunarkomaani, että jos en löytänyt hyviä kirjoja, niin luin sitten vaikka hampaat irvessä huonoja). Minusta Tiina-kirjat olivat aivan kamalan ankeita. Niistä on päällimäisenä säilynyt mielessäni hernekeitto ja kerrostalot betonipihoineen. (En edes tiedä, syödäänkö Tiina-kirjoissa erityisen usein hernekeittoa, mutta joka tapauksessa hernekeitto on jäänyt niistä mieleen.) Inhosin pienenä yli kaiken hernekeittoa (saatuani kerran  6-vuotiaani oksennustaudin hernekeittopäivänä) ja mielestäni ei voinut ihmisellä olla mitään julmempaa kohtaloa kuin asua kerrostalossa. Miten proosallinen elinympäristö! Itse asuin lapsuuteni ja nuoruuteni rivitalossa ja haaveilin omakotitalossa asumisesta – mielellään vielä maaseudulla.

Jostain syystä Tiina-kirjat ovat merkinneet minulle samaa kuin koko suomalainen tyttökirjallisuus. Olen ennakkoluuloisesti päätellyt, että kaikki muutkin suomalaiset tyttökirjat ovat varmasti yhtä ankeita ja proosallisia. Siinä mielessä Rasavillejä ja romantikkoja, joka piirtää jonkinlaisen kokonaiskuvan suomalaisten tyttökirjojen genrestä, oli kuin terapiaa ennakkoluuloilleni ja niistä vapautumiselle.

Rasavillejä ja romantikkoja -teos sisältää paitsi pienet kirjailijaelämänkerrat suosituimmista suomalaisista tyttökirjojen kirjoittajista, katsauksen heidän tuotannostaan ja listat heidän julkaisemistaan teoksista. Sen lisäksi  hyvin suuri osa teosta koostuu lukijoiden tarinoista koskien sitä, mitä tietyt tyttökirjat ovat heille merkinneet ja kuinka ne ovat vaikuttaneet heidän elämäänsä. Kokkonen mainitseekin esikuvakseen Suvi Aholan ja Satu Koskimiehen Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt, joka sisältää lukijakertomuksia L. M. Montgomeryn rakastetuista tyttökirjasankareista runotyttö Emiliasta ja Vihevaaran Annasta. Kuten Anna ja Emilia, myös monet suomalaiset tyttökirjasankarit ovat olleet monille suomalaislukijoille paitsi suuria esikuvia ja ihanteita, myös elämän matkassa kulkeneita ystäviä ja sielunkumppaneita.

Itse asiassa itseäni teoksessa viehätti ja kiinnosti eniten itse Sara Kokkosen kirjoittamat osuudet kirjailijoiden elämistä ja teoksista. Mielestäni hän osasi kirjoittaa kirjailijoista kiinnostavalla tavalla nostaen esiin elämäkerroista sellaisia asioita, jotka vetävät lukijan – tai ainakin minun mielenkiinnon puoleensa. Erityisesti lumoudin Anni Swanin elämästä. Anni Swanin, joka tyttökirjojen lisäksi kirjoitti paljon myös satuja ja jonka elämä itsekin oli kuin satu. En tiennytkään, että sekä Eino Leino että Otto Manninen kirjoittivat kilpaa Anni Swanille rakkausrunoja nuoruudessaan! Ajatelkaas, millaista olisi saada henkilökohtaisesti osoitettuja rakkausrunoja Eino Leinolta ja Otto Mannselta!? Veikkaan, että taisivat olla aika hyviä runoja! Lieneekö Mannisen runot olleet parempia kuin Leinon, kun Anni myöhemmin päätyi naimisiin Oton kanssa?

Ja vaikka olen syvästi traumatisoitunut Anni Polvan Tiina-kirjoista, annoin kuitenkin tämän kirjan myötä Polvalle anteeksi sen vuoksi, että kirja tarjosi niin riemastuttavaa tietoa Anni Polvan lapsuudesta:

Anni oppi lukemaan jo 4-vuotiaana, kun hän oven takaa kuunteli samassa huoneistossa asuvan perheen pojan lukemaan opettelua. Sen jälkeen hän luki kaiken mitä käsiinsä sai. Hän löysi jopa isänsä kirjaset täydellisestä avioliitosta. Anni piiloutui lukemaan sängyn tai sohvan alle ja vaatekaappiin, jonka ovi oli vähän raollaan. Isä vei Annin lääkäriin saadakseen tietää, oliko tytön lukeminen epäterveellistä. Kun se ei ollut, niin sen jälkeen Anni sai lainata kirjastosta ison korillisen kirjoja, ensin lasten- ja myöhemmin aikuisten osastolta. Hän otti kirjat hyllyistä järjestyksessä ja seuraavalla kerralla siitä kohtaa, mihin oli jäänyt. Isä ja tytär harrastivat yhdessä lukemista ja kerran he lukivat keittiössä niin myöhään yöhön, että äidin oli tultava torumaan.

Tämän inspiroimana jopa ajattelin niin hurjaa ajatusta, että ehkä minun pitäisi yrittää lukea joskus vielä uudestaan joku Tiina ja uusin silmin. Saa nähdä.

Ylipäätänsä Rasavillejä ja romantikkoja -teoksen parhaimpana antina oli mielestäni se, että se tarjoaa hyvän katsauksen kotimaisten tyttökirjojen genreen ja tarjoaa lukuvinkkejä. Pitäisi vielä selata kirja läpi ja kirjoittaa ylös kaikki kiinnostavat kirjat, jotka mahdollisesti haluaisi lukea joskus. Erityisesti Anni Swanista muodostui tämän teoksen kautta minulle kirjailija, jonka tuotantoon haluaisin aivan ehdottomasti tutustua paremmin.

Odotan suurella innolla Kokkoselta tänä keväänä ilmestyvää Rasavillejä ja romantikkoja -teoksen seuraajaa, Kapina ja kaipuu -teosta, joka kotimaisten tyttökirjojen sijaan pureutuu ulkomaisiin tyttökirjoihin ja niiden vastaanottoon lukijatarinoiden kautta. Vastasin itsekin viime keväänä Saran aineistonkeruupyyntöön ja kirjoitin tekstin suhteestani erääseen tyttökirjasankariin – kehenkäs muuhunkaan kuin Vihervaaran Annaan! Jännityksellä odotan, löydänkö oman tekstini kirjasta!

Sara Kokkonen

Rasavillejä ja romantikkoja. Rakkaat suomalaiset tyttökirjat, 2013

Avain

261 s.

"Toivoisin, että sadun henki ja mielikuvitus saisivat sijan nuorisossa senkin jälkeen, kun ovat varttuneet. Sillä ilman mielikuvitusta, on ihminen henkisesti köyhä."

(Anni Swan)

Upea klassikkoteos historian pölyistä: Henry Jamesin Naisen muotokuva

Voi kiitos Henry James! Nimittäin siitä, että kirjoitit mahtavan teoksen, joka soi paitsi hyvin mieleenpainuvan lukukokemuksen, myös toimi oikeana tehohoitona vaivanneeseen lukujumiin. (Vaikka muutamia kirja-arvioita on blogiini syntynyt jo tämän vuoden puolella, oli Naisen muotokuva oikeastaan ensimmäinen tänä vuonna aloittamani kirja, jonka olen lukenut jopa loppuun asti.)  Ja vaikuttaa, että lääke on myös pysyvämpi kuin tämän yhden lukukokemuksen mittainen.  Naisen muotokuvan lukeminen avasi nimittäin jonkin henkisen oven sisälläni, mikä on johtanut varsinaiseen lukuhimoon!

Naisen muotokuva on tunnetun amerikkalaisen 1800-luvulla eläneen Henry Jamesin yksi tunnetuimpia teoksia. Minulle se on kokonaisuudessaan toinen teokseni Jamesilta. Aiemmin (ennen kirjablogiaikaani) olen lukenut häneltä Eurooppalaiset, mistä muistan kyllä pitäneeni, mutten erityisemmin huumautuneeni. Mutta mitä olikaan Naisen muotokuva? Yksi virkistävimmistä ja parhaimmista lukukokemuksista pitkiin, pitkiin aikoihin!

Mikä sitten teki kirjasta niin loistavan? Tämä on usein vaikea kysymys. Eikö riitä, että sanon vain, että aivan mahtava kirja? Yritän kuitenkin epätoivoisesti tavoittaa sanoillani jotakin kirjan mahtavuudesta.

Ensinnäkin kirja on tarina aikansa kontekstissa hyvin epätavanomaisesta naisesta. Tämä seikka vangitsi mielenkiintoni täysin kirjan puoleen jo aivan teoksen alkumetreillä. Minä, suuri 1800-luvun kirjallisuuden ystävä ja innokas lukija, kohtasin Naisen muotokuvassa naishahmon, johon verrattavaa en ole vielä 1800-luvun kirjallisuudessa aiemmin törmännyt.  

Naisen muotokuvan päähenkilönä on "riippumaton" amerikkalainen nuori nainen nimeltään Isabel Archer, joka on vastikään menettänyt vanhempansa ja suuntaa tätinsä kanssa Eurooppaan nähdäkseen hieman elämää. Isabel on paitsi hyvin viehättävä, myös erittäin fiksu nainen, joka fiksuudellaan ja itsenäisellä, vapaudenkaipuisella luonteellaan uhmaa perinteisiä naisrooleja ja aiheuttaa suunnatonta kiinnostusta muissa ihmisissä. Osa muista henkilöhahmoista suhtautuu häneen kuin harvinaislaatuisena näyttelyesineenä, joka on mielenkiintoinen ilmiö – tapaus itsessään, jota sekä ihastella että kummastella. Itse asiassa sellaisena minäkin lukijana häneen osittain suhtauduin.

Isabel on nainen, jolla on tavoitteita – piirre, joka naisessa tuona aikana oli hyvin harvinainen. Hän ei halua jakaa naisen tavallista kohtaloa, sitoutua jo nuorena mieheen ja tulla kahlehdituksia aviovaimon tiukkaan rooliin ja kapeaan elinpiiriin, vaan ainakin kehittää itseään ja nähdä maailmaa ensin ja mahdollisesti mennä naimisiin myöhemmin. Naimaikäisen naisen itsenäisyyden säilyttäminen on kuitenkin haastava tehtävä, kun ympärillä pyörii sinnikkäitä, hyvin viehättäviä, jopa suunnattoman rikkaita kosijoita. Isabella kuitenkin torjuu sinikkäät kosijansa vieläkin sinnikkäämmällä päättäväisyydellään  – kunnes tapahtuu jotakin ihan kummallista, jota lukija ja tuskin Isabel itsekään voi ymmärtää.

Toisaalta mietin, että mitäköhän kirjailija on tahtonut tällä teoksella sanoa naisista ja heidän asemastaan yhteiskunnassa. Siinä suhteessa teos nimittäin antaa mielestäni hyvin ristiriitaisiakin viestejä. Se nimittäin luo Isabellan hahmon kautta ihanteen itsenäisestä naisesta, jolla on jotakin suurempia tavoitteita elämässä kuin metsästää itselleen mies, purjehtia avioliiton seesteiseen satamaan ja unohtaa itsensä vaimon ja äidin roolien alle. Toisaalta Isabella ei kohtaa kuitenkaan kovin onnellista kohtaloa elämässään, joten kirja jättää mielestäni paljon kysymyksiä ilmaan.

Isabel ei ole kuitenkaan suinkaan kirjan ainoa kiinnostava hahmo, vaan niitä löytyy teoksesta koko joukko lisää. Ja itse asiassa monet kirjan naishahmoista ovat tavalla tai toisella hyvin moderneja ja itsenäisiä luonteita. Isabellan ystävätär, Amerikasta vanhaan maailmaan matkustanut lehtinainen neiti Stackpole, joka innokkaana yrittää metsästää Euroopasta jutun aiheita, on vertaansa vailla ja hieman koominen hahmo suorasukaisuudessaan.

Toinen syy suunnattomaan ihastumiseeni oli se, että kirja on hyvin älykkäästi ja tarkkanäköisesti kirjoitettu. Erityisesti kirjan psykologinen kuvaus on mielestäni aivan päätähuimaavan upeaa ja tarkkanäköistä. Kirja on päähenkilönsä, nuoren naisen muotokuva, jonka kirjailija sanoillaan loihtii. (Toisaalta kirjan nimi kyllä viittaa eräässä toisessakin mielessä naisen muotokuvaan.)  Tätä lukiessa mietin sitä, miten pinnalliselta usein nykykirjallisuus tuntuu, varsinkin ihmiskuvaukseltaan, ja tällaisista historian pölyisistä aarteista voi löytää jotakin sellaista syvää ja todellista, johon ei yksikään kirjailija enää nykyään kykene.

Pidin myös siitä, että vaikka Naisen muotokuva on yleissävyltään vakava teos, kätkeytyy teokseen myös huumoria ja komiikkaa. Jamesin kieli on rikasta ja vivahteikasta, ja toisinaan hänen kuvauksensa (varsinkin metaforat ja muut kielikuvat) ovat tarkkanäköisyydessään aivan riemastuttavan hauskoja.

Kun asiaa oikein ajattelee, hänen kylmä, häikäilemätön käyttäytymisensä oli jotain ennen näkemätöntä! Mies tulee ja katselee tytärtämme ikään kuin tämä olisi vuokrattava huoneisto, koettelee ovenripoja ja katselee ulos ikkunoista, koputtelee seiniä ja on jo melkein valmis tulemaan asukkaaksi. Niin että olkaa hyvä, kirjoittakaa sopimus! Sitten hän päättelee että huoneet ovat kuitenkin liian pienet, hän ei usko voivansa asua kolmessa kerroksessa, hänen täytyy etsiä piano nobilea. Sitten hän painuu tiehensä asuttuaan kuukauden ilmaiseksi pienessä vaivaisessa huoneistossa. 

Suosittelen Naisen muotokuvaa ehdottomasti kaikille vanhojen klassikkojen ystäville, erityisesti 1800-luvun kirjallisuudesta pitäville. Voisin nimittää tätä yhdeksi 1800-luvun suureksi helmeksi.

Tämän bloggauksen myötä toivotan kaikille lukijoilleni oikein ihanaa ja rentouttavaa viikonloppua! Itse aloitan kohta viikonlopun viettoni tarttumalla Harry Potteriin!

Henry James

Naisen muotokuva

(The Portrait of a Lady, 1881)

Kääntänyt: J. A. Hollo

WSOY

612 s.

Philippe Claudel: Varjojen raportti

Nimeni on Brodeck eikä minulla ole siinä mitään osaa.

Sanon sen varta vasten. Kaikkien on kuultava se.

Minä en ollut silloin mukana, ja kun sitten kuulin siitä, olisin mielummin ollut puhumatta, tukkinut muistini ja pitänyt sen tiukasti ummessa, antanut sen olla kuin näädän loukussa.

Mutta toiset pakottivat: "Sinä osaat kirjoittaa", he sanoivat, "olet käynyt kouluja".

Näin alkaa Philippe Claudelin Varjojen raportti, romaani, johon tulin tarttuneeksi sen vuoksi, että se oli ensimmäinen lukupiirikirjani lukipiirissä, johon olen juuri liittynyt. Ja oikeastaan varmaan vain se seikka, että se oli lukupiirikirja, sai minut lukemaan sen loppuun.

Varjojen raportti sijoittuu nimeämättömään kylään, jonnekin saksankieliselle alueelle. Sen päähenkilö on minä-kertoja Brodeck, joka pakotetaan kirjoittamaan raporttia kylään tulleesta muukalaisesta  ja siitä kohtalosta, jonka muukalainen kylässä kohtaa. Mitä tälle muukalaiselle oikeastaan tapahtuu kylässä, selviää vasta hieman myöhemmin kirjassa lukijan tuskiteltua tietämättömyydessä ärsytykseen asti.

Kirja on oikeastaan teemoiltaan hieno. Se kertoo muukalaisvihasta ja erilaisuudenvihasta. Siitä, miten helposti otamme silmätikuksemme jonkun vain siksi, että hän on erilainen kuin me itse. Ja teemme hänelle jotakin pahaa vain siksi. Ja se asia, johon eronteko perustuu, saattaa olla jokin täysin mielivaltainen ja mitätön seikka. Kirja osoittaa tällaisen käytöksen mielettömyyden. Kirja on kuvaus siitä, miten julma ihminen oikeastaan on.

Kirja sisältää joitakin  viitteitä natseihin ja heidän tekoihinsa. Kuitenkin saksankieliset sanat ja runot siellä täällä ja keskitysleirikuvaukset mielestäni vain luovat tiettyä tunnelmaa ja assosiaatioita. Näen, että tämä ei kuitenkaan ole kuvaus natseista, vaan ihmisistä ylipäätänsä. Ihan joka paikassa ja historian kaikkina aikoina. 

Kirja on periaatteessa hyvin rankka eikä sitä voi välttämättä suositella kovin herkille lukijoille. Se sisältää kuvauksia silmittömästä julmuudesta, alistamisesta ja nöyryyttämisestä. Kuitenkin jostakin syystä kirja jätti minut kylmäksi joka tasolla. Minusta, josta hyvin moni kirja onnistuu vuodattamaan saavillisen kyyneleitä, ei tämä kirja onnistunut tiristämään ainoatakaan.

Kirja ei onnistunut vetämään minua mukaansa, saada minua heittäytymään tarinan pyörteisiin ja unohtumaan kirjan maailmaan. Tiedostan tämän kyllä osittain johtuvan siitä, että jouduin lukemaan kirjaa aikamoisella kiireellä. Mutta mainio kirja vetää minut yleensä mukaansa olosuhteista huolimatta. Ei, tämä kirja kerta kaikkiaan jätti minut kylmäksi.

Varjojen raportti on kirja, joka ei päästä lukijaansa helpolla. Lukijalta vaaditaan paitsi kärsivällisyyttä, myös tarkkaavaista huomiota. Kerronta vaihtelee nykyhetken ja eri tasoisten takaumien välillä sellaisella vauhdilla, että tottumaton tai hosuva lukija ei pysy vauhdissa perässä. Kiireen takia minä lukeuduin tätä kirjaa lukiessani jälkimmäiseen ryhmään, mikä tietysti osaltaan ehkä vaikutti siihen, etten erityisemmin lukukokemuksesta nauttinut. (Myönnän olleeni aikamoisen pihalla monessa kohtaa.)

Claudelin kieli, jota olen kuullut ylistettävän, ei mielestäni ollut pääosin kummoistakaan. Oikeastaan kieli jossain kohdin jopa ärsytti. Se tuntui keinotekoiselta ja tekokauniilta. Sellaiselta kuin kirjoittaja yrittäisi kikkailla kielen kanssa ja saada sen jotekin niin kovin persoonalliseksi ja hienoksi, mutta lopputulos on kuitenkin vain pelkkä yritelmä.

Kuitenkin kirjassa oli hetkensä – omat hienot hetkensä. Niin kielen kuin tarinankin osalta. Eikä kirja mikään kovin huono ollut. Pikemminkin teos, joka ei onnistunut herättämään kovin suuria tunteita minnekään suuntaan. Sanalla sanoen hieman mitätön lukukokemus. Tiedän kuitenkin, että monet ovat ylistäneet Varjojen raporttia hyvin suurinkin sanoin. Mutta itse asiassa kukaan lukupiirissämme ei suuremmin lämmennyt tälle.

Philippe Claudel

Varjojen raportti, 2007

(Le rapport de Brodeck)

Suom. Ville Keynäs

Otava

279 s.

Charles Dickens: David Copperfield

Bloggausjumini on kokenut pienen parannuksen viime aikoina ja jotta sama vire jatkuisi, yritän kuitata takaraivossa hiertävän Charles Dickensin mahtavan suurromaanin David Copperfieldin melko lyhyellä jutulla, vaikka sen mahtavuus ansaitsisi paljon pidemmän ja syväluotaavamman ylistysvirren.

Dickens kuuluu ehdottomiin lempikirjailijoihini ja siksi ehkä on hassua, että minulta on säilynyt näin pitkälle lukemattomana hänen ehkä kaikkein tunnetuimmat suurteoksensa David Copperfield ja Oliver Twist. Olen kyllä näitä teoksia usein käynyt kirjaston hyllyiltä kärkkymässä vuosien mittaan, mutta ikinä ne eivät ole siellä – ainakaan samaan aikaan kuin minä. Joululoman alkaessa päätin vihdoin tarttua härkää sarvista ja käydä tekemässä varastotilauksen David Copperfieldistä. Jotenkin ajattelin, että Dickens ja joululoma sopivat hyvin yhteen. Ja niinhän ne sopivatkin. Suurin osa tästä yhteensä yli tuhatsivuisesta, kaksiniteisestä järkäleestä taittui tammikuun alussa viettämäni Keskeneräisten kirjojen lukumaratonin yhteydessä.

Tämän kirjan sivujen asiana on osoittaa, että tuleeko minusta elämäni sankari, vai saavuttaako joku muu sen aseman.

Näillä pateettisen kuuloisilla ja myös kuuluisilla sanoilla alkaa David Copperfield – kehityskertomus David Copperfield nimisestä pojasta, joka syntyy isättömänä ja joka melko nuorella iällä menettää äitinsäkin ilkeän isäpuolen kidutettua tämän käytännössä hengiltä. Nuoriherra Copperfieldin on itse pidettävä huoli itsestään, otettava vastuu elämästään ja rakennettava epävarma polkunsa kohti onnellista elämää ja aikuisuutta. 

Hän muuttaa jo12-vuotiaana (mikäli muistan oikein!) Lontooseen julman isäpuolensa patistamana elättääkseen itse itsensä työnteolla, mutta karkaa myöhemmin ankaran ja pelottavamaineisen Betsey-tätinsä luokse, joka on hänen ainoa elossa oleva sukulaisensa. Betsey-täti, eriskummallinen ja ensivaikutelmalta hieman pelkoa herättävä persoonallisuus, jonka lukija on kohdannut ensi kertaa jo David Copperfieldin syntyessä, ottaakin pojan suojelevien siipiensä suojaan ja haluaa tarjota Davidille kunnon koulutuksen turvatakseen hänen tulevaisuutensa. Se on alku uudelle elämälle.

Sanomattakin on selvää, että David Copperfield aivan itse kohoaa elämänsä sankariksi ja voittaa kaikki vaikeutensa. Se kuuluu ikään kuin itsestäänselvyytenä kehityskertomuksen genreen. Se, mikä minusta erottaa tämän kirjan ilahduttavalla tavalla muista Bildungsromaaneista, on että tarina jatkuu myös "onnellisen lopun" jälkeen kohti uutta "loppua", joka on loppujen lopuksi onnellisempi kuin ensimmäinen loppu. En viitsi spoilata ja sanoa kovin tarkkaan, mitä tarkoitan. Sanotaan kuitenkin vaikka näin, että Bildungsromaani tyypillisesti päätyy päähenkilön avioliittoon, joka näyttäytyy ikään kuin päätepisteenä päähenkilön kehitykselle – kuin asia voisi olla näin yksinkertainen!

Dickens on paitsi loistava tarinankertoja, myös oivallinen humoristi. Dickensin huumori kukki mielestäni tässä romaanissa melkein parhaimmillaan (vaikkei ehkä ihan yhtä loistavana kuin Saiturin joulussa, joka taitaa olla lempparidickensini). Voihan Betsey-täti ja hänen aasifobiansa! Yksi mieleenpainuvimmista kohtauksista oli, kun David kokee elämänsä ensimmäisen kunnon pöhnän järjestämässään illanvietossa. Humalakuvaus, jossa David kokee olevansa ikään kuin itsensä ulkopuolella, sai minut suorastaan tikahtumaan nauruun:

Pimeä oli aiheuttanut jonkinlaista sekaannusta, ovi oli kadonnut. Haeskelin sitä uudinten seasta, kun samassa Steerforth tarttui nauraen käsivarteeni ja talutti minut ulos huoneesta. Astelimme portaita alas, toinen toisensa jälkeen. Alemmaksi ehdittyämme joku kompastui ja vieri alas. Toinen sanoi, että se oli Copperfield. Minua tuo valhe harmitti, kunnes havaitsin makaavani eteisen permannolla ja aloin uskoa, että väitteessä saattoi olla jotakin perää.

Eikä siinä kaikki. Tässä tarinassa kuten muussakin Dickensin tuotannossa minuun vetoaa ennen kaikkea se, että Dickens vie lukijan elämän suurten kysymysten ääreen. Hänen tarinoissaan on selkeä moraali, mikä kenties jonkun mielestä on tylsän vanhanaikaista, mutta itseäni tämä piirre viehättää. Tarinat vilistävät toinen toistaan kiinnostavampia henkilöitä, jotka tavalla tai toisella liittyvät itse tarinaan, usein monipolvisten sivujuonten kautta. Ja jokaisella näistä – koko suurella henkilögallerialla – on lukijalle jotakin sanottavaa.

Tämä verkkaisesti etenevä tiiliskivi oli juuri sitä pysähtymistä, jota työn uuvuttama opettaja kaipasi joululomallaan. Kiitokset sinne haudan taakse, arvon herra Dickens!

Charles Dickens

David Copperfield I & II

Suom. J. A. Hollo

WSOY

551 + 569 sivua